Chapter 3

"Minä en jaksa käydä enää, epätietoisuuden levottomuus ja suloinen tuska väsyttävät niin minua; levähtäkäämme vähän täällä puiden siimeksessä".

Niin sanoi Fredrik, kun he jo olivat melkein Nürnbergin kaupungin portilla, ja heittäysi ihan uupuneena nurmikolle. Reinhold kävi istumaan hänen viereensä ja alkoi hetkisen perästä:

"Eilisiltana olin minä varmaankin sinun mielestäsi, veljeni, hyvin kummallinen. Mutta kun sinä kerroit minulle rakkaudestasi, kun olit niin toivotonna, silloin pisti päähäni kaikenlaisia joutavia ajatuksia, ne sekoittivat järkeni ja olisivat vähällä tehneet minut hulluksi, joll'eivät sinun laulusi ja minun luuttuni olisi karkoittaneet pahoja henkiä. Kun tänä aamuna auringon ensi säde minut herätti, oli jo täydellinen iloisuus palannut mieleeni. Minä juoksin ulos, ja hypellessäni pensahikossa muistui minulle monta iloista seikkaa mieleen. Miten tapasinkaan minä sinut ja miten kokonaan miellyin sinuun! -- Eräs hupainen seikka, joka tapahtui joku aika sitten Italiassa, juuri minun ollessani siellä, juohtui myöskin mieleeni, ja sen kerron minä sinulle, kun se ihan elävästi näyttää, mitä todellinen ystävyys voi. Muuan jalo ruhtinas, kaunotaiteiden innokas ystävä ja suojelija, oli nimittäin määrännyt suuren palkinnon taulusta, joka olisi maalattava hänen ihan tarkoilleen määräämänsä ylevän ja ihanan, vaan hyvin vaikean suunnitelman mukaan. Kaksi nuorta maalaria, toistensa parasta ystävää, joilla oli tapana työskennellä yhdessä, päättivät kilpailla palkinnosta. He ilmasivat toisilleen suunnitelmansa ja keskustelivat tarkoin ja kauan siitä, miten vaikeudet voisi voittaa. Vanhempi oli taitavampi piirustaja ja tottuneempi alkusuunnitelman laatija. Hän käsitti heti tehtävänsä ja kohta oli hänellä alkupiirros paperilla. Nuorempi olisi toivottomana uupunut jo ensi yrityksestä, ellei vanhempi olisi häntä lakkaamatta kiihottanut ja hyvillä neuvoilla ohjannut. Kun he sitte ryhtyivät maalaamaan, osasi taas nuorempi, kokonainen mestari pensselin ja värien käytännössä, antaa vuorostaan monta ohjausta vanhemmalle, joita hän hyvällä menestyksellä noudattikin. Siitä seurasi, että nuorempi ei koskaan ennen ollut paremmin kuvaa piirustanut, vanhempi ei paremmin maalannut, kuin silloin. Taulujen valmistuttua syleilivät mestarit toisiansa, kumpikin oli iloissaan -- ihastuksissaan toisensa teoksesta, kumpikin valmis antamaan toiselleen uljaasti ansaitun palkinnon. Nuorempi sai sen. Silloin sanoi hän ihan häpeissään: 'miten taisinkaan minä saada palkinnon; mitä on minun ansioni ystäväni ansion rinnalla, miten olisinkaan minä hänen neuvottaan, hänen oivallisitta avuttansa voinut saada mitään kelvollista toimeen?' Siihen vastasi vanhempi: 'etkö sinä sitte olekaan auttanut ja ohjannut minua: oivallisilla neuvoilla? Ei minunkaan tauluni kyllä ole mikään huono, vaan sinä olet saanut palkinnon, kuten oikein onkin. Saman tarkoituksen perille pyrkiä, uljaasti ja julki, se on oikein ystäväin asia; voittajan kunnia kunnioittaa voitettuakin, minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun niin urhoollisesti taistelit ja voitollasi tuotit minullekin kunniaa ja mainetta'. -- Maalari oli oikeassa, eikö niin, Fredrik? Eikö uljaasti, kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitäisi todellisia ystäviä oikein sydämmen pohjasta yhdistämän, paljoa ennemmin kuin heitä saattaman eripuraisiksi? Pitääkö jaloissa sydämmissä olla tilaa alhaiselle kateudelle ja ilkeälle vihalle?"

