Part 9

Varsinainen kapina sai alkunsa 19 p. Heinäk. 1524 Schwarzwaldin seuduilla ja levisi sitten pelottavalla vauhdilla. Tammikuussa 1525 laativat talonpojat valituskirjan, jossa esittävät osittain varsin oikeutettuja vaatimuksia, kaikki raamatunlauseiden nojalla. Merkillistä kyllä, vetosivat he Lutheriin: "Jos erehdymme, todistakoon hän sen pyhästä raamatusta". Lutherin vastaus on yhtä miehekäs kuin maltillinen. "Teissä on syy", sanoi hän hallitsijoille ja piispoille. "Jumala rankaisee teidän raivottuanne eivätkä talonpojat. Älkää uskoko, että te vältätte teille aiottua rangaistusta. Vaikka teille onnistuisikin tuhota talonpojat, niin kyllä Jumala, rangaistaksensa ylpeyttänne, osaa kivistäkin herättää uusia. Armaat Herrat, jos vielä tahdotte kuulla neuvoa, niin hillitkää vihanne, ja kohdelkaa talonpoikaisraukkoja eksytettyinä. Koettakaa hyvällä sopia asioista. Talonpoikien valituksissa on monta varsin kohtuullista ja oikeutettua." Talonpoikia varoittaa hän kapinasta. "Paavi ja keisari ovat liittyneet minua vastaan; mutta millä olen saanut asian sille kannalle, että mitä enemmän keisari ja paavi ovat minua vastaan raivonneet, sitä enemmän on evankeliumi levinnyt? Sillä ainoastaan, etten ole miekkaan tarttunut enkä kostoa huutanut; en ole ryhtynyt kapinaan vaan vedonnut Jumalaan ja luottanut hänen mahtavaan käteensä."

Mutta tulipalo levisi ja yltyi. Mokoma ruhtinaiden imartelija! Itse hän on julistanut sotaa paavia vastaan, mutta meidän pitäisi alistua sortajiemme alle! Julmempi kuin valtaan päässyt orja ei ole mikään peto. Luostarit ja linnat poltettiin ja niiden asukkaat surmattiin kapalolapsiin saakka, naiset raiskattiin. Moni kaupunki avasi porttinsa ja liittyi joko vapaaehtoisesti tahi pakosta ryöstäjiin. Useat linnanherrat menivät talonpoikien puolelle henkensä pelastamiseksi. Sekasorto oli siksi suuri ja yleinen, ettei kukaan osannut ryhtyä tarmokkaaseen vastarintaan. Näytti jo siltä, että koko Saksa oli perikatoon joutuva. Münzerin joukot kasvoivat satatuhansiin, ja ne uskoivat sokeasti hänen sanojaan, että Jumala oli hukuttava heidän vastustajansa kuten muinoin Faraon. Kaikkialla syytettiin Lutheria liikkeen virittäjäksi; olihan tässä ilmeisesti uudistunut Hussin nostama Taboriittein kapina. Osaako Luther nyt sammuttaa raivoavaa tulipaloa?

Ei voinut enään olla kysymys kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Tässä yleisessä häviössä ja verenvuodatuksessa oli ennen kaikkea yhteiskuntajärjestys, vaikka huonokin, pelastettava. Mahdoton oli Lutherin vaieta. Hänen kirjansa "kapinallisia talonpoikia vastaan" on kieltämättä raju, jopa julma. "Talonpojat asettuvat esivaltaa vastaan; ne ryöstävät ja polttavat luostareita ja linnoja ja näitä rikoksia tekevät ne evankeliumin verhon alla. Sentähden tulee heitä rangaista niin kuin hullua koiraa tapetaan. Siis, rakkaat herrat, pelastakaa, auttakaa ja armahtakaa kansaraukkaa; se joka voi lyököön, pistäköön ja tappakoon. Ken siinä menettää henkensä, hän ei voi saada autuaampaa kuolemaa, sillä hän kuolee totellen Jumalan sanaa ja käskyä."

