Chapter 2

"En suinkaan", vakuutti Martti mestari, "en suinkaan, hyvä armollinen herrani; minä avaisin teille ystävällisesti ovet; kaikki, mitä talossani on, olisi teidän ja teidän poikanne käytettävänä, mutta mitä Roosaan tulee, sanoisin minä: jospa olisi taivas toimittanut niin, että teidän soreasta poika herrastanne olisi tullut kunnon tynnyrintekijä, silloin ei kukaan olisi minulle mieluisampi vävy kuin hän, vaan nyt! -- Mutta, hyvä arvoisa herra, miksi pilkkaatte ja kiusaattekin minua semmoisilla kummallisilla kysymyksillä? Katsokaa vaan, miten iloinen pakinoimisemme on kokonaan muuttunut, miten pikarit seisovat tuossa täysinä. Jättäkäämme koko puhe vävystä ja Roosan häistä sikseen, minä juon teidän poikanne terveydeksi, joka kuuluu olevan oivan kaunis herra".

Samassa tempasi hän pikarinsa, jota esimerkkiä Paumgartnerkin noudatti sanoen:

"Loppukoot kaikki turhat puheet ja eläköön teidän uljas poikanne!"

Spangenberg kilisti lasia ja sanoi teeskelevästi hymyten:

"Voittehan sen hyvin huomata, että minä laskin vaan leikkiä, sillä ainoastaan hurja rakkauden vimma saisi minun poikani, joka voi valita itselleen puolison mistä ja miten ylhäisestä suvusta hyvänsä, niin kokonaan unhottamaan sukunsa ja syntynsä arvon, että hän tulisi teidän tytärtänne kosimaan. Mutta olisittehan kuitenkin saattanut vastata minulle vähän ystävällisemmin".

"Enhän minä, hyvä herra", vastasi Martti, "voi leikilläkään puhua toisin kuin jos tuommoisia ihmeitä todella sattuisi, kuin te siinä jaarittelitte. Sallikaa muuten minun pitää ylpeyteni, sillä täytyyhän teidänkin myöntää ja todistaa, että minä olen paras tynnyriseppä hyvin laajalla alalla, että minä lujasti ja uskollisesti seuraan autuaasti nukkuneen keisarimme, Maximilian vainajan viiniasetusta, että minä hurskaana miehenä halveksin kaikkea jumalattomuutta, että minä kahden fuderin vetävän tynnyrini savustamiseen käytän ainoastaan yhden luodin puhdasta tulikiveä, mikä määrä kyllä tarvitaan astian kestäväksi tehdessä, sen kaiken voitte, hyvät, arvoisat herrat, huomata viinini mausta".

Spangenberg koetti, uudestaan istumaan käyden, näyttää iloiselta ja Paumgartner käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta samoin kuin soittokoneen kielet, päästyään kerran epäsointuisiksi, aina uudestaan alkavat rämistä, ja soittaja saa turhaan koettaa viekoitella esiin alkuperäisiä tähtisointuisia ääniä, niin ei nytkään enää tahtonut yksikään sana noiden kolmen vanhuksen puhellessa sopia toiseensa. Spangenberg huusi vihdoin palvelijoitaan ja läksi ihan äreänä Martti mestarin talosta, johon hän oli tullut iloisena ja tyytyväisenä.

Vanhan mummon ennustus.

Martti mestari oli vanhan tuttavansa ja työnteettäjän kiukuissaan lähtemisestä vähän hämmästyksissänsä ja sanoi Paumgartnerille, joka juuri oli tyhjentänyt viimeisen pikarinsa ja aikoi myöskin lähteä:

"Minä en voi ollenkaan ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla puheillansa ja miten hän vielä taisi suuttuakin".

