Part 6
Siinä mielentilassa valmisti ja julkaisi hän 1520 kirjan: "Saksan kristilliselle aatelistolle ja kansalle hengellisen säädyn parantamisesta." Tämä kirja on ratkaiseva askel Lutherin kehityksessä ja todellisuudessa se pasuuna, jonka hän toivoi Jumalan antavan hänelle, jotta hän kukistaisi paavin vallan risumuurit, niinkuin Jerikon muurit kukistettiin. Viimeiseen saakka oli hän toivonut kirkon uudistusta hengellisten vallanpitäjien kautta. Tämä toivo oli nyt kokonaan rauennut. Paavikunta on se antikristus, jota raamattu ennustaa, hän on kirkosta häädettävä ja Kristukselle valmistettava valtakunta. Onnistuneeko se? Sen tietää yksin Jumala. Mutta kellä on usko, se taistelkoon totuuden puolesta, ja menköön, jos niin on Jumalan tahto, kuolemaan. Paavilaiset suojelevat itseänsä sillä, ettei muka maallisella vallalla ole mitään oikeutta hengellisissä asioissa, koska hengelliset ovat maallisia korkeammat; ettei kukaan saa raamattua selittää paitsi paavi, ja että paavi yksin on oikeutettu kutsumaan kokoon kirkolliskokousta, joka kaikki on vastoin raamattua. Luther koskee sitten kaikkiin paavikirkon arimpiin kohtiin, pappien naimattomuuteen, luostareihin, joita hän tahtoo kouluiksi muutettaviksi, pyhän ehtoollisen antamiseen ainoastaan leivässä maallikoille. Mutta ennen kaikkea sanoo hän erittäin sukkelaksi tempuksi sitä, kun opetetaan, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat muka yksin muodostavat hengellisen säädyn, jota vastoin ruhtinaat, aatelisto, porvarit ja yhteinen rahvas ovat vaan maallikoita. Kaikki kristityt kuuluvat kuitenkin hengelliseen säätyyn, ovat hengellinen huone, pyhä pappeus; oppi, joka, niin tosi kuin se onkin, harhahenkien kautta vei valitettavaan vallattomuuteen.
Tätä kaikkea puhuu hän saksalaisen kansalaisen riehuvasta sydämmestä. "Se hätä ja sorto, joka tähän aikaan painaa kaikkia kristityitä ja semminkin Saksaa, on pakottanut minua kirkumaan ja huutamaan, että Jumala johtaisi jonkun ihmisen mieleen ojentaa meidän onnettomalle kansallemme kätensä." Lopuksi sanoo hän syystä kyllä: "Tiedän kyllä, että olen laulanut kimeästi, ehdottanut paljon, joka näyttää mahdottomalta, moneen kohtaan liian ankarasti tarttunut. Mieluummin suuttukoon minulle maailma kuin Jumala, eihän minulta voida riistää muuta kuin henki. Olen tähän saakka tarjonnut sovintoa vastustajilleni; mutta Jumala on heidän kauttansa pakottanut minua yhä avarammaksi aukaisemaan kitani, puhumaan ja haukkumaan, kirkumaan ja kirjoittamaan. Mutta tiedänpä vieläkin Romasta ja heistä laulupätkäsen; höröttäkööt korvansa; kyllä minä heille laulan ja viritän säveleen korkeimmilleen. Ymmärrätkö, rakas Roma, mitä tarkoitan."
Mitä hämmästystä mutta ennen kaikkea mitä ihastusta nosti tämä räikeä sotatorven soitto koko kansassa! Lutherin ääni oli tunkenut sen sydämmeen, ja se heräsi. Tulkoon nyt pannan isku!
Eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hän soitti tuon laulupätkäsensä. Lokakuussa ilmestyi uusi teos "Kirkon babylonilaisesta vankeudesta". Siinä Luther säälimättömällä ankaruudella paljastaa paavikirkon törkeimmät harha-opit, ne joilla se enimmin kahlehti omattunnot, ja joihin siis sen valta ihmisten yli perustui: sakramentti-opin ja messun. Hän sanoo, että kalkin kieltäminen maallikoilta on jumalatonta ja väkivaltaista. Tosin on sakramentilla aina pyhittävä vaikutuksensa muodosta huolimatta, mutta pappi, joka kieltää kalkin jakamista, on siitä edesvastauksen kantava. Luther kieltää leivän ja viinin muuttumista lihaksi ja vereksi, vaan uskovainen nauttii todellisen leivän ja viinin alla Herran todellista lihaa ja verta. Sillä kumoo hän kaikki ne taikatemput, joita papisto kaikkialla harjoitti, ja hän lisää: "Kyllä nyt saan kuulla olevani Wiclifiläinen ja tuhatkertainen kerettiläinen. Entä sitten? Sitten kun Roman piispa on lakannut olemasta romalaisena piispana ja muuttunut hirmuvaltiaaksi, en minä pelkää hänen dekretaalejansa, koska tiedän, ettei hänen vallassaan ole uusien uskonkappalten säätäminen."
