Part 9

Eiran katse sattui samassa vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin. Hän näki oman arkisen olentonsa, yksinkertaisessa valkeassa puserossa ja harmaassa hameessa. Siinä ei ainakaan ollut väriä kehuttavan paljon.

-- Sinä ymmärrät ehkä, miltä tämä tuntuu. -- Martti puhui hätäisesti ja kuiskaamalla. -- Milloin minua raatelee huoli äidin tähden, milloin on rinta pakahtua onneni suuruudesta. Ja kun ei sitten voi puhua asiasta äidille, ei vaikka kuinka tahtoisin sekä itseni että Sonjankin tähden.

-- Sonjan! Mutta eikö hän ole suomalainen?

-- On. On, vakuutti Martti. Mutta hänen perhesuhteensa olivat kovin surulliset. Niistä ei saanut koskaan puhua. Vaikka tietysti sekä äiti että Eira saisivat tiedon kaikesta.

Sairas äännähti samassa, ja sekä Martti että Eira kiiruhtivat vuoteelle. Toinen tuli asettuneeksi toiselle, toinen toiselle puolelle. Sairas katsoi heihin ensin pitkään ja kysyvästi, sitten iloisesti. Hän tapaili molempien käsiä, piti niitä omissaan ja katsoi uudelleen, mutta ei sanonut mitään. Silloin Eira kumartui hänen puoleensa. -- Täti, Martti on täällä, sanoi hän kuin onnesta värisevällä äänellään herättääkseen sairaan tietoisuuteen, joka ehkä voisi elvyttää uudelleen hiipumassa olevat voimat. Mutta sairas näytti seuraavan omaa ajatusjuoksuaan. -- Jumala siunatkoon sinua, rakas, sanoi hän hiljaa -- sinua ja _häntä!_

Eira ei saanut kyyneliltään puhutuksi. Hän laski vain äidin toisenkin käden Martin käteen ja hiipi hiljaa huoneesta ulos puutarhaan, jonka perimmäiselle penkille hän vaipui vavisten itkusta.

Sairas teki kuin yrityksen noustakseen, ja Martti koetti auttaa. -- Minä olen niin iloinen, nyt kun Eira on täällä -- kuuli Martti äidin sopertavan, -- kun tiedän, että hän aina tahtoo auttaa sinua.

Silloin Martti teki äkillisen päätöksen. Tässähän ei muu auttanut. -- Äiti, sanoi hän puhuen melkein äidin korvaan. -- Minulla on nyt toinenkin, joka auttaa.

Äiti kävi äkkiä hyvin kalpeaksi. Hän huokui huomattavan raskaasti. Mutta Martti ei nähnyt sitä. Hän tahtoi saada sanottavansa sanotuksi. -- Äiti, hän on koditon orpo. Mutta hänen katseensa on syvä ja hänen sielunsa rikas. Hän on minun oma Sonjani.

Samassa parahti äiti omituisesti. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta kieli ei enää kääntynyt. Hän teki muutamia turhia ponnistuksia, puristi tuskaisesti Martin kättä ja näytti hetken etsivän jotain katseillaan. Sitten pää hervottomasti painui Martin olalle. Äiti oli kuollut.

Anna-Stiinalla oli erityisen kiireinen päivä puodissaan. Uusia tavaroita oli tilattu ja tilaukset olivat vasta saapuneet. Kaikilla oli touhua. Tavaralaatikoita purettiin ja laudakoilta siirrettiin vanhaa syrjään uuden tieltä. Anna-Stiina itse valvoi kaikkea. Hän tarkasti tullutta, oliko tavara täyskelpoista, vilkaisi tilausluetteloihin ja teki reunamuistutuksia. Hän oli juuri asettunut puotikamarin kirjoituspöydän ääreen, kun Sonja astui huoneeseen. -- Hui minkälainen puotihaju! -- Sonja meni raolleen olevalle ikkunalle ja työnsi sen kokonaan auki. Sitten hän Anna-Stiinan olan yli vilkaisi tämän papereihin. Anna-Stiina kirjoitti katsettaan nostamatta. Viimein Sonja hiukan malttamattomasti viskasi tulemaan, että hänellä olisi työtä Ellille. Kai nyt yksi tytöistä joutaisi tulemaan. Hän tarvitsi välttämättä saada pumpulipukunsa pestyksi.

