Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

MARTTI MESTARI JA HÄNEN KISÄLLINSÄ

Kirj.

E.T.A. Hoffmann

Suomentanut Aatto S. [Meister Martin der Küfner und seine Gesellen]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon kustantama. 1881.

SISÄLLYS:

Alkulause Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana Vanhan mummon ennustus Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä sitte tapahtui Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja Martti mestarin riita Reinhold lähtee pois Martti mestarilta Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa Päätös.

Alkulause.

Varmaan heltyy sinunkin sydämmesi, rakas lukija! ja aavistava suruisuus täyttää mielesi, jos milloin joudut niille paikoille, missä muinaissaksalaisen taiteen ihanat muistomerkit kaunopuheisten kielten tavoin kertovat kultaisen muinaisuuden loistosta, hurskaudesta, ahkeruudesta ja suorasta rehellisyydestä. Olet ihan astuvinasi kuin autioksi jätettyyn asuntoon. -- Vielähän on pöydällä auki pyhä kirja, jota perheen isä on lukenut, vielähän riippuu tuossa emännän valmistama kallisarvoinen kirjava vaate ja ovathan kaapit täynnä kaikenlaisia keinollisuuden arvokkaita tuotteita, nimi- ja syntymäpäivä-lahjoja. Sinä odotat vaan, että joku talonväestä on heti tuleva sinua vilpittömällä vierasvaraisuuden ystävällisyydellä tervehtimään. Mutta turhaan varrot niitä, jotka ajan ikuisesti vierivä virta on kerran temmannut mukaansa, vaikkapa vielä jättäytyisitkin suloisen unelman valtaan, joka luo eteesi vanhat mestarit, nuo taiturit, joiden puhe on niin yksinkertaista ja kuitenkin niin pontevaa, että se tunkeutuu luihisi ja ytimiisi saakka. Ja nyt vasta ymmärrät heidän teostensa syvällisen merkityksen, sillä nyt elät sinä heidän ajassansa ja olet käsittänyt sen ajan, joka voi luoda mestaria ja mestariteoksia. -- Vaan oi! eikö lempeän ihana unikuva, päivän hyörinää säikkyen, pakene kirkkaiden aamupilvien mukana, ja useinkin juuri silloin, kun sitä olet sulkemaisillasi rakastavaa rintaasi vasten, ja sinä jäät, silmät täynnä kuumia kyyneleitä, katselemaan yhä enemmän vaalenevaa haamua? -- Ympärillä vallitsevan elämän kolkko pauhu saa sinut sitte äkkiä heräämään kauniista unestasi ja sinulle jää siitä jälelle ainoastaan katkera kaiho, joka suloisella väristyksellä täyttää rintasi.

Tämmöiset tunteet täyttivät, rakas lukija! näiden lehtien kirjoittajan mielen joka kerta, kun hän matkoillaan kävi maailman mainiossa Nürnbergin kaupungissa. Milloin viivähti hän ihmettelemään torikaivon kummallista rakennusta tai hautapatsasta P. Sebaldin kummulla, milloin taas tarkasteli P. Laurin rukoushuonetta tai astui linnaan ja raatihuoneesen ihailemaan Albrecht Dürerin syväkäsitteisiä taideteoksia, ja antautui kokonaan suloisten unelmien valtaan, jotka hänet siirsivät keskelle tämän vanhan valtakaupungin muinoista komeutta.

Moni iloinen kuvaus kunnollisesta porvarielämästä sinä aikana, jolloin taide ja teollisuus vireinä ja toimeliaina kävivät käsitysten, muodostui, kirkastui ja painui katoamattomasti mieleen. Suothan, rakas lukija! minun asettaa yhden noista kuvista katsottavaksesi. Ehkäpä se sinua miellyttää ja saa sinut vielä hyvillä mielin hymyilemäänkin, ehkäpä olet tunteva Martti mestarin talon kuin omaksi kodiksesi ja viivyt mielelläsi hetkisen hänen tynnyriensä ja muiden astiainsa luona. Ja -- silloin toteutuisi tosiaankin näiden lehtien kirjoittajan sydämmellisin toivo.

Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti.

