Part 3

Keskiajan kuluessa oli luostarit vähitellen kaiken kurin puutteessa, joutuneet täydelliseen siveelliseen rappiotilaan. Oli kyllä silloin tällöin intoilijoita, jotka koettivat saada luostarien alkuperäiset ankarat, säädökset noudatettaviksi. Mutta luostarien ylijohtaja, kenraali, joka asui Romassa, ja jota kannattivat provinsiaalit, paikallisten luostarien päälliköt, kokivat estää kaikkia muutoksia. Saattoihan siitä joskus syntyä vaatimus opinkin puhdistuksesta. Sittenkin liittyi viiteen semminkin useita Augustiiniluostareita kongregatsiooneiksi, jotka ottivat alkuperäisiä sääntöjä noudattaaksensa. Semmoista uudistusta harrasti erittäin Juhana von Staupitz, joka 1503 valittiin augustiini-luostarien kenraalivikaarioksi. Uusia sääntöjä vahvistettiin, joissa munkkeja kehoitettiin ahkeriin opintoihin ja pyhiin raamatun hartaaseen lukemiseen. Jonkinmoinen tieteellinen harrastus olikin huomattavissa Augustiiniluostareissa. Yliopistossa tavattiin useita niiden jäseniä sekä opettajina että oppilaina. Mutta lujasti pysyivät hekin keskiajan kirkollisissa opeissa. Pääkappaleena oli pyhiin neitsyen ja hänen pyhän äitinsä, Annan palveleminen, sekä ankara kirkkokurin noudattaminen. Jumalan ihmeellinen johdatus, jonka yleensä huomaamme Lutherin elämänvaiheissa, on nähtävä siinäkin, että hän joutui Augustiiniluostariin. Jos hän olisi liittynyt esim. raakoihin Dominikaaneihin, näiden ahkerien anekkikaupan harjoittajien ja kaikkien paavillisten väärinkäytösten ehdottomiin puolustajiin, on epäiltävää, olisiko ollenkaan Lutherin elämäntyö tullut suoritetuksi.

Luther oli nyt mielestään päässyt rauhan satamaan, pyhien miesten seuraan, jossa hän sai maailman hälinästä erotettuna, yksinomaan palvella Jumalaa, lepyttää häntä lihan kuolettamisella, ja omilla hurskailla töillänsä ansaita ijankaikkisen elämän autuuden. Ensi tehtävänä oli luostarisääntöjen kaikkinaisten ulkonaisten temppujen harjoittaminen, miten kävellä, miten polvistua, miten suunnata katseet maata kohden, oppia rukousnauhan rukoukset ja "avemariat". Mutta ennen kaikkea vaadittiin ehdotonta alistumista ylempien tahdon alle, nöyryyttä ja itsensäkieltämistä tietysti luostarisääntöjen käsityksen mukaan. Ja vähimpään saakka tahtoi Luther noudattaa kovimmat ja turhanaikaisimmatkin määräykset. Vastaisen Jumalansoturin täytyi käydä tarkkaa rekryytti-koulua, voidaksensa, kun aika kypsyi, tuntea niitä aseita, joilla Kristuksen evankeliumia vastustettiin.

Kun hänen sallittiin käydä luostarin ovesta ulos, sai äsken vihitty maisteri uudestaan ottaa kerjäläisreppu selkäänsä, kulkea kumarruksissa ja silmät maahan luotuina joka portin edessä almuja keräämässä. Mahtoi olla noille taitamattomille munkeille mieleen, kun saivat tällä tavoin nöyryyttää sitä miestä, joka äsken oli ollut yliopiston kunniana. Kun häntä kerjuumatkallaan tapasi joku entinen toveri ehkä leipä kädessä ja iloisesti tervehti häntä, ei hän saanut vastata sanaakaan, vaan hänen tuli kumartaa maahan saakka ja kiittää. Luostarissa taas pantiin hän suorittamaan alhaisemmat työt, puhtauden pidon y.m. Lisäksi tuli säännöllinen viikkorippi, jolloin ripittävän tuli tunnustaa kaikki syntinsä ja erittäinkin luostarisääntöjä loukkaavat rikokset ja laiminlyömiset, jolloin hänelle määrättiin asianmukaisia, usein varsin vaikeitakin rangaistuksia.

