Chapter 4

"Ihana neitiseni, miten suloinen ruusunhohde kirkastaa teidän tullessanne tämän halvan työhuoneemme! Jospa vaan olisin huomannut teidät ennemmin, en suinkaan olisi vaivannut hellätuntoisia korvianne raa'alla metsästyslaulullani!" -- Nyt huusi hän Martti mestarille ja toisille kisälleille, "lakatkaahan toki jo noin hirveästi kolkuttelemasta! Niin kauan kuin tämä neitinen kunnioittaa teitä läsnäolollansa, pitää karttujen ja kurikkain olla hiljaa. Ainoastaan hänen suloista ääntänsä tahdomme me kuulla ja nöyrinä kuunnella, mitä hän meille, halvoille palvelijoille, käskee".

Reinhold ja Fredrik katsoivat toisiaan ihan kummastuneina, vaan Martti mestari purskahti kohti kurkkuansa nauramaan ja sanoi sitte:

"Nyt, Konrad! nyt olen ihan selvillä siitä, että te olette kaikista narreista suurin veitikka. Ensin tulette te tänne ja tahdotte kuin hirvein, sivistymättömin jättiläinen musertaa kaikki mäsäksi, sitte karjutte niin, että kaikkien korvat soivat ja halkeavat, ja kaiken, hulluutenne arvoiseksi lopuksi pidätte te minun tytärtäni, Roosaa korkeasukuisena neitinä ja käyttäydytte kuin rakastunut nuori aatelinen herra!"

"Teidän ihanan tyttärenne", vastasi Konrad tyynesti, "tunnen minä varsin hyvin, hyvä mestari, mutta minä sanon teille, että hän on suloisin neiti, mitä maan päällä on, ja suokoon taivas, että hän katsoisi jaloimman aatelisen nuorukaisen kyllin ansiolliseksi olemaan hänen uskollisena rakastajaritarinansa!"

Martti mestari piteli sivujansa, hän oli vähällä tukehtua, kunnes hänen naurunsa muuttui ähkimiseksi ja rykimiseksi. Tuskin saaden sanaa suustansa änkytti hän viimein:

"Hyvin -- varsin hyvin, kelpo nuorukainen, pidä vaan yhä edelleenkin Roosaani korkeasukuisena neitinä, sen kyllä saat tehdä -- mutta siitä huolimatta -- ole hyvä ja mene siivosti työhösi!"

Konrad seisoi kuin naulattu alla päin, pyyhki otsaansa ja sanoi hiljaa: "niin, se on totta", ja teki, kuten käskettiin.

Roosa istuutui, kuten hänellä huoneessa oli tapana, pienelle tynnyrille, jonka Reinhold oli huolellisesti puhdistanut ja Fredrik vierettänyt hänen taaksensa. Sitten alkoivat he molemmat Martti mestarin käskystä uudelleen äsköisen kauniin laulunsa, jonka hurjamainen Konrad oli keskeyttänyt. Hän istui sitte ihan ajatuksiinsa vaipuneena työnsä ääressä.

Laulun loputtua sanoi Martti mestari laulajille:

"Teille on taivas suonut kauniin lahjan, te kelpo pojat! -- te ette voi uskoa, miten korkeasti minä kunnioitan ylevää laulutaitoa. Yritinpä minäkin kerran ruveta mestarilaulajaksi, vaan siitä ei tullut mitään, vaikka olisin kuinka koetellut. Kaikista vaivoistani ja puuhistani sain palkakseni vaan ivaa ja naurua. Milloin lauloin minä vääriä lisälirityksiä, milloin tein tahtivirheitä tai eksyin ihan toiseen lauluun. -- Te osaatte sen tehdä paremmin ja kohta kyllä sanotaan: mitä ei mestari taida, sen tekevät kuitenkin hänen kisällinsä. Ensi sunnuntaina on tavalliseen aikaan jumalanpalveluksen perästä lauluharjoitus P. Katarinan kirkossa. Silloin voitte te molemmat, Reinhold ja Fredrik, saavuttaa kauniilla taidollanne kiitosta ja kunniaa, sillä ennen yhteenlaulantoa on vapaalaulu, johon te saatte kenenkään estämättä ottaa osaa, samoin kuin kuka vieras hyvänsä, ken vaan luulee olevansa kylliksi taitava. Ja te, Konrad", sanoi Martti mestari, höyläpenkkiin päin kääntyen, "ettekö tekin nousisi laululavalle koettamaan kauniin metsästyslaulunne vaikutusta".