Ensimäisenä päivänä toukokuuta vuonna tuhat viisisataa kahdeksankymmentä oli vapaan valtakaupungin Nürnbergin astia- ja tynnyriseppäin kunnioitettu yhdistys koossa vanhan tavan mukaan juhlallisesti viettämässä ammattilaiskokoustansa. Vähää ennen oli yksi esimiehistä tai, kuten heitä nimitettiin, vanhimmista saatettu viimeiseen lepopaikkaansa, ja sentähden oli uusi hänen sijaansa valittava. Martti mestari sai äänet. Tosiaankaan ei voinut juuri kukaan pyrkiä hänen rinnallensa astiain lujuudessa ja sievyydessä, ei kukaan ymmärtänyt niin hyvin kuin hän, miten viiniä kellarissa hoidetaan. Senpä tähden teettivätkin rikkaimmat ja ylhäisimmät herrat hänellä viinitynnyrinsä, senpä tähden elikin hän mitä kukoistavimmassa varallisuudessa, olipa vielä rikaskin. Niinpä pitikin, kun Martti mestari oli valittu, arvokas raatiherra Jaakko Paumgartner, joka työnteettäjänä nyt oli ammattikunnankin johtajana, seuraavan puheen:

"Hyvin teitte siinä, ystäväni! että valitsitte Martti mestarin esimieheksenne, sillä parempaa miestä ei virkaan voisi mistään löytää. Martti mestaria kunnioittavat kaikki, jotka hänet tuntevat, hänen suuren taitavuutensa tähden ja hänen pitkällisen kokemuksensa tähden viinin suojelemisen ja säilyttämisen taidossa. Hänen vireä ahkeruutensa, hänen hurskas elämänsä, puhumattakaan kaikesta rikkaudesta, jonka hän on koonnut, olkoot teille kaikille seurattavana esimerkkinä! Olkaa siis, rakas Martti mestari, tuhannesti tervetullut meidän arvoisaksi esimieheksemme!"

Näin lausuen nousi Paumgartner istuimeltansa ja astui avoimin sylin muutaman askeleen eteenpäin, odotellen, että Martti mestari tulisi hänelle vastaan. Tämä nojasikin molemmat kätensä tuolin selkälautaa vasten ja kohosi hitaasti ja raskaasti, miten vaan hänen hyvin hoidettu ruumiinsa salli. Sitten astui hän yhtä hitaasti Paumgartnerin ystävälliseen syliin, johon syleilykseen hän kuitenkin tuskin ollenkaan vastasi.

"No, Martti mestari", sanoi Paumgartner, siitä vähän kummastuneena, "ettekö ehkä olekaan tyytyväinen siihen, että valitsimme teidät esimieheksemme?"

Martti mestari keikahutti tapansa mukaan päätänsä taaksepäin, rummutti molemmilla käsillään täyteläistä vatsaansa ja katseli ympärillensä, silmät ihan selällänsä, alahuuli vähän pitemmällä. Sitten alkoi hän, Paumgartneriin päin kääntyneenä, näin:

"Mitä, rakas, arvoisa herrani, siihenkö en olisi tyytyväinen, että saan, mitä minulle on tuleva! Kukapa ei ottaisi vastaan uljaan työnsä ja toimensa palkkaa, kukapa ajaisi kynnykseltänsä kelvottoman velkamiehen, joka vihdoinkin tulee jo kauan sitten saamaansa rahaa takaisin maksamaan. No, hyvät miehet", lisäsi Martti, kääntyen ympärillään istuvien mestarien puoleen, "joko vihdoinkin ymmärsitte, että _minun -- minun tulee_ olla kunniallisen ammattikuntamme esimies? -- Mitä vaaditte te esimieheltä? -- Pitääkö hänen olla taitavin työssänsä? Menkää katsomaan kahden fuderin [fuder on noin 360 kannua] vetävää, tulen avulla tehtyä tynnyriäni, ainoaa mestariteostani, ja sanokaa sitte, voiko kukaan teistä kehua tehneensä samanlaista, mitä kestävyyteen ja työn siisteyteen tulee. Vai pitääkö esimiehellä olla rahaa ja tavaraa? Tulkaa kotiini, siellä aukasen minä teille kirstuni ja arkkuni, ja te saatte iloita kylliksenne kiiltävän kullan ja hopean loistosta. Tai vaaditteko esimieheltänne, että hän olisi kunnioitettu sekä ylhäisten että alhaisten kesken? -- Kysykää vaan kunniallisilta raatiherroiltamme, kysykää ruhtinailta ja muilta kelpo Nürnbergimme ympärillä asuvilta herroilta, kysykää korkea-arvoiselta Bambergin piispalta, kysykää vaan, mitä he kaikki Martti mestarista arvelevat. No! -- minä luulen, te ette saa mitään pahaa kuulla!" -- Ja näin sanoessaan taputteli Martti herra oikein mielissään täyteläistä vatsaansa, silmät puoliummessa, ja jatkoi sitte, kun kaikki olivat ääneti ja ainoastaan arveluttavaa rykimistä alkoi sieltä täältä kuulua: "mutta minä huomaan, minä tiedän sen hyvin, minun pitää nyt vielä nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että Herra vihdoinkin on vaaliasiassa valaissut teidän järkenne. -- No! -- kun minä saan maksun työstäni, kun minulle velkamies maksaa lainaamansa rahasumman, silloin kirjoitan minä tilin tai velkakirjan alle: Kiittäen tunnustan tämän suoritetuksi, Martti, täkäläinen tynnyriseppä. -- Olkaa siis kaikki sydämmestäni kiitetyt siitä, että valitsitte esimieheksenne ja vanhimmaksenne ja siten suorititte vanhan velkanne. Muuten lupaan minä hoitaa virkaani kaikella uskollisuudella ja hurskaudella. Yhdistystä, kutakin teistä autan minä tarvittaessa neuvoilla ja töillä ja koko voimallani, miten vaan taidan. Silmämääränäni on oleva meidän mainion ammattimme pitäminen ja pysyttäminen kaikessa siinä kunniassa ja arvossa, mikä sillä nyt on. Minä pyydän teitä, arvoisat ammattiherrani, teitä kaikkia, hyvät ystävät ja mestarit, tulemaan ensi sunnuntaina iloisille päivällisille kotiini. Oivallista Hochheimin tai Johannisbergin viiniä ryyppien tai mitä muuta jaloa juomaa vaan rikkaasta kellaristani tahdotte, saamme silloin ilomielin keskustella, mitä nyt ensiksi on kaikkein meidän hyväksi tehtävä! -- Sydämmellisesti kutsun vielä kerran teitä kaikkia".

Kunnioitettavain mestarien kasvot, jotka Martin ylpeän puheen ajalla olivat huomattavasti synkistyneet, kirkastuivat nyt jälleen, ja kolkkoa äänettömyyttä seurasi iloinen keskustelu, jossa paljonkin puheltiin Martti herran suurista ansioista ja erinomaisesta viinikellarista. Kaikki lupasivat tulla seuraavana sunnuntaina ja ojensivat äsken valitulle esimiehelleen kättä, jota hän ystävällisesti pudisti ja painoipa vielä muutamia mestareja vatsaansakin vasten, ikäänkuin syleilläksensä heitä. Siitä erottiin sitte iloisina ja tyytyväisinä.

Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui.

Raatiherra Jaakko Paumgartnerin täytyi kotiinsa mennessään kulkea Martti mestarin talon ohitse. Kun nyt Paumgartner ja Martti olivat talon portilla ja Paumgartner tahtoi mennä edelleen, otti Martti mestari lakin päästänsä, kumarsi kunnioittavasti niin syvään, kuin hän suinkin taisi, ja sanoi raatiherralle: "ettekö toki tahtoisi hetkiseksi poiketa halpaan majaani, hyvä, arvoisa herrani! -- Suokaa minun saada huvia ja oppia teidän viisaista puheistanne!"

"Mitä joutavia, hyvä Martti mestari", sanoi Paumgartner hymyten, "mielellänihän minä poikkean teidän luoksenne. Mutta miksi sanotte taloanne halvaksi? Tiedänhän minä, ettei kellään rikkaimmallakaan porvarilla ole runsaammin koristuksia ja kalleita kaluja kuin teillä; ja äskenhän te juuri päätitte kauniin rakennuksenne, joka tekee teidän talonne koko meidän kuuluisan valtakaupunkimme koristukseksi, ja sisustuksesta en tahdo ollenkaan virkkaa mitään, sillä siitä ei tarvitsisi kenenkään ylhäisenkään hävetä".