Alttarin sakramentti ei ole hyvä työ eikä uhri eikä siis, kuten romalaiset opettavat, pappi messussa verettömällä tavalla suorita Kristuksen uhria Golgatalla. Näin tarttuu hän itse kirkon vallan juureen, ja yleensä on tässä kirjassa kysymyksessä ei vaan erityiset opit vaan koko kirkon autuus-oppi, joka on täydessä ristiriidassa pyhän raamatun, ainoan kristinopin lähteen, kanssa. Lopuksi lausuu Luther yhtä ivallisesti kuin rohkeasti: "Tämä kirjaseni olkoon kappaleena minun vastaisesta peräytymisestäni."
Ei ollut nyt enään yksistään puhe paavilaisuudesta vaan paavikirkon kaikista opeista yleensä. Luther ei enään taistellut muutamia kirkkojärjestelmän harhaoppeja, vaan itse tätä järjestelmää vastaan. Kuumeentapainen kiihko ilmaantui koko kansassa. "Se reformaattori, jota ammoisista ajoista oli aavistettu, jota kansan johtajat ja vielä kiihkeämmin alhaisten joukko oli ikävöinyt, hän oli siis nyt todellakin astunut esiin. Yhä valtaavammaksi, yhä enemmän kunnioitusta ja luottoa herättäväksi kasvoi hän kansan silmissä!" "Koko Saksa", kirjoitti eräs Rhenanus, "on nyt tulisemmassa kiihkossa kuin ennen koskaan. Kristus ja Antikristus ovat avonaisessa taistelussa." Kuka pääsee voitolle?
Eräs Wittenbergissä tapahtunut verinen yhteentörmäys ylioppilaiden ja porvarien välillä ilmaisi Lutherille ensi kerran, mitä hän sittemmin paljoa katkerammin sai tuta, että vallattomuus on todellisen vapauden vaarallisin vihollinen. Tuota kahakkaa pitivät viholliset tietystikin seurauksena Lutherin hajoittavista opeista. Luther ankarasti moitti ylioppilaita heidän törkeästä menettelystään, joka häpäisi koko yliopiston. Mutta uudestaan nousi hänen sielussaan ankara epäilyksen taistelu. Oliko hän oikea mies Jumalan suureen tehtävään. "Uskallan mitä voin Jumalan sanan puolesta. Ehkä olen kelvoton mitään suorittamaan. Kernaimmin vapautuisinkin, jos Jumala sitä sallisi, opettamasta ja saarnaamasta; melkein ilettää minua kun näen kuinka vähiin hedelmiä ja kiitosta Jumalaa kohtaan siitä on kasvanut; ehkä se on kokonaan minun syyni. Ehkä olenkin vaan Filipin (Melanchtonin) edelläkäypä, valmistaakseni hänelle Eliaksen tavoin tietä." Luther taisteli taas kuten Jakop Jumalan kanssa, eikä päästänyt häntä ennen kuin hän oli voittanut. Rauhoitettuna kirjoitti hän yhden niistä lukuisista kirjasista, jossa hän esiintyy yksinomaan kristittynä ja sielunpaimenena: "Kristityn vapaudesta," jossa hän määrittelee tätä vapaatta niin, että "kristitty on vapaa ja kaiken herra," ja "kristitty on kaikkein palvelija ja jokaiselle alamainen." Uskon kautta on hän vapaa ja herra: rakkauden kautta on hän alamainen ja palvelija. "Pieni on tiima kirja", sanoo Luther, "paperiin nähden, mutta sittenkin sisältää se kristillisen elämin pääkohdat." Se onkin tosiaan kauniimpia uskovaisen sisällisen elämän helmiä. Omistettu on se paaville, jolle siihen on liitetty kirjekin. Tämä tuntuu kyllä oudolta, mutta ennen mainittu Miltitz, joka kaiketi oli ainoa mies maailmassa, joka vielä uskoi sovintoa mahdolliseksi paavin ja Lutherin