"Hyvä Martti mestari", virkkoi siihen Paumgartner, "te olette hurskas kunnon mies, ja semmoinen saa kyllä vähän ylvästelläkin siitä, mitä hän Jumalan avulla kunnollisesti toimittaa ja mikä hänelle on tuottanut kunniaa ja rikkautta. Se ei vaan saa pahentua kerskailevaksi ylpeydeksi, joka on vastoin kaikkea kristillisyyttä. Ja ammattikokouksessa tänään teitte siinä vähän väärin, että asetitte itsenne kaikkia muita mestaria korkeammalle; olkaa vaan taidossanne miten paljon hyvänsä etevämpi muita kaikkia, mutta sanoa se heille ihan suoraan vasten silmiä, sehän herättää vaan harmia ja tyytymättömyyttä. Ja nyt sitte tänä iltana! Ettehän toki liene niin sokea, että olisitte luulleet Spangenbergin tarkoittaneen puheellaan mitään muuta kuin leikillisesti vaan koetella, miten pitkälle teidän kopea, itsepäinen ylpeytenne menisi. Kovastihan se tietysti loukkasi arvokasta herraa, kun te jokaisen ylhäisen aatelisnuorukaisen kosimisessa olitte huomaavinanne ainoastaan kelvotonta ahneutta. Ja vielä sittenkin olisi kaikki käynyt hyvin, jos olisitte vähän sovitelleet sanojanne, kun Spangenberg alkoi puhua omasta pojastansa. Mitäpä, jos olisitte sanoneet: niin, hyvä, arvoisa herrani, jos te itse tulisitte poikanne kanssa ja hänen puhemiehenään, niin, semmoista kunniaa en olisi osannut odottaa, silloin horjuisivat vahvimmatkin päätökseni. Todella, jos niin olisitte sanoneet, olisi siitä varmaankin seurannut, että Spangenberg vanhus olisi unhottanut edellisen loukkauksen, hymyillyt iloisesti ja tullut tyytyväiseksi kuin ennenkin".

"Moittikaa vaan", virkkoi Martti mestari, "moittikaa minua oikein kylläksenne, minä sen kyllä ansaitsen, mutta kun tuo vanhus lörpötteli semmoisia järjettömiä loruja, kirveli se oikein kurkkuani, enkä minä voinut toisin vastata".

"Ja sitten", jatkoi Paumgartner, "koko tuo hullunkurinen päätöksenne naittaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle! Taivaan huoleksi sanotte te jättävänne tyttärenne kohtalon määräämisen ja kuitenkin teette te maallisesta heikkomielisyydestänne omavaltaisesti ja ijäisen Isän päätöstä odottamatta määräyksen, rajoittaessanne sen piirin, josta teidän tuleva vävynne on oleva. Se voi olla turmioksi sekä teille että teidän Roosallenne. Luopukaa, Martti mestari, semmoisesta epäkristillisestä, lapsellisesta hulluudesta! Antakaa ijäisen Isän vallita, Hän on kyllä tyttärenne hurskaassa sydämmessä julistava oikean päätöksensä.

"Oh, arvoisa herrani", sanoi Martti mestari arkamaisesti, "nyt vasta näen, miten pahasti tein, kun en kohta puhunut kaikkia. Te luulette ammattini kunnioittamisen yksistään saattaneen minut näin järkähtämättömästi päättämään antaa Roosaseni vaimoksi ainoastaan tynnyrisepälle, mutta asia ei ole niin, siihen on vielä toinenkin varsin ihmeellinen, salaperäinen syy -- Minä en ennen laske teitä menemään, kuin olette kuulleet kaikki; te ette saa yli yön olla suutuksissanne minuun. Istukaa, minä pyydän sitä oikein sydämmestäni, viipykää vielä hetkinen. Katsokaa, onhan tästä vielä pullo vanhinta viiniä; se ei kelvannut tuolle närkästyneelle herralle, vaan viihdyttehän te toki vielä minun luonani".

Paumgartneria kummastutti Martti mestarin ystävällinen puheleminen, joka ei ollenkaan ollut hänen luonteensa mukaista. Näytti siltä, kuin olisi miehellä mielessä jotain erinomaisen tärkeätä, mikä hänen kaikin mokomin piti saada puhua. Paumgartner istuutui siis ja joi pikarin viiniä. Martti mestari alkoi seuraavasti:

