Chapter 6

"No", alkoi herra Holzschuer, "niinpä täytyy minun antaa perää Fredrikille ja päästää hänet ainiaaksi pois luotani. Hän valmisti kauniin kappaleen tällä välin; sen tahtoo hän, jos te, hyvä mestari, sallitte, lahjoittaa Roosalle muistiksi; katsokaahan vaan tätä." Ja samassa otti Holzschuer esiin pienen, erittäin taidollisesti tehdyn hopeamaljan ja ojensi sen Martti mestarille, joka, kallisten kalujen suuri ihailija, sitä mielihyvillään joka puolelta tarkasteli. -- Tosiaankaan ei voi siistimpää hopeakalua tavata, kuin se pienoinen astia oli. Komea seppele viinilehdistä ja ruusuista kiertyi ihan ympäri ja ruusuista ja puhkeavista nupuista katselivat suloiset enkelit, samoin kuin sisäpuolellekin kullattuun pohjaan oli piirretty kaksi hellästi toisiaan hyväilevää enkeliä. Jos maljaan kaadettiin kirkasta viiniä, näyttivät ne leikitellen uiskentelevan ylös ja alas.

"Malja", sanoi Martti mestari, "on todellakin varsin sievästi tehty ja minä pidän sen, jos Fredrik ottaa minulta hyvissä kultakolikoissa sen kaksinkertaisen hinnan." Samalla täytti hän maljan ja pani sen huulillensa.

Juuri silloin aukesi hiljaa ovi ja sisään astui Fredrik, armahimmastansa ikuisesti eroamisen kuolettava tuska kalveilla kasvoillansa. Heti hänet nähtyään kiljahti Roosa sydäntä särkevällä äänellä: "oi, rakkahin Fredrikkini!" ja syöksi puoli pyörryksissä hänen syliinsä.

Martti mestari laski maljan pöydälle ja nähdessään Roosan Fredrikin sylissä, avasi hän silmänsä, kuin näkisi hän kummituksia. Sitten otti hän sanatonna maljan uudestaan käteensä ja katsoi sen sisään. Nousten ylös tuoliltaan huusi hän sitte kovalla äänellä:

"Roosa, Roosa, rakastatko Fredrikkiä?"

"Ah", kuiskasi hän, "enhän sitä voi kauemmin salata, minä rakastan häntä kuin elämääni, olihan sydämmeni murtua, kun te ajoitte hänet pois."

"Niinpä syleile morsiantasi, Fredrik -- niin, niin, morsiantasi", sanoi Martti mestari.

Paumgartner ja Holzschuer katsoivat hämmästyksestä aivan hämillänsä toisiaan, mutta maljaa käsissänsä pitäen lisäsi Martti mestari:

"Oi, taivahan Herra, kaikkihan on niin käynyt, kuin vanha mummo ennusti. Viinileili virrallansa riemun tuopi tullessaan, enkelitki loistossansa yltyy kanssa laulamaan. -- Leilikullan loistavaisen, ken sen tuopi huoneesen, hän on sulhos armahainen, isäs mielt' ei kysellen viivy syömmes' lempiväinen, -- minä hullu narri -- Tässähän on se viinileili, enkelit -- sulho -- nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, kaikki hyvin, sulho on löytynyt!"

Ken on, uneksittuaan, että hän lepäsi haudan pimeässä yössä, herännyt kirkkaan kevätaamun suloisissa tuoksuissa ja hän, joka on hänelle rakkahin kaikista maan päällä, on tullut ja syleilee häntä ja hän katselee hänen lempeitä kasvojansa ja sulosilmiensä taivasta, kelle niin kerrankaan on tapahtunut, ymmärtää, miltä silloin Fredrikistä tuntui, hän käsittää hänen äärettömän autuutensa. Voimatta virkkaa sanaakaan, piti hän Roosaa sylissänsä, kuin ei hän olisi tahtonut koskaan enää päästää häntä, kunnes Roosa vihdoin lempeästi irroittausi ja vei hänet isänsä luo. Siellä huudahti hän:

"Oi, hyvä mestarini, onko sitte todellakin niin? Annatteko Roosan minulle vaimoksi ja saanko kuitenkin palata omaa taidettani harjoittamaan?"

"Kyllä, kyllä", sanoi Martti mestari, "usko se vaan; voinko minä toisin tehdä, kun sinä kerran olet täyttänyt vanhan mummon ennustuksen? -- Näytetynnyrisi saa nyt jäädä tekemättä."