Paumgartner-vanhus olikin oikeassa, sillä heti kun kirkkaaksi silitetty, metallilla runsaasti koristettu ovi oli saatu auki, näytti jo sen takaa ilmestyvä esihuone siistin lattiansa, kauneiden kuvataulujensa, taidollisten kaappiensa ja tuoliensa vuoksi kokonaiselta korusalilta. Siinä tottelikin jokainen mielellään runovärssyn neuvoa, joka vanhan tavan mukaan oli piirretty juuri sen vieressä riippuvaan tauluun:

Ken mielivi sisälle askeltaa, Sen jalkimet puhtahat olla saa, Tai parempi ensin ne heittää pois, Niin moittehet kaikki ne välttää vois. Sen viisas tietävi ennestään, Miten vierashuoneissa käyttäytään.

Päivä oli helteinen ja ilma salissa nyt, iltahämärän tullessa, kuuma ja kolea. Martti mestari vei sentähden ylhäisen vieraansa tilavaan, viileään korukyökkiin. Siksi nimitettiin rikkaiden porvarien taloissa siihen aikaan erästä keittiön tavoin rakennettua kammaria, jota ei kuitenkaan käytetty keittämistä varten, se oli vaan katsottavaksi koristettu kaikenlaisilla kalleilla keitto- ja muilla ruokakaluilla. Heti sisään päästyä huusi Martti mestari kovalla äänellä: "Roosa! Roosa!" ja paikalla avautuikin ovi ja Roosa, Martin ainoa tytär, astui sisään.

Nyt pitäisi sinun, rakkahin lukijani! hyvin tarkoin ja elävästi muistaa mainion Albrecht Dürerin mestariteoksia. Sinulla pitäisi olla edessäsi nuo ihanat immet, semmoisina kuin ne hänen tauluillansa ovat kuvattuina, täynnä ylevää suloutta, lempeyttä ja hurskautta. Muistele tuota jalon vartalon hentoutta, kauniisti kaarevaa, valkoista otsaa, ruusuväriin vivahtavain kasvojen elävyyttä, hienoja, punaisen hohtavia huulia, hurskaan ikävällä katselevaa silmää, jota tummat ripset puoleksi verhoovat, kuin varjoisa lehdikko kuun paistetta -- muistele taidollisesti sieviksi palmikoiksi soviteltua, silkkihienoa tukkaa -- muistele noiden impien kaikkea taivahista kauneutta, silloin on sinulla valmiina lempeä Roosa. Miten voisikaan muuten kertoja kuvailla sinulle tätä rakasta taivaan lasta? -- Olkoon kuitenkin tässä vielä lupa muistaa yhtä uljasta nuorta taiteilijaa, jonka sydämmeen on tunkeunut valaiseva heijastus tuosta kultaisesta muinaisajasta. Tällä tarkoitan Roomassa asuvaa, saksalaista maalaria Korneliusta. -- "En neitonen oo enkä kaunis!" -- semmoinen kuin Korneliuksen kuvissa Goethen Faustin Margaretha oli lausuessaan näitä sanoja, niin, semmoinen oli kyllä Roosakin, kun hän hurskaana, siveän arkana koki väistyä vallattomain kosijainsa tieltä.

Roosa kumarsi nöyrästi kuin lapsi Paumgartnerille ja suuteli hänen kättänsä. Vanhusherran kalpeat kasvot sävähtivät ihan tulipunaisiksi ja niin leimahti vielä jo aikoja sitten menneen nuoruuden tuli hänen silmissänsä, kuin iltarusko vielä laskiessansa kerran välähtäen kultaa metsien varjoisat lehdot.

"Oi", huudahti hän iloisasti, "oi, Martti mestari, te olette varakas, rikas mies, vaan paras taivaan lahja, minkä Herra teille on suonut, on kuitenkin teidän suloinen, lempeä tyttärenne, Roosa. Jos meiltä vanhoilta herroilta, kun neuvottelemassa istumme, sydän lämpenee, jos me emme voi kääntää heikkoja silmiämme tyttärestänne, kun hän vaan milloin tulee näkyviin, kuka sitte voi moittia nuoria siitä, että he kohdatessansa hänet kadulla jäävät kuin kivettyneinä seisomaan, että he kirkossa katselevat vaan teidän tytärtänne eivätkä hengellistä herraa, että he leikkinurmikolla tai muissa leikkitiloissa kaikkien tyttöjen harmiksi kävelevät huokaillen, rakastavin silmäyksin ja imartelevin puhein vaan teidän tyttärenne perästä. -- Niin, Martti mestari, te saatte valita itsellenne vävyn meidän ylhäisistä nuorukaisistamme tai mistä vaan tahdotte".