"Tiedättehän, rakas, arvoisa herrani, että minun kelpo rouvani kuoli kohta Roosan synnyttyä vaivaloisen lapsivuoteen seurauksista. Silloin eli vielä vanha mummoni, jos perin kuurona, sokeana, melkein ihan sanan saamattomana, kokonaan halvattuna yöt päivät vuoteellaan viruminen muuten ansaitsee elämän nimeä. Roosani oli juuri kastettu ja imettäjä istui lapsen kanssa tuvassa, jossa mummo makasi. Minun sydämmeni oli niin suruinen ja katsellessani kaunista lasta samalla niin iloinen ja haikea, minä olin niin syvästi liikutettu, etten tuntenut kelpaavani mihinkään työhön, ja seisoin siis ääneti ajatuksiini vaipuneena vanhan mummon vuoteen vieressä, onnitellen mielessäni häntä, kun häneltä muka kaikki maalliset tuskat ja huolet jo olivat loppuneet. Minun siinä hänen kalveita kasvojaan niin katsellessani, alkoi hän yht'äkkiä kummallisesti hymyillä, kurttuinen muoto näyttää silenevän ja vaaleille kasvoille kohoaa vieno puna. -- Hän nousee istualleen, ojentaa kuin ihmeellisen voiman äkisti virkistämänä halvatut kätensä, mitä hän ei ennen voinut tehdä, ja lausuu kuuluvasti hiljaisella, suloisella äänellä: Roosa -- rakas Roosani! -- Imettäjä nousee ja tuo hänelle lapsen, ja mummo tuudittelee sitä sylissänsä. Mutta nyt arvoisa herrani, kuvitelkaa vaan mielessänne hämmästystäni ja pelästystäni, kun vanhus alkaa heleällä, voimakkaalla äänellä laulaa erästä Srassburg'in kestikievarin, herra Hanno Berchler'in iloista laulua, joka kuuluu näin:

'Tyttö vieno, kaunokainen, Roosa, kuule kehoitus: Ole Luojaan luottavainen, Poista hätä, ahdistus, Pilkka, turha turmelus, hurja halu horjuvainen! Viinileili virrallansa Riemun tuopi tullessaan, Enkelitkin loistossansa Yltyy kanssa laulamaan. Oi, sä armas, kuule vaan Heidän lempilaulujansa. Leilikullan loistavaisen, Ken sen tuopi huoneesen, Hän on sulhos' armajainen, Isäs' mielt' ei kysellen Viivy syömmes lempiväinen. Leili tuopi kotiin suojan, Onnen, ilon, hyvyyden, Silmät kirkkaat! neitonen! Kätke neuvo mielehen! Jaksa parhaiten Siunatessa Luojan!'

"Ja tämän laulettuaan laski vanhus lapsen hiljaa ja varovasti peitetyynylle ja mumisi, pannen kuivettuneen, vapisevan kätensä sen otsalle, ymmärtämättömiä sanoja, mutta hänen ihan kirkastunut muotonsa osoitti selvästi, että hän rukoili. Sitten vaipui hänen päänsä tyynyille ja juuri kun imettäjä vei pois lapsen, huokasi hän syvään. Hän oli kuollut!"

"Se on", sanoi Paumgartner Martti mestarin vaiettua, "se on kummallinen tapaus, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, mitä yhteyttä vanhan mummon ennustuslaululla on teidän itsepintaisen päätöksenne kanssa, antaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle".

"No, mikä sitte on selvempää kuin se, että mummo Herran erinäisestä valistuksesta ennusti ihan viimeisenä elämänsä hetkenä, millä lailla Roosa oli onnelliseksi tuleva. Sulhanen, joka loistavan leilin mukana tuo taloon onnea, iloa ja rikkautta: ken voisi se muu olla kuin kunnon tynnyriseppä, joka minun luonani valmistaa mestariteoksensa, loistavan leilin. Missä muussa leilissä aaltoilisivat mehuisat virrat kuin viinitynnyrissä? Ja käydessänsä kohisee, porisee ja sihisee viini myöskin, ja ne ne juuri ovat enkelit, jotka viiniaalloissa uiskentelevat ja laulelevat iloisia lauluja. Niin, niin! -- ei mummo mitään muuta sulhoa tarkoittanut kuin tynnyriseppää, ja siinä päätöksessäni minä pysyn".

"Te selitätte, hyvä Martti mestari", virkkoi Paumgartner, "vanhan mummon sanat aivan oman mielenne mukaan. Minusta ei teidän selityksenne ole ollenkaan oikea ja minä uudistan vielä taannoiset sanani, että teidän pitää jättää kerrassaan kaikki taivaan salliman ja tyttärenne sydämmen ratkaistavaksi, sillä ainoastaan siten tulee asia oikein päätetyksi".

"Ja minä", keskeytti Martti kärsimättömästi, "sanon sen, ettei minun vävykseni ole tuleva kukaan muu kuin kelpo tynnyriseppä".

Paumgartner oli vähällä suuttua Martin itsepäisyydestä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja nousi ylös sanoen:

"Nyt on jo myöhä, Martti mestari, lakatkaamme juomasta ja kilistelemästä, sillä ei kumpikaan näy enää sujuvan".