välillä, oikeastaan paavin ja Saksan kansan välillä, oli yhä vaivannut Lutheria sovintoehdotuksillaan, vakuuttaen, että kaikki kävisi hyvin, jos Luther vaan kirjoittaisi paaville, ettei hän taistellut persoonallisesti häntä vastaan. Pitkien välittelyjen jälkeen suostui Luther. Mutta kirje oli kaikkea muuta kuin sovinnon siltaa rakentava. Luther kyllä lausuu: "Sydämmessäni en ole sinusta luopunut ja lakkaamatta olen rukoillut sinun ja sinun piispallisen virkasi puolesta. Mutta Roman hovia vastaan olen hyökännyt. Ethän sinä, pyhin isä, eikä kukaan ihminen maailmassa voi kieltää, että turmelus siellä on suurempi kuin Sodomassa ja Gomorassa ja että siellä vallitseva jumalattomuus tekee kaiken parannuksen mahdottomaksi. Minua on kauhistuttanut, että ihmisiä sinun nimessäsi petetään. Olen vastustanut ja niin teen vastakin. Olen velvollinen palvelemaan veljiäni, jotta edes jotkut, jos mahdollista, pääsisivät tästä vitsauksesta." Vähän siitä piittasi paavi, mitä Luther hänen persoonastaan ajatteli. Vallastaan ja tuloistaan hän oli arka, ja tämä kirje rikkoi jo entisestä rikkoutuneet välit.
* * * * *
Epäröivät ja hajannaiset olivat tähän saakka olleet paavihallituksen toimet Lutheria vastaan. Vihdoin toki täytyi asiasta tulla tosi. Eck oli lähtenyt Romaan uhittamaan velttoa Leoa. Hän saikin vihdoin paavin ryhtymään viimeiseen keinoon. Olihan paavin panna pakottanut Saksan keisaria katuvaisena vaeltamaan Canossan linnaan armoa anomaan. Oliko sen kärki siksi tylsistynyt, ettei se nyt voinut kukistaa kapinallista munkkia? Keino oli koetettava.
Ainakin olivat olot kaikin puolin suotuisat. Keisari Maksimihan oli kuollut Tammikuussa 1519 ja hänen jälkeläisekseen monien juonien jälkeen oli valittu hänen pojanpoikansa Kaarlo, Espanjan ja Alankomaiden kuningas, Neapelin ja Amerikan siirtomaiden herra. Niin mahtavaa hallitsijaa ei ollut maailma nähnyt sitten keisari Augustuksen aikoja. Espanjalaisten munkkien kasvattamana oli hän ankara katolilainen ja valmis musertavalla vallallaan suojelemaan kirkon eheyttä. Yhteisten harrastusten elähyttäminä oli mahtavin maallinen ja hengellinen voima liittynyt tallaamaan Jumalan sanan hentoa orasta. Täydellä todella Luther siis valitti: "Turha on oma voimamme. Ei voi se meitä auttaa." Mutta Jumala johti kouraantuntuvasti omaa asiatansa. Jos paavi olisi ollut yksinomaan hengellinen ruhtinas, ei olisi mikään voinut pelastaa uskonpuhdistusta. Mutta kirouksena oli hänelle juuri hänen maallinen valtansa. Yliherruudesta Italiassa taistelivat verrattomalla sitkeydellä ja verenvuodatuksella Keisari Kaarlo ja Ranskan kuningas Frans. Kuka heistä pääsisikin ratkaisevaan voittoon, tuli hän yhtä vaaralliseksi paavin maalliselle vallalle. Ollen näin vasaran ja alasimen välillä juonitteli paavi milloin toista milloin toista vastaan, sopi ja riitautui milloin toisen milloin toisen kanssa, ja juuri kun ratkaiseva isku oli annettava reformatsioonille, tuli sille avuksi pohtiikin salaiset juonet, jotka saivat raukeamaan sitä vastaan tähdätyt ankarammatkin toimenpiteet.