-- Vilkaise puotiin, niin näet onko aikaa. -- Anna-Stiinan käsi kuljetti yhä kynää, jota hän tapansa mukaan puristi lujasti etusormiensa väliin. Katse ei kohonnut.

Sonja oli tullut huoneeseen puodin kautta. Hän ei siitä syystä vilaissut sinne. Hän antoi vain Anna-Stiinan kuulla ärtyneen sanan siitä, että hänen kai sitten itsensä täytyi tehdä työ -- mikä hänestä tuntui yhtä mahdottomalta kuin luonnottomalta.

-- Keittiössä, hellanvierustalla on parasta pyykkisaippuaa, ilmoitti Anna-Stiina lyhyesti. Sonja lennätti hyvällä kyydillä puotikamarin oven kiinni, kiskaisi hajuvedelle lemuavan pukunsa naulasta ja meni rantaan. Siellä oli päivän puolelle viettävä mäenrinne, joka kesät kaiket kasvoi kirjavana kukkia. Nyt oli sen loistoaika jo alkanut. Sen mehevänvihreätä pohjaa vastaan paistoivat ranunkulukset, metsätähdet ja kissankellot. Sonja heitti pukunsa nurmelle, viskautui itse viereen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi siihen lojumaan päivän paahtamalle rinteelle.

Mäen alapuolella solisivat kesäiset aallot liplatellen rantakiviin. Aurinko paistoi ja pikku linnut lentelivät kiireisesti edes ja takaisin pesänteossa.

Sonja nieli itkuaan. Häntä harmitti niin, että sydän oli pakahtua. Ei vain tämä pesuasia. Vaikka olisihan täti siinä saanut vähän ajatella, mihin hän, Sonja, oli tottunut. Mutta sekin oli osaltaan vain todistus koko vallitsevasta tilanteesta. Tänne tullessaan Sonja oli päättänyt tehdä kaikkensa saadakseen välit tädin kanssa hyviksi. Mutta täti oli mahdoton. Hän oli kuin kivestä. Sama se hänelle, rakastettiinko häntä, vai eikö rakastettu, ymmärrettiinkö, vai eikö ymmärretty. Eikä hän puolestaan pyrkinyt, ei ymmärtämään eikä rakastamaan. Hän oli vain sitä mitä oli, yhtä taipumaton luonnostaan kuin selästään.

Ja kuitenkin Sonja oli koettanut jos mitä. Niinä muutamina päivinä, jotka hän ensi käynnillään oli viettänyt täällä, hän olikin uskonut lopulta onnistuvansa. Hyvällä toivolla hän siitä syystä Martin äidin hautajaisista oli palannut tänne. Mutta pettymystä oli päivä toisensa jälkeen tuonut hänelle.

Ja ne hautajaisetkin! Sonja työnsi kesäkenkänsä terävän koron syvälle viereiseen kukkamättääseen. Ne olivat olleet kauheat, kauheat! Hänen koko olemuksensa janosi sietämättömän pitkän eron jälkeen Marttia. Ja olihan Marttikin ikävöinyt. Sen näki hänestä. Ja kärsinyt hän myöskin oli. Mutta hän oli kuitenkin kuin sisäisesti etäällä Sonjasta. Hän eli äidissä ja äidin kanssa. Ja kaikissa ulkonaisissa asioissa joutui Sonja oloja tuntemattomana syrjään. Eira se tunsi ja tiesi kaikki, Eira järjesteli ja auttoi. Ja Martti katsoi häneen monesti surumielisyydestään huolimatta niin sydämellisen kiitollisesti!