"Ei koskaan", vastasi Fredrik, "ei milloinkaan. Nyt me olemme oikein rakkaita veljiä ja kohtapa teemmekin kumpikin tuon Nürnbergiläisen näyteteoksen, kaksi-fuderisen tynnyrin, mutta taivas minua siitä varjelkoon, että tuntisin edes pienintäkään kateutta, vaikka sinulta, veli kulta, syntyisikin parempi kuin minulta".

"Ha, ha, ha", nauroi Reinhold ääneensä, "ole jo vaiti näyteteoksistasi, sen sinä kyllä valmistat kaikkien kelpo tynnyriseppien iloksi. Vaan mitä suuruuden ja suhdallisuuden laskuihin tulee tai soreaksi pyöristämiseen, siinä, voin minä sanoa, olet minussa löytävä vertaisesi. Puunkin suhteen saatat luottaa minuun. Laitalaudat talvella hakatusta tammesta, ihan eheästä, viiruttomasta, sileästä, semmoista me valikoimme, ja siinä voit luottaa minun silmiini. Kaikissa autan minä sinua neuvolla ja työllä. Eikö minun tynnyrini ole sentähden huonommaksi tuleva".

"Mutta taivahan Herra", keskeytti Fredrik ystäväänsä, "mitä lörpöttelemmekään me siitä, kumpiko meistä, paremman näyteteoksen on valmistava? -- Onko meillä sitte riita siitä? -- Paras näyteteos -- Roosaa ansaitaksensa! -- Miten johdinkaan puheemme semmoisiin! -- Päätäni pyörryttää".

"No, no, veli", sanoi Reinhold yhä vielä nauraen, "eihän Roosasta ollut kysymystä laisinkaan. Sinä olet haaveksija. Lähdepä jo, että vihdoinkin pääsemme kaupunkiin".

Fredrik nousi ylös ja astuskeli aivan hajamielisenä edelleen. Peseydyttyä eräässä ravintolassa ja vaatteiden puhdistettua, sanoi Reinhold Fredrikille:

"Oikeastaan en minä tiedä ollenkaan, kelle mestarille minun olisi mentävä työhön, minulla ei ole täällä ketään tuttua, ja sentähden arvelin, että sinä, hyvä veli, saisit ottaa minut nyt suorastaan mukaasi Martti mestarin luo! Ehkäpä onnistuisi minunkin päästä hänelle työhön".

"Sinä otit minulta", vastasi Fredrik, "suuren painon sydämmeltäni, sillä jos sinä olet minun kanssani, käy tuskani ja levottomuuteni voittaminen paljon helpommaksi".

Niinpä läksivät he sitte yhdessä rivakasti astumaan Martti mestarin, kuuluisan tynnyrisepän, taloa kohti. Heidän astuessansa Martin porstuaan, kuului sisältä lasien kilinää ja iloisen seuran hälinää, sillä he olivat sattuneet tulemaan juuri sinä sunnuntaina, jolloin Martti mestari piti komeat päivälliset ammattilaistensa esimieheksi pääsemisensä johdosta.

"Oh", sanoi Fredrik aivan peloissansa, "nyt olemme varmaankin tulleet sopimattomaan aikaan".

"Minun luullakseni", vastasi Reinhold, "ihan oikeaan, sillä iloisessa seurassa on Martti mestari tietysti hyvällä tuulella ja siis taipuisampi täyttämään pyyntömme".

Kohta tulikin Martti, jota he olivat pyytäneet saada puhutella, ulos juhlapuvussa, posket ja nenä hehkuvina. Heti Fredrikin huomattuaan, huusi hän kohti kurkkuansa:

"Katsos vaan, Fredrik! kelpo poika, oletko taas tullut kotimaille? -- Sepä oivallista! -- Ja olet myöskin valinnut oikean, jalon ammatin, ruvennut tynnyrisepäksi! -- Kyllähän herra Holzschuer käy aina, kun sinusta on puhe, hyvin kiukkuiseksi ja arvelee suurenkin taiturin menneen sinussa hukkaan, ja että sinä kyllä olisit oppinut valamaan yhtä sieviä kuvia ja koristuksia kuin ne, joita näkee Pyhässä Sebaldissa ja Juggerin talossa Augshurgissa, mutta se on vaan turhaa lörpötystä; siinä teit viisaasti, että valitsit oikean tien. Tuhannesti olet sinä tervetullut".