Martti mestarin muoto vetäytyi synkkiin kurttuihin. Hän käski tyttärensä tuoda jaloa, vanhaa viiniä ja sanoi, hänen punastunein poskin, alaspäin katsoen pois mentyään, Paumgartnerille:

"Tosiaan, rakas herrani, on kyllä totta, että lapseni on saanut osakseen erinomaisen kauneuden ja että taivas on siinäkin suhteessa tehnyt minut rikkaaksi, mutta kuinka saatatte te puhua siitä tyttösen läsnä ollessa, ja ylhäisestä vävystä ei maksa vaivaa virkkaa mitään.°

"Vaietkaa", vastasi Paumgartner nauraen, "vaietkaahan, Martti mestari; sydämmestähän suu puhuu! -- Ettekö siis luule minun kankean veren enää rupeavankaan hyppelemään vanhassa sydämmessäni, kun Roosan näen, ja jos silloin sanon suoraan, mitä hän ihan varmaan itsekin vallan hyvin tietää, niin ei siitä suinkaan synny mitään harmia".

Roosa toi viiniä ja kaksi komeata juomalasia. Martti taas työnsi raskaan, kummallisilla leikkauksilla koristetun pöydän keskelle lattiata. Tuskin ehtivät kuitenkaan vanhukset asettua istumaan pöydän viereen, tuskin sai Martti lasit täyttäneeksi, kun jo kuului pihalta ratsuhevosen jalkain kopina. Ratsastaja kuului pysähtyvän, ja samassa kaikui hänen äänensä jo esihuoneessa. Roosa kiiruhti sinne ja palasi heti ilmoittamaan, että vanha herra Henrikki von Spangenberg oli siellä ja halusi tulla Martti mestarin puheille.

"Onpahan tämä ilta oikein onnen ilta, kun vanhin kelpo tilaaja poikkeaa luokseni. Varmaankin uusia tilauksia, uutta työtä." -- Ja niin sanoen riensi hän niin nopeasti, kuin vaan voi, tervetullutta vierasta vastaan ottamaan.

Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana.

Hochheimin viini vaahtosi kauneissa tahkotuissa juomalaseissa ja sai kaikki kolme vanhusta hyvin puhelijaiksi. Etenkin osasi Spangenberg, vielä vanhoillaankin nuoruuden hilpeän mielen innostamana, ladella monta huvittavaa tapausta nuoruutensa ajoilta, niin että Martti mestarin vatsa aika tavalla hyppelehti ja että hänen täytyi hillittömän naurun tähden pyyhkiä kerta toisensa perästä kyyneleitä silmistään. Tavallista enemmän unhotti Paumgartnerkin raatiherrallisen vakavuutensa, nautiskeli jaloa juomaa ja otti osaa hauskaan keskusteluun. Mutta kun nyt Rosa taas astui sisään, käsivarrella sievä korinen, josta hän otti esille pöytäliinat, valkoiset kuin äsken satanut lumi, ynnä muut ruoka-astiat ja -aseet; kun hän toimeliaana astua sipsutellen kattoi pöydän ja siihen lateli kaikenlaisia hyvin maustetuita ruokia, ja kun hän sitten vienosti hymyten pyysi herroja käymään ruualle eikä katsomaan ylön, mitä kiireesti vaan oli laitettu, silloin vaikeni puhelu ja nauru. Ei kumpikaan, ei Paumgartner eikä Spangenberg, voinut kääntää katsettaan herttaisesta neitosesta ja Martti mestarikin, tuolillaan taaksepäin nojautuneena, kädet ristissä, katseli tyytyväisesti muhoillen hänen toimellista emännöimistään.