Sonja kiskaisi heinätukon viereiseltä mättäältä ja lennätti sen alas rantaan. -- Minä vihaan, vihaan häntä!

Eipä silti, että hän oli pelättävä! Tuollainen takkuinen talvivarpunen ei voinut Sonjalta riistää mitään. Mutta muuten hänen koko olemuksensa tyynessä, rikkomattomassa rauhallisuudessa oli jotain ihan hermoja ärsyttävää. Ja millä tavoin hänen ruskeanharmaat, levolliset silmänsä olivat mittailleet Sonjaa jo heidän ensi kertaa tavatessaan! Ne panivat Sonjan tietysti vaa'alle ja punnitsivat oliko hän kyllin hyvä Martille.

Omasta puolestaan Sonja ainakin oli tehnyt parhaansa alunpitäen tullakseen hyviin väleihin Eiran kanssa. Hän muisti syleilleensä Eiraa ihan tulisesti. Ja mistähän syystä oikeastaan? Ehkä tunteenpurkauksen tarpeessa. Ehkä myöskin aivan kuin väkipakolla tunkeutuakseen lähelle kaikkea, mikä oli Martille tavalla tai toisella läheistä. Ehkä sitäkin, varten, että Martti näkisi ja olisi tyytyväinen. Ja Eirankin tähden.

Mutta mitä hän kaikesta tästä oli saanut? Martin huomiosta hän ei ollut varma. Ja Eiran vastaus syleilyyn oli ollut vähintään passiivista laatua. "Tervetuloa, Sonja" hän oli sanonut levollisesti ja yksinkertaisesti. Melkein yhtä yksikantaan kuin jos Anna-Stiina-täti sen olisi sanonut.

Sonja kahmaisi kourallisen ruohoa mättäältä nutistaen sen kädessään mäsäksi.

Oli toki onni, että Väinö Eerola oli tullut hautajaisiin! Mittailihan hänkin katseellaan Sonjaa, mutta hän oli mies ja sellaisten kanssa Sonja tiesi tulevansa toimeen. Väinö Eerola asettuikin kohta mukavalle kannalle, esitti itsensä "Kuopion takkaisena immeisenä" ja ymmärsi Martin lähimpänä ystävänä velvollisuudekseen olla Sonjan palvelevana ritarina aina kun Martin huomiota syystä tai toisesta kysyttiin toisaalla. Hänen tarjouksensa jäädä hautajaisten jälkeen Marttia auttamaan asioiden selvittelyssä, se se myöskin oli tehnyt Sonjalle mahdolliseksi kohta hautajaisten jälkeen palata Anna-Stiinan luo. Hänelle olisi käynyt suorastaan ylivoimaiseksi jäädä Helsinkiin, ottaa osaa kaikkeen ja kuitenkin kaikessa tavallaan olla passiivisena ja syrjässä. Mutta yhtä mahdotonta olisi ollut jättää Marttia sinne kahden Eiran kanssa. Eerolan siellä olo muutti kaiken. Hän asui yhdessä Martin kanssa tyhjäksi jääneessä kodissa, Eiran asuessa kaupungissa. Hän, juristiksi paraillaan valmistuva mies, ymmärsi, mitä eivät Eira eikä Martti ymmärtäneet. Ja lopuksi hän oli pyhästi luvannut olla Helsingissä siksi, kunnes Martti oli valmis lähtemään Sonjaa hakemaan. Heillä oli osaksi sama matkakin, koska Eerola aikoi palata Savoon.

Sonja kavahti äkkiä pystyyn. Hän oli vallan unohtanut pesuhommansa. Ja hän tahtoi kuitenkin Dresdenissä käyttämänsä pumpulipuvun kuntoon juuri siitä syystä, että hän näinä päivinä milloin hyvänsä saattoi odottaa Marttia tulevaksi.

Hän sieppasi mättäällä makaavan puvun käsivarrelleen, kiersi maalaistapaan hameensa liepeet vyötäisille ja juoksi pitkin harppauksin rantaan.