"Älkää pilkatko, hyvä mestari", vastasi Konrad ylös katsomatta, "pysyköön kukin vaan paikallansa. Kun te virkistätte mieltänne laululla, menen minä kilpakentälle huvia etsimään".

Niin kävikin kuin Martti mestari oli sanonut. Reinhold lauloi hyvin monenlaisia lauluja. Kaikki kuulijat iloitsivat ja tuntijatkin myönsivät, että laulajassa ei kyllä ollut mitään varsinaista vikaa, jollei hän vaan käyttäisi ulkomaisia säveleitä, mikä oli moitittavaa. Kohta hänen perästänsä astui Fredrik lavalle, otti lakin päästään, katseli ensin hetkisen eteensä maahan ja sitte kuulijoita niin lämpimästi, että se katse sattui kuin tulinen nuoli suloisen Roosan rintaan, sekä lauloi sitte yhden Henrik Frauenlobin hellistä lauluista niin viehättävästi, että kaikki laulajat yksimielisesti tunnustivat, ettei kukan heistä voinut kilpailla nuoren kisällin kanssa.

Illan tultua ja tauluharjoituksen loputtua läksi Martti mestari, nauttiakseen kaikkia päivän huvituksia, Roosan kanssa kilpakentälle. Reinhold ja Fredrik saivat lähteä mukaan. Roosa astui heidän keskessänsä. Aivan iloisena laulunsa tuottamasta kiitoksesta ja onnellisena Roosan läsnäolosta uskalsi Fredrik lausua monta rohkeata sanaa. Roosa ei ollut niitä huomaavinaan, käänsi vaan katseensa alas tai Reinholdin puoleen, joka tapansa mukaan puheli kaikenlaisia sukkeluuksia ja kiersipä vielä kätensäkin Roosan käsivarren ympäri. Ja kauas kuului kilpakentältä iloinen rähinä. Saavuttuaan paikalle, missä nuorukaiset harjoittelivat kaikenlaisia, osaksi ritarillisiakin leikkiä, kuulivat he väen kerta toisensa perästä huutavan: voitto, voitto -- hän se taaskin voitti, tuo väkevä! -- hänelle ei kukaan riitä! -- Tunkeuduttuaan väkijoukon läpi, huomasi Martti mestari kansan kiitoksen ja riemun tarkoittavan hänen kisälliänsä, Konradia. Hän oli voittanut kilpajuoksussa, nyrkkitaistelussa ja keihään heitossa. Juuri Martti mestarin tullessa huusi Konrad, uskalsiko kukaan tulla hänen kanssaan taistelemaan tylsillä keihäillä. Useampia uljaita, semmoiseen tottuneita, ylhäisiä nuorukaisia tuli esille. Vaan lyhyessä ajassa ja suuretta vaivatta ja ponnistuksitta voitti taaskin Konrad kaikki vastustajansa, joten hänen sukkeluutensa ja voimansa ylistelemisistä ei tullut ollenkaan loppua.

