Part 8

Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.

Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua asemasillalta.

Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia. Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa. Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien peittämät mättäät loistivat sen lomitse.

Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni, köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa, jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona? Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi kokonaan pitäneensä heidät vallassaan -- niin kauan kuin hän tahtoi.

Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.

Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti. Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi täyttänyt koko hänen olemuksensa.

Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa, sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.

Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.

Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina, ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö, josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.

Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama silmänsä ihasteli.

Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta. Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?

Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin, käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään astumaan pihaporttia kohden.

Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän. Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta, pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata vastaan.

-- Täti! -- Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi. Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena oli valmis tuhlailemaan monelle -- ja ei vähin silloin kun hän joko itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen. Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa oli kankea. -- Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän yksikantaan. -- Tervetuloa!

-- Sinä rakas, rakas täti! -- Sonja puristi häntä uudelleen ja kiihkeästi! -- Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas tapaamme.

-- Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin, että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. -- Voi täti, sanoi hän äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut tapana istua, -- tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron tyyneyttä.

Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. -- Onhan tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.

-- Miks et sitten sano suoraan?

-- Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.

-- No, älä sitten näin anna herutella!

-- Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.

Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. -- Vai olet sinä kihloissa, sanoi hän. -- Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.

Sonja nauroi. -- Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.

-- Ottikohan se voitto kovalle?

Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään. -- Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä ennen?

Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle puolelle. -- Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.

Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin täälläkävijän kaulaan. -- Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. -- Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko, ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.

-- Niinhän se taitaa olla. -- Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.

-- Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin mielesi tekee pois.

Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.

Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman. Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.

Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo oli luonut kylmän henkäyksensä.

Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki. Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä. Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin vetääkseen sen paremmin päälleen.

-- Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. -- Martin joka liike oli hellyyttä täynnä.

Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen. -- Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa kumartunutta.

Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.

-- Eira, kuiskasi sairas hiljaa.

-- Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili tyytyväisesti.

-- Ja Marttisi on tässä. -- Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin käsiin. -- Sinun oma poikasi, äiti.

Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.

-- Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.

Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui tuskaiseksi. -- Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten lähde. Hänen täytyy säästyä!

Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen rauhoittui. -- Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun, vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole muita. -- Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin keskeytystä peläten. -- Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni -- elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko, etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. -- Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. -- Mutta ne kuolivat kaikki -- pelosta -- pelosta. -- Ääni painui kuiskaukseksi. -- Hänellä oli hurjat hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.

Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka olet mies? -- Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin, että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.

Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.

Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua, sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.

Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen? Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?

Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta.

Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. -- Ne mäet, ne mäet -- hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina ja tuijottavina auki. -- Minä katkeroidun -- jos se ainoakin otetaan, hän sopersi.

Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin pienelle lapselle.

Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea tullessaan.

Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.

Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut. Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.

Mikä merkillinen yhdistelmä olikaan ihmissydän! Ja kuinka omituisen ristiriitaisella tavalla mitä erilaisimmat sisäiset ilmiöt olivat yhdistettynä samassa yksilössä! Iljannekeli syyspimeissä peloitti sitä, joka vuosi vuodelta tunnustusta saamatta jaksoi kuluttaa itseään toisten hyväksi. Ja sama mies, joka ärjyen huusi rattailta poispyrkivälle, että niissä piti istua, vaikka menisi hiiteen, hän kalpeni, kun vaimo mitään pelkäämättä oli lähdössä tarttuvaa tautia sairastavan luokse. Isän nyrkki saattoi sellaisina kertoina lennähtää pöytään. Ja Martti muisti vieläkin voimasanoja siitä, ettei nimismiehenrouvan tehtävänä ollut juosta joka sairastavan ukko- tai akkarähjän luokse.

Mikähän siinäkin oli syvimpänä syynä isän kieltoon? Oliko ehkä pelko häntä palvelevan naisen menettämisestä? Tai olisiko sittenkin siihen vaikuttanut tietoisuus siitä, että juuri tämä nainen merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu maailmassa?

Sen isä kuitenkin oli tuntenut, jos ei ennen niin ainakin elämänsä viime viikkoina. Kovan taudin murtamana hän parisen kuukautta makasi vuoteellaan. Alussa häneltä usein pääsi kirosana, kun tuskat ahdistivat. Toiste hän vain puri hammasta antaessaan äidin kuivata hikeä otsaltaan. Lempeitä sanoja hänellä ei silloinkaan ollut äidille enemmän kuin muillekaan, mutta miten hänen katseensa seurasi äitiä jokaisella tämän askeleella ja miten oli aivan kuin isän elämä ja kestämismahdollisuus olisi riippunut äidin läheisyydestä! Ja äiti oli hänelle hellä kuin pienelle lapselle. Hän houkutteli aina Marttiakin sairashuoneeseen. Hän ei ollut ymmärtävinään, että Martti nyt kuten ennen pelkäsi isää ja isän läheisyyttä melkein voittamattomalla fyysillisellä pelolla. Martti oli silloin kolmentoista vanha. Ja hän oli monesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että silloin oli siksikin varttunut. Muuten hän ei ehkä olisi saanut omakseen sitä muistoa, mikä hänelle isästä oli jäänyt viimeiseksi ja samalla korvaamattoman suuriarvoiseksi. Isä oli silloin jo hyvin heikko. Hän ei puhunut paljon, monesti hän ei jaksanut edes nostaa silmiäänkään. Mutta kerran, nähdessään Martin vuoteensa vieressä, kutsui hän häntä lähemmäksi, katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti ja sanoi harvakseen: Kyllä äiti pitää sinusta hyvää huolta. -- Ne sanat liikuttivat poikaa niin kummasti. Oli kuin isä niissä olisi luopunut kaikesta omistusoikeudestaan poikaan, tunnustanut, ettei poika menettänyt paljonkaan isässään. Ja se tunnustus -- tai ehkä pikemmin tapa, jolla se sanottiin, herätti yht'äkkiä pojan mieltä Martissa. Se pyyhkäisi yhdellä kertaa pois