Anna-Stiina oli sillä välin päässyt pahimmasta kiireestään. Hän oli asettelemassa viime tilausten laskuja niille määrättyihin nauloihin, kun hän näki kyytihevosen pysähtyvän pihalle ja vieraan herran hyppäävän rattailta maahan. Hän antoi kiireimmän kautta muutamia määräyksiä työn jatkamisesta puodissa touhuaville tytöille. Sitten hän kääntyi ovelle ottamaan vastaan vierasta, jonka hän otaksui kauppamatkustajaksi.

Tulija oli tummatukkainen, vaaleasilmäinen, laiha mies. Hän tuli suoraa päätä Anna-Stiinaa kohti, kumarsi ja sanoi matalalla ja soinnukkaalla äänellään. -- Olen Martti Jänne.

Anna-Stiina hätkähti, meni entistään vähän punaisemmaksi, mutta rävähytti sitten päättävästi silmiään kuin karistaakseen hämmennyksen tiehensä ja käski vieraansa sisään.

-- Te olette Sonjan täti, te piditte huolta hänestä silloin, kun ei kukaan muu sitä tehnyt. Sonja on kertonut. -- Martti tarttui Anna-Stiinan työnkovettamaan käteen ja puristi sitä kasvoillaan hänelle ominainen sydämellinen, surunvoittoinen hymy.

-- En minä tehnyt sitä omasta vapaasta tahdostani. Sisareni oli määrännyt hänet minulle ja ne, jotka ensin olivat korjanneet, lähettivät saamansa osoitteen mukaan.

-- Minä tiedän sen. Mutta minä tunnen sittenkin, kuinka paljosta minun on kiittäminen.

-- Mistä te olette syntyisin, kysyi Anna-Stiina äkkiä ja odottamatta.

Martti mainitsi kotipitäjänsä nimen.

-- Isänne oli nimismies ja te asuitte siellä pitemmän aikaa?

-- Isäni kuolemaan asti. Mutta missä on Sonja?

-- Odottakaahan vähän! -- Anna-Stiina nousi, meni vanhanaikuiselle piirongilleen, avasi sen kaapinmuotoisen yläosan ovista yhden ja otti esille kellastuneen kirjeen. Hänessä oli herännyt aavistus, josta hän tahtoi päästä selville.

-- Onkohan tämä käsiala teille tuttu, kysäisi hän ojentaessaan kirjeen Martille. -- Tämä tuli Sonjan mukana, kun hän kapalolapsena lähetettiin tänne.

Äiti, äiti oli ollut avuttoman ja hylätyn orvon ensimmäinen huoltaja! Äiti oli pienoisen matkaan hänen tuntemattomalle tädilleen kirjoittanut hienotunteisella ja sydämellisellä tavallaan siitä vähästä mitä hän lapsen syntymästä tiesi ja liittänyt tietoihin lämpimästä äidinmielestä lähteneen toivotuksen lapsen ja sen kasvattajan onneksi.

Martti nousi hätäisesti ja meni kirjeineen ikkunan ääreen. Ulkona kukkui käki kukkumistaan, ja pihlajat, joita Sonja muutamia tunteja takaperin oli tavoitellut käsiinsä, lehauttelivat tuoksuaan Martille. Mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään tästä kaikesta. Hän näki vain äitinsä kumartuneena vuoteella makaavan pienen käärön puoleen ja hän kuuli vieläkin äidin surumielisesti väräjävän äänen hänen sanoessaan: ihan on kuin tekisi väärin laskiessaan tällaisen luotaan.

Kyynel toisensa jälkeen vierähti Martin takinkaulukselle. Hän tunsi voimakkaammin kuin koskaan, että kaikki, kaikki hyvä mikä hänen osakseen oli tullut, oli äidin hänelle antamaa. Ja hän olisi tahtonut kiittää nyt tästä viimeisestäkin saamastaan. Mutta sen sijaan hänen koko sisimpänsä nousi epätoivoiseen, tuskantäyteen kapinaan sika, että äiti oli poissa nyt juuri, jolloin hän olisi tahtonut tuoda hänelle oman rakkaimpansa.