Aurinko oli jo mennyt mailleen, iltaruskokin alkoi sammua ja hämärä kohosi kiirein askelin. Martti mestari, Roosa ja Reinhold ja Fredrik kisällit olivat käyneet istumaan pasajavan suihkulähteen luo. Reinhold kertoeli hupaisia juttuja kaukaisesta Italiasta ja Fredrik katseli äänetönnä ja onnellisena Roosan sulosilmiin. Silloin tuli Konrad hitaasti ikäänkuin itsekseen mietiskellen, menisikö hän toisten luo vai ei. Martti mestari huusi hänelle:

"No, Konrad, tulkaa vaan tänne, te olette kilpailleet urhoollisesti kuin mies ainakin. Semmoisia minun kisällieni pitää ollakin, semmoisista pidän minä paljon. Älkää ollenkaan ujostelko, istukaa vaan tänne meidän luoksemme, minä annan teille luvan".

Konrad katsahti hyvin terävästi Martti mestariin, joka hänelle ystävällisesti viittasi, ja sanoi kumeasti:

"Teistä minä en pidä lukua ollenkaan enkä ole teiltä vielä edes kysynytkään, saanko luvan istuutua teidän seuraanne vai en, enkä minä muuten tulekaan ollenkaan _teidän_ luoksenne. Kaikki vastustajani olen hauskoissa ritarileikeissä kaatanut maahan, ja sentähden kysyisin minä vaan ihanalta neideltä, eikö hän lahjoittaisi voittojeni palkinnoksi kaunista kukkakiehkuraa, joka on hänellä povellansa". Samalla laskeutui hän yhdelle polvellensa Roosan eteen, katsoi kirkkailla ruskeilla silmillänsä häntä oikein rehellisesti kasvoihin ja pyysi: "antakaa minulle tuo kaunis kiehkura voittopalkinnoksi, lempeä Roosa, älkää sitä minulta kieltäkö!"

Roosa päästikin heti kukkakimpun irti, antoi sen Konradille ja sanoi nauraen: "sen minä kyllä tiedän, että niin uljaalle ritarille, kuin te olette tulee naisen antaa kunniamerkki; ottakaa siis vaan minun lakastuneet kukkani".

Konrad suuteli niitä ja pisti ne sitte lakkiinsa, mutta Martti mestari nousi ylös ja tiuskasi:

"No, jonkinlaisia hullutuksia! -- vaan lähtekäämme nyt kotiin, yö tulee jo".

Martti herra läksi edelle, Konrad tarttui kohteliaan säädyllisesti Roosan käteen, Reinhold ja Fredrik astuivat ihan tyytymättöminä perästä. Ihmiset, joita he kohtasivat, seisattuivat katsomaan heitä ja sanoivat: "katsokaahan rikasta tynnyriseppä-mestaria Marttia kauneine tyttärineen ja uljaine kisällineen. Ne ovat kelpo ihmisiä!"

Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja Martti mestarin riita.

Nuorilla tytöillä on tapana oikein perin pohjin muistella ja mielessään kertoella kaikki juhlapäivän ilot vasta seuraavana aamuna ja se jälkijuhla on heistä miltei viehättävämpi kuin juhla itse. Niinpä istui Roosakin toisena aamuna yksinään huoneessansa, kädet ristissä sylissä, pää miettiväisesti kumartuneena ja neulomus unohduksissa. Varmaankin oli hän vielä kuulevinaan Reinholdin ja Fredrikin laulua tai näkevinään, miten sukkela Konrad voitti vastustajansa ja tuli sitte häneltä pyytämään voittonsa palkintoa. Milloin hyräili hän pari säettä jostakin laulusta, milloin kuiskasi hän: minunko kukkiani te tahdotte? ja silloin loisti tummempi puna hänen poskillansa, silloin välähteli salamoita hänen alastaipuneiden silmäluomiensa takaa, kohosi hiljaisia huokauksia hänen syvimmästä sydämmestänsä. Martta rouva tuli sisälle ja Roosa iloitsi jo edeltäkäsin nyt toki saavansa oikein juurta jaksain kertoa, miten mikin seikka Katarinan kirkossa ja kilpakentällä oli tapahtunut. Kun Roosa oli saanut kaikki jutelleeksi, sanoi Martta rouva hymyillen:

"Kohtapa saattekin, Roosaseni, valita, kenen kolmesta kauniista kosijasta vaan tahdotte".