Roosa aikoi poistua, mutta silloin hypähti Spangenberg reippaasti kuin nuorukainen ylös, otti tytön olkapäistä kiini ja toisteli, kirkasten kyynelten vieriessä hänen silmistään, toistelemistaan: "oi, sä hurskas, suloinen enkeli -- sä armas, rakas tyttönen", -- sekä suuteli häntä sitte kahdesti otsalle ja palasi syvissä mietteissä paikallensa. Paumgartner joi Roosan terveydeksi.

"Todella", alkoi Spangenberg Roosan mentyä, "tosiaankin, Martti mestari, on taivas teille tyttäressänne suonut aarteen, jonka arvoa te ette ollenkaan osaa oikein arvata. Hän tuottaa vielä teille suuren kunnian; kukapa ei tulisi teidän vävyksenne, olipa hän sitten mistä säädystä hyvänsä".

"Näettekös", keskeytti Paumgartner, "näettekös nyt, Martti mestari, että herra von Spangenbergillä on asiasta aivan samat ajatukset kuin minullakin. Minä olen jo näkevinäni rakkaan Roosan ylhäisen morsiamena, kallis helmikoristus kauneissa kultaruskeissa hiuksissansa".

"Hyvät herrat", alkoi Martti mestari ihan kiukkuisena, "hyvät herrat, mitenkä voittekaan yhä puhua vaan samasta asiasta ja semmoisesta, jota minä en vielä tällä kertaa ajattele vähintäkään. Roosaseni on nyt kahdeksannellatoista ja niin nuoren tyttölepakon ei vielä tarvitse sulhasia katsella. Miten vast'edes on käyvä, siitä saa Herra huolen pitää, mutta se vaan on varma, ettei ylhäinen eikä kukaan muukaan saa koskea tyttäreni käteen, kuin se tynnyriseppä, joka minulle osoittaa olevansa kunnollisin, taitavin mestari, jos muuten tyttäreni hänestä huolii, sillä pakottaa en tahdo rakasta lastani mihinkään maailmassa, kaikista vähimmin naimisiin semmoiselle miehelle, joka ei ole hänen mieleisensä".

Spangenberg ja Paumgartner katsoivat toisiansa, kummastuneina tästä mestarin omituisesta lausumasta. Vihdoin kysäsi Spangenberg.

"Tyttärenne ei siis saa mennä naimisiin ulkopuolelle teidän omaa säätyänne?"

"Jumala häntä siitä varjelkoon!" vastasi Martti.

"Mutta", jatkoi Spangenberg kyselemistään, "jos joku muu kuin mestari, joku kultaseppä tai ehkä nuori reipas taiteilija kosisi Roosaanne ja miellyttäisi häntä paljoa enemmän kuin kukaan muu nuorukainen, kuinka sitten?"

"Näyttäkää minulle", virkkoi Martti, keikauttaen päätään, "näyttäkää minulle, hyvä nuorukainen, sanoisin minä, sievä kahden fuderin vetävä tynnyri, jonka olette valmistaneet mestariteokseksenne, ja jollei hän sitä voisi, avaisin minä hänelle ystävällisesti oven ja pyytäisin kohteliaasti häntä toki vielä koettamaan jossain muualla onneansa".

"Vaan jos", pitkitti vielä Spangenberg, "jos nuorukainen sanoisi: tuommoista pientä rakennusta ei minulla ole teille näyttää, vaan tulkaa minun kanssani torille ja katsokaa tuota komeata kartanoa, joka uljaasti kantaa kaunista harjaansa ylhäällä ilmassa -- se on _minun_ mestariteokseni".