Sonjankin tähden se oli niin raskasta ja siksi niin käsittämätöntä.

Martin viipyessä ikkunan ääressä istui Anna-Stiina tuolillaan suoraselkäisenä ja levollisena kuin ainakin. Työteliään elämänsä varrella hän ei monestikaan ehtinyt muistella kulunutta aikaa. Työn lujilla siteillä hän oli kytkeytynyt niin kiinteästi nykyhetkeen, että hän harvoin siitä pääsi karkaamaan menneisyyteen enemmän kuin tulevaisuuteenkaan. Mutta nyt hänen ajatuksensa äkkiä olivat riistäytyneet irti arkisuuden valjaista ja karanneet takaisin aikoja sitten hautautuneisiin muistoihin. Martin olennossa oli jotain, joka Anna-Stiinan mieleen oli palauttanut kuvan heiveröisestä, kumaraselkäisestä räätälinpojasta, jolla kuten Martilla oli suuret, surumieliset silmät ja kärsimyksiin luodun leima kasvoillaan.

Anna-Stiina tunsi sydämensä sulavan. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Siksi hän pani vastaan. Samassa Martti kääntyi häneen. -- Te annoitte minulle arvaamattoman suuren lahjan, sanoi hän äänen vielä värähdellessä liikutuksesta.

Martti ei ollut suurenmaailman seuratapojen mies, mutta tänä hetkenä, jolloin sydämen tunteet tavallisuudesta poikkeavalla voimalla kuohuivat hänen sisimmässään, pakottivat ne häntä tavallisuudesta poikkeavalla tavalla sitä osoittamaan. Hän kumartui Anna-Stiinan puoleen ja tarttuen hänen käteensä aikoi suudella sitä. -- Jolla on ollut sellainen äiti kuin minulla, hän kunnioittaa äidinsydäntä jokaisessa naisessa, sanoi hän.

Anna-Stiina sai viime hetkessä kätensä poiskiskaistuksi. -- Ei minua kannata kiittää, sanoi hän jäykästi. Hän huomasi äänensä käyvän sameaksi ja jatkoi siitä syystä hätäisesti, yhteen menoon: -- Sonja on rannassa. -- Sitten hän nousi ja pujahti puotiin.

Sonja oli polvillaan laiturilla pyykkiään huuhtelemassa. Hän ei huomannut mitään, ennenkuin kuuli askeleita takanaan laiturilta. Silloin hän vilkaisi taakseen, viskasi puvun kädestään ja heittäytyi kirkaisten Martin kaulaan.

-- Sonja, sinä äidin viimeinen rakas, rakas lahja! -- Martti painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten kyynelten valuessa Sonjan paljaalle kaulalle.

-- Sinun, toisti Sonja kiihkeästi ja kysyvästi -- eikö se riitä?

-- Äidin lahja minulle, se sinä olet ja olet oleva kautta koko elämäni. -- Martti painoi hänet uudelleen syliinsä, nosti sitten koholle maasta ja kantoi käsivarsillaan eteenpäin eikä laskenut häntä ennenkuin sille kukkaiselle rinteelle missä hän äsken oli ikäväänsä itkenyt.

Martin tulon jälkeen alkoi hiljainen, sitkeä taistelu sekä Anna-Stiinassa että hänen lähimmässä ympäristössään.

Martti oli vielä kuin huumautunut kokemuksistaan äidin kuolinvuoteen ääressä. Hänen ajatuksensa kiertyivät kaikesta äitiin ja mielestään hän olisi tehnyt väärin sekä Sonjaa että poismennyttä kohtaan, jos hän jossain määrin olisi koettanut salata tätä Sonjalta. Juuri Sonja oli ainoa, jolla oli lääkitystä kirveleville haavoille. Surun tuli pyhittävästi vaikuttaa onneen ja onnen lieventää kaipuuta. Tulihan äiti myöskin siten yhä tutummaksi ja likeisemmäksi Sonjallekin.