Silloin hymyili Fredrik onnestansa aivan autuaana ja sanoi: "ei, hyvä mestari, jos vaan sallitte, niin teen minä nyt ilolla ja halulla kelvollisen tynnyrin ja se on viimeinen työni tynnyriseppänä; sitte palaan minä takaisin sulatusuunini luo."

"Oi, sä hyvä, kelpo poikani," sanoi Martti mestari ilosta säkenöivin silmin, "niin tee vaan tynnyrisi ja sitte pidetään häät."

Fredrik piti kuin mies sanansa. Hän teki kahden fuderin vetävän tynnyrinsä valmiiksi. Kaikki mestarit tunnustivat, ettei siistimpää työtä voisi miehen kädestä lähteä, ja siitä oli taas Martti mestari oikein sydämmensä pohjasta iloissansa ja vakuutti, ettei taivaan sallima mitenkään olisi hänelle voinut lahjoittaa oivallisempaa vävyä.

Hääpäivä oli vihdoin tullut. Fredrikin mestarimalja seisoi jaloa viiniä täynnä ja kukilla seppelöitynä kuistissa pöydällä; ammattikunnan mestarit, raatiherra Jaakko Paumgartner etunenässä, saapuivat rouvineen ja heidän perästänsä kultaseppämestarit. Juuri kun oltiin lähtemässä P. Sebaldin kirkkoon, jossa nuori pari oli vihittävä, kaikui kadulta torvein ääni ja portilta kuului hevoisten hirnunta. Martti mestari riensi katsomaan ikkunasta. Sievä oli herra Henrik von Spangenberg loistavassa juhlapuvussa ja muutaman askeleen päässä hänen takanansa ylpeän ratsun selässä nuori pulska ratsastaja, välkkyvä miekka kupeella, korkea kirjava höyhentöyhtö loistavilla jalokivillä koristetussa hatussa. Ratsastajan sivulla oli ihmeen kaunis nainen, myöskin komeasti puettuna, lumivalkoisen tasaisen juoksijan selässä. Palvelijat kirjavissa loistavissa vaatteissa olivat asettuneet piiriin heidän ympärillensä. Kaikki vaikenivat ja vanha herra von Spangenberg huusi:

"Hohoi, Martti mestari, en minä tule teidän viinikellarinne enkä kultakolikkojenne tähden, vaan Roosan häihin; lasketteko minua sisälle, hyvä mestari?"

Martti mestari muisti kyllä sanansa ja riensi vähän häpeillään avaamaan tulijoille ovea. Vanha herra laskeutui alas satulasta ja astui tervehtien huoneesen. Palvelijat kiiruhtivat valkean ratsun luo ja heidän käsiään myöten lipui nainen alas hevosensa selästä. Ratsastaja tarjosi hänelle käsivartensa ja seurasi hänen kanssaan vanhaa herraa. Mutta heti hänet huomattuaan ponnahti Martti mestari kolme askelta takaperin, löi käsiään yhteen ja huudahti: "oi, taivaan Herra! -- Konrad!"

"Todellakin", sanoi Konrad hymyillen, "olen minä teidän kisällinne, Konrad. Antakaa anteeksi minulle se haava, jonka löin teihin. Oikeastaan, hyvä mestari, olisi minun pitänyt lyödä teidät kuoliaaksi, sen voitte kyllä ymmärtää, mutta onhan nyt kaikki aivan toisin kuin silloin".

Martti mestari vastasi aivan hämillänsä, että oli toki parempi, että se jäi tekemättä, siitä pienestä naarmusta ei hän ollut pitänyt lukua ollenkaan. -- Kun Martti mestari sitte vei vieraansa huoneesen, missä morsiuspari ja muut vieraat olivat koossa, hämmästyivät kaikki vieraan naisen kauneutta, joka oli niin yhdennäköinen morsiamen kanssa, että olisi luullut heitä kaksoisiksi. Konrad meni jalolla säädyllisyydellä morsiamen luo ja sanoi.

"Sallikaa, lempeä Roosa, Konradinkin olla häissänne. Eikö totta, ettehän enää ole suutuksissanne hurjamaiseen, ajattelemattomaan kisälliin, joka oli vähällä tuottaa teille suuren murheen?"