"Herran tähden!" sanoi Roosa hypähtäen ylös ihan säikähdyksissään ja punastuen aivan hiuksiinsa asti. "Hyvä Martta, mitä hullutuksia mietittekään? -- minä -- kolmestako kosijasta?"

"Älkää teeskennelkö Roosaseni", puhui Martta rouva edelleen, "ikäänkuin ette mitään tietäisi, mitään aavistaisi. Silloinhan olisitte ihan sokea, jollette huomaisi, että kisällimme Reinhold, Fredrik ja Konrad, että he kaikki kolme rakastavat teitä aivan innokkaasti".

"Mitä joutavia kuvittelette mielessänne, Martta", kuiskasi Roosa, peittäen kasvonsa käsillään.

"No, no", jatkoi Martta puhettaan, istuutuen Roosan eteen ja kiertäen käsivartensa hänen ympäri, "sinä lempeä, kaino lapsi, otappa kätesi pois ja katso minua ihan suoraan silmiin ja sano sitte vielä, ettet jo aikoja sitten ole huomannut, miten kisällit sinua rakastavat, sanoppas! -- Näetkös, sitä et voi! -- ja kummallistahan todella olisikin, jos tytön silmät eivät heti semmoista keksisi. Kaikkien silmäthän kääntyvät työstä sinuun, kaikkihan ovat rivakampia, kun sinä vaan astut työhueneesen. Reinhold ja Fredrik laulavat silloin kauneimpia laulujansa ja hurjapäinen Konradikin tulee siveäksi ja ystävälliseksi; jokainen kokee tehdä sinulle mieliksi, jokaisen kasvot säteilevät, kun sinä vaan suot yhden katseen, yhden ystävällisen sanan! No, tyttäreni, eikö se sitte sinua miellytä, että semmoiset uljaat nuorukaiset etsivät sinun suosiotasi? -- Kenen sinä näistä kolmesta valitset tai valitsetko ketään, sitä en todellakaan voi sanoa, sillä ystävällinen ja hyvä olet sinä heitä kaikkia kohtaan, vaikka minä -- vaan jääköön se sanomatta. Jos sinä nyt puhuisit minulle näin: Martta, neuvokaa minua, kelle näistä nuorukaisista, jotka minua kosivat, antaisin käteni ja sydämmeni, silloin vastaisin minä toden totta: ellei sydämmesi sano aivan selvästi ja ymmärrettävästi: hän se on, niin anna heidän kaikkien mennä menojansa. Mutta muuten on Reinhold minun mieleiseni, samoin Fredrik ja Konrad, ja sitte on minulla taas jokaisesta paljon muistuttamistakin. -- Niin, todellakin, Roosaseni, nähdessäni näiden nuorukaisten niin rivakasti työskentelevän, muistelen minä aina rakasta miesvainajatani ja silloin täytyy minun sanoa, että vaikka hän ei juuri paljon osannutkaan hienoa työtä, niin teki hän kuitenkin kaikki, mitä teki, toisenlaisella innolla, toisella tavalla. Sen voi kyllä huomata, että kaikki hänen ajatuksensa olivat työhön kiintyneinä, vaan nämä nuorukaiset näyttävät minusta olevan vaan niin tekevinään ja ajattelevan aivan toisia asioita; työ näyttää olevan heille kuormana, jonka he ovat vapaatahtoisesti ottaneet hartioilleen ja kantavat sitä nyt rohkeasti. Fredrikin kanssa tulen minä parhaiten toimeen, hänellä on uskollinen, ystävällinen luonne. Hän ikäänkuin kuuluu paraiten meidän joukkoomme, minä ymmärrän mitä hän puhuu ja että hän rakastaa teitä niin hiljaisesti, niin kainosti kuin hurskas lapsi, että hän tuskin uskaltaa katsoa teihin, että hän punastuu, kun te sanotte sanankaan hänelle, sitä minä juuri hänessä pidän parahimpana avuna".