Mutta Sonja tunsi muistonkin kilpailijakseen. Ja hän taisteli yksinvallastaan kuin henkensä edestä.

Anna-Stiinakin taisteli. Martin tulo oli vaikuttanut sijoiltaannykäisevästi Anna-Stiinan sekä ulkonaisen että sisäisen elämän tasaisuuteen. Martti oli tosin vuokrannut itselleen huoneen naapuritalosta, mutta hän oleili aamusta iltaan Sonjan seurassa. Harvoin he tosin olivat kotona. Milloin he tekivät pitkiä kävelyretkiä, milloin kiertelivät venheellä saaria ja salmia. Mutta kun he läksivät, huolehti Anna-Stiina eväistä, ja tulivatpa he myöhään tai varhain, odotti heitä katettu ruokapöytä.

Harvoin Anna-Stiina itse pitemmältä oli heidän seurassaan. Mutta lyhyet yhdessäolon hetket hän käytti tarkkojen huomioiden tekoon. Hän ei edes itselleen tahtonut myöntää, että Martti ensi tapaamisesta saakka oli saanut käsiinsä pettämättömän vaikutusvallan. Etenkin ensi aikoina koetti Anna-Stiina kaikin keinoin todistaa itselleen, ettei niin ollut. Hän koetti hakemalla hakea esiin Martin heikkouksia ja virheitä. Mutta tätä tehdessään hän joutuikin näkemään paljon päinvastaista. Enimmäkseen sellaista pientä, johon eivät toiset olisi kiinnittäneet huomiota, mutta johon Anna-Stiinan epäluulon ja katkerien elämänkokemusten teroittama katse iski. Hän näki kuinka naisellisen hellästi Martti koetti ajatella Sonjaa, tuntea hänen tunteitaan ja asettua hänen asemaansa. Ja hän näki, että samaa ystävällistä huomaavaisuutta riitti muillekin. Martti ei edes ottanut säikähtääkseen siitä usein teeskennellystä tylyydestä, jolla Anna-Stiina työnsi luotaan kaiken hänelle osoitetun huomaavaisuuden. Hän oli muuttumattomasti sama. Mutta Anna-Stiina ei sittenkään antautunut. Hänen ei yleensä ollut paljonkaan tarvinnut muuttaa kerran vakiintunutta mielipidettä ihmisistä. Eikä hän tahtonut tehdä sitä nytkään. Ja hän oli kerta kaikkiaan tullut siihen vahvaan vakuutukseen, että miessuku -- yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta -- oli kovaa ja jäykkätekoista sukua, joka särkevästi vaikutti ympäristöönsä. Hän muisti ikänsä erään kerran, jolloin hän kasvavana tyttönä oli istunut tiepuolessa kuumana kesäpäivänä ja nähnyt tomupilven ohipyörähtävien rattaiden nostamana lehahtavan ilmaan. Tiepuolessa oli avoin piplianhistoria, josta hän vast'ikään oli lukenut, että Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta tätä tiedonantoa vastaan nousi hänen koko siihenastinen elämänkokemuksensa. Tuollaisesta kevyestä sinne tänne lehahtelevasta pölystä ei mahtanut syntyä jäykkätekoista miestä, ei edes Jumalan käsissä. Tiivistä, kuivuuttaan kovettunutta, läpipäästämätöntä savea tai kovaa puuta siihen kai oli tarvittu. Siitä hän mielessään oli vakuutettu. Ja vähän vanhempana, kun hän kerran oli nähnyt puujalkamiehen, jonka joka askel kolahti korviasärkevän raskaasti, hän oli ajatellut, että noin koko miessuku kulkee läpi elämän. Sen jälki tuntuu, sen jälki kuuluu ja se särkee paljon tiellään.

Viulu-Ville oli ainoa poikkeus. Hän oli herkkäsieluinen tomunlapsi, joka ei särkenyt mitään, mutta särkyi itse toisten koviin jalkoihin.

Martin olemuksesta helkähti sama herkkä, hellänpehmeä ja surunvoittoinen sävel. Siksi Anna-Stiinan sisin kaikesta vastaanpanemisesta huolimatta suli Martin taloon tultua.

Anna-Stiina häpesi sisimmässään tätä heikkouttaan. Mutta siksi asia oli kiertynyt, että hän kuullessaan nuorten äänet läheisyydestä mielellään jätti työnsä hetkeksi kesken, vaikka pistäytyäkseen katsomaan missä he olivat, mitä he tekivät ja minkälaiselta yhdessäolo tuntui. Ja kun he läksivät huviretkilleen, niin hän mielellään vilkutti kynnykseltä viime hyvästit.

Hänessä vertyi jotain, jonka hän luuli aikoja sitten kuolleeksi. Mutta oraalle nouseva kätkettiin huolellisesti toisten katseilta.

Sonjakin koetti käydä taisteluaan salassa. Kukaan ei saisi aavistaa, että hänellä vieläkin oli valloitettavaa, että hänen täytyi taistelemalla taistella omistaakseen kokonaan, vieläpä taistella jo elämästä siirtyneen kanssa.

Milloin leikkisästi, milloin kiihkeästi ja nuhdellen, toiste taas käyttäen naisellista hurmaamistaitoaan hän koetti saada Martin ajatukset irti äidistä. Mutta Martti ei tahtonut antautua. Hän väisti tavallisesti kuitenkin pehmeästi. Mutta joskus tuli kovakin kovaa vastaan.

-- Jos tahdot erottaa minut äidin muistosta, erotat enin itsestäsi.

-- Vainajan muisto on sinulle siis elävää, sinua tarvitsevaa ihmistä rakkaampi?

-- Sonja, kuinka sinä voit!

-- Siksi, etten tyydy sirpaleisiin. Minä tahdon sinut kokonaan.

-- Siinä sinä olet pohjattoman itsekäs!

Puna laskee ja nousee Sonjan kasvoilla. Hänen päänsä kohoaa ja katse liekehtii täynnä intohimoista, suurta tunnetta. -- Vai on se itsekästä, että tahdon erottaa sinut -- surustasi. Tiedä, että jokainen, joka todella rakastaa, tekisi samoin. Eikö äiditön tunne äidinkaipuun pohjattomuutta? Ja sellaiselle, kuluttavalle surulleko antaisin rakkaimpani. En, tuhat kertaa en! Mutta millä voin auttaa sinua, ellen sillä, että pakotan sinut ajattelemaan itseäni ja minun onneani. Katso, sellaista on Sonjan pohjaton itsekkyys!

-- Sinä suurisieluinen Sonjani, -- suuri vaatimuksessasi, suuri rakkaudessasi! -- Martti vetää hänet liikutettuna puoleensa. Ja taas Sonja lepää kuin lennossaan väsähtynyt linnunpoikanen rakastettunsa rintaan nojautuneena tuntien miten Martti suuteloin peittää hänet, kaulan, olkapäät, hiukset ja otsan.

Martti tuntee joutuneensa tappiolle. Mutta se tappio on hänelle selvittänyt hänen voittonsa suuruuden.

Kuitenkin hän tuntee sisimmässään, että jotain oikeata ja oikeutettua on hänenkin kannassaan. Siinä ainakin mikä koskee äitiä. Siinähän hän ajattelee Sonjankin rikkautta. Hän yrittää siitä syystä uudelleen, kun he toisiinsa painautuneina istuvat pienellä, hiekkarantaisella saarella, jota kesäisen auringon kultaamat aallot kaulaavat. Hän alkaa puhua äidistä. Sillä hän ottaa ajatuksissaan äidin aina mukaansa ja hänestä tuntuu rikokselta Sonjaa kohtaan tehdä se salassa.