Ja samalla otti Martti herra hänet olkapäistä kiini ja pusersi itseään vasten, kuten hänen tapansa oli syleillä.

Fredrik sai Martti mestarin ystävällisestä vastaan-otosta rohkeutta ja pääsi kaikesta arkamaisuudestansa. Vapaasti ja pelkäämättä esitti hän mestarille asiansa, rohkenipa puhua vielä Reinholdinkin puolesta.

"No, toden totta", sanoi Martti mestari, "sopivampaan aikaan ette mitenkään olisi voineet tulla kuin juuri nyt, kun työtä tulee oikein tulvimalla eikä ole työn tekijöitä. Te olette molemmat sydämmellisesti tervetulleet. Riisukaa vaan heti matkalaukkunne ja astukaa sisään, päivällinen on kyllä jo melkein lopussa, mutta te voitte kuitenkin käydä vielä pöytään ja Roosa kyllä pitää teistä huolen".

Näin sanoen vei Martti mestari heidät ruokasaliin. Siellä istuivat kunnialliset ammattikunnan mestarit, ylinnä pöydän päässä arvoisa herra Jaakko Paumgartner, kaikki hehkuvin kasvoin. Jälisteet oli juuri tuotu pöydälle ja hyvä viini vaahtosi suurissa juomalaseissa. Oltiin jo päästy niin pitkälle, että kukin puhui kovalla äänellä, jokainen vaan eri asioita, ollen kuitenkin samalla kuulevinaan ja ymmärtävinään kaikkien puheet, ja että tuon tuostakin aina joku remahti nauramaan, tietämättänsä miksi. Vaan kun Martti mestari kuuluvalla äänellä ilmoitti, että hänelle ihan paraimpaan tarpeesen oli kaksi hyvillä todistuksilla varustettua kisälliä juuri tullut tarjoutumaan työhön, silloin vaikenivat kaikki ja katselivat mieltymyksellä kauneita, reippaita nuorukaisia, joita Martti mestari kädestä talutti: Reinhold katsoi säteilevin silmin, melkeinpä ylpeästikin ympärilleen, vaan Fredrik käänsi katseensa maahan ja pyöritteli hattua käsissään. Martti mestari vei heidät istumaan pöydän alimpaan päähän, mutta ne paikat Olivatkin paraimmat kaikista, sillä kohta sen perästä tuli Roosa, istuutui heidän keskellensä ja tarjoeli heille sitte maukkaita ruokia ja hyvää, vaahtoista viiniä.

Lempeä, suloinen, viehättävä Roosa kaunisten nuorukaisten keskellä, vanhain partasuiden mestarien seurassa -- se oli varsin ihanaa katsella, se muistutti valoisaa, synkälle taivaalle yksinään kohonnutta aamupilveä, tai pikemmin kauniita kevään kukkasia, jotka kohottavat loistavia päitään värittömästä, lakastuneesta ruohokosta.

Pelkästä ilosta ja onnellisuudesta taisi Fredrik tuskin hengittää. Ainoastaan salaa uskalsi hän silloin tällöin katsahtaa häneen, joka oli kaikkien hänen ajatuksiensa ja toiveittensa esine. Hän katsoa tuijotti vaan eteensä lautaselle eikä maistanut muruakaan -- miten se olisikaan ollut hänelle mahdollista!

Reinhold sitä vastoin ei ollenkaan lakannut säihkyvin, säteilevin silmin katselemasta suloista neitoa. Hän alkoi kertoa matkoistansa niin kummallisen vilkkaasti, ettei Roosa ollut koskaan semmoista kuullut. Hänestä tuntui, kuin kaikki, mitä Reinhold puhui, olisi tuhansine kuvineen ihan elävänä hänen silmäinsä edessä. Hän oli pelkkänä silmänä ja korvana, eikä oikein tiennyt, miten hänestä tuntui, kun Reinhold täydessä puheensa innossa otti hänen kätensä ja puristi sitä rintaansa vasten.

"Mutta, Fredrik", sanoi Reinhold äkkiä kesken puhettansa, "mitä istut sinä siinä niin mykkänä ja kankeana. Onko sinulta puhelahja kokonaan kadonnut? Tule! juokaamme tämän rakastettavan suloisen neitosen onneksi, joka on meitä niin hyvin ravinnut".