"Ah, hyvä herra", keskeytti Martti mestari kärsimättömänä Spangenbergin puheen, "turhaan koetatte saada minun uskomaan jotain muuta. _Minun_ ammattiveljiäni pitää minun vävyni oleman, sillä omaa ammattiani pidän minä paraimpana kaikista, mitä maan päällä on. Luuletteko sitte siinä kylliksi olevan, että vanteiden ajamalla laitalautain ympärille saa astian koossa pysymään? Ja eikö sekin jo ole kaunista ja ihanaa, että meidän ammatissamme tarvitaan tietää ja taitaa, miten taivaan kaunista lahjaa, jaloa viiniä on hoidettava ja holhottava, että se jalostuisi ja elähyttäisi meitä kaikella voimallaan ja makeudellaan kuin jollakin todellisella, hehkuvalla elämän-hengellä. Entä sitte tynnyrien rakennus. Eikö meidän ensin pidä, jos mieli saada työtä onnistumaan, kaikkia tarkasti mitellä ja määräillä? Meidän pitää olla samalla kertaa laskumestaria ja mittaustaituria, sillä kuinka me muuten ymmärtäisimme astiain suuruuden ja suhdallisuuden edeltäkäsin määrätä? Oi, herrani, oikein sydämmeni hyppii ilosta, kun semmoisen aika tynnyrin saan valmistumaisilleen, kun se ensin on kelvollisesti muodosteltu sahalla ja kirveellä, kun kisällit sitte heiluttelevat kurikoitansa ja ne paukkuvat karttujen päihin, hei! se on hauskaa musiikkia! Siinä on nyt hyvin suunniteltu rakennus, ja tottapa saan hiukan ylvästellen katsella ympärilleni, kun tempaan leimasimen käteeni ja sillä poltan noihin tynnyrin pohjaan hyvin tunnetun tehdasmerkkini, jota kaikki kunnon viinimestarit kunnioittavat. -- Te puhutte vielä rakennusmestareista, hyvä herra! ja tosiaankin on semmoinen komea kartano kaunis rakennus, vaan jos minä olisin rakennusmestari, ja minua, kulkiessani teokseni ohitse, katselisi kuistilta joku siistitön henki, tyhjäntoimittaja, kelvoton heittiö, joka on kartanon omakseen saanut, silloin häpeäisin minä ihan sisälmyksiini asti, ja pelkästä harmista ja kiukusta syttyisi minussa halu särkeä ja kukistaa omain käsieni työ. Semmoista ei toki voi minulle sattua minun rakennuksissani. Niissä asuu aina vaan maan puhtain henki, jalo viini. -- Jumala siunatkoon minun ammattiani!"

"Teidän ylistyspuheenne", virkkoi Spangenberg, "oli oikein ylevä ja uljas. Kunniaksi se teille on, että pidätte ammattianne oikein korkeassa arvossa, mutta älkää vaan pikastuko, vaikk'en vielä voikaan jättää teitä rauhaan. Mitäpä, jos toden perästä joku ylhäinen tulisi kosimaan tytärtänne? Jos jonkun koko elämä ja onni riippuisi vaan teidän suostumuksestanne, tottahan silloin moni seikka näyttäisi ihan toisenlaiselta, kuin mitä nyt arvelette".

"Oi", huudahti Martti mestari jotensakin kiivaasti, "mitä voisin minä silloin muuta tehdä kuin kumartaa kohteliaasti ja sanoa: hyvä herra! jos olisitte kunnon tynnyriseppä, mutta nyt --"

"Kuulkaahan vielä!" keskeytti häntä Spangenberg, "jospa nyt jonakin onnen päivänä kaunis aatelinen nuorukainen ajaisi komeissa vaatteissa upealla ratsulla ja loistavan seuralaisjoukon kanssa talonne oven eteen ja pyytäisi teidän Roosaanne puolisoksensa?"

"Hei, miten kiireesti minä rientäisin", tiuskasi Martti mestari yhä kiivaammin kuin ennen, "sulkemaan lukoilla ja salvoilla oveani -- miten minä huutaisin: ratsastakaa edelleen! ratsastakaa edelleen, mahtava herra, minun Roosani kaltaisia ruusuja ei kukoista teitä varten, ei, viinikellarinihan se teitä ja raha-arkkuni miellyttää ja tytön otatte te vaan kaupan päällisiksi -- mutta menkää, menkää vaan edelleen!"

Spangenberg vanhus nousi, koko muoto ihan tulipunaisena, istuimeltaan, nojasi molemmilla käsillään pöytään ja katsoa tuijotti eteensä.

"Nyt", alkoi hän hetkisen perästä, "vielä viimeinen kysymys, Martti mestari. Jos se nuori herra teidän ovenne edessä olisi minun oma poikani, jos itse tulisin poikani mukana, sulkisitteko silloinkin ovenne, luulisitteko silloinkin, että me olisimme tulleet ainoastaan teidän viinikellarinne, teihin kultarahojenne tähden?"