Voitostaan hurmaantuneena lähti Eck Saksaan paavin lähettiläänä levittämään pannanjulistuksen Lutheria ja muutamia hänen ystäviänsä vastaan. Juhlallisesti alkaa "bulla" Davidin 74 psalmin sanoilla: "Nouse Jumala, ja aja sinun asiaasi: muista niitä häväistyksiä, jotka sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat." Kirouksia ja uhkauksia vilisee siinä paavilaisten tavan mukaan. Mistään keskustelusta ei ole enään kysymystäkään; ehdottomasti vaaditaan Lutheria 60 päivän kuluessa peräyttämään oppinsa; ellei hän sitä tee, tulee hän paatuneena kerettiläisenä, kuivettuneena oksana kristikunnasta pois hakatuksi. Kaikkia viranomaisia käsketään ankaran rangaistuksen uhalla ottaa Luther kiinni ja jättää hänet paavin käsiin.
Mutta tuo luullusta Leipzigin voitostaan pöyhistynyt "nuntius" sai kohta huomata kuinka ajat olivat muuttuneet. Vihamielisyyttä kohtasi hän kaikkialla. Itse piispat kielsivät bullan julkaisemista tahi toimittivat sitä varsin laimeasti. Yliopistoissa kohdeltiin Eckiä vielä ankarammin. Erfurtissa riistivät ylioppilaat kaikki kappaleet kirjakaupoista ja heittivät ne jokeen, ja Leipzigissä, Eckin viimevuotisen voiton näyttämöllä, pääsi hän pahoinpitelemisestä ainoasti pakenemalla samaan Paavalinluostariin, johon aikanaan Tezelkin oli piiloutunut. Wittenbergiin hän ei rohjennut tullakaan. Mutta itse kansassa oli kuohu ylimmällään; avonaisesti ylönkatsoi se noita paavillisia uhkauksia Jumalan miestä vastaan, joka samalla taipumattomalla luonteen lujuudella ajoi kristillisen totuuden ja kansan asiaa.
Pannajulistus ei ollut Lutherille odottamaton. Omasta puolestaan hän ei ollut siitä huolissaan. "Mitä tulee tapahtumaan, sitä en tiedä", sanoi hän, "enkä tahdokaan tietää, sillä siitä olen varma, että Hän, joka taivaassa istuu, ijankaikkisuudessa jo on nähnyt tämän asian alun, kulun ja lopun. Vähä siitä, että kuolen sanan puolesta, koska se itse on lihaan tullut ja kuollut meidän edestämme." Minä ylönkatson ja käyn bullaan käsiksi, koska se on jumalaton, valheellinen ja täysin Eckin arvoinen.
Mutta Luther tahtoi ennen kaikkea suojella vaaliruhtinasta ja hänen hoviansa joutumasta saman kirouksen alaiseksi kerettiläisyyden kannattajina: voidaksensa vapaammin puhua bullasta oli hän luulevinaan sitä Eckin vääristelyksi. Niin siis julkaisi kirjoituksen, jossa hän sanoo: "kerrotaan että Eck on tuonut muassaan uuden bullan, jota väitetään paavista lähteneeksi, vaikka se on Eckin omaa valhepeliä." Siinä mielessä kehottaa hän keisaria ja ruhtinaita suojelemaan totuutta ja vetoo suorastaan täysin virallisessa muodossa yleiseen kirkolliskokoukseen. Näin kuului hänen notariolle jättämänsä haaste:
"Koska yleinen kristillinen kirkolliskokous on uskon asioissa paavia ylempänä.
"Koska paavin valta ei ole pyhää raamattua ylempänä, vaan sen alainen, ja koska paavi ei ole oikeutettu teurastamaan Kristuksen lampaita ja heittämään niitä suden kitaan.
"Niin vedon minä, Martti Luther, Augustiinimunkki ja Pyhän Raamatun tohtori Wittenbergissä, pyhästä paavista Leosta vastaiseen, yleiseen kristilliseen kirkolliskokoukseen."
Juhlallisemmin ja selvemmin ei voinut Luther sanoa itseänsä irti paavin kirkosta. Alutta teeskenneltykin epäilys bullan todellisuudesta ei voinut kauvan kestää, ja jännitetyllä uteliaisuudella odotettiin nyt, rohkeneeko Luther todellakin astua tätä paavilaisuuden terävintä asetta vastaan. Eikä tarvittukaan kauan odottaa. Luther julkaisi salamoitsevan kirjan "Antikristuksen bullaa vastaan". "Kuinka monta erehdystä ja petosta on sellaisten ilveilyjen kautta kristityn kirkon nimessä ja paavin rikollisen uhan kautta tyrkytetty kurjaan kansaan! Kuinka monta sielua turmeltuu! kuinka paljon verta vuodatettu, ja murhia tehty! sitä on kauheata ajatellakin."