Fredrik tarttui vapisevin käsin suureen lasiin, jonka Reinhold oli kaatanut ihan piripinnaksi. Se täytyi hänen -- Reinhold ei tyytynyt muuten -- juoda ihan viimeiseen pisaraan saakka.

"Nyt juomme kunnon mestarimme onneksi", huudahti Reinhold lasit uudestaan täytettyään, ja taaskin täytyi Fredrikin tyhjentää lasinsa. Siitäpä alkoikin viinin tulivoima kierrellä hänen suonissansa ja pani jähmettyneen veren liikkeelle, että se kiehuen hyppeli valtimoissa.

"Ah, minä tunnen itseni niin sanomattoman onnelliseksi", kuiskasi hän, hehkuvan punan noustessa hänen kasvoillensa, "oi, enhän sentään niin onnelliseksi vielä olekaan tullut".

Roosa, joka varmaankin ymmärsi hänen sanansa aivan toisin, hymyili hänelle sanomattoman lempeästi.

Päästen kaikesta arkuudestansa, sanoi silloin Fredrik:

"Hyvä Roosa, ettehän varmaankaan muista enää ollenkaan minua?"

"No, hyvä Fredrik", vastasi Roosa alaspäin katsoen, "kuinka voisinkaan minä teidät niin lyhyessä ajassa unhottaa. Vanhan herra Holzschuerin luona -- silloin olin vielä lapsi, mutta te leikitte kuitenkin mielellänne minun kanssani ja osasitte aina keksiä jotakin sievää ja sukkelaa. Ja se pieni oikein sievä korinen hopealangasta, jonka te minulle silloin annoitte joululahjaksi, se on minulla vieläkin ja minä säilytän sitä huolellisesti rakkaana muistina".

Kyyneleitä kiilui riemusta hurmaantuneen nuorukaisen silmissä, mutta ainoastaan huokauksen tavoin tunkeusivat hänen rinnastansa sanat: "oi Roosa -- hyvä -- hyvä Roosa!"

"Aina", jatkoi Roosa, "olen minä oikein sydämmestäni toivonut saadakseni teitä uudelleen nähdä, mutta että te rupeaisitte tynnyrisepäksi, sitä en olisi koskaan uskonut. Oi, kun muistelen niitä kauniita kaluja, joita te silloin mestari Holzschuerin luona teitte; onpa kuitenkin vahinko, ettette pysyneet siinä ammatissanne".

"Oi, Roosa", sanoi Fredrik, "ainoastaan teidän tähtenne luovuin minä rakkaasta taiteestani". mutta tuskin oli hän saanut sen sanoneeksi, kun hän jo oli häpeästä ja harmista vaipua maan alle! Ajattelemattomin tunnustus oli päässyt hänen huuliltansa.

Ikäänkuin aavistaen kaikki, käänsi Roosa kasvonsa pois hänestä. Fredrik etsi turhaan sanoja.

Silloin löi herra Paumgartner veitsellään kovasti pöytään ja ilmoitti seuralle, että herra Vollrad, arvokas mestarilaulaja, aikoi laulaa jotakin. Herra Vollrad nousikin heti ylös, rykäsi ja lauloi sievän laulun Hanno Vogelgesangin sepityksen tapaan, niin että kalkilla hyppi sydän ilosta ja Fredrikkikin tointui pahasta pulastaan. Laulettuaan vielä useampiakin kauniita lauluja, kehoitti herra Vollrad jokaista pöydässä istujaa, ken vaan suloista laulutaitoa osaisi, seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

Silloin nousi Reinhold ja sanoi hänkin tahtovansa laulaa, jos hänen sallittaisiin Italialaisten tavoin säestää luutullansa, laulusen ihan Saksalaisten mallin mukaan. Ja kuu ei kellään ollut siihen mitään sanomista, haki hän luuttunsa, löi siitä pari varsin miellyttävää alkusäveltä ja alkoi näin:

Miss' olet herttaisin, Sä lähde hurmaavin? Povesta maan Se vaan Noin kumpuaa, Sen sydännestehistä! Oi, lähde armahin, Miss' viini vaahtoisin! Voi ihme, ken On sen Niin taidolla Somasti valmistellut? Sä lähde riemuisin, Sun toimi taiturin Sai iloks', onneks' aikaan. Pää täynnä viiniä Ja rinta lempeä, Mies verraton Hän on Tuo taitur' kaikkialla.