He menivät ulos kuistille. Siellä seisoi nuori vaimo viiden poikansa kanssa, joista vanhin oli tuskin kahdeksan ja nuorin noin puolen vuoden ikäinen. Vaimo itki ja vaikeroitsi. Roosa riensi tulijoille vastaan, sanoen:

"Hyvä Jumala! Valentin on nyt kuollut ja tuossa on hänen vaimonsa lapsineen".

"Mitä? Valentinko kuollut?" huudahti Martti mestari ihan hämmästyneenä, "voi kovaa onnea! -- Ajatelkaahan vaan", lisäsi hän Paumgartnerin puoleen kääntyen, "ajatelkaahan, arvoisa herra! Valentin oli taitavin kisällini ja sitä paitsi ahkera ja hurskas. Joku aika sitten löi hän suurta tynnyriä tehdessään suuren haavan reiteensä. Se paheni pahenemistaan, hän sai kovan kuumeen ja nyt on hänen siitä täytynyt kuolla, ihan parhaassa ijässään".

Samalla astui Martti mestari onnettoman vaimon luo, joka katkeria kyyneleitä vuodattaen valitteli, että hänen nyt täytyisi kuolla puutteessa ja kurjuudessa.

"Mitä?" virkkoi Martti mestari, "miksi luulette te sitte minua; minun työssänihän teidän miehenne sai tuon pahan haavan, ja jättäisinkö minä teidät avuttomiksi? -- Sitä ei tapahdu, kalkki kuulutte te tästälähin minun perheeseni. Huomenna tai milloin tahdotte, hautaamme miehenne, ja sitten menette te lapsinenne karjatalolleni tuonne tulliportin luo, missä minun kaunis ja tilana työhuoneenikin on ja minä joka päivä kisällineni työskentelen. Siellä saatte hoitaa minun talouttani, ja teidän kelpo poikanne kasvatan minä ihan kuin olisivat ne omiani. Ja teidän vanhan isänne otan minä myöskin huostaani. Hän oli ennen kelpo kisälli, kun hänellä vielä oli voimaa käsivarsissa. No! vaikka hän ei enää kykenekään kurikkaa eikä uurrevasaraa heiluttelemaan ja vaikka hänestä ei enää olekaan vanteen kynsien tekijäksi eikä tynnyrin kokoon panijaksi, niin jaksaa hän kyllä käyttää puukkoa ja koverrinta. Sanalla sanoen, hän saa tulla teidän kanssanne".

Ellei Martti mestari olisi tukenut vaimoa, olisi hän surusta ja liikutuksesta voimattomana kaatunut hänen jalkainsa juureen. Vanhimmat pojat riippuivat kiini Martti mestarin nutussa ja molemmat nuorimmat, jotka Roosa oli ottanut syliinsä, ojensivat käsiänsä hänelle, juuri kuin olisivat he ymmärtäneet kaikki. Hymyillen ja kirkkaat kyyneleet silmissänsä sanoi Paumgartner vanhus: "Martti mestari, teihin ei voi olla suutuksissansa", ja läksi kotiinsa.

Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat.

Kauniilla nurmikolla korkeain puitten siimeksessä levähti pienellä kukkulalla pulska, nuori kisälli, Fredrik nimeltään. Aurinko oli jo laskeutunut ja ruusuhohde loisti taivaan rannan takaa. Kaukaa laaksosta näkyivät ihan selvästi kuuluisan ja avaran valtakaupuugin Nürnbergin, korkeat tornit, joiden korkeita huippuja iltaruskon heloittava puna kultasi. Kyynyspäillään nojaten matkalaukkuansa vasten katseli nuori kisälli kaipauksen silmäyksillä laaksoon. Sitten poimi hän muutamia kukkia viereltänsä ruohosta, viskasi ne ilmaan iltaruskoa kohti ja vaipui uudestaan suruisesti, kuumia kyyneleitä heruvin silmin katsoa tuijottamaan. Vihdoin kohotti hän päänsä, aukasi sylinsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sulkea rakastetun sydämmellensä, ja lauloi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä seuraavan laulun:

Jos koti kallis Taas sinut nään, Ei jättämään Sydämmein sua sallis. Oi Roosa, jalo ruusunen, Minulle itses näytä Keskellä ruusujen Ja lemmen kukkien Sulolla mieles täytä. Sydän, tahdotko ratketa? Kestä tuskassa, riemussa! Oi iltaruskonen, Sanan viejä herttainen, Huokaukset ja kyyneleet Saata hälle multa, Ja jos kuolen ja ruususet Kysyis syytä sulta, Sano: sydän hukkui lempehen.