Lutherin aikalaisetkin moittivat häntä näistä ja muista julmista sanoista, eikä hän ollut muuta kuin erehtyväinen ihminen hänkään. Mutta kun ajattelee mitä tuskia hän kärsi epäillen itsekin, eikö hänen entiset varomattomat sanansa olleet ehkä jonakuna aiheena kauheuksiin, niin saattaa ymmärtää hänen särjettyä sisällistä tilaansa. Ja tottahan on, etteivät ryöstö ja verenvuodatus voineet mitään parempaa tilaa luoda. Mitä pikemmin ne saadaan lakkautetuiksi, sitä vähemmiksi supistuvat niiden tuottamat onnettomuudet. Raivokkaasta metelistä täytyi tehdä loppu hinnalla millä hyvänsä. Siitä ainakaan ei voinut mitään hyvää koitua.

Vihdoin saivat ruhtinaatkin varustuksensa järjestetyksi. Valtioarmeija, Yrjö von Truchsessin johtama, kulki Schweitzin rajaa kohti Weimbergiin ja löi siellä talonpoikaisjoukon. Mutta heidän pääjoukkonsa piiritti Frauenburgin linnaa, jota se yritti rynnäköllä valloittaa. Verisin päin lyötyinä takaisin, marssivat talonpojat Truchsessia vastaan, joka perinpohjin mursi heidät, niin tehden' lopun ylen vaarallisesta kapinasta. Lyökää, pistäkää, tappakaa aseellisia, mutta armahtakaa armoa pyytäviä ja aseettomia. Niin oli Luther neuvonut Mutta ystäviensä, omaistensa, säätyläistensä hirveästä kuolemasta raivostuneina rypöivät nyt vuorostaan herrat talonpoikien veressä.

Surullisen jälkinäytöksen sai Münzer vielä aikaan. Mühlhausenin porvarit kutsuivat hänen papikseen. Kaupungin neuvosto kyllä kielsi, mutta Münzerin onnistui saada se karkoitetuksi, ja hän tuli siten myöskin kaupungin maalliseksi hallitsijaksi. Nyt saatiin nähdä Münzerin periaatteet käytännössä. Kaupungin "pyhät" viettivät mitä irstainta elämää, mutta Münzer ei tyytynyt yhden kaupungin reformeeraamiseen, vaan kehotti varsinaiseen ristiretkeen uskotonta maailmaa vastaan. Hurjilla yllytyksillään sai hän maakansaakin saaliin toivossa asettumaan hänen lippujensa alle. "Eteenpäin; älkää säästäkö jumalattomia. Ne kyllä rukoilevat teitä kuten pienet lapset, mutta pysykää lujina. Älköön miekkanne jäähtykö veressä." Vaara oli todellakin hetkeksi uhkaava, mutta niin pian kuin säännöllinen sotaväki joutui näitä hurjistuneita vastaan oli heidän perikatonsa tietty. Münzer mestattiin ja rauha oli vihdoin palautettu. Mutta uusi suru kohtasi Lutheria. Hänen lempeä suosijansa vaaliruhtinas Fredrik Viisas kuoli 9 p. Toukokuuta 1525 kuolinvuoteellaan nautittuaan Herran ehtoollisen molemmissa muodoissa. Talonpoikaiskapinan hävitys rasitti lisäksi Lutherin mieltä, ja vihdoin oli paavi taas ystävyydessä keisarin kanssa. Kaikilta haaroilta uhkasi tuho Lutherin työtä. "Ah!" huudahti hän tuskissaan, "kuinka kernaasti kuolisin, jos se olisi Jumalan tahto. En näe maailmassa enään rakkautta, totuutta, uskoa enkä muuta hyvää." Lutherin ainoa maallinen turva oli häneltä temmattu pois. Saksenin herttua Yrjö oli sitä vastoin ahkerassa toimessa. Tuossa nyt ovat ne onnettomuudet, joita Luther on meille tuottanut, sanoi hän talonpoikien kapinan johdosta; liittykäämme häntä vastaan. Lutherilaisia vainottiin ja mestattiin, ja toivottiin saatavan Luther vangituksi itse Wittenbergissä. "Herttua Yrjö luulee nyt Fredrikin kuoleman jälkeen kaikki voivansa; mutta Kristus hallitsee vihollistensa keskellä; niiden vehkeet joutuvat häpeään", kirjoitti Luther.