Laulu miellytti kaikkia oikein erinomaisesti, mutta ei ketään niin kuin Martti mestaria, jonka silmät ilosta ja ihastuksesta kiiluivat. Pitämättä lukua Vollradista, joka melkein liiaksi kehui Hanno Mülleriä, jota kisälli oli osannut oikein hyvin seurata, nousi Martti mestari istuimeltaan ja huusi, kohottaen suurta, hopeavanteella koristettua lasiaan:

"Tule tänne -- sinä kunnon tynnyriseppä ja mestarilaulaja -- minun, mestarisi kanssa pitää sinun tyhjentää tämä lasi!"

Reinholdin täytyi tehdä, kuten häntä käskettiin. Palattuaan paikallensa kuiskasi hän ajatuksiinsa vaipuneelle Fredrikille korvaan:

"Nyt pitää sinun laulaa -- laula eilinen laulusi!"

"Oletko hulluna", vastasi Fredrik ihan suuttuneena.

Silloin sanoi Reinhold kovasti koko seuran kuullen:

"Hyvät herrat ja mestarit! Fredrik, minun rakas veljeni, osaa vielä paljoa kauniimpia lauluja ja hänellä on paljoa parempi ääni kuin minulla, mutta hänen kurkkunsa on matkalla tomustunut ja sentähden saatte odottaa toiseen kertaan, jolloin hän kyllä laulaa".

Silloin alkoivat kaikki kiitellä ja kehua Fredrikkiä, juurikuin hän jo olisi laulanut. Arvelipa vihdoin moni mestari, että hänen äänensä todellakin oli miellyttävämpi kuin Reinholdin, ja herra Vollrad, tyhjennettyään vielä yhden täyden lasin, oli ihan varma siitä, että Fredrik kuitenkin osasi paremmin saksalaistapaan laulaa kuin Reinhold, jossa oli liian paljon italialaisuutta. Mutta Martti mestari keikahutti vaan päätänsä, taputteli pyöreätä vatsaansa, että se kumisi, ja sanoi iloissaan:

"Ja he ovat nyt minun kisällini -- _minun_, sanon minä, Nürnbergiläisen tynnyrisepän Martin kisällit!"

Kaikki mestarit nyykäyttivät päätään ja sanoivat tyhjentäessään viimeiset pikarit korkeista juomalaseista:

"Niin, niin, Martti mestari! -- teidän uljaat kelpo kisällinne!"

Vihdoin lähdettiin levolle. Reinholdille ja Fredrikille antoi Martti mestari kummallekin valoisan ja kauniin kammarin asuttavaksi.

Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä sitte tapahtui.

Kun Reinhold ja Fredrik olivat muutamia viikkoja olleet työssä, huomasi Martti mestari, että Reinholdin vertaista viivaimen ja harpin käyttäjää sekä laskumestaria olisi vaikea löytää. Mutta höylääminen, kurikoiminen ja vestäminen eivät häneltä niin hyvin sujuneet, niissä väsyi hän pian, eikä edistynyt, vaikka hän kuinka olisi koettanut. Fredrik sitä vastoin höylätä suhisutti ja vestää kalkutteli reippaasti ja ihan väsymättä. Yhtäläiset olivat he taas siveän käytöksensä puolesta; viattoman iloisia olivat he kumpikin ja etenkin Reinhold osasi olla viehättävän leikkisä. Työssä eivät he, varsinkaan Roosan läsnä ollessa, säästäneet kurkkujansa, vaan lauloivat soinnukkailla, hyvästi yhteen sulavilla äänillään monta kaunista laulua. Ja jos Fredrik milloin, Roosaa salaa katsellessaan, rupesi laulamaan vienoja surusäveleitä, alkoi Reinhold heti jonkin pilkkalaulun, jonka hän oli sepittänyt ja joka alkoi esim. sanoilla: ei tynnyri oo kannel, ei kannel tynnyri, niin että Martti mestari vanhus laski jo kohotetun kurikkansa ja piteli naurun pakosta vatsaansa. Niin saavuttivat kisällit, etenkin Reinhold, Martti mestarin koko suosion, ja saattoipa hyvin huomata, että Roosakin aina useammin keksi syitä työhuoneesen tullaksensa ja viipyi siellä kauvemmin, kuin hänellä ennen oli ollut tapana.