Lakattuaan laulamasta otti Fredrik matkalaukustaan vahapalasen, lämmitti sen rintansa kuumuudella ja alkoi sievästi ja taiteellisesti muodostaa siitä kaunista, hienoa, satalehtistä ruusua. Sitä tehdessään hyräili hän yksityisiä sanoja äsken laulamastaan laulusta ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollenkaan huomannut kaunista nuorukaista, joka jo kotvasen oli seisonut hänen takanansa ja tarkasti katsellut hänen työtänsä.

"Oi, ystäväni", virkkoi nuorukainen, "oikeinpa sievää teosta te siinä teettekin".

Fredrik vilkasi ihan pelästyneenä taaksensa, mutta katsottuaan outoa nuorukaista tummiin, ystävällisiin silmiin, tuntui hänestä, kuin olisivat he jo vanhastaan tuttuja; hymyillen vastasi hän:

"Mitä vielä, herrani, miten voittekaan ottaa huomioonne tämmöistä leikkityötä, jota minä ainoastaan teen matkoillani".

"No, no", jatkoi outo nuorukainen, "jos te noin luonnonmukaisesti ja hienosti muodostettua kaukkaa sanotte leikkityöksi, niin tottapa olettekin silloin uljas ja taitava valuri. Te huvitatte minua kahdella tavoin. Ensin tunkeusi teidän hellä, viehättävä laulunne ihan sydämmeeni asti ja nyt täytyy minun ihmetellä teidän näppäryyttänne kuvaamistaiteessa. Mihinkä aiotte vielä tänään matkustaa?"

"Matkani loppu", vastasi Fredrik, "on tuolla silmäinne edessä. Kotini on tuolla kuuluisassa Nürnbergissä. Aurinko on jo kuitenkin mennyt mailleen, sentähden jään yöksi tuohon kylään, aamulla lähden varhain edelleen ja puolen päivän aikoihin olen hyvin helposti perillä".

"Sepä oivallista", huudahti nuorukainen iloissaan, "sehän sattuu vallan hyvin! Meillä on sama matka, minäkin olen menossa Nürnbergiin. Saatanhan siis minäkin jäädä teidän kanssanne yöksi kylään ja huomenna menemme yhdessä edelleen. Nyt voimme vielä hetkisen puhella".

Reinhold -- se oli nuorukaisen nimi -- laskeusi Fredrikin viereen nurmikolle ja jatkoi puhettaan:

"Eikö totta, enhän minä erehdy, te olette taitava valuri, senhän huomaan teidän vahakuvastanne, vai oletteko kulta- ja hopeaseppä?"

Fredrik katsoa tuijotti aivan suruisena eteensä ja sanoi alakuloisesti:

"Te pidätte, hyvä herra, minua paljon parempana ja arvokkaampana kuin todella olenkaan. Suoraan sanoen olen minä vaan harjoitellut tynnyrisepän ammattia ja menen nyt työhön eräälle tunnetulle mestarille Nürnbergiin. Te halveksitte nyt minua varmaankin, kun en taidakaan takoa enkä valaa kauniita kuvia, mutta ainoastaan paukutella uurteita ja saumoja tynnyreihin".

"Minäkö teitä halveksisin sen tähden että olette tynnyriseppä? Tynnyriseppähän minä itsekin olen".

Fredrik katsoi tarkastellen häntä eikä tiennyt mitä uskoa, sillä Reinholdin puku ei ollenkaan ollut matkustavalle kisällille sopiva. Sametilla koristettu hieno verkanuttu, korea kaulus, lyhyt, leveä miekka ja sievä hattu pitkine höyhentöyhtöineen olisivat pikemmin saattaneet luulemaan häntä varakkaaksi kauppamieheksi, mutta hänen kasvoissansa ja koko hänen ryhdissänsä oli jotakin kummallista, mikä ei taas ollenkaan ollut kauppiaan tapaista.