* * * * *

Ulkoapäin uhkaavat vaarat eivät suinkaan olleet Lutherin ainoana huolena. Sielunhoito, opetustoimi, kirjalliset tehtävät ja suunnaton kirjeenvaihto, jolla hän antoi pyydettyjä neuvoja, lohdutti ja rohkaisi heikkoja ja epäröiviä, oli hänelle taakkana, jonka suuruus hämmästyttää. Mutta nekään huolet ja työt eivät olleet ainoat. Kaikkialla vainotut evankeliumin saarnaajat pakenivat viimeisessä tingassa Wittenbergiin. Niistä oli huolta pidettävä, joukottain jättivät munkit luostarinsa; neuvot ja elatus oli etsittävä Wittenbergissä. Vihdoin leveni liike myös nunnaluostareihin. Ensimmäisinä oli useita nunnia Nimptschin luostarissa Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä tullut siihen käsitykseen, etteivät voineet sielunsa autuuden tähden jäädä luostarin kuolettavaan elämään. Vastoin vanhempiensa tahtoa päätti yhdeksän heistä 1523 lähteä pois ja luonnollisesti Wittenbergiin. Niille oli hankittava tyyssija, ja hyväntahtoiset porvarit sitä tarjoivatkin, muiden muassa kaupungin pormestari, jonka luo sijoitettiin eräs aatelinen nunna, Katarina von Bora.

Luther itse vieraantui yhä enemmän ulkonaisestikin munkkielämän siteistä. Lokak. 9 p:nä 1524 esiintyi hän ensimmäisen kerran, heitettyänsä munkkikaapun, papillisessa puvussa seurakunnan suureksi iloksi. Luostarissaan eli hän ypöyksinään, sitten kun viimeinen munkki sieltä oli lähtenyt. Avaimet lähetti hän vaaliruhtinaalle: "tahdon nyt nähdä millä tavoin Jumala aikoo pitää minusta huolta". Vaaliruhtinas lahjoitti luostarin yliopistolle ja salli Lutherin siellä asua. Tulivat sitten nuo ylen onnettomat kapinanpäivät. Koettelemukset ja "saatanan" hyökkäykset eivät milloinkaan olleet ankarampia. Kansa oli hänelle vihamielinen; solvaukset ja panettelut häntä vastaan kaikuivat kaikkialta, keisarista ja ruhtinaista hänellä ei ollut mitään toivoa; yksin oli hän ei ainoastaan luostarissaan, vaan mielestään koko maailmassa. Mutta mitä synkemmiltä olot näyttivät, sitä rajummaksi kasvoi Lutherin luonteelle omituinen uhma. Hänen henkensä oli uhattuna vallanpitäjien ja harhahenkien puolelta; rovio oli hänen todennäköisin viimeinen vuoteensa. Ennen kuolematansa tahtoi hän kuitenkin perkeleen uhmalla antaa tulevaisuudelle esimerkin. Hän päätti mennä naimisiini. Kovasti taisteli hän Jumalan kanssa päästäksensä varmuuteen, semminkin kun ystävätkin arvelivat, että hän siten perinpohjin turmelee alotettua työtänsä. Mutta isänkin kehoitus vahvisti häntä. Kesäkuun 11 p. 1525 vihittiin Luther Katarina von Boran kanssa. Solvaukset ja häväistykset nousivat ylimmilleen. "Kun munkki nai nunnan, niin siitä varmaankin syntyy Antikristus", sanottiin. Erasmus vastasi ivallisesti: "Jos se ennustus pitää paikkansa, niin kyllä sitten Antikristuksia on maailmaan syntynyt joukottain." Katarina von Bora oli syntynyt Tammikuun 29 p:nä 1499 aatelisperheessä, jonka ahdas taloudellinen tila pakotti lähettämään tytön 10-vuotiaana kasvatettavaksi luostariin, jossa hän 16 vuoden ijässä ilman sisällistä taipumusta, ja koska hänellä ei ollut mitään maallista turvaa, teki nunnalupauksensa. Entisen munkin avioliitto entisen nunnan kanssa on selvin todistus reformatsioonin uuden periaatteen toteutumisesta. Kristityn ei tule maailmasta luopuneena luontoa kuolettamalla etsiä pyhyyttä, vaan tulee hänen maailmassa, maailmaa voittaen, pyrkiä pyhyyteen, niinkuin Herra sanoo: pelto, johon ihmisen poika kylvää hyvän siemenen, on maailma. Luonto on Hengen kostuttamana valaistava ja pyhitettävä. Ainoastaan siten on kristillinen maailmakulttuuri toteutettavissa.