Eräänä päivänä astui Martti herra sangen miettiväisenä kaupungin portin luo työhuoneesensa, jossa kesällä työskenneltiin. Reinhold ja Fredrik olivat juuri kokoon-panemassa pientä tynnyriä. Martti mestari seisattui kädet ristissä heidän eteensä ja puhui:

"En ollenkaan voi sanoa, miten tyytyväinen minä olen teihin, hyvät kisällini, mutta kuitenkin olen minä nyt suuressa pulassa. Reinin rannoilla kerrotaan tänä kesänä tulevan viljavamman viinivuoden, kuin koskaan tähän asti on ollut. Eräs viisas mies on sanonut pyrstötähden, joka äskettäin kohosi taivaalle, tekevän kummallisilla säteillään maan niin hedelmälliseksi, että kuumuus, joka maan sisimmässä sydämessä kiehuttaa jaloja metallia, on höyryinä virtaava viiniköynnöksiin ja kasvattava niihin mehuisan rypäleen toisensa viereen. Vasta noin kolmensadan vuoden päästä tulevat tähdet uudestaan samaan onnea tuottavaan asemaan. -- Siitäpä saamme me nyt työtä puolet liiaksikin. Ja sen lisäksi sain vielä Bambergin piispalta kirjeen, jossa hän tilaa minulta suuren tynnyrin. Näitä kaikkia emme me ehdi saada toimeen, ja täytyy minun siis vielä ottaa yksi rivakka kisälli lisäksi. Mielelläni en nyt ottaisi seuraamme ketä hyvänsä maankulkijaa, ja kumminkin on tulinen tarve. Jos te tiedätte jostain neuvoa yhden kelpo kisällin, jota tahtoisitte kumppaniksenne, niin sanokaa vaan ja minä toimitan hänet tänne, vaikka se maksaisi kuinka paljon hyvänsä".

Tuskin oli Martti mestari saanut puheensa loppuun, kun nuori pitkä ja vahvavartaloinen mies astui sisään, huutaen kovalla äänellä: "hoi, te miehet! onko tämä Martti mestarin työhuone?"

"On kyllä", vastasi Martti mestari mennen tulijalle vastaan, "kyllä se tämä on, mutta ei teidän sentähden tarvitse niin kohti kurkkuanne huutaa eikä suin päin sisään rynnätä; vai tullaanko sillä lailla ihmisten luo?"

"Ha, ha, ha", nauroi nuori kisälli, "te olette varmaankin Martti mestari itse, sillä ihan teidän näköisenenne kuvailtiin häntä minulle; samanlainen iso vatsa, kaksi oivallista leukaa, tirkistelevät silmät ja punainen nenä sanottiin hänellä olevan, ihan kuin teillä. Terve teille, Matti mestari".

"No, mitä asiaa teillä sitte on Martti mestarille?" kysyi Martti äreissänsä.

"Minä olen", vastasi nuorukainen, "kisälli ja poikkesin vaan kysymään, saisinko teiltä tynnyrisepän työtä".

Kummastellen, että juuri silloin, kun hän aikoi ruveta etsimään kelpo kisälliä, semmoinen tuli hänelle tarjoutumaan, peräytyi Martti mestari pari askelta ja tarkasteli nuorukaista kiireestä kantapäihin saakka. Mutta kisälli katseli taas puolestansa häntä rohkeasti ja tarkastellen. Huomatessaan nuorukaisen leveän rinnan, vahvat jäsenet ja suuret nyrkit, ajatteli Martti itsekseen: tuommoista vahvaa miestähän minä juuri tarvitsenkin, ja pyysi siis heti saada nähdä hänen ammattitodistuksensa.

"Niitä ei minulla ole mukanani", vastasi nuorukainen, "mutta minä toimitan ne kohta, ja lupaan nyt kunniasanallani uskollisesti ja rehellisesti tehdä työtä, siihen saatte tyytyä".

Odottamatta Martti mestarin vastausta astui hän heti työhuoneesen, viskasi lakkinsa ja matkalaukkunsa nurkkaan, sitoi nahkaisen esiliinan eteensä ja sanoi:

"Antakaahan vaan, Martti mestari, nyt heti jotakin tehdäkseni".

Martti, aivan hämillänsä vieraan nuorukaisen rohkeasta käytöksestä, ei paikalla osannut virkkaa mitään. Hetkisen mietittyään sanoi hän:

"No, näyttäkääpä sitte, kisälli, että olette oiva tynnyriseppä, ottakaa uurrehöylä ja auttakaa toisia tuon tynnyrin valmistamisessa".