Reinhold huomasi Fredrikin epäilyksen, avasi matkalaukkunsa, otti siitä nahkaisen esiliinan ja tuppiveitsensä esille ja huudahti:

"Katsohan vaan, ystävä, katsohan vaan näitä! -- vieläkö epäilet minua, enkö ole kumppanisi? -- Minä näen, että pukuni sinua oudostuttaa, mutta minä tulen Strassburgista ja siellä käyvät tynnyrisepät komeissa vaatteissa kuin jalosukuiset. Muuten oli minulla kyllä, kuten sinullakin, halua johonkin muuhun, mutta nyt on minusta tynnyrisepän ammatti kaikista paras ja monta kaunista toivetta onkin se herättänyt sydämmessäni. Etkö sinäkin arvele samoin, kumppani? -- Mutta minusta näyttää melkein kuin olisi nuoruutesi kirkkaalle taivaalle odottamatta vetäytynyt joku synkkä murhepilvi, jolta sinä et voi iloisesti katsella ympärillesi. Äsken laulamasi laulu oli täynnä rakastavan kaipausta ja surua, mutta siinä oli myöskin säveleitä, jotka kuuluivat lähtevän ihan kuin omasta rinnastani, ja minusta tuntuu kuin tietäisin jo kaikki, mitä sinun sydämmessäsi on kätkettynä. Senpä vuoksi saatatkin uskoa minulle kaikki, tulemmehan Nürnbergissä olemaan toistemme kumppanina".

Reinhold kiersi käsivartensa Fredrikin ympäri ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. Fredrik vastasi:

"Mitä enemmän sinua katselen, kelpo kisälli, sitä kovemmin tunnen jonkin voiman vetävän itseäni sinun puoleesi, sitä selvemmin kuulen henkiheimolaisen äänen vaikuttavan kai'un tavoin rinnassani. Minun täytyy sanoa sinulle sentähden, että minulla miesparalla olisi mitään tärkeitä salaisuuksia sinulle uskottavana, vaan siitä syystä, että ainoastaan uskollisimman ystävän sydämmessä on tilaa toisenkin surulle, ja minä juuri sinua pidän äsken alkaneen tuttavuutemme ihan ensi hetkestä alkaen parhaimpana, uskollisimpana ystävänäni. -- Minusta on nyt tullut tynnyriseppä ja saatanpa kehua jotakuinkin ymmärtäväni ammattiani, mutta toiseen paljoa kauniimpaan työhön teki mieleni aivan lapsuudesta saakka. Minä halusin tulla suureksi mestariksi valuritaidossa ja hopeatöissä, kuten Pietari Fischer tai Italialainen Benvenuto Cellini. Hehkuvalla innolla työskentelin minä kotikaupungissani herra Johannes Holzschuerin, kuuluisan hopeasepän luona. Hän ei itse valanut kuvia, vaan osasi kaikin tavoin kiihoittaa minua siihen. Holzschuerin talossa kävi usein tynnyriseppämestari, herra Martti tyttärensä, suloisen, lempeän Roosan kanssa. Aavistamattani rakastuin minä. Kotoani läksin sitten Augsburgiin, oppiakseni siellä valuritaidon perinpohjin. Mutta silloin vasta leimahtivat kirkkaat rakkauden liekit ilmi tuleen. Aina oli vaan Roosa silmissäni, häntä olin minä aina kuulevinani; kaikki työt ja puuhat, jotka eivät tarkoittaneet hänen voittamista omakseni, inhoittivat minua. Yksi ainoa tie viepi sen tarkoituksen perille, ja minä läksin sille. Martti mestari antaa tyttärensä ainoastaan sille tynnyrisepälle, joka hänen työhuoneessansa tekee kelvollisimman näytetynnyrin, jos hän muuten on tyttären mieleinen. Minä jätin taiteeni sikseen ja opettelin tynnyrien tekemistä. Ja nyt olen matkalla Nürnbergiin Martti mestarille työhön. Mutta kun koto on tuossa edessäni ja Roosan kuva ihan elävältä silmissäni, niin olen vähällä menehtyä epäilyksestä, pelosta ja levottomuudesta. Nyt vasta näen, miten hullumainen koko yritykseni on. Enhän, näet, tiedä, rakastaako Roosa minua ollenkaan, tai edes, onko hän minua milloinkaan rakastava".

Reinhold oli kuunnellut Fredrikin kertomusta yhä enenevällä tarkkuudella. Sitte nojasi hän päänsä kättään vasten, peitti kämmenellään kasvonsa ja kysyi kylmän kolkosti: "onko Roosa sitte koskaan osoittanut rakastavansa sinua?"