Mistään jatkuvista opinnoista ei voinut olla puhettakaan. Luther ei ollut lähtenyt luostariin tullaksensa oppineeksi vaan pyhäksi. Ja pyhyys oli saavutettava lihan kiduttamisella, paastoomisella, rukouksilla ja ripityksillä. Täyttä totta teki hän, taivaan valtakunnan oli hän pyhyydellään valloittava. Hän oli päiväkausia nauttimatta mitään ruokaa, hän valvoi yöt lävitsensä, makasi kylmällä lattialla ja joutui usein tainnoksiin, kunnes hän oli horjuvan luurangon kaltainen. Tuskallisimpana oli hänelle sittenkin yhä kalvava omatunto ja ijankaikkisen kadotuksen pelko. Yhä tunsi hän sydämmessään "kiirastulen ja helvetin tuskat, semmoiset, joita ei voi mikään kynä kuvata, eikä mikään kieli lausua, eikä kukaan uskoa, joka ei ole niitä koettanut." Hän kyllä kävi ripillä joskus joka päivä. Mutta sitä rauhaa ja sovitusta Jumalan kanssa, jota hän etsi, sitä hän vaan ei löytänyt. "Epäilijänä menin alttarin luo, epäilijänä palasin sieltä; kun tulin ripiltä, epäilin taas olinko oikein rukoillut ja olinko oikein tunnustanut, sillä emmehän voi oikein rukoilla eikä meidän rukouksemme tule kuulluksi ellemme ole puhtaat ja synnittömät niinkuin taivaan pyhät." Hän oli tahtonut paeta syntiä, mutta synti asui hänen sydännnessään eikä sitä torjunut munkkikaapu.

Luostariveljet ylistivät kyllä Lutherin pyhiä harjoituksia ja hänen ylenpalttista luostarisääntöjen noudattamista. Mutta hänen sisällistä taisteluansa eivät voineet käsittää, ja nähdessänsä hänen riutuneen haahmonsa ja synkän olentonsa, arvelivat, että eiköhän tuo kurja veli sittenkin ollut perkeleen riivaama. Osasivathan he itse ottaa elämä iloiselta kannalta. Mutta Lutheria ei lohduttanut kiitokset eikä häneen pystynyt moitteet. Pyhien harjoitustensa kautta hän ei saavuttanut omantunnon rauhaa. Mutta karkeinkaan ruumis ei siedä ylenpalttista kidutusta, ja ainoana seurauksena Lutherin pyhistä harjoituksista olikin vaan koko elinajaksi turmeltunut terveys ja alituiset ankarat sairaudenkohtaukset.

Koetusvuoden loputtua vihittiin Luther tavallisilla juhlamenoilla munkiksi. Vaikka vastenmielisesti oli isäkin saapunut tilaisuuteen, mutta ei mitenkään leppyneenä. Se ylönkatse, jolla hän arvosteli munkkeja yleensä, ulottui nyt hänen poikaansa. Ei ollut hän enään lahjakas maisteri vaan kurja munkki. Munkit puolestansa vakuuttivat, että hän nyt vihittynä oli "kuin vakahainen lapsi, joka kasteesta nostetaan". Mutta vihityn povessa riehui yhä tuli, jota vesi ei ollut sammuttanut; usko, ehdoton usko puuttui.

Sen verran muuttui nyt Lutherin elämä, että hän sai omassa kojussaan harjoittaa opintoja, ja ahkerasti hän niihin ryhtyi, mutta yhä keskiajan skolastikojen mukaan, eikä kukaan vähemmän kuin hän epäillyt Aristoteleen erehtymättömyyttä. Hän pysyi yhä intoilevana paavillisten sääntöjen ja isien perimysoppien harrastajana. Myöhemmin sanoi hän: "Niin syvästi oli minuun paavin arvo juurtunut, että pidin syntinä, joka ansaitsi ijankaikkista kadotusta, jos sitä vähimmässäkään määrässä epäilisin."

Joku apu oli välttämättömästi saatava. Mutta mistä? Hän oli yliopistossa tavannut hyvin harvinaisen kirjan, pyhän raamatun, ja olipa sen lukeminen sallittukin. Ehkä sieltä? Paljon lohduttavaa ja suloista tapasi hän merkillisessä kirjassaan, ja koko palavalla sydämmellään antautui hän sen tutkimiseen. Hän tutustui vähitellen siihen niin, että hän tiesi millä sivulla olivat löydettävät hänen mieleensä syvimmästi painuneet sanat. Jopa näytti munkkiveljille arveluttavalta tuo alituinen raamatun lukeminen, häntä varoitettiin tästä vaarallisesta ja tarpeettomasta työstä, koska raamattu yllyttää ylpeyteen, ja kirkkoisät siitä jo ovat parhaat paikat teoksiinsa poimineet. Mutta hän pysyi lujana. Hän luki kyllä, että Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa, mutta lukihan hän niinikään: "minä Herra sinun Jumalasi olen kiivas Jumala", ja olihan Jumala Sinainvuorella esiintynyt jylinässä ja leimauksissa, olihan taivaan tuli hävittänyt Sodoman, ja vihollisen miekka muuttanut itse Jerusalemin raunioksi. Jumala oli siis kauhea tuomari ja rankaisija. Luther oli nääntymiseen saakka taistellut lepyttääksensä häntä, hän oli suorittanut ankarammin kuin yksikään kaikki ne katumuksen työt, joita luostarisäännöt tiesivät neuvoa. "Jos ikinä munkki voisi päästä taivaaseen töittensä tähden, niin kyllä minäkin", sanoi hän myöhemmin. Mutta rauhaa sielullensa hän turhaan odotti.

Luostarielämän yleisestä turmeluksesta huolimatta, vaikutti kuitenkin Herran henki yksityisissä. Semmoinen oli Juhana von Staupitz, joka nuoruudestaan saakka oli mieltynyt tieteeseen, löytämättä kuitenkaan sitä sielunravintoa, jota hän kaipasi. Hän antautui siis munkiksi, taisteli samoja taisteluja kuin Luther, mutta hänen silmänsä oli raamattu aukaissut. Ajattelematta kirkon väärinkäytöksiä, pysyen sen uskollisena poikana, eli hän sisällistä elämätänsä, ja jakoi rikkaasta kokemuksestaan terveellistä oppia ja lohdutusta, missä hän vaan huomasi sille otollista maaperää. Tämä mies oli vihdoin, kuten kerroimme, kohonnut Augustiiniluostarien kenraalivikarioksi, ja siis niiden tarkastajaksi. Tarkastusmatkoillaan saapui hän Erfurtiinkin. Kaupungin Augustiiniluostarissa kiintyi hänen huomionsa kohta erääseen nuoreen, ruumiillisesti riutuneeseen ja henkisesti masentuneeseen munkkiin, kun tämä horjuvin askelein, silmät maahan luotuina, mykkänä ja surullisena liikkui luostarin käytävissä. Hyvin tunsi hän omasta kokemuksestaan sellaisen taudin syyt, ja tässä jos missään tarvittiin taitavan lääkärin apua. Kohoittaen luostarin prioria kohtelemaan tuota munkkia säälillä ja rakkaudella, kääntyi hän itse hänen puoleensa ja koki isällisellä rakkaudella saavuttaa hänen luottamustansa ja voittaa hänen ujouttansa. Pian hän siinä menestyikin ja tuttavalliset keskustelut tulivat jokapäiväisiksi. Luther valitti, että hän yhä oli tehnyt lupauksiansa Jumalalle, mutta että synti sittenkin oli hänessä voitolla. "Niinhän minäkin", sanoi Staupitz, "olen tehnyt epälukuisia valoja Jumalalle. Nyt en enää vanno. Ellei Jumala Kristuksen tähden tee armoa oikeuden sijassa, niin en suinkaan, valoistani ja hyvistä töistäni huolimatta, voi kestää Herran edessä, vaan täytyy minun hukkua". Hän neuvoo Lutheria etsimään rauhaa sieltä mistä hän itse on sen löytänyt: Kristuksen haavoissa, joista näemme Jumalan armon. Sinä olet "Kristuksen lammas eikä kukaan riistä sinua hänen kädestään. Jos tahdot kääntyä, älä puuhaa noissa kidutuksissa ja katumusharjoituksissa, vaan rakasta Häntä, joka ensin rakasti sinua."

Mutta taas huudahti oppilas: "Voi minun syntiäni, voi minun syntiäni!" "Tahtoisit siis olla maalattu syntinen" vastasi Staupitz, "ja tahtoisit vaan maalattua vapahtajaa. Kristus on kuitenkin todellisten syntisien tähden kuollut. Jos Jumala monenkaltaisten kiusausten ja taistelujen kautta koettelee sinua, niin on se sentähden, että hän aikoo sinut suureen tehtävään. Laiva on koeteltava ennen kuin se lähetetään aavoille vesille."

Mahtavasti vaikuttivat kokeneen miehen sanat. Mutta Jumala tuo tavaransa savisissa astioissa, että se ylenpalttinen voima pitää oleman Jumalalta, ja ei meistä. Kun Staupitz oli lähtenyt, lankesi Luther entisiin epäilyksiinsä, jotka taas vaivasivat häntä siihen määrään, että hän sairastui hengenvaarallisesti, semminkin kun hänen heikontunut ruumiinsa ei tehnyt vastarintaa. Siis tuli hänen nyt astua sovittamattomana tuomarin eteen. Silloin kävi hänen kammioonsa halpa munkki, joka tuskin oli oppinut muuta kuin uskontunnustuksen sanat. Mutta mitä hänellä oli, sen hän antoi, ja luki Lutherille: "Minä uskon syntien anteeksiantamista". Nuo yksinkertaiset sanat vaikuttivat, ja Luther toisti: "Minä uskon syntien anteeksiantamista". "Niin kaiketi", jatkoi munkki, "uskot kyllä, että David ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi; sitähän uskovat perkeleetkin; mutta meidän tulee uskoa, että Jumala antaa anteeksi meidänkin syntimme, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, sanoo Vapahtaja." Vihdoin pääsi valo pysyväisesti taisteluissa uupuneen miehen sieluun, ja vastainen reformaattori nousi sille horjumattomalle kalliolle, josta hänen äänensä oli kuuluva yli maailman. Sielun tuskista aiheutuivat Lutherin ruumiillisetkin sairaudet, ja kun hän nyt tunsi itsessään sielun terveyttä, toipui ruumiskin nopeasti. Mutta kaukana oli hän vielä siitä, että hän olisi käsittänyt vastaisen tehtävänsä. Kuten moni muu hiljainen kristitty katolisessa kirkossa, kuten Staupitzkin, pysyi hän uskollisena kirkon poikana, kunnioitti paavia Kristuksen käskynhaltijana, ja se mitä hän ei voinut kirkossa hyväksyä. sitä piti hän paavin tietämättä tapahtuvina erehdyksinä ja väärinkäytöksinä. Perinpohjaisemmin täytyi tämän hiljaisen, pelastusta Kristuksessa etsivän munkin, oppia tuntemaan paavikunnan järjestelmää.

Oltuaan kaksi vuotta luostarissa oli hän papiksi vihittävä. Rauhallisella mielellä saattoi hän nyt astua pyhään virkaansa, joka oikeutti häntä muillekin ilmoittamaan iloista sanomaa, että Kristus armosta antaa synnit anteeksi uskovaiselle ilman ihmisten keksimiä katumustöitä. Eräälle ystävälle kirjoitti hän: "Jumala on mahtavasti korottanut minut, minua onnetonta ja kaikin puolin kelvotonta syntisiä, sulasta armostaan ja ansaitsemattomasta laupeudestaan kutsunut korkeaan virkaansa; siis tulee minun, mikäli tomu voi, osoittaa kelvollisuuttani niin jumalallisesta ja jalosta hyvyydestä, toimittamalla kaikesta sydämmestä sitä virkaa, joka minulle uskottu on." Vihkiäisissä, jotka toimitettiin tavallisella juhlallisuudella, oli isäkin poikansa pyynnöstä mukana, ja näennäisesti leppyneenä lahjoitti hän äsken vihitylle papille parikymmentä floriinia. Mutta juhlapäivällisillä puhkesi kuitenkin ilmi hänen katkera mielialansa. Kun munkit kiittivät erittäin ansiollisena tekona, että Luther oli astunut luostariin, sanoi vanha Hannu pojalleen: "etkö ole myös kuullut, että täytyy totella isää ja äitiä". Vihkiäisistä kertoo Luther itse, että kun vihkivä pappi lausui siihen aikaan tavalliset sanat: "ota vastaan valta uhrata elävien ja kuolleitten puolesta", oli hän kyllä levollisena kuullut nämät sanat, jotka oikeuttivat häntä suorittamaan Jumalan oman pojan tehtävän, mutta myöhemmin ne häntä kauhistuttivat. "Kun meitä silloin maa ei niellyt, niin oli se väärin, ja ainoastaan suuri Herran kärsivällisyys pelasti meidät."

Mutta Lutherin ei tullut viettää koko elämäänsä ahtaassa Erfurtin luostarissa. Suurempia tehtäviä oli hänelle Herra uskonut. Luultavasti Staupitzin kehoituksesta kutsui hänet Saksenin vaaliruhtinas, Fredrik Viisas, professoriksi Wittenbergin äsken perustamaansa yliopistoon, jonne hän siirtyi vuonna 1508.

IV.

Opettajana.

Luther oli nyt saapunut siihen paikkaan, joku oli tuleva maailman mainioksi hänen taistelutantereenansa. Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Samana vaatimattomana, hiljaisena munkkina oli hän vaan siirtynyt Erfurtin luostarista Wittenbergin augustiiniluostarin synkkään kammioon, josta hän kävi yliopistossa luennoltansa suorittamassa. Hänelle oli määrätty opetusaineeksi fysiikki ja dialektiikki Aristoteleen ja keskiajan puhtaan skolastiikan mukaan. Vastenmielistä tämä oli hänelle, joka ei muuta pyytänyt kuin julistaa evankeliumia isooville ja janooville. Mutta epäilemättä kuuluivat nämätkin luennot, joita hän piti niin tuiki joutavina, valmistuksena hänen vastaisiin tehtäviin. Hänen täytyi perinpohjin tutustua tämän inhimillisen viisastelun kaikkiin sokkeloihin, jotta hän osaisi voitollisesti sitä vastaan taistella. Hän halusi päästä Jumalan sanaa ilmoittamaan ja tutkimaan, ja jatkoi sentähden raamatun alkukielen oppimista, sen ohessa luonnollisesti itse raamatun harrasta lukemista. Seurauksena siitä oli, että hän 1509 sai jumaluusopin bakkalaureuksen arvon ja siitä seuraavan oikeuden pitää raamatullisia luennoita. Aluksi selitti hän psalmit ja siirtyi niistä romalaisepistolaan. Kohta alusta nostivat nämät luennot tavatonta huomiota. Jumalan puhdas sana oli niin kauvan ollut vaakan alla, mutta Lutherin luennoissa loisti se taas ihmeellisellä valollaan, niin uutena, mutta kuitenkin niin aavistettuna, niin odotettuna. Itse professoritkin kävivät luennoita kuuntelemassa.

Mutta kansalle jäivät nämät uudet totuudet salaisuudeksi. Ihme kyllä, se mies, joka aikanaan oli horjumattomana seisova keisarin ja ruhtinaiden edessä, oli vielä siksi ujo, ettei hän mitenkään Staupitzinkaan kehoituksesta, tahtonut ruveta saarnaajaksi. "Ei ole vähä asia Jumalan puolesta puhua ihmisille", sanoi hän. Staupitz kuitenkaan ei hellittänyt "Te tapatte minut, herra tohtori, minä en kestä vuosineljännestäkään", valitti Luther. "Entä sitten", vastasi Staupitz, "Jumala tarvitsee kyllä siellä ylhäälläkin hartaita ja taitavia miehiä". Ja siten määrättiin Luther saarnaajaksi Augistiinikirkkoon. Mutta tämä kirkko oli vasta rakennuksen alla, ja sillä välin käytettiin erästä pientä lahonnutta puukappelia. Jumala ei käytä suuria tehtäviänsä varten maailman suurmiehiä eikä sen komeutta. Kristinusko lähti halvasta seimestä, kun ei ollut sijaa majassa. Wittenbergin kurjasta hökkelistä nousi se uuteen puhtauteen.

Pakosta astui Luther saarnastuoliin, mutta kerran sinne tultuaan virtasi mahtavasti hänen sydämmestään se evankeliumin elävä vesi, jota hän vihdoin itse oli saanut maistaa. Mitä hän huoli paavin ja kirkon opeista; jääkööt ne arvoonsa. Raamattu oli hänen ainoana perustuksena ja pohjana. Että hän juuri sen kautta saarnasi paavin kirkkoa vastaan, sitä hän ei mitenkään käsittänyt. Hän ei ollut raamatussa löytänyt pyhän neitsyen eikä muiden pyhimysten palvelusta, eikä hän siis tullut tilaisuuteen puhumaan niistä, ja sentähden uskoi hän vahvasti, että hän yhä vielä oli kirkon uskollinen palvelija, sillä miten olikaan, eihän kirkko toden totta voinut hyljätä Kristusta ja Jumalan sanaa. Hänen vaatimaton esiintymisensä, hänen syvästä vakaumuksesta ja omasta eletystä kokemuksesta lähteneet sanat, joihin liittyi valtaava puhelahja, viehättivät vastustamattomasti kuulijoita, eikä kukaan vielä huomannut muuta, kuin että heitä vaan johdatettiin pyhään sanaan, joka tietysti ei voinut olla kirkolle vastenmielistä. Uutta tosin oli mitä tuolla erinomaisella saarnaajalla oli sanottavana, mutta samassa oli se sitä ikuista vanhaa, joka aina pysyy nuorena ja totena.

Paljoa syvemmältä piti Lutherin oppia tuntemaan paavikirkon turmelusta, ennenkun hän saattoi vieroitua siitä äidistä, jonka maito oli hänet ruokkinut lapsuudesta saakka, joskin hänen täytyi tässä äidissä huomata ryppyjä ja raihnautta. Pyhä isä Romassa kyllä ei tietänyt kaikista väärinkäytöksistä, jotka olivat päässeet vallalle kaukaisessa Saksassa, arveli Luther. Toista on kai itse pyhässä Romassa, pyhän isän istuimen juurella. Oli välttämätöntä, että hän sai omin silmin nähdä tämän pyhällön.

Seitsemän augustiiniluostaria oli riitaantunut kenraalivikaarionsa kanssa, eikä tätä eripuraisuutta saatu sovitetuksi muualla kuin Romassa. Edustajakseen valitsivat muutamat asiaan takertuneet luostarit Lutherin.

Kauvan oli kai vaellusretki tähän maailman pyhimpään kaupunkiin kytenyt hänen mielessään. Siellähän jos missään oli syntien anteeksi anto saatavissa, kun ripitys tapahtui itse apostolien haudoilla. Matkaan lähdettiin Lokakuussa 1511 luostarista luostariin, kunnes jouduttiin Italian, tuon erityisesti pyhän ja maallisestakin kaikilla runsaussarven rikkauksilla siunatun maan ensimmäiseen luostariin. Mutta mikä ihme ja pettymys! Wittenbergin alastoman kammionsa sijasta tapasi hän komeasti sisustettuja asuntoja, karkean munkkikaapun sijasta rikkaita pukuja, yksinkertaisen ruoan sijasta kaikilla herkuilla katetun pöydän, ja pyhien miesten uskonnollisten keskustelujen sijasta irstaita puheita ja uskonpilkkaamista. Paastopäivinä tarjottiin rasvaisia ruokia, ja kun Luther hämmästyneenä lausui: "tämä on vastoin lakia", vimmastuivat nuo iloiset veikot raakaa saksalaista vastaan, ja heidän käytöksensä tuli siksi uhkaavaksi, että luostarin portinvartija kehoitti vierasta mitä pikemmin pakenemaan. Särjetyllä sydämmellä jatkoi Luther matkaansa. Onhan kaikkialla maailmassa surkeita poikkeuksia. Romassa hän vihdoin löytää mitä hänen sydämmensä kaipaa.

Vihdoin siinsi vaivaloisen matkan perästä Roma. Pietarin ja Paavalin kaupunki, pilviin nousevilleen kupooleineen. Hartaiden tunteittensa valtaamana laskeutui Luther polvilleen huudahtaen: "Tervehdin sinua pyhä Roma." Varmasti päätti hän suorittaa uskonsa vahvistamiseksi kaikki mitä pyhiinvaeltajalta ikinä vaadittiin. Niin kävi jokaisessa pyhässä paikassa ja kaikissa kirkoissa, hän koetti uskoa kaikkia taruja mitä hänelle kerrottiin, tunnollisesti täytti hän monenkaltaiset säädetyt hartaudenharjoitukset. "Jospa olisivat vanhempani jo kuolleet, voisinhan minä messuillani, rukouksillani ja muilla jaloilla töillä pelastaa heidät kiirastulesta." Ja messuja hän sai lukea, mutta ihan toisella tavalla, kuin italialaiset munkit hän sen teki, ne kun vaan riensivät lentävässä hopussa loppuun. Lutherin harras, arvokas toimitus ikävystytti heitä suuresti. "Riennä, riennä", huudettiin hänelle, "lopeta toki."

Kaikkia taikatemppuja, joilla Romassa oli syntien anteeksiantamus saatavana, suoritti Luther rehellisesti. Romassa on eräs korkea porraskäytävä, sama muka, josta Pilatus oli julistanut tuomionsa Jesuksesta; se oli ihmeen kautta siirtynyt Romaan, ja saavuttaaksensa sitä anekkia, jonka paavi oli luvannut kaikille, jotka polvillaan nousivat, ylös näitä portaita, Pilatuksen portaita myöten, rupesi Lutherkin vaivaloiseen ryömimiseen. Mutta keskitiellä muistui hänen mieleensä, että juuri tälle seurakunnalle oli kirjoitettu: "vanhurskas elää uskostansa". Hän kavahti pystyyn, luopui ansaitsemasta paavin anekkia ja häpesi taikauskoansa.

Augustiiniluostarien arvokkaana edustajana joutui Luther korkeidenkin kirkon hallitusmiesten seuraan. Siinä toki saisi hän vihdoin tutustua oikein jumalisiin miehiin. Mutta sama surkeus, jonka hän kaikkialla oli nähnyt, sai hän sielläkin tuta ilkeimmässä muodossa. Herkullisen ruoan ja lasien ääressä pilkattiin pyhimpiäkin asioita, ja nauraen kerrottiin pappien sukkelia kujeita, kuten esim. ne sanat, joilla leipä ja viini oli muuttuva lihaksi ja vereksi, pappi latinaksi sopotti: "leipää olet ja leiväksi jäät; viiniä olet ja viiniksi jäät." Itse paavin hovista kuului mitä oudoimpia asioita. Suora uskonnottomuus ja uskonnon pilkka pidettiin siellä korkeamman sivistyksen merkkinä, jopa lienee tapahtunut, että kun joku kardinaali halveksien puhui kristinuskosta, itse paavi vastasi: "tiedäthän kuinka paljon meitä on hyödyttänyt tuo satu Kristuksesta."

Syvästi loukkasi ja suututti tämä villitys ja paatumus hartaan, saksalaisen munkin tunteita; hän ei ollut Romassa löytänyt mitään siitä, mitä hän hartaassa mielessään oli kuvaillut: kirkko oli turmeltunut, mutta kirkko ei ollutkaan tästä maailmasta. Hän tahtoi yhä pysyä uskollisena kirkon jäsenenä ja hiljaisuudessa saarnata sitä pelastuksen ja lohdutuksen evankeliumia, joka oli hänelle itselle aukaissut aarreaittansa.

Pettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli saavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa kallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: "mitä lähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin peruskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät." Hän oli sen ohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin toiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli saanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä. Kaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi myötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä tekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.