Kyynel kohosi Roosan silmään Martta rouvan lausuessa näitä viimeisiä sanojansa. Hän nousi ylös ja sanoi ikkunaan päin katsoen: "rakastanhan minä kyllä Fredrikkiäkin, mutta älä vaan sentähden halveksi Reinholdia".

"Kuinka minä häntä halveksisin", vastasi Martta, "onhan Reinhold ihan kieltämättä kaunein kaikista. Mimmoiset silmät! -- kun hän niillä kuin salamoilla katsahtaa kehen, niin niitä katseita tuskin voi kestää. -- Mutta koko hänen olennossansa on jotakin kummallista, mikä minua oikein värisyttää ja estää häneen tutustumasta. Minun luullakseni täytyy Martti mestarin mielestä olla yhtä vaikeata käskeä Reinholdia sitä tai tätä tekemään, kuin minusta olisi, jos joku minun kyökkiini toisi kullasta ja kalliista kivistä loistavan astian ja minun pitäisi sitä käyttää kuin tavallista huonoa kapinetta, vaikka sitä tuskin uskaltaisin edes koskeakaan. Hän kertoo, juttelee ja puhuu ja hänen sanansa soivat kuin suloinen musiikki, niin viehättävästi, että niitä kuullessa unohtaa kaikki, vaan kun perästäpäin tarkemmin ajattelen, mitä hän milloinkin puhuu, niin huomaankin, etten ollutkaan ymmärtänyt sanaakaan. Ja jos joskus, kuten välistä sattuu, laskeekin leikkiä meidän tavalla, ja minä jo arvelen: nyt on hän toki kuitenkin meidän kaltaisemme, niin katsahtaa hän yht'äkkiä niin ylhäisesti, että minä oikein pelästyn. Enkä kuitenkaan voi sanoa, että hänen muotonsa olisi semmoinen kuin monenkin ylvästelevän aatelismiehen tai muun ylhäisen keikarin, ei, jotakin aivan toisenlaista siinä on. Sanalla sanoen, minusta tuntuu, taivas tietäköön! kuin olisi hänessä jokin korkeampi henki, kuin ei hän ollenkaan olisi kotoisin tästä maailmasta. Konrad on huimapäinen, vallaton veitikka, ja hänenkin käytöksessään on jotakin aivan ylpeän ylhäistä, mikä ei oikein tahdo sopia tynnyrisepän esiliinan omistajalle. Ja sen lisäksi käyttäytyy hän juuri niin, kuin olisi hän yksinään käskijä ja toisten pitäisi totella ainoastaan häntä. Jo tänä lyhyenä aikana, jonka hän on ollut täällä, on hän saanut niin paljon aikaan, että Martti mestari tottelee hänen tahtoansa, kun hän vaan kovalla äänellään sanoa jyräyttää jotakin. Mutta samalla on Konrad niin hyväluontoinen ja perin rehellinen, ettei häneen mitenkään voi suuttua. Päinvastoin täytyy minun sanoa, että minä, hänen kiivaudestaan huolimatta pidän hänestä kuitenkin paljoa enemmän kuin Reinholdista, sillä vaikka hän kyllä välistä puhuukin hirvittävän kovasti, ymmärtää sitä kuitenkin varsin hyvin. Minä lyön vaikka vetoa, hän on kerran ollut soturi, sen kyllä huomaa, tekeytyisipä hän sitte miksi hyvänsä. Sentähden osaakin hän vielä käyttää niin hyvin kaikenlaisia aseita ja siitä syystä on koko hänen olennossaan jotakin ritarimaista, mikä hänelle varsin hyvin sopiikin. -- Sanokaapa nyt, hyvä Roosa, minulle ihan suoraan, ken heistä kolmesta teitä enimmän miellyttää".

"Älkää hyvä Martta", vastasi Roosa, "kysykö niin petollisesti. Se on kuitenkin varma, ettei Reinhold minusta ole ollenkaan semmoinen, kuin te häntä kuvailette. Hän on kyllä aivan toisenlainen kuin hänen vertaisensa, vaan hänen puhellessaan tuntuu minusta, kuin avautuisi äkkiä eteeni niin kaunis puuturha ihanaine, loistoisine kukkineen ja hedelmineen, ettei sillä ole vertaansa maan päällä, ja minä katselen sitä mielelläni. Siitä saakka kuin Reinhold tuli meille, näyttää monikin kohta minusta aivan toisenlaiselta kuin ennen ja moni seikka, mikä ennen oli hämäränä ja muodottomana sielussani, on nyt tullut niin kirkkaaksi ja selväksi, että minä sen voin aivan täydellisesti ymmärtää".

Martta rouva nousi ylös ja sanoi, pois mennessään Roosaa sormellaan uhaten: "Roosa, Reinholdiko siis on sinun valittusi? Sitä en olisi uskonut enkä aavistanut".

"Jättäkää, hyvä Martta", sanoi Roosa saattaen häntä ovelle, "kaikki uskomiset ja aavistelemiset ja antakaa tulevain aikojen ratkaista. Mitä ne tuovat mukanansa, se on taivaan tahto, jota jokaisen täytyy nöyrästi ja kuuliaisesti totella".

Martti mestarin työhuoneessa oli elämä sillä välin käynyt hyvin vilkkaaksi. Saadakseen kaikki tilaukset ajoissa valmiiksi, oli hän vielä ottanut apulaisia ja oppipoikia. Siellä hakattiin ja paukuteltiin niin, että se kuului kauas yli ympäri.

Reinhold oli päättänyt Bambergin piispalle valmistettavan suuren tynnyrin mittailemisen ja pannut sen Fredrikin ja Konradin avulla niin taitavasti kokoon, että Martti mestarin sydän hyppi ilosta ja hän kerta toisensa perästä huusi: "sepä vasta oiva teos, siitä tulee tynnyri, jommoista ei vielä kukaan ole valmistanut, minun näytetynnyriäni lukuun ottamatta". -- Kaikki kolme kisälliä ajoivat vanteita yhteen sovitettujen lautojen ympärillä, että koko huone kaikui kurikoiden paukkinasta. Valentin vanhus vuoli uutterasti lautoja kovertimella, Martta istui, molemmat nuorimmat pojat sylissänsä, ihan Konradin takana ja toiset pojat leikittelivät iloisesti huutaen ja meluten vanteilla. Siinäpä oli iloinen elämä, niin että tuskin huomattiin vanhan herra Johannes Holzschuerin tuloa. Martti mestari meni hänelle vastaan ja kysyi kohteliaasti kuulumisia.

"Tahdoinpahan vaan kerran", vastasi Holzschuer, "käydä katsomassa, miten hyvin rakas Fredrikkini tekee työnsä. Ja tarvitsisinhan minä sitte, hyvä Martti mestari, viinikellariini yhden oikein kunnollisen tynnyrinkin ja pyytäisin teitä sitä tekemään. -- Katsos, tuossahan on ihan valmistumaisillaan juuri semmoinen, kuin minä tarvitsen, senhän voitte myödä minulle, sanokaa vaan hinta".

Reinhold oli hetkisen levähtänyt ja nousi juuri takaisin telineelle. Kuultuaan Holzschuerin sanat, vastasi hän hänen puoleensa kääntyen: "älkää, hyvä herra Holzschuer, ollenkaan huoliko ostella meidän tynnyriämme, sitä teemme korkea-arvoiselle Bambergin piispalle!"

Kädet selän takana, vasen jalka etuasennossa, pää takanojassa, katsella tirkisteli Martti mestari tynnyriä ja sanoi sitte ylpeästi: "voittehan, hyvä mestarini, nähdä jo hyvin valikoidusta puusta ja työn siisteydestä, että semmoinen mestariteos on tekeillä ainoastaan ruhtinasten kellaria varten. Reinhold sanoi ihan oikein, älkää ostelkokaan semmoista tynnyriä. Kun viininkorjuu on ohi, teen minä teille kelvollisen ja pitävän, vaan halvemman tynnyrin, joka on paikallansa teidän kellarissanne".

Suutuksissaan Martti mestarin ylpeydestä, arveli Holzschuer vanhus, että hänenkin kolikkonsa olivat juuri yhtä painavat kuin Bambergin piispankin ja että hän kyllä toivoi muualtakin saavansa puhtaalla rahalla hyvää tavaraa. Martti mestari taisi suuttumuksesta tuskin hillitä kiukkuansa eikä kuitenkaan uskaltanut loukata kaikkien raatiherrain ja kansalaisten kesken kunnioitettua Holzschuer vanhusta.

Mutta juuri silloin lyödä pamahutteli Konrad niin voimakkaasti kurikkaansa, että koko huone roiski ja räiski. Martti mestarin kiukku kääntyi häntä kohti. Kiivaasti tiuskasi hän: "Konrad -- tolvana, mitä niin hurjasti paukuttelet, tahdotko rikkoa koko tynnyrin?"

"Ho hoo!" vastasi Konrad katsahtaen uhkarohkeasti taakseen mestariin, "vai sinä narrimainen mestari, enkö sitten uskalla?" Ja samassa iski hän koko voimallansa tynnyriä, että vahvin vanne katkesi ja viskasi Reinholdin alas telineen kapealta laudalta. Tynnyrin kumeasta helinästä huomasi myöskin jonkun laitalaudankin murtuneen.

Vihan vimmassa hyppäsi Martti mestari Valentinin luo, tempasi häneltä kädestä laudan, jota hän paraillaan koversi, ja kiljahtaen: "Kirottu koira" löi sillä Konradia poikki selän.

Heti tunnettuaan lyönnin kääntyi Konrad rivakasti ympäri ja seisoi muutaman silmänräpäyksen siinä kuin tunnotonna, vaan sitte välähti vimma hänen silmissänsä, hän kiristeli hampaitaan ja karjasi: "minuako lyötiin?" Yhdellä harppauksella oli hän maassa, tempasi lattialta kirveen ja löi aika vauhdilla kohti mestaria, jolta isku olisi varmaankin halaissut pään, ellei Fredrik olisi häntä temmaissut sivulle, joten kirves tapasi ainoastaan käsivartta niin, että siitä heti alkoi tulvia vertä. Martti, paksu ja kömpelö kun olikin, kadotti tasapainonsa ja kaatui penkin yli, jossa oppipoika juuri työskenteli, alas maahan. Kaikki hyökkäsivät raivoavaa Konradia vastaan, joka heilutteli veristä kirvestä ilmassa ja hampaitaan kiristellen kiljui pelottavalla äänellä: "helvettiin saa hän mennä -- helvettiin!" Jättiläisen voimalla viskoi hän heitä luotansa ja kohotti jo kätensä toistamiseen iskeäkseen, mikä lyönti olisi epäilemättä tehnyt lopun mestarista, joka avuttomana ähki ja voihki lattialla, vaan silloin näkyi Roosa, säikähdyksestä kalman kalvena, työhuoneen ovella. Heti hänet huomattuaan jäi Konrad, kirves ylös ojennettuna seisomaan kuin kuvapatsaaksi jähmettyneenä. Sitten viskasi hän kirveen kauas, löi molemmilla käsillään rintaansa, huusi äänellä, joka tunkeusi luihin saakka: "Oi, hurskas taivaan Jumala, mitä olenkaan tehnyt!" ja syöksi ulos huoneesta. Ei kukaan aikonutkaan lähteä häntä ajamaan takaa.

Martti mestari saatiin suurella vaivalla jaloillensa nostetuksi. Heti huomattiin kuitenkin, että kirves oli ainoastaan sattunut paksuihin käsivarren lihaksiin ja ettei haavaa tarvinnut ollenkaan pitää vaarallisena. Holzschuer vanhuskin, jonka Martti mestari oli kaatuessaan temmannut mukaansa, vedettiin esiin lastujen alta ja Martan lapsetkin, jotka lakkaamatta parkuivat ja itkivät hyvä Martti isää, rauhoittuivat vähitellen. Martti taas oli ihan hämmästyksissään ja arveli: "jollei vaan tuo kisälli piru olisi turmellut hyvää tynnyriä, haavasta minä hyvin vähän lukua pitäisin".

Kantotuolit toimitettiin vanhuksille, sillä Holzschueriinkin oli kaatuessa jotensaki koskenut. Hän kiroili moista ammattia, jossa semmoisia murha-aseita tarvitsi käyttää ja kehoitteli Fredrikkiä mitä pikemmin uudestaan ryhtymään jaloon kuvain valamis- ja metallityöhön.

Fredrik ja hänen kanssaan Reinhold, johon vaan oli niin kovasti sattunut, että kaikki hänen jäsenensä tuntuivat ihan hervottomilta, hiipivät hämärän tultua allapäin kaupunkiin. Tiellä kuulivat he muutaman pensaan takaa huokauksia. He seisattuivat ja kohta kohosikin maasta pitkä mies, jonka he paikalla tunsivat Konradiksi ja peräytyivät arasti hänen edestänsä.

"Ah, te hyvät kisällit", sanoi Konrad itkussa suin, "älkää toki noin minua kauhistuko! -- Te pidätte minua pirullisena murhamiehenä! -- en minä kuitenkaan ole semmoinen -- minä en voinut tehdä toisin! minun olisi pitänyt lyödä se lihava mestari hengettömäksi, oikeastaan pitäisi minun lähteä teidän kanssanne ja tehdä vielä niin, jos se vaan olisi mahdollista -- mutta ei, ei -- kaikki on hukassa, te ette enää näe minua! -- tervehtikää suloista Roosaa, jota minä niin rajattomasti rakastan! -- sanokaa hänelle, että minä elinkauteni kannan hänen kukkiaan sydämmelläni, panen ne koristuksekseni, -- vaan hän on saava vast'edes kuulla minusta! voikaa hyvin! te, hyvät kelpo kisällit!" -- Ja niin sanoen juoksi Konrad täyttä karkua kedon yli metsään.

Reinhold sanoi: "jotain kummallista on tuossa nuorukaisessa; me emme saa ollenkaan punnita hänen tekoansa tavallisen mitan mukaan. Ehkäpä vastedes tulee ilmi salaisuus; joka ahdistaa hänen rintaansa".

Reinhold lähtee pois Martti mestarilta.

Yhtä suruiseksi oli nyt Martti mestarin työhuone muuttunut, kuin siellä ennen oli iloista ollut. Reinhold pysyi työhön kykenemätönnä kammarissansa; haavoitettu käsi hiihnassa, haukkui ja kiroili Martti lakkaamatta vieraan kisälli lurjuksen konnuutta. Roosa, ja yksin Marttakin poikineen kammosivat tuota hurjamaisen taistelun paikkaa, ja niin kaikui Fredrikin askaroiminen yksitoikkoisesti ja kumeasti, kuin yksinäisessä metsässä talvella puunhakkaajan kolkutus. Hän sai suurta tynnyriä yksinään vaivaloisesti valmistaa.