"Ah", vastasi Fredrik, "Roosa oli vielä, minun lähtiessäni Nürnbergistä, paremmin lapsi kuin neiti. Hän viihtyi kyllä hyvin minun seurassani ja hymyili niin leppeästi minulle, kun minä väsymättömänä poimiskelin hänen kanssaan kukkia Holzschuerin puutarhasta ja niistä taittelimme sitte kiehkuroita, mutta --"

"No, eihän sitte ole mitään syytä olla epätoivoisena", sanoi Reinhold äkkiä niin kiivaalla ja oudon kumealla äänellä, että Fredrik oli vähällä pelästyä. Samalla hyppäsi hän ylös, niin että miekka kupeellansa kalisi, ja hänen siinä seisoessaan pimittivät yön synkät varjot hänen kalveat kasvonsa ja rumensivat hänen lempeän muotonsa ihan ilettäväksi, niin että Fredrik aivan säikähtyneenä huudahti: "mikä sinulle niin äkkiä tuli?" ja perääntyi pari askelta kauvemmaksi. Mutta silloin sattui hänen jalkansa Reinholdin matkalaukkuun; siitä kuului kielen helähdys.

"Älä riko luuttuani, sinä kisälli lurjus!" tiuskasi Reinhold suuttuneena.

Luuttu oli matkalaukkuun kiinni solmittuna. Reinhold päästi sen irti ja löi sormillansa kiellä vimmoissaan, kuin olisi hän tahtonut katkoa ne kaikki. Mutta pian muuttui soitto lempeäksi ja sointuvaksi.

"Lähtekäämme nyt, hyvä veli, kylään", sanoi hän sitte aivan entiseen tapaansa leppeästi. "Tässä on minulla hyvä kapine kädessäni, sillä karkoitan pahat henget, joita ehkä voisi tulla tiellemme ja koettaa etenkin minulle tehdä kiusaa".

"Mitäpä, hyvä veli", vastasi Fredrik, "osaisivat pahat henget meille tehdä? Mutta soittosi on hyvin miellyttävä, soittele vaan edelleen".

Kultaiset tähdet olivat nousseet taivaan sinilaelle. Hiljainen yötuuli vieri suhisten tuoksuavain niittyjen yli. Kovemmin kuului purojen lirinä ja tummain puiden kohina kaukaisista metsistä. Fredrik ja Reinhold astuivat kukkulalta alas soittaen ja laulaen, ja kirkkaina ja selvinä aaltoilivat ilmassa, kuin loistavain siipien kantamina, heidän ikävöitseväin laulujensa sulosäveleet.

Yömajaan saavuttua viskasi Reinhold nopeasti luntun ja matkalaukun pois ja pusersi innokkaasti Fredrikkin rintaansa vasten. Fredrik tunsi kasvoillensa valuvan kuumia kyyneleitä; ne tulivat Reinholdin silmistä.

Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön.

Herättyään seuraavana aamuna ei Fredrik nähnyt missään eilistä ystäväänsä, vaikka he yhdessä olivat käyneet levolle olkivuoteelle, ja kun luuttu ja matkalaukkukin olivat poissa, niin ei hän saattanut uskoa muuta kuin että Reinhold hänelle tuntemattomista syistä oli jättänyt hänet ja lähtenyt käymään jotakin toista tietä. Vaan hänen mentyänsä ulos tulikin Reinhold hänelle vastaan, matkalaukku hartioilla, luuttu kainalossa ja ihan toisissa vaatteissa kuin eilen. Höyhentöyhdön oli hän ottanut pois hatustansa, jättänyt miekan kupeeltansa ja vaihtanut oman samettikoristeisen nuttunsa halpaan nukkavieruun talonpoikaiseen.

"No", sanoi hän iloisesti nauraen kummastuneelle ystävälleen, "pidäthän minua nyt oikeana rehellisenä kumppaninasi. -- Mutta, kuulepas, makasitpa oikein aika lailla semmoiseksi mieheksi, joka rakkauden pauloissa vaikeroi. Katsohan vaan, kuinka ylhäällä jo aurinko on. Lähtekäämme matkalle".

Fredrik oli ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, hän tuskin vastasi Reinholdin kysymyksiin, tuskin huomasi hänen pilaansa. Ihan vallattomana hyppeli sitä vastoin Reinhold, riemuiten ja hattuansa heilutellen. Mutta hänkin kävi vähitellen sitä äänettömämmäksi, mitä likemmä kaupunkia he tulivat.