Sisällistä masentumista Luther kuitenkaan ei voinut estää. Hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi. Kaksi bullassa mainittua etevää miestä Adelman ja Pirchheimer nöyrtyivät ja kääntyivät itse Wittenbergissä häntä vastaan. Epäilys asiansa menestymisestä valtasi hänet uskollistenkin ystävien laimeuden tähden. Kansallinen innostus sekin ehkä piankin haihtuu, mutta varsinaisia oppilaita hengessä ja totuudessa oli ani harvassa. Spalatinille kirjoittaa hän: "minua ilahuttaa, että vihdoinkin huomaat kuinka turhat ovat saksalaisten toiveet, niin että opit luopumaan luottamuksesta ruhtinaisiin ja lakkaat riippumasta ihmisten mielipiteistä, joko ne sitten kiittävät tahi hylkäävät asiani. Jos evankeliumi olisi sitä laatua, että se olisi levitettävä maallisten vallanpitäjien kautta tahi niiden suojeltava, niin ei olisi Jumala uskonut sitä kalastajille."
"Sanan kautta on maailma voitettu, sanan kautta on kirkko säilynyt, sanan kautta se on puhdistettava; mutta Antikristus, joka on alkanut ilman väkivaltaa on ilman väkivaltaa ruhjottavakin sanan kautta", kirjoitti Luther Huttenille, kun tämä yhä kiihkeämmillä palokirjoituksilla yllytti rupeamaan miekalla kukistamaan paavin valtaa.
Uhkaavat ukonpilvet synkistyivät synkistymistään Lutherin yli. Nuori keisari, kansansa kieltä ja luonnetta tuntematon, saapui kruunattavaksi Aacheniin, joka tapahtui 23 p. Lokakuuta. Sinne kokoontui Saksan ruhtinaat ja paavin lähettiläs Aleander, joka nyt pani kaiken voimansa liikkeelle, saadaksensa aikaan ratkaisevia toimia Lutheria vastaan. Keisari kyllä suostui Lutherin kirjojen julkiseen polttamiseen, mutta epäröi vielä Lutherin jättämistä verta himoavan kardinaalin käsiin. Täytyi siis vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Tämän asema oli todellakin vaikea. Pitikö hänen mitättömän munkin lähden loukata keisaria, ruhtinaita ja paavia, kylvää eripuraisuuden siemenet kansaan, hänen, joka sittenkin vielä oli lämpöisesti liittynyt vanhaan uskoon. "Teiltähän odotetaan romalaisen kirkon ja romalaisen valtakunnan pelastusta", huudahti Aleander. Lutherin puolella oli ainoastaan vaaliruhtinaan neuvonantajat, Spalatin y.m., ja merkillisesti kyllä vaaliruhtinaan seitsemäntoista vuotias veljenpoika ja vastainen vaaliruhtinas Juhana Fredrik. "Nuorten lasten suusta perustit sinä voiman." Ja vaaliruhtinas pysyi lujana. "Helppo on kirjoja polttaa, mutta sillä ei paranneta haavoja vaan pahennetaan. Lutherin oppi ei ole yksistään hänen kirjoissaan vaan melkein koko Saksan kansan sydämmissä." Aleander sittenkin puolusti rovioitansa. "Nuo liekit ovat jättiläiskirjaimilla kirjoitettu tuomio, jota ymmärtävät nekin, jotka eivät osaa lukea." Vaaliruhtinas puolestansa vastasi, että yhä useampia pappeja ja maallikoita oli liittynyt Lutheriin, ettei kukaan ollut todistanut, että Lutherin kirjoituksia olisi perusteellisilla syillä kumottu, jonka vuoksi hän vaati, että Luther saakoon varmalla suojeluskirjalla varustettuna puolustaa itseänsä oppineiden, jumalisten ja puolueettomien tuomarien edessä.
Sillä aikaa kun maailmanvallat Lutherin poisollessa keskustelivat ja taistelivat hänen elämästänsä ja kuolemastansa, ryhtyi Luther tekoon, jota todellakin "ymmärsivät nekin, jotka eivät osaa lukea".