Reformatsiooni, kuten kaikki perinpohjaiset uudistukset henkisissä ja yhteiskunnallisissa oloissa, vaikutti välttämättömästi häiriötä jokapäiväisen elämän kulussa. Saatamme ymmärtää, että semmoisetkin tapaukset kuin äsken kerrottu talonpoikaiskapina, jonka juuret ovat aivan toiselta taholla etsittävät, pidettiin reformatsioonin seurauksena. Mutta oli kyllä muita surkeita ilmiöitä, jotka välittömämmin johtuivat reformatsioonista. Luostareissa oli ollut ainakin jonkinmoisia kouluja, jotka hävisivät luostarien kanssa. Hengelliset harrastukset olivat käyneet siksi ylivoimaisiksi, että maallinen oppi pidettiin halpana. Johan oli Karlstadt ja muut suorastaan kehoittaneet nuorisoa luopumaan kouluista ja opinnoista. Itse yliopistoissa laimeni tieteellinen harrastus. Lutherin opetuksesta oli siten vedetty johtopäätöksiä, jotka olivat suoranaisesti ristiriidassa sen kanssa. Sillä Lutherin periaatteiden pohjana oli juuri se, että jokainen seurakunnan jäsen on opetettava itse arvostelemaan hengellisiä ja maallisia asioita, ja nuorison, poikien ja tyttöjen opetuksen tarpeellisuutta oli hän aina teroittanut vanhempien mieleen. Nyt julkaisi hän erityisen kirjoituksen "Saksanmaan kaikkien kaupunkien neuvosmiehille, että he perustaisivat kristillisiä kouluja". Itse kirjoitti hän alkuopetusta varten uskonnossa "Pienen Katekismuksensa", ainoa oppikirja, jonka arvoa vuosisadat eivät ole voineet vähentää, sekä opettajia varten "Suuren Katekismuksen".

IX.

Reformatsiooni juurtuu.

Vaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta sen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä ja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu "vakaamieliseksi", asettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti kirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin maakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen luonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan. Katoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan liiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa murhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi Preussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo innokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari Albrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse Lutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi herttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin pyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä ne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa. Kaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.

Kun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin kirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi yhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja rohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien kapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään väkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia onnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin ensi valtiopäiviin.

Niitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai vaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta hän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja Melanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen voimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen. Evankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen sodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia Torgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin voima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin apua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen kirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka luterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta, hävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan neuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan Wittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava toimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat. Semmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä 1526.

Keisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen kiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen, ja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo esiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden hovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili niihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä toimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa uskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta. Odottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi kunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on annettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan saarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia yleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla oli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman isku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä tavalla ottaa asia omiin käsiinsä.

Keisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan neuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä kruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle vallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian tasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka suojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen "uskon puolustaja". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana hetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: "Sinä olet minun hyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua." Keisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa kirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää Lutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he jo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan saattoivat ne olla keisarille hyödyksi. "Peruuttakaamme Wormsin edikti; laupeudella voitamme enemmän", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen sanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen sekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää kirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä tavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen määrään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman ja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa Jerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun valtiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen aseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua ja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.

Rinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä riippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista kirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät yhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet. Mutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein yhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan ristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.

Molemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat talonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet kunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää. Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa, hänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot mitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei luonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin pakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin, joiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli kehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen voimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän etevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän kannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä jumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista uudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo alussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan Zürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin johtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet vihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui hän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti terästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja kansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi loitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla puolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen toistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin paljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys: "Teissä on toinen henki kuin meissä." Yhteinen esiintyminen pian tapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut olla muuta kuin laimea.

Keisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin Barcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa suoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan ja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät kutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki enteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti syytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi nytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton ja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset, mutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien kuulijoiden läsnäollessa.

Osoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin, julisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt peruuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle alueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä muka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on taas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa yli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien päätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset, ja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin olisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään tuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia ja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat ja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen alle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että missä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki kirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä voitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa se mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua ei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin. Tähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa jo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten itse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli reformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin vastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden leima. "Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole oikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä voimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka", semmoinen oli evankeelisten kanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen istuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös oli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen ediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän salin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen puolellaan.

Muuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen. Sen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand ei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan muun muassa: "Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa johdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan, jäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut yhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on kysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien puolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan, jokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta Teidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen kokoukseen." Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa saaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi Mutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän kielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle lähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta se jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä historian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen nojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan varmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi, siellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja protestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys, sekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta kuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että aineellisesti.