Vaan kun morsian, sulhanen ja Martti mestari aivan kummastuneena ja hämillään katselivat toisiansa, sanoi vanha herra von Spangenberg:

"No, pitäneehän minun auttaa teidät selville. Tämä on poikani Konrad ja tässä on hänen herttainen rouvansa, Roosa nimeltään, kuten morsiankin. Muistattehan, Martti mestari, tuonnoisen keskustelumme. Kun minä kysyin, ettekö antaisi Roosaanne minunkaan pojalleni, niin oli siihen kyllä erityinen syynsä. Poikani oli aivan hullusti rakastunut teidän Roosaanne, hän sai minut luopumaan kaikista säätyeroitusluuloistani ja rupeamaan puhemieheksi. Mutta kun hänelle kerroin, millä tavoin te minut karkoititte, pujahti hän aivan mielettömästi teidän taloonne tynnyriseppänä, voittaaksensa Roosan suosion ja vaikka ryöstämällä saada hänet sitte omaksensa. No! -- te teitte hänet tuolla kelpo lyönnillänne terveeksi! Kiitos teille siitä, etenkin kun hän on löytänyt ylhäisen neiden, todellakin _sen_ Roosan, joka hänen mielessään oikeastaan olikin jo alusta alkaen".

Rouva oli sillä välin suloisen lempeästi tervehtinyt morsianta ja pannut hänelle kaulaan kalliit helmet häälahjaksi.

"Katsos, hyvä Roosa", sanoi hän sitte ottaen aivan kuivaneen kukkaistertun kukoistavien kukkien seasta rinnaltaan, "katso, tässä ovat ne kukat, jotka sinä kerran annoit Konradilleni voittopalkinnoksi; uskollisesti säilytti hän niitä siihen asti, kun hän minut näki, silloin tuli hän sinulle uskottomaksi ja lahjoitti ne minulle; älä sentähden ole vihoissasi!"

Tumma puna kasvoillansa ja silmät ujosti maata kohti käännettyinä, sanoi Roosa: "ah, hyvä rouva, kuinka voittekaan niin puhua, kuinka olisikaan Konrad, aatelinen nuorukainen, voinut rakastaa minua, halpaa tyttöä. Te ainoastaan olitte hänen mielessänsä, ja kun minunkin nimeni on Roosa ja olen jotenkin teidän näköisenne, kosi hän minua, kuitenkin teitä tarkoittaen".

Toista kertaa oli hääjoukko kirkkoon lähtemässä, kun sisään astui nuorukainen, puettuna Italialaisten tavoin aivan mustaan samettinuttuun, kaulassa korea pitsikaulus ja kalliit kultaiset vitjat.

"Ah, Reinhold, rakas Reinholdini", huudahti Fredrik, syösten nuorukaisen syliin. Morsian ja Martti mestarikin riemuitsivat: "Reinhold, uljas Reinholdimme on tullut".

"Enkö sitä sinulle sanonut", virkkoi Reinhold, "rakas ystäväni, että kaikki vielä voisi käydä sinulle aivan hyvin? -- Anna minunkin olla vieraana häissäsi, kaukaa olen tullut sitä varten, ja ikuiseksi muistoksi ripusta huoneesesi tämä taulu, jonka olen sinua varten maalannut". Samassa huusi hän jotakin ulos ovesta ja kaksi palvelijaa toi suuren kultakehyksisen kuvan, joka esitti Martti mestaria työhuoneessaan Reinholdin Fredrikin ja Konradin kanssa, miten he suurta tynnyriä valmistelevat ja Roosa astuu juuri sisään. Kaikki kummastelivat taideteoksen luonnollisuutta ja väriloistoa.

"No", sanoi Fredrik hymyillen, "tämä on varmaankin sinun näyteteoksesi tynnyriseppänä, minun on tuolla ulkona kuistissa, vaan kohta hankin minä toisenkin".

"Minä tiedän kaikki", sanoi Reinhold, "ja toivotan sinulle onnea. Pysy vaan oman taiteesi palveluksessa, joka sietää suuremman perheenkin, kuin minun ammattini!" --

Hääpöydässä istui Fredrik molempain Roosain keskessä, hänen vastassansa taas Martti mestari Konradin ja Reinholdin välillä. Herra Paumgartner täytti Fredrikin maljan piripinnaksi jalolla viinillä ja joi Martti mestarin ja hänen uljasten kisälliensä terveydeksi. Sitten kiersi malja ympäri, ensin herra Henrik von Spangenbergille ja hänen perästään kaikille mestareille järjestänsä, miten he pöydässä istuivat. Kaikki joivat Martti mestarin ja hänen reippaiden kisälliensä muistoksi.