Paavin pannakirja oli jo kaikkialla tunnettu, ja sen kautta Luther kerettiläiseksi julistettu. Vielä oli entiset pannan julistukset ja kerettiläisnimi peljätyt, niin että ainakin alhainen kansa, joita papit rippituolissa lisäksi yllyttivät, joutui omantunnon vaivaan. Olipa ylioppilaiden luku Wittenbergissä, vaikka vaan vähäksi ajaksi, vähentynyt. Rohkeasti puhui ja lohdutti Luther arkoja; erään paavilaisen hyökkäyksen johdosta todisti hän raamatun nojalla, että paavinvalta oli tuo ennustettu Antikristuksen valtakunta. "Meidän Herra Jesus Kristus elää ja hallitsee. Vahvana tässä uskossa en pelkää tuhansiakaan paaveja. Sillä suurempi on se, joka meissä on kuin se, joka maailmassa on." Semmoiset sanat innostuttivat. Ruhtinaat, korkeat herrat ja oppineet miehet lähettivät lohduttavia ja kehoittavia kirjeitä Lutherille. Mutta alhainen kansa tarvitsi jotakin kouraan tuntuvaa. Joulukuun 10 p:nä luettiin yliopiston seinässä ilmoitus, jolla professoreita ja ylioppilaita kutsutaan seuraavana aamuna kl. 9 saapumaan Elsterportin luo. Pitkässä jonossa. Luther etupäässä, lähdettiinkin määrättynä aikana määrättyyn paikkaan. Yksi vanhemmista maistereista sytytti ennakolta kootun rovion. Tulen leimutessa astui Luther esiin munkkikaapussaan ja viskasi sinne paavikirkon kanoniset lait, dekretaalit, Eckin kirjoituksia ja vihdoin paavin bullan, sanoen: "koska sinä olet tuskauttanut Herran Pyhiä, niin tuskauttakoon ja syövyttäköön sinua ijankaikkinen tuli." Luther näytti tällä teollaan koko kansalle minkä arvoinen oli tuo pannakirja, joka ennen oli nöyryyttänyt keisareita ja kansoja. Paavin ukonjylinästä oli nuoli riistetty. Levollisena palasi kulkue kaupunkiin yleisen riemun vallitessa. Asian selitti Luther näin: "Koska viholliseni ovat kirjojeni polttamisella vahingoittaneet totuuden asiaa yhteisen rahvaan mielessä ja saattaneet sielut turmioon, olen minä puolestani polttanut heidän kirjojansa. Ankara taistelu on tulossa. Olen Jumalan nimessä alkanut työn ja toivon, että se samassa nimessä ilman minuakin on loppuun saatettava."
VII.
Tunnustus maailmanvallan edessä.
Hengellisen vallan terävin salamannuoli oli tylsistyneenä kimmonnut tuon saksalaisen talonpojan "rautaisesta nenästä ja vaskisesta otsasta", joita Prierio jo aikoja sitten oli hänessä aavistanut. Täytyi nyt koettaa onnistuisiko maallinen valta paremmin.
Aleander liehtoi ahkerasti keisarin vihaa kerettiläistä vastaan, eikä suinkaan puuttunut aiheita syytöksiin. Mahdotontahan oli, että mies, jonka paavi oli julistanut pannaan, joka oli törkeästi kieltänyt kirkon pyhimmät opinkappaleet kirjassaan babylonilaisesta vankeudesta, ja vihdoin jumalattomalla kädellään polttanut paavin bullan, vielä saisi puolustautua valtiosäätyjen edessä. Korkeintaan saisi kutsua hänet johonkin syrjäisempään paikkaan juhlallisesti peräyttämään oppejansa ja katumaan rikoksiansa. Mutta ennen kaikkea tuli keisarin antaa yleinen käsky bullan toimeenpanemisesta koko valtakunnassa. Jo olikin semmoinen käsky Joulukuussa allekirjoitettu, mutta jo tammikuussa 1521 kokoontuivat ruhtinaat Wormsin valtiopäiville, ja vaativat Lutherin kuulostamista säätyjen edessä. Ei edes Saksan prelaateissa tuntunut oikeata intoa. "Nekin, jotka ovat paavilta saaneet parhaat pappispaikat ovat mykkiä kuin kalat, jopa kiittävät Lutheria Jumalan miehenä", valitti itse Eck. Luther oli kyllä, Erasmuksen sanojen mukaan, "hyökännyt paavin kruunua ja munkkien vatsaa vastaan", mutta kaikilla näillä korkeilla kirkon vallanpitäjillä oli omat poliittiset ja itsenäiset harrastuksensa eikä vatsasta lähde oikeata vihaa eikä tarmoa. Kansan puolesta taas oli miltei kapina varottavana. Kun siis Helmikuussa uusi kirjoitus tuli paavilta, jossa hellittämättä vaadittiin bullan ankaraa toimeenpanemista, luettiin se kyllä säädyille, ja Aleander sitä puolusti kiihkeästi, mutta pitkien keskustelujen tuloksena oli, ettei Lutheria kuulustelematta saa tuomita, vaikka hänen pitääkin empimättä peräyttää mitä hän kirkkoa vastaan on opettanut; muut valituksen aiheet otettaisiin keskustelun alaiseksi. Mutta kun keisari huomasi, että paavi taas juonitteli häntä vastaan Ranskan kuninkaan kanssa, päätti hän, kuten keisari Maksimiliankin, käyttää Lutheria valtiollisena aseena, ja kuinka olikaan, niin lähti Maaliskuun 15 p:nä Wittenbergiin sanansaattaja, varustettuna keisarin suojeluskirjalla Lutheria varten, haastamaan häntä Wormsin valtiopäiville. Siis tuomittu kerettiläinen, paavin bullan polttaja saa puolustaa tekoaan valtiosäätyjen edessä. Mikä nöyrytys paaville!