Silloin Sonja hyväilevästi pyyhkäisee Martin tukkaa. -- Martti, sinä olet sittenkin mies. Sinun täytyy aina ajatella itseäsi ja omaa suruasi.

-- Ajatella itseään ja suruaan ei ole aivan sama asia. Suru on suuri ja pyhä. Suru on meidän hyväntekijämme, elämämme suuri siunaaja. Miksi tahdot erottaa minut siitä?

-- Miksikö tahdon? -- Hän ottaa Martin pään käsiensä väliin, katsoo häntä syvälle silmiin ja odottaa vastausta.

-- Siksi, että tahdon nähdä sinut surusi herrana, nähdä sinut suurena siinäkin. Minä näen sinut muita korkeammalla niin paljossa. Minä tahdon seppelöidä sinut voittajaksi _kaikessa_.

Martti suutelee huulia, jotka punoittavina kuin mättään marjat ojentuvat häntä kohden. Hän painaa Sonjan pään alemmaksi ja suutelee otsaa hiusrajan kaarteen kohdalta. Sitten hänen oma päänsä painuu, hän tapailee kahta pientä pehmeätä kättä ja suutelee niitäkin. -- Minä koroitan sinut tunteitteni ikiaikaiseksi valtiattareksi. Saat käskeä ja kieltää, kutsua ja häätää, sillä sinä tahdot aina onnemme eheyttä, aina sitä mikä on suurta ja hyvää!

Martti työntää venheensä vesille ja antaa sille muutamalla voimakkaalla aironvetäyksellä vauhtia. Sitten hän nojaa airoihin ja silmäilee siintäviä selkiä. Venhe halkoo hiljaa eteenpäin liukuen veden rasvatyyntä pintaa. Niin etäälle kuin silmä kantaa ulottuu vesien välkkyvä pinta. Kukkaiset lahdenpoukamat, saaret ja niemekkeet sitä kaulaavat. Helpeiset heinät nuokkuvat niemien nenässä ja siintävältä taivaalta lähettää aurinko siunaavat säteensä lämpönsä eloonherättämille lapsille.

-- Äidin täytyi jättää minut sinun tähtesi, Sonja, sanoo Martti hiljaa.

Sonja ei kohta vastaa, sillä hän ei ole selvillä siitä miltä kannalta sanottu on otettava.

-- Omistaa teidät molemmat olisi ollut onnea liiaksi poloiselle ihmispovelle.

Martin katse kulkee kauaksi ja hänen sisimmästään nousee palava kiitos ei ainoastaan siitä, mitä äiti pitkin elämänsä matkaa antoi, vaan siitäkin, minkä hän lähdettyään lapselleen jätti.

Sonja ei ole selvillä siitä, mitä Martti ajattelee, mutta hän aavistaa Martin ajatusten suunnan ja hänen katseensa kostuu, käy verhotun pehmeäksi ja syväksi kuin hetteen silmä. -- Hän kasvatti sinut rikkaaksi, jotta voisit olla köyhän ja kodittoman rikkautena -- sanoo hän hiljaa.

Martin katse irroittautuu häntä ympäröivästä maisemasta. Hän näkee vain solakan suomalaisen tytön, joka yksinkertaiseen pumpulipukuun puettuna ohjaa hänen purttansa ja hän tuntee hänelle suodun rikkauden suuren velvoituksen. Hän ei enää ajattele itseään, ei edes onneaan. Hän vain rukoilee voimaa itselleen tehdäkseen omansa onnelliseksi.

Ja heidän ympärillään väräjää kesäinen luonto kahden ihmislapsen suurta, sanomatonta onnea.

Keilossa valmistettiin häitä. Martti oli saanut hakemansa viran ja samana päivänä määrättiin häätkin. Varsinaisista häistä tietysti ei ollut puhettakaan. Mutta vihkiminen päätettiin pitää kirkossa ja jo samana iltana nuoret aikoivat matkustaa.