Kisälli teki uurteet erinomaisen voimakkaasti, nopeasti ja taitavasti ja huudahti sitte iloisesti nauramaan purskahtaen:

"No, Martti mestari, vieläkö epäilette? enkö ole kelvollinen tynnyriseppä? -- Mutta", lisäsi hän kävellessään edestakaisin työhuoneessa ja tarkastellessaan työkaluja ja puuläjiä, "mutta onko teillä myöskin kelvolliset kalut ja muut tarpeet ja -- mitä, onko tuo tuossa karttu? lapsennehan sillä kaiketikin leikittelevät! -- ja tämä vasara, no! tämähän on varmaankin vaan oppipoikia varten?" ja niin sanoen heilutteli hän korkealla ilmassa Martti mestarin omaa suurta, raskasta vasaraa, jota Reinhold ei ollenkaan ja Fredrikkikin ainoastaan vaivalla voi käyttää. Sitten vieretti hän pari suurta tynnyriä kuin keveät pallit syrjään ja tempasi yhden paksun, vielä vestämättömän laitalaudan. "Onhan", sanoi hän, "onhan tässä hyvää tavaraa; sen pitää haleta kuin lasin". Samalla löi hän sivalsi laudan tahkoa vastaan, niin että se kovasti paukahtaen keskeä katkesi.

"Jättäkäähän toki", sanoi Martti mestari, "älkäähän vaan, hyvä kisälli, valmiita astioita ja koko huonetta palasiksi paukutelko. Voittehan kartuksenne ottaa tuon hirren pään ja kirveeksenne käyn minä raatihuoneesta noutamassa kolmekyynäräisen Rolandin miekan".

"Sepä olisikin oikein kättä myöten", huudahti nuorukainen säihkyvin silmin, mutta heti käänsi hän katseensa maahan ja sanoi hiljemmin, "minä luulin, hyvä mestari, teidän tarvitsevan suureen työhönne oikein vahvoja miehiä ja sentähden ylvästelin ehkä vähän liiaksikin ruumiini voimilla. Ottakaa minut kuitenkin työhönne, minä tahdon hyvästi ja siivosti tehdä, mitä vaan tahdotte".

Martti mestari katsoi nuorukaista silmiin ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt jalompia eikä rehellisempiä kasvoja. Tuntuipa hänestä vielä, kuin muistuttaisi nuorukaisen muoto hämärästi jostakin miehestä, jota hän jo kauvan oli rakastanut ja kunnioittanut, vaikka hän sitä muistoa ei kuitenkaan voinut saada selväksi. Hän suostui paikalla täyttämään nuorukaisen pyynnön ja käski hänen vaan niin pian kuin mahdollista toimittamaan tarpeelliset todistukset, jotka näyttäisivät hänen todellakin olevan tynnyrisepän kisällin.

Reinhold ja Fredrik olivat sillä välin saaneet tynnyrin kokoon ja panivat ensimäisiä vanteita. Sitä tehdessään oli heillä aina tapana laulaa ja silloinkin alkoivat he erästä Adam Puschmanin sievistä lauluista. Mutta Konrad -- se oli uuden kisällin nimi -- tiuskasi höyläpenkkinsä luota, johon Martti mestari oli hänet sijoittanut:

"Mitä liritystä tuo on? Minusta tuntuu moinen laulu hiirien vikinältä. Jos jotain tahdotte laulaa, niin laulakaa niin, että se virkistää mielen ja antaa halua työhön. Semmoista laulua harjoittelen minäkin välistä".

Ja heti alkoi hän hoilottaa muutamaa hullunkurista metsästyslaulua, matkien koirain haukkumista ja metsämiesten huutoa niin kovalla äänellä, että suuret tynnyrit helisivät ja koko huone kumisi. Martti mestari tukki molemmilla käsillään korvansa ja Martta rouvan, Valentinin lesken, lapset, jotka leikittelivät työhuoneessa, ryömivät peloissaan piiloon lautojen alle.

Juuri silloin tuli Roosa huoneesen, kummastuneena ja pelästyneenä huudosta, jota ei ollenkaan voinut sanoa lauluksi. Heti Roosan nähtyään vaikeni Konrad, nousi paikaltaan ja tervehti jaloimmalla säädyllisyydellä häntä. Kirkkaat, ruskeat silmät säihkyvinä sanoi hän lempeällä, sulavalla äänellä: