Chapter 5

Syvä suruisuus täytti pian Fredrikinkin mielen kokonaan, sillä hän uskoi selvästi huomaavansa, mitä hän jo kauvan oli pelännyt. Hän luuli olevansa siitä ihan varma, että Roosa rakasti Reinholdia. Sitä hän ei päättänyt yksistään siitä, että jo ennenkin oli kaikki ystävällisyys, moni lempeä sana tullut ainoastaan Reinholdin osaksi; olihan siihen nyt se riittävänä todistuksena, että kun Reinhold ei voinut tulla työhön ei Roosakaan enää tullut työhuoneesen, vaan pysyi kotona, arvattavasti voidakseen oikein huolellisesti hoitaa ja holhoa rakastettuansa. Kun sunnuntaina kaikki iloissaan riensivät ulos kaupungista, kun Martti mestari, haavastaan jo melkein paranneena, häntä pyysi lähtemään hänen ja Roosan kanssa kävelemään kilpakentälle, silloin juoksi hän, seurasta huolimatta ja aivan menehtymäisillään tuskasta ja rakkaudesta, yksinään kylään ja kukkulalle, missä hän Reinholdin ensikerran oli tavannut. Hän heittäytyi pitkäksensä kukkahiselle ruohokolle, ja kun hän siinä muisteli, miten tuo kaunis toivontähti, joka koko kotimatkalla oli valaissut hänenkin tiensä, nyt perille päästyä oli äkkiä peittynyt synkkään yöhön, miten koko hänen osansa oli nyt kuin toivottoman uneksijan, joka ikävöiden tavoittelee olemattomia utukuvia, silloin tulvivat häneltä kyyneleet silmistä alas kukkasille, jotka heiluttelivat pieniä päitään, ikäänkuin säälien nuoren kisällin katkeraa kärsimystä. Fredrikin itsensä tietämättä muodostuivat syvät huokaukset, jotka kohosivat hänen ahdistetusta rinnastaan, sanoiksi, säveleiksi. Hän lauloi:

Miss' olet sä Mun toivontähteni? Miks' sulosilmäsi Multa tuiki poistat, Muille hellin loistat? Kohotkaa hyökyvät iltatuulet, Hurjat halut nostakaa Tuskat, jotka kuolettaa Voip' onnettoman Ja toivottoman Ver'itkuun haljennhen Sydämmen sortunehen! Miks' lehtipuut niin humisette Vienosti hiljalleen? Miks' taivaan pilvet katselette Nyt maahan alhaiseen? Oi hauta, kun Jo ottais' mun Ja antais' rauhan unta!

Niinkuin ainakin käy, että syvinkin suru, jos se vaan pääsee puhkeamaan kyyneleiksi ja sanoiksi, lievenee suloiseksi murheelliseksi kaihoksi ja kuvastuupa vielä vähäinen toivonkin heijastus sielussa, niin tunsi Fredrikkikin laulustansa kummallisesti vaikuttavan virkistyksen. Iltatuuli, varjoisat puut, joilta hän oli pyytänyt apua, kohisivat ja kuiskuttivat niin lohduttavasti, ja niinkuin suloiset unelmat kaukaisesta ihanuudesta, kaukaisesta onnesta kohosivat kultaväreet synkälle taivaalle. Fredrik nousi ylös ja läksi astumaan kukkulalta alas kylää kohti. Silloin tuntui hänestä, kuin astuisi Reinhold, kuten heidän ensi kerran toisiaan tavatessansa, hänen rinnallansa. Kaikki, mitä Reinhold oli silloin puhunut, juohtui hänelle mieleen. Mutta kun hän muisteli Reinholdin kertomusta noiden kahden maalarin ja ystävän kilvoituksesta, silloin putosi häneltä kuin verkko silmiltä. Sehän oli ihan selvää, että Reinhold oli jo ennen nähnyt Roosan ja rakasti häntä. Se rakkaus se ajoi hänet Nürnbergiin Martti mestarin taloon, ja maalarien kilpailulla tarkoitti hän ainoastaan heitä kumpaakin ja kauniin Roosan kosimista. -- Fredrik oli kuulevinaan uudestaan Reinholdin silloin lausumat sanat: uljaasti, kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitää yhdistämän todelliset ystävät oikein sydämmen pohjasta toisiinsa, eikä suinkaan heitä eroittaa; jaloissa sydämmissä ei voi koskaan olla tilaa alhaiselle kateudelle eikä ilkeälle vihalle!

"Niin", huudahti Fredrik ääneensä, "sä ystäväni, sinun itsesi puoleen tahdon minä kaiketta petoksetta kääntyä, sinä itse saat sanoa minulle, onko kaikki toivoni kadonnut".

Seuraavana aamuna, kun aurinko oli kohonnut kappalen matkaa taivaan rannasta, koputti Fredrik Reinholdin kammarin ovelle. Kun ei mitään vastausta kuulunut, tempasi hän oven, joka muuten ei ollutkaan lukossa, auki ja astui sisään. Mutta samassa silmänräpäyksessä muuttuikin hän ihan kuin patsaaksi. Roosa täydessä kaiken suloutensa, kaiken viehättävyytensä loistossa, ihana luonnollisen suuruinen kuva seisoi hänen edessänsä maalausjaloilla, aamuauringon säteiden valasemana. Pöydälle viskattu maalarikeppi, tuoreet värit maalilautasella näyttivät, että kuva oli juuri maalattu.

"Oi, Roosa -- Roosa -- oi, taivahan Herra", huokasi Fredrik. Silloin taputti häntä Reinhold, joka oli hänen perästänsä tullut sisään, olkapäälle ja kysyi hymyillen:

"No Fredrik, mitäs sanot kuvastani?"

Fredrik pusersi häntä rintaansa vasten ja sanoi:

"Oi sinä kelpo mies -- sinä jalo taiteilija! nyt olen minä selvillä kaikista! sinä, sinä olet saanut voiton, jota kilvoittelemaan minä onneton olin kyllin uskalias, -- mitä olen minä sinun rinnallasi, mitä minun taitoni sinun taiteesi rinnalla? -- Ah, olihan minullakin paljon mielessä! -- älä vaan naura minulle, hyvä Reinhold! -- katsos, minä arvelin, miten hauskaa olisikaan valaa suloisen Roosan kuva puhtaimmasta hopeasta, mutta sehän on ainoastaan lapsen työtä, vaan sinä! -- sinä! miten hän niin lempeästi, niin kaiken kauneutensa herttaisessa loistossa sinulle hymyilee! -- ah, Reinhold -- Reinhold! sinä onnen lapsi! miten silloin puhuit, niinhän nyt todella käykin! me olemme molemmat kilvoitelleet, sinä olet voittanut, sinulle oli voitto tulevakin, mutta minä puhun veljenäsi kaikesta sydämmestäni. Pois täytyy minun kuitenkin lähteä tästä talosta ja kodostanikin, enhän sitä muuten kestäisi, menehtyisinhän ihan kokonaan, jos minun nyt pitäisi jäädä hänen seuraansa. Annathan sen minulle anteeksi, hyvä, jalo ystäväni! Tänään, nyt paikalla pakenen minä kauas -- kauas avaraan maailmaan, mihin rakkauteni tuska, mihin lohduttamaton kurjuuteni minua minua vie!"

Niin sanoen tahtoi Fredrik syöstä ulos ovesta, mutta Reinhold otti hänet kiini ja sanoi:

"Sinä et saa mennä, sinun ei tarvitse mennä, kalkki voi vielä käydä aivan toisin kuin luulet. Nyt on minun aika sanoa sinulle kaikki, mitä tähän asti olen salannut. Etten ole mikään tynnyriseppä, vaan maalari, tiedät nyt kyllä, ja kuten toivon, huomaat kuvastani, etten olekaan ihan pienimpiä. Nuorena menin Italiaan, taiteiden maahan. Siellä ottivat suuret mestarit minut huomaansa ja ravitsivat sielussani hehkuvia kipinöitä elävällä tulella. Niin pääsin minä kohta hyvälle alulle, kuvani tulivat kuuluisiksi koko Italiassa, ja Florenzin mahtava hertttua kutsui minut hoviinsa. Siihen aikaan en minä pitänyt saksalaista taidetta missään arvossa, puhuin lörpöttelin vaan, teidän kuvianne näkemättä, teidän Dürerinne ja Cranachenne huonosta aistista, yksitoikkoisuudesta ja luonnottomuudesta. Silloin toi muuan kuvakauppias herttuan kuvakokoelmiin Marian kuvan, jonka Albrecht Dürer oli maalannut. Se vaikutti kummallisesti minuun, käänsi koko mieleni italialaisten kuvien monipuolisesta hempeydestä. Heti päätin lähteä Saksaan, saadakseni nähdä kotimaassaan taideteoksia, joita nyt koko sielustani ihailin. Nürnbergiin tultuani ja nähtyä Roosan, tuntui minusta, kuin kävelisi tuo Maria, joka niin oli mieltäni innostanut, ihan elävänä edessäni. Minulle kävi samoin kuin sinullekin, hyvä Fredrik, koko olentoni leimusi kirkkaista rakkauden liekeistä. Ainoastaan Roosa oli silmissäni, ainoastaan häntä ajattelin; kaikki muut asiat olivat poistuneet mielestäni ja taiteenikin oli minusta ainoastaan sentähden arvokas, että taisin sata, tuhat kertaa maalata ja piirustaa Roosan. Minä tahdoin lähestyä neitiä Italialaisten sukkeluudella, mutta kaikki koetukseni olivat turhat. Ei ollut mitenkään mahdollista päästä millään vilpittömällä tavalla tutuksi Martti mestarin talossa. Vihdoin ajattelin mennä taloon suorastaan Roosaa kosimaan, mutta kuulin Martti mestarin päättäneen antaa tyttärensä ainoastaan kunnolliselle tynnyrisepälle. Silloin päätin lähteä Strassburgiin tynnyrisepän oppiin ja sitten tulla Martti mestarille työhön. Muut seikat jätin taivaan salliman määrättäväksi. Miten olen päätökseni toimittanut, sen tiedät, mutta sinun pitää myöskin saada tietää, mitä Martti mestari minulle muutama päivä sitten sanoi, että minusta tulee kelpo tynnyriseppä ja hän on minua vävynänsä kunnioittava, ja rakastava, koska hän kyllä oli huomannut, että minä voin voittaa Roosan suosiota ja Roosakin minusta piti paljon".

"Voisiko se sitte toisin ollakaan", huudahti Fredrik sangen suruisena, "niin, niin, sinä olet saava Roosan; kuinka taisinkaan minä kurja niin suurta onnea edes toivoakaan".

"Sinä unhotat, veliseni", sanoi Reinhold edelleen, "ettei Roosa itse ole sanallakaan vakuuttanut sitä todeksi, mitä viisas Martti mestari on ollut huomaavinaan. Totta on kyllä, että Roosa on tähän saakka ollut minulle hyvin ystävällinen, vaan toisella lailla ilmaikse rakastava sydän! -- Lupaa, veljeni, odottaa levollisena vielä kolme päivää ja tehdä työtä kuin ennenkin. Minäkin voisin nyt jo taas tulla työhön, vaan siitä asti, kun aloin kuvaani uutterammin maalata, on minulle tuo halpa tynnyrityö sanomattoman vastenmielistä. Tästä lähin en enää voi ottaa kurikkaa käteeni, käyköönpä sitten kuinka hyvänsä. Kolmen päivän perästä sanon sitte sinulle suoraan, miten on käynyt. Jos minä todellakin olen niin onnellinen, että Roosa rakastaa minua, mene silloin rauhassa ja opi, että aika parantaa syvimmätkin haavat!" -- Fredrik lupasi odottaa kohtalonsa ratkasua.

Kolmantena päivänä (Fredrik oli sillä välin huolellisesti karttanut yhteen sattumista Roosan kanssa) vapisi hänen sydämmensä pelosta ja toivosta. Hän hiiviskeli kuin uneksija työhuoneessa ja antoi varmaankin, vastoin tavallisuutta, taitamattomuudellaan syytä Martti mestarille murista ja olla tyytymätön. Muuten näytti mestarillekin sattuneen jotakin, joka saattoi hänet ilottomaksi. Hän puheli paljon kavalasta viekkaudesta ja kiittämättömyydestä, sanomatta kumminkaan selvästi, mitä hän sillä tarkoitti. Illan vihdoinkin tultua läksi Fredrik menemään kaupunkiin. Lähellä porttia tuli hänelle vastaan ratsumies, jonka hän heti tunsi Reinholdiksi.

"Ah, siinähän tapaankin sinut, kuten tahdoinkin", huusi Reinhold heti hänet huomattuaan. Sitten hyppäsi hän maahan satulasta, kiersi ratsustimet kätensä ympäri ja jatkoi: "kävelkäämme nyt yhdessä vähän matkaa. Nyt voin sinulle sanoa, miten rakkauteni laita on".

Fredrik huomasi Reinholdilla olevan saman puvun yllä kuin heidän ensikerran toisiaan tavatessansa; ja hyvin täytetty matkalaukku oli myöskin mukana. Hän oli kalvea ja hyvin hämmästynyt.

"Onnea sinulle, veliseni!" sanoi Reinhold jotenkin hurjasti, "sinä saat nyt oikein mielin määrin kalkutella tynnyriäsi, minä lähden omia teitäni; juuri otin jäähyväiset kauniilta Roosalta ja arvoisalta Martti mestarilta"

"Kuinka", sanoi Fredrik, tuntien sähkövirran vavahduttavan kaikkia jäseniänsä, "mitä, lähdetkö pois, vaikka Martti mestari tahtoo sinua vävykseen ja Roosa rakastaa sinua?"

"Mustasukkaisuutesi, hyvä veli", vastasi Reinhold, "on sinut saanut sitä uskomaan. Nyt on selvillä, että Roosa olisi pelkästä hurskaudesta ja kuuliaisuudesta ottanut minut mieheksensä, mutta ei edes kipinääkään rakkautta ole hänen jääkylmässä sydämmessänsä. Ha, ha! -- minusta olisi voinut tulla kunnon tynnyriseppä. Viikkokaudet kovertaa oppipoikien kanssa vanteita ja höylätä lautoja, sunnuntaisin mennä kunnioitettavan rouvani kanssa Katarinan tai Sebaldin kirkkoon ja iltasilla kävelemään kilpakentällä, vuodet päästänsä".

"Älä pilkkaa", keskeytti Fredrik Reinholdia, joka purskahti kohti kurkkuansa nauramaan, "kunnon porvarin yksinkertaista viatonta elämää. Jos Roosa ei sinua todellakaan rakasta, niin ei se ole hänen syynsä".

"Sinä olet oikeassa", sanoi Reinhold, "ja se onkin vaan minun tyhmä tapani, että meluan kuin lellitelty lapsi, jos tunnen itseni loukatuksi. Voit kyllä ymmärtää, että puhuin Roosalle rakkaudestani ja hänen isänsä suostumuksesta. Silloin tulvivat häneltä kyyneleet silmistä, hänen kätensä vapisi minun kädessäni. Toisapäin katsoen kuiskasi hän: täytyyhän minun totella isäni tahtoa! Minä olin kuullut kylliksi. -- Minun kummallinen suuttumukseni näyttää sinulle, hyvä Fredrik, minun salaisimmat ajatukseni; siitä huomaat, että kilvoitteluni Roosaa voittaakseni oli vaan pelkkä hairaus. Saatuani Roosan kuvan valmiiksi, rauhoittui sydämmeni ja usein tuntuikin minusta hyvin kummallisella tavalla Roosa muuttuneen kuvaksi ja kuva todelliseksi Roosakseni. Halpa tynnyrityö kävi minusta inhoittavaksi ja kun ajattelin jokapäiväistä elämää, mestariksi tuloa, naimista, silloin tuntui minusta, kuin salpauttaisin itseni vankihuoneesen, panettaisin itseni jalkapuuhun. Miten voisikaan taivaallinen enkeli, semmoinen kuin sydämmessäni häntä kuvailen, tulla vaimokseni! Ei, ikuisesti nuorena, kauniina, suloisena on hän koreileva taideteoksissa, jotka minun vireä henkeni luopi. Oi, miten haluan minä sitä! Kuinka saatoinkaan tulla uskottomaksi jumalalliselle taiteelleni! -- Pian saan taaskin majailla sinun hehkuvissa tuoksuissasi, sä ihana maa, kaikkien taiteiden koto!"

Ystävykset olivat sillä välin saapuneet tienhaaraan, josta Reinholdin oli lähdettävä vasemmalle.

"Erotkaamme tässä!" sanoi hän, pusersi Fredrikkiä, innokkaasti ja kauvan sydäntänsä vasten, hyppäsi hevosensa selkään ja läksi ajamaan täyttä laukkaa.

Äänetönnä katsoa tuijotti Fredrik hänen jälkeensä ja astuskeli sitte kotiin, kummallisimpain tunteiden vallitessa rinnassansa.

Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa.

Toisena päivänä valmisteli Martti mestari nyreissänsä ja ääneti Bambergin piispan tynnyriä, eikä Fredrikkikään, josta nyt vasta Reinholdin ero tuntui oikein katkeralta, kyennyt sanomaan sanaakaan, vielä vähemmin laulamaan. Vihdoin viskasi Martti mestari kurikan nurkkaan, pani kädet ristiin vatsallensa ja puhui hiljaisella äänellä:

"Reinholdikin on nyt tiessänsä -- hän oli ylhäinen maalari ja teki vaan minusta pilkkaa koko tynnyrityöllänsä. -- Jospa vaan semmoista olisin osannut aavistaa kun hän sinun kanssasi tuli talooni ja tarjoutui työhön, miten olisin hänelle ovea näyttänyt! Niin suoran rehellinen muoto ja niin täynnä petosta ja vilppiä! -- no, hän on nyt mennyt matkoihinsa, vaan sinä kuitenkin palvelet minua uskollisesti ja rehellisesti ja pysyt ammatissa. Kun tulet kelpo mestariksi ja jos Roosa sinusta huolii -- no, ymmärräthän, sinä saat koettaa voittaa Roosan suosiota".

Niin sanoen otti hän taas kurikan käteensä ja kalkutteli uutterasti edelleen. Fredrik ei tiennyt, miten olikaan, mutta Martti mestarin sanat kirvelivät hänen sydäntänsä ja kummallinen tuska poltti hänen rintaansa ja himmensi jokaisen toivon väreen. Roosa tuli taas pitkän ajan perästä ensi kertaa työhuoneesen, mutta syvissä mietteissä ja, kuten Fredrik suruksensa huomasi, itkusta punaisin silmin. "Hän on häntä itkenyt, hän rakastaa kuitenkin häntä", niin arveli Fredrik itsekseen eikä uskaltanut kohottaa katsettaan häneen, jota hän niin sanomattomasti rakasti.

Suuri tynnyri oli valmis, ja siitä vasta tuli Martti mestari, tuota hyvin onnistunutta työtä katsellessaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi.

"Niin, poikaseni", sanoi hän taputellen Fredrikkiä olkapäälle, "minä pidän sanani, jos sinä voitat Roosan rakkauden ja teet kelvollisen näytetynnyrin, niin tulet sinä vävykseni. Ja jaloon lauluyhdistykseen saat silloin myöskin käydä jäseneksi ja saavuttaa suurta kunniaa".

Martti mestarille kokoutui sitte työtä lilaksikin, niin että hänen täytyi ottaa kaksi uutta kisälliä. Ne olivat kelvollisia työntekijöitä, mutta raakamaisia tavoiltaan, matkoillansa kokonaan turmeltuneita.

Entisen miellyttävän, iloisen puheen sijasta kuului Martti mestarin työhuoneessa vaan rumaa pilaa, Reinholdin ja Fredrikin kaunisten laulujen verosta rivoja ja hävyttömiä. Roosa karttoi työhuonetta, niin että Fredrik sai ainoastaan harvoin ja vilahdukselta vaan nähdä häntä. Kun hän silloin suruisesti häntä katseli ja huoaten kuiskasi: "ah hyvä Roosa, jospa vaan taas saisin puhella teidän kanssanne, jospa te taas olisitte niin ystävällinen kuin Reinholdin täällä vielä ollessa!" silloin käänsi hän ujosti katseensa maahan ja kuiskasi: "olisiko teillä sitte mitä sanottavaa minulle, hyvä Fredrik?" -- Sanan saamattomana seisoi silloin aina Fredrik siinä, ja kaunis, suloinen näky oli nopeasti kadonnut kuin salama, joka iltaruskossa välähtää ja katoaa, ennenkuin sitä on kunnolla ehtinyt huomatakaan.

Martti mestari kehoitteli kehoittamistaan Fredrikkiä ryhtymään näytetynnyrin tekoon. Hän oli jo itse etsinyt kauneimmat, puhtaimmat, aivan suorasyiset ja viiruttomat tammilaudat, jotka olivat jo kuudetta vuotta olleet puuläjässä säästössä, eikä kukaan muu saanut lupaa auttaa Fredrikkiä kuin vanha Valentin. Jos Fredrik raukasta jo muutenkin oli ammatti noiden toisten kisällien raakuuden vuoksi käynyt yhä vastenmielisemmäksi, niin oli se hänestä nyt ihan inhottavaa ajatella, että tuo näytetynnyri oli ainoana hänen elämänsä onnen ratkasijana. Tuo kummallinen tuska, joka hänessä heräsi, kun Martti mestari kehui, miten hän oli uskollisesti pysyvä ammatissansa, muodostui muodostumistaan pelottavalla tavalla aina selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hän olisi häpeällisesti menehtyvä ammatissa, joka niin perin pohjin oli hänen taiteesta innostuneen mielensä vastainen. Reinhold, Roosan kuva juohtuivat hänelle mieleen. Mutta omakin taiteensa kirkastui hänelle taas täydessä loistossaan. Usein kun masentava tunne hänen pyrintönsä kurjamaisuudesta oli kokonaan vallata hänet työssä ollessaan, juoksi hän sairautta valittaen ulos ja P. Sebaldiin. Siellä katseli hän tuntikausia Pietari Vischerin ihmeellistä muistopatsasta ja huudahti ihastuksissaan: oi, taivaan Jumala, miettiä tuommoista -- tehdä se, onko mitään ihanampaa vielä maan päällä? Ja kun hänen sitte täytyi palata lautainsa ja vannettensa luo ja hän silloin ajatteli, että ainoastaan sillä tavoin oli Roosan valloittaminen mahdollista, silloin tuntui hänestä, kuin kaivelisivat jotkin tuliset kynnet hänen vertä vuotavaa sydäntänsä ja hänen täytyisi auttamattomasti kuolla sanomattomista tuskista.

Unissa toi hänelle usein Reinhold kummallisia piirustuksia taiteellisiin kuvauksiin, joihin oli Roosan muoto ihmeellisesti kuvitettu, milloin kukaksi, milloin siivelliseksi enkeliksi. Mutta niistä puuttui aina jotain ja hän huomasi Reinholdin unhottaneen Roosalle tekemättä sydämmen, jonka hän piirusti lisäksi. Silloin näyttivät kaikki kuvan kukat ja lehdet laulaen ja suloisesti tuoksuten liikkuvan ja jalosta metallista näkyi kuin säteilevästä peilistä Roosan kuva; hän ojensi ikävöiden kätensä rakastettuansa kohti, ja kuva oli katoavinaan harmaasen sumuun ja hän itse, lempeä Roosa, pusersi häntä, täynnä autuutta, rakastavaa sydäntänsä vasten.

Yhä kuolettavammaksi kävi hänen olonsa onnettomassa tynnyrien teossa. Vihdoin meni hän etsimään lohdutusta ja apua vanhalta mestariltansa Johannes Holzschuerilta. Holzschuer antoikin hänelle luvan alottaa hänen työhuoneessansa teosta, jonka hän oli ajatuksissaan suunnitellut ja jota varten hän jo pitkät ajat oli säästänyt Martti mestarilta saamansa palkan, voidakseen siten hankkia teokseen tarpeelliset aineet. Fredrik, jonka kalman kalvea muoto näytti hänen todellakin olevan sairaan, kuten hän sanoi, ei enää paljon ollenkaan työskennellyt Martti mestarin työhuoneessa. Kuukausia kului, eikä hänen näyteteoksensa, suuri kaksifuderinen tynnyri, vähääkään valmistunut. Martti mestari kiirehti häntä lakkaamatta tekemään edes sen verran, kuin hänen voimansa sallivat, ja Fredrikin täytyi viimeinkin mennä taas inhottavan hakkuupölkyn luo ja ottaa kirves käteensä. Martti mestari tuli vähän ajan perästä katsomaan hänen työtänsä. Ottaessaan vestetyn laudan käteensä, muuttui hän ihan tulipunaiseksi, ja tiuskasi:

"Mitä tämä on? -- onko tämä kisällin työtä, joka mestariksi aikoo? Taitamaton oppipoika, joka kolme päivää sitten on kontannut työhuoneesen, tämmöistä tekisi. -- Fredrik, mitä sinä nyt mietit, vai riivaako sinua piru? paraat tammilautani, näyteteos! sinä taitamaton, ajattelematon poika lurjus".

Kaikkien helvetillisten tuskien vaivaamana ei Fredrik enää kauemmin voinut malttaa mieltänsä. Hän viskasi kirveen kädestänsä ja sanoi:

"Mestari! -- nyt on kaikki lopussa -- en, vaikka se maksaisi henkenikin, vaikka kuolisin sanomattomassa kurjuudessa -- minä en voi enää -- en voi enää tehdä tätä halpaa työtä, kun vastustamaton voima vetää minua ihanaan taiteeseni. Ah, minä rakastan Roosaanne niin sanomattomasti, kuin ei kukaan maan päällä voisi -- hänen tähtensähän minä ainoastaan olenkin tehnyt tätä vastenmielistä työtä -- minä kadotan nyt hänet, sen tiedän, ja kohta olen itsekin kuoleva surusta hänen tähtensä, mutta toisin en voi tehdä, minä palaan arvoisan vanhan mestarini Johannes Holzschuerin luo, harrastamaan ihanaa taidettani, josta niin häpeällisesti luovuin".

Martti mestarin silmät säkenöivät, kuin tuliset kynttilät. Tuskin saaden vimmaltansa sanaa suustansa änkytti hän: "mitä? -- sinäkin? -- Vilppiä ja petosta! minuako taaskin petetty? inhottava työ -- tynnyrien tekoko? -- pois näkyvistäni, hävytön poika, pois!" Ja Martti mestari tarttui Fredrikin olkapäihin, työnsi hänet ovelle ja viskasi menemään ulos. Raakain kisällien ja oppipoikain pilkkanauru seurasi häntä. Ainoastaan Valentin ukko pani kätensä ristiin, katsoa tuijotti ajatuksissaan eteensä ja sanoi: "sen olen kyllä huomannut, että hänellä, hyvällä pojalla, oli jotain ylevämpää mielessä, kuin tynnyrit". Martta rouva itki katkerasti ja hänen poikansa itkivät Fredrikkiä, joka oli ystävällisesti leikitellyt heidän kanssaan ja tuonut heille monesti hyviä makeisia.

Päätös.

Vaikka Martti mestari olikin hyvin suutuksissaan Reinholdiin ja Fredrikkiin, täytyi hänen kuitenkin itsekseen tunnustaa, että heidän mukanansa oli mennyt kaikki ilokin työhuoneesta. Uusista kisälleistä oli hänellä vaan joka päivä kiusaa ja harmia. Kaikkein pienimistäkin seikoista sai hän itse pitää huolen ja vaivaa oli hänellä kyllin kyllä, saadessaan pienimmänkään työn tehdyksi mielensä mukaan. Aivan väsyneenä päivän huolista, huokaili hän usein itsekseen: "ah Reinhold, Fredrik, jospa ette vaan olisi minua niin kelvottomasti pettäneet, jospa olisitte tulleet kelpo tynnyrisepiksi!" Menipä harmi niinkin pitkälle, että hänellä oli työtä tuskaa voittaessaan usein kiusaavaa ajatusta jättää koko toimensa sikseen.

Hänen semmoisissa synkissä mietteissä istuessaan eräänä iltana kotonansa, astuivat herra Jaakko Paumgartner ja mestari Johannes Holzschuer ihan odottamatta huoneesen. Hän huomasi kyllä, että tulisi puhe Fredrikistä ja todella käänsikin herra Paumgartner aivan kohta keskustelun häneen ja mestari Holzschuer alkoi kaikin tavoin kiitellä nuorukaista. Hän sanoi ihan varmaksi, että Fredrikistä semmoisella ahkeruudella ja niin hyvillä luonnon lahjoilla ei ainoastaan tulisi kunnon kultaseppä, vaan myöskin oivallinen kuvain valaja, oikea Pietari Vischerin arvokas seuraaja. Sitten alkoi herra Paumgartner kiivaasti moittia Martti mestarin sopimatonta käytöstä Fredrikkiä kohtaan, ja molemmat vaativat, että hänen, kun Fredrik tulee kelpo kultasepäksi ja kuvain valajaksi, tulisi antaa hänelle Roosa vaimoksi, jos nimittäin Roosa suostuisi menemään rakkaudesta ihan menehtyvälle Fredrikille. -- Martti mestari antoi heidän puhua loppuun saakka, otti myssyn päästänsä ja sanoi hymyillen:

"Te, hyvät herrat, puolustatte uljaasti kisälliä, joka minua niin kelvottomasti petti. Sen minä annan kuitenkin hänelle anteeksi; mutta älkää vaatiko minua hänen tähtensä luopumaan lujasta päätöksestäni, että antaisin Roosan hänelle, siitä ei tule mitään".

Samassa silmänräpäyksessä toi Roosa, kalveana ja itkusta punaisin silmin, viiniä ja juomalasit, jotka hän ääneti pani pöydälle.