Lutherin ystävät olivat pelon vallassa. Mitä on luottamista keisarin suojeluskirjaan? Semmoinen oli Hussillakin, joka kuitenkin oli verrattomasti vähemmin rikkonut. Kuten ainakin pysyi Luther yksin levollisena: nyt ei ole aikaa pelkäämiseen; aika on tunnustaa ja astua miehekkäällä itsetunnolla rohkeasti koko maailmaa vastaan. "Ellen voi tulla terveenä Wormsiin", kirjoitti hän vaaliruhtinaalle, "niin annan itseäni sinne kantaa. Keisarin kutsumus on Jumalan kutsumus. Jos rupeavat väkivaltaan minua vastaan, niin jääköön asia Herran haltuun. Hän, joka pelasti nuo kolme miestä tulisessa pätsissä, elää ja hallitsee vieläkin. Ellei hän tahdo minua pelastaa, niin vähänpä minun elämästäni, kunpa vaan jumalattomat eivät pääse evankeliumia pilkkaamaan. Odottakaa minulta mitä tahansa paitsi pakoa ja peräytymistä. Paeta en voi, vielä vähemmin peräyttää. En ole hurjuudesta tahi oman voiton pyynnöstä saarnannut sitä oppia, josta minua syytetään, vaan totellakseni omaatuntoani ja valaani Pyhän Raamatun tohtorina; olen tehnyt sitä Kristuksen kirkon ja Saksan kansan hyväksi."
Maaliskuun 24 p:nä saapui Wittenbergiin keisarillinen sanansaattaja kutsumuskirja muassaan. Hyvin ymmärsi Luther aseman. "Paavilaiset", sanoi hän, "eivät halua että tulisin Wormsiin, ne tahtovat vaan langettamistani ja kuolemaani. Olkoon niin. Rukoilkaat ei minun vaan Jumalan sanan puolesta. Tapahtukoon Herran tahto. Kristus on antava minulle henkensä voittaakseni näitä saatanan palvelijoita. Minä ylönkatson heitä eläessäni ja kukistan heitä kuollessani."
Huhtikuun 2 p:nä lähti Luther vaunuissa Amsdorffin, tuomari Schurffin ja tanskalaisen ylioppilaan Suavenin seuraamana matkaan. Jäähyväisiksi sanoi hän Melanchtonille: "Jos viholliseni minut tappaavat, älä lakkaa, rakas veli, pysymästä totuudessa. Tee työtä minun sijassani, koska en itse saa tehdä työtä. Kun sinä elät, niin vähät minusta." Koko matka muodostui täydelliseksi juhlakulkueeksi. Kansaa tulvaili kaikilta haaroilta saadaksensa nähdä tuota valtaavaa miestä. Kaupungeissa osoitettiin hänelle kaikenmoista kunnioitusta. Semminkin juhlallisesti otti häntä vastaan Erfurtin yliopisto ja sikäläiset humanistit. Kaduille jopa katoillekin tunkeilivat asukkaat. Kirkko, jossa hän saarnasi, oli reunojaan myöten täynnä. Ja samoin kaikkialla.