Part 2

Mutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se menee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen talonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin. Hän opiskeli Pragin yliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon. Semmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin kirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät Hussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat ei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta kirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti häntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin "interdiktiin", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään kirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss muutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä lukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike levisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja tuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen kuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli antanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta Huss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala, paavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon omatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin, joka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne polttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen, johon eivät pysty. Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta hengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja kauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä kiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa, kuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu polttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan tukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen uskonvapaus, muun muassa kalkin nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo oli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan, voimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin elävät pienenä seurakuntana "Böhmiläisten veljesten" nimellä.

Siten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä kirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse perusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset. Kansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut vanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen. Jumaluusoppi yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat lopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi yksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi järjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla kreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko oli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä oli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli kokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi muodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin skolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki hengelliset kysymykset.

Mutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen kansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan uusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä, yhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli säätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet, joita yleensä sanottiin "humanisteiksi", harrastivat etenkin vanhojen kielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan raittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän luonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita, pappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan halveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet löytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman muka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli heidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien siveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle syvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se voi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin (eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat opit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta syvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin historiassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan Saksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla, hieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia väärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas, ja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin puolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä oli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta hän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden. Samoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon helmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he toimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö. Ainoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin kuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se satakertaisen hedelmän.

Näin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista vuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa, tiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi isänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan tupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut oloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli kyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla tuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus sen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan, missä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat ja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.

Kun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten muuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa uusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden uusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman maailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa huipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen tehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa sovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien täytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta, kantavan kalastajan edessä.

Uusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi. Historiallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea ulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli täyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan ja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan hengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien välikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen kunniansa hämmentyisi.

Pakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit eivät voi olla nauramatta katsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa Romassa "pyhän isän" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien hurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä "isän" että hänen ympäristönsä pyhyydelle. Uusi Babeli oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala katsoi hyväksi lähettää viikatteensa.

II.

Ase taotaan.

Saksan Thyringenin vuoriseudussa asui ja toimi reipas talonpoikaissuku isiltä perityssä vuorimies-ammatissa. Yksi sen jäsenistä Hannu, sukunimeltään Luther, muutti kotikylästään Möhrasta vaimonsa Margreta Zinglerin kanssa Eislebenin kaupunkiin, arvattavasti parempaa toimeentuloa hankkiaksensa. Mutta köyhyys sittenkin kovasti rasitti nuorta perhekuntaa, kerrotaanpa, että vaimon täytyi selässään kantaa kotiin mistä milloinkin polttoaineeksi kootut risut. Semmoisissa oloissa muodostuu ihmisen luonne tavallisesti ankaraksi jopa kovaksikin. Jokapäiväiset huolet katkeroittavat mielen, eikä sen aikuinen yleinen elämäkään kaikkine rasituksineen, ollut omiinsa antamaan sijaa hellille tunteille.

Aineellinen ja hengellinen tila oli Hannu Lutherin perheessä luinen aikalaistensa kaltainen Kova työ tuotti niukan jokapäiväisen leivän, mutta vähän lomaa hengen tyydyttämiseksi. Kirkon menoja kunnioitettiin, sen sääntöjä noudatettiin uskollisesti. Vuori-työn suojeluspyhimystä, pyhää Annaa, palveltiin vanhoja tapoja noudattaen. Mutta tämä kaikki oli vaan ulkonaista tekoa, jota suoriteltiin koneellisesti, koska niin piti olla, samoin kuin työ suoritettiin kaivoksissa. Sisällinen vakaumus oli järkähytetty. Uskonto ei tuottanut mitään tyydytystä hengen kaipuulle.

Marraskuun 10 p:nä 1483 syntyi Eislebenissä Hannu Lutherin ensimmäinen lapsi, vastainen "Saksan suurin mies", joka kasteessa sai nimen Martti. Arvattavasti jatkuvan taloudellisen ahdinkotilan tähden muutti perhe puolen vuoden perästä Mansfeldiin. Sen aikuinen kotikuri oli kaikkialla, mutta semmenkin köyhissä talonpoikaisperheissä, ankara, ja koko ankaruudessaan sai sitä Martti-poika kokea. Epäilemättä asui vanhempien sydämmissä rakkautta heidän ensisyntyneeseensä; lukumieheksi aikoikin isä hänet kasvattaa. Mutta tämä rakkaus ei tietänyt mitään hellyydestä. Vanhempien tahto oli ehdottomasti noudatettava, ja ruoskiminen pienestäkin erehdyksestä oli paras kasvatuskeino, minkä äitikin tiesi. Kodissaan ei oppinut Martti tuntemaan mitään anteeksi antavaa rakkautta isässä ja äidissä, ja mitä nämät tiesivät opettaa hänelle taivaallisesta isästä ei ollut muuta kuin se yleinen kansankäsitys, että Jumala on armahtamaton tuomari, joka säälittä etsii ja rankaisee syntiä. Yhtä vauhko oli lapsi vanhempiensa kuin Jumalansakin edessä. Kodissaan rangaistiin häntä usein ilman että hän käsitti rangaistuksen oikeutusta, mitä olikaan hänellä odotettavana vanhurskaalta Jumalalta! Sentähden oli hänen niin vaikeata uskoa armoon ja sovitukseen Jesuksen kautta, joka, mikäli hänestä ollenkaan puhuttiin, niinikään kuvattiin pelkästään ankaraksi tuomariksi.

Myöhemmin osasi Martti paremmin arvostella vanhempiansa ja heidän menettelyänsä rakkaudesta lähteneeksi. Hän myönsi, että vanhemmat olivat hänen parastaan tarkoittaneet, ja lapsellisella kunnioituksella ja kiitollisuudella kohteli hän heitä koko elinaikanaan. Lellittelevät vanhemmat eivät suinkaan saavuta lastensa suurinta rakkautta, se on vanha kokemus. Jos kotikasvatus tekikin lapsen araksi, itseensä suljetuksi, alituisesti rangaistusta pelkääväksi, niin että hän saattoi kavahtaa putoavaa lehteä, kuten hän vanhempana kertoi, ei se kuitenkaan voinut kokonaan tukehuttaa sitä reippautta ja lapsellista iloa, joka oli hänen luonteellensa omituinen. Päinvastoin täytyy meidän huomata, että se lujitti hänen talonpoikaiseen luonteeseensa juurtunutta itsenäisyyttä ja vastustusvoimaa jopa uhkamielisyydeksi ja kiihkeäksi tulisuudeksi. Nuorena miehenä, vapaammaksi päästyänsä, hän olikin hilpeä ja iloinen, rakastaen seurustelua kumppanien kanssa, musiikkia ja laulua, vaikka hänen sydämmensä syvyydessä yhä asui katkera synnintunto ja leppymättömän Jumalan koston pelko. Näistä monenkaltaisista ja ristiriitaisista lapsuuden tunnelmista huomaamme tuntuvia jälkiä kaikissa hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa.

Martin jo varhain kehittyneelle tunne-elämälle eivät antaneet kotiolot mitään tyydytystä. Sitä luuli hän löytävänsä kirkon helmassa. Syvään tunkivat hänen sieluunsa juhlalliset virret, salaperäinen suitsutus, juhlakulkueet ja nuo muut lukuisat mysteriot. Hän pääsi siellä ajattelemasta rankaisevaa Jumalata. Kirkkohan oli anteeksi antava äiti; siellä hän sai mielikuvituksessa seurustella hellien, aina esirukouksillaan syntisiä auttavien naispyhimysten, neitsy Marian, pyhän Annan y.m. kanssa. Siellä tapasi hän vihdoin sitä rakkautta, jota hänen lapsensydämmensä kirkon ulkopuolella turhaan etsi; siellä aavisti hän korkeampaa maailmaa, ja siellä heräsi hänessä hiljainen, syvä halu päästä sen salaisuuksien perille. Siten tuli hänelle kirkko _kirkkona_ hänen ensimmäisen tulisen rakkautensa esineeksi, ja kuinka katkerasti ja kestäväisesti hänen täytyi taistella vapautuaksensa siitä, sen todistaa hänen elämäkertansa. Kun hänen omatuntonsa pakotti häntä vastustamaan erityisiä väärinkäytöksiä kirkossa, ei hän mitenkään luullut loukkaavansa itse kirkkoa. Päinvastoin luuli hän, että kaikki rehelliset kirkon vartijat kohta asettuisivat hänen puolellensa puhdistamaan niitä tahroja, joilla pahanilkiset väärentäjät olivat armasta äitiä heidän tietämättänsä saastuttaneet. "Olen paavin huoneessa ja kirkossa kastettu", kirjoitti hän taistelunsa alkuaikoina, "enkä tahdo unohtaa isäni huonetta, tahdon sitä suuresti kunnioittaa, langeta sen jalkojen juureen, _kun minun vaan sallitaan uskoa Herraani Kristukseen_." Yhtä vaikeata oli hänen erota niistä pyhimyksistä, joiden rakkautta hän luuli lapsena nauttineensa ja vastarakkaudella palkinneensa. "Ylen katkeralta tuntui minusta erota pyhimyksistä, joihin olin niin syvästi mieltynyt ja hurmaantunut." Askel askeleelta pakottivat itse kirkon vartijat häntä näkemään, että koko kirkko päästään ja jäsenistään oli uudistettava. Se oli hänen suuri surunsa.

Seitsenvuotiaana pantiin pieni Martti kouluun. Ainoastaan kauhulla saattoi hän myöhemmin muistella näiden ensimmäisten kouluvuosien julmuutta. Opetusaineet olivat sisäluku, kirjoitus, vähän laskuoppia ja uskontoa, latinan kieliopin alkeet ja kirkkolaulu. Senaikuinen opetus, ainakaan tässä koulussa, ei tietänyt muusta kuin ajattelemattomasta ulkoluvusta, eikä muusta opetus-välikappaleesta kuin vitsasta. Kerrotaan, että Martti-poika saattoi yhtenä aamukautena tulla viisitoista kertaa ruoskituksi. Jos oli koti ankara niin oli koulu julma. Myöhemmin kertoi Luther "koulun helvetistä ja kiirastulesta, kun kaikesta vavistuksesta, tuskasta ja voivotuksesta huolimatta ei sittenkään opittu mitään". Seitsemän vuotta kesti tämä kidutus.

Isä ei kuitenkaan hellittänyt tuumasta hankkia Martillensa, jonka lahjakkaisuus oli tullut huomatuksi, korkeampaa oppia. Suuria varoja tosin ei ollut hänellä vieläkään, mutta siihen aikaan saivatkin pojat varhain itse pitää huolta toimeentulostaan. Saksassa niin kuin meilläkin oli "teininä" kulkeminen, s.o. kerjuu, muodostunut varsinaiseksi elinkeinoksi koululaisille. Tosin oli semmoinen elämäntapa vaarallisille viettelyksille altis; moni joutuikin jo alusia haaksirikkoon, mutta ne, jotka pelastuivat, kehittyivät lujaluontoisiksi ja itsenäisiksi.

Martin tuli nyt lähteä Magdeburgiin opintojansa jatkamaan. Hyviä neuvoja ja varoituksia sai hän kyllä vanhemmiltaan lähtiessään matkaan, mutta sitä vastoin varsin niukasti muuta evästä. Tottunut oli hän kyllä köyhyyteen, ja kovia oli hän kaikkialla kokenut; se kuiva leipä, joka hänelle ripoi laulaessaan ovien edustalla, riitti siis kutakuinkin, eikä hänen mielensä siitä masentunut. Magdeburgin koulu olikin onneksi toista laatua kuin se, josta hän oli lähtenyt. Siinä todellakin tahdottiin kasvattaa ja opettaa. Mutta hän ei saanut nauttia tätä opetusta enemmän kuin yhden vuoden, eikä se siis saattanut suuria tuloksia tuottaa. Pysyväisimpänä muistona sieltä säilyi hänessä Anhaltin ruhtinas Wilhelm, joka oli antautunut fransiskaanimunkiksi ja kulki ovesta ovelle kerjäläissäkki selässään paastojen ja katumusharjoitusten tähden lopen riutuneena. Näin sitä kai Jumalaa lepytetään ja autuutta ansaitaan, arveli Luther.

Vanhemmat siirsivät nyt hänet Eisenachiin, joka oli heidän kotipaikkaansa lähempänä, ja jossa hänellä oli sukulaisia äidin puolelta. Leipäänsä täytyi hänen yhä kerjätä niinkuin ennenkin. Mutta siellä kuitenkin ensikerta pilkisti pieni auringonsäde hänen synkkään nuoruuteensa. Erästä varakasta kauppamiehen vaimoa, Ursula Cottaa, ihastutti Lutherin kaunis lauluääni; rouvan tuli häntä sääli, ja Luther sai perheessä aterioida, joskus asuakin. Muitakin suosijoita ilmaantui hänelle, ja oppiminen kävi sujuvasti taitavien opettajien johdolla. Neljä vuotta kävi Luther Eisenachin koulua, ja pidettiin silloin erittäin etevänä oppilaana, kypsyneenä siirtymään Erfurtin yliopistoon.

Vuonna 1501 alkoi Luther opintojansa tässä yliopistossa, jolla oli maine Saksan etevimpien joukossa. Vanha skolastiikki Aristoteleen logikan pohjalla oli kyllä vielä valtiaana eikä kukaan uskaltanut epäillä kirkonopin erehtymättömyyttä, vaikka siellä edellisen vuosisadan keskivaiheella Jakob Jüterbockista ankarasti oli moittinut kirkon turmelusta ja melkein samanaikainen Juhana Wessel evankeelisen oppinsa tähden kuollut vankeudessa 1486. Mutta kaikki jäljetkin näistä opettajista olivat jo kadonneet, ja näennäisesti horjumattomina seisoivat taas kirkon muurit.

Isän tahdosta piti Lutherin antautua lainopilliselle uralle. Perheen taloudellinen tila oli jo siksi parantunut, että Luther saattoi ilman leipähuolia suorittaa opintojansa yhä suuremmalla menestyksellä, ensin filosooffisessa tiedekunnassa, jossa hän 1502 saavutti ensimäisen akadeemisen arvoasteen bakkalaureuksena. Vuonna 1505 vihittiin hän maisteriksi. Nyt oli siis aika ruveta lainopin tutkimiseen, mutta varsinaista halua siihen Luther ei tuntenut. Isänsä tahtoa olisi hän kuitenkin noudattanut ja epäilemättä kohonnut jonkinlaiseksi ruhtinaalliseksi kansleriksi, ellei korkeampi käsky olisi vienyt hänet vallan toiselle ja aavistamattomalle uralle.

Lutherin erinomaiset luonnonlahjat, joita hän kehitti uupumattomalla ahkeruudella, saivat sekä opettajia että opintotovereja ennustamaan, että hänestä vielä koituisi Saksalle suuri mies. Mutta millä alalla? Korkeat kardinaalivirat olivat melkein poikkeuksetta italialaisten käsissä, ja tie niihin kävi tavallisesti luostarien kautta, jotka jo olivat joutuneet valistuneempien ylönkatseen alle. Se mahdollisuus, että Luther antautuisi laiskottelevaan munkki-elämään ei juolahtanut kenenkään, kaikkien vähimmin isän, eikä suinkaan Lutherinkaan mieleen. Kuka olisi voinut ajatella munkiksi tuota reipasta ja nerollista maisteria, joka iloisesti seurusteli kumppaniensa kanssa ja elähytti heidän iltamiansa laululla ja huilun soitolla, johon hän oli harjaantunut omin neuvoin satunnaisen sairauden aikana. Hän oli, näet, eräällä matkalla tapaturmaisesti loukannut tykytyssuonen reidessään ja oli todellakin hengenvaarassa verenvuodon tähden. Mutta pyhimykset, joita hän avuksensa huusi, pelastivat hänet sillä kertaa, niin ainakin hän itse käsitti asian.

Tuon reippaan ja virkeän nuorukaisen iloisuuden alla piilei kuitenkin sydämmen salaisessa sopukassa kalvava mato. Lapsuudesta saakka oli hänessä, kuten näimme, uskonnollinen harrastus, ja kirkon komeita ja salaperäisiä menoja rakasti hän. Mutta niiden takana vallitsi ankarana, leppymättömänä tuomarina Jumala, joka säälimättä rankaisi kaikki tekemiset ja laiminlyömiset. Jos jo hänen maallinen isänsä rankaisi hänen rikoksensa, kuinka ankarasti eikö vanhurskas Jumala tuomitsisi hänen syntejänsä. Viimeisen tuomion kauhut ja nuo peräytymättömät sanat: "menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä", ne kajahtelivat hänen sydämmessään, ja ne yksin kajahtelivat pappien saarnoissa. Kuinka äkkiarvaamatta tämä kauheuden päivä saattaa koittaa, sen oli hän huomannut äsken hänelle sattuneesta tapaturmasta, sitä oli hänelle taas muistuttanut erään hänen nuoren ystävänsä äkillinen kuolema. "Mitä minun pitää tehdä autuaaksi päästäkseni", se kysymys häämöitti hänelle iloisimmassakin seurustelussa. Hetkiä oli, jolloin kumppanit semmoisissakin tilaisuuksissa huomasivat hänen äkkiä muuttuneen miettiväksi ja alakuloiseksi. Syytä eivät tienneet, arvelivat vaan, että nythän "muusikerimme", joksi he sanoivat häntä soittotaidon tähden, on vaihtunut "filosoofiksi".

Eräänä päivänä saivat Lutherin ystävät kutsuu saapua hänen luoksensa illanviettoon. Äsken kaupungissa raivonnut rutto oli vihdoin lakannut, siinä kai aihe kutsuun. Isäntä vastaanotti vieraitansa entisellä reippaudella ja ystävyydellä. Vilkasta olikin keskustelu; useat kutsutuista olivat juuri suorittaneet yliopistokurssinsa ja olivat astumaisillaan elämän avarammille aloille. Lutherista taas tiesivät kaikki, että joko hän jäisi yliopistoon tahi antautuisi muille aloille niin oli hänellä aina edessä valoisa ja kunniakas tulevaisuus. Tunnit lensivät pois; keskusteluja höystettiin laululla ja soitolla. Mutta lopulla näkyi isäntä muuttuvan vakavaksi jopa juhlalliseksi. "Jumala on lähettänyt minulle käskynsä", sanoi hän. "Palatessani matkalta Erfurtiin saavutti minua Thyringenin metsässä kauhea ukkosilma. Toinen jyskäys seurasi toista, salamat risteilivät pääni yli, ja yksi vihdoin iski maahan aivan jalkani juureen. Olihan tässä vihastuneen Jumalan ääni ja viimeisen tuomion ennakkonäytös. Olin yksin eikä suojaa missään, saattoihan salama iskeä minuun ja silloin seisoisin ijankaikkisen tuomion edessä. Turhat ovat silloin rukoukset. Minä vaivuin polvilleni maahan ja huudahdin: 'Auta, armias Anna, minä rupean kohta munkiksi'." Toverien hämmästys ja suru oli tuskallinen. He koettivat saada hänet luopumaan ajattelemattomasta lupauksestaan. He kuvasivat hänen isänsä murheita ja suuttumusta, kuinka paljon yliopisto ja vihdoin koko Saksa menettäisi. Mutta kaikki oli turhaa. "Päätökseni on peruuttamaton. Täytyy luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin juureen. Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan."

Synkällä mielellä palasivat toverit niin iloisesti alkaneista pidoista. Kun he toisena aamuna palasivat Lutherin asuntoon, koettaaksensa eikö mikään keino auttaisi, tapasivat he sen tyhjänä. Ainoastaan käärö, joka sisälsi maisteri Martin maisteritakin, juhlapuvun ja maisterisormuksen, jotka hän oli määrännyt lähetettäviksi vanhemmillensa, löysivät he huoneen nurkassa. Erfurtin Augustiiniluostarin ovet olivat suljetut Martti Lutherin takana, hän oli elinajaksensa sinne haudattu, maailmalta ja isänmaaltaan kadotettu, niin silloin luultiin.

III.

Kiirastulessa.

Vanhemmat, yliopiston opettajat, toverit, kaikki päästyänsä iskun ensi huumauksesta, olivat suutuksissa Lutherille, mutta semminkin munkeille, jotka epäilemättä olivat kietoneet nuoren miehen pauloihinsa. Tuo halveksittu munkkielämä oli siis vielä niin voimakas, että se saattoi houkutella etevää oppinuttakin, ja tehdä hänestä laiskottelevan tyhjäntoimittajan.

Meidän aikamme, jolle kaikki seuraavat tosiasiat ovat selvillä, tunnustaa, että tuo käsittämätön, surkea tapaus oli suorastaan Jumalan säätämä. Jos vihdoinkin kirkko oli puhdistettava, niin oli välttämätön, että vastaisen reformaattorin täytyi oppia omassa itsessään tuntemaan kirkon autuudenjärjestelmän koko onttouden ja mahdottomuuden. Hänen täytyi taistella hikiin ja veriin, ansaituksensa autuutta noudattamalla läpi koko asteikon kirkon kaikkia pienimpiäkin katumustemppuja. Hänen täytyi joutua epäilyksen syvimpään kiirastuleen, säilyttääksensä vastaisen elämän kiusauksissa sen sulouden ja rauhan tunteen, joka valtasi hänet, kun hän vihdoin Jumalan armosta sai kuulla lohduttavan päästösanan: "vanhurskas elää uskostansa", syntisen synnit on Jesus Kristus sovittanut kuolemallansa, ja ihminen pääsee hänen sovitustyöstään osalliseksi yksinomaan uskon kautta. Oli ennen Lutheriakin moni moittinut kirkon väärinkäytöksiä, semminkin anekkikauppaa, mutta he eivät olleet persoonallisesti niihin tutustuneet yhtä perinpohjaisesti kuin Luther, ja heidän sanansa haihtuivat ilmaan tahi tukehdutettiin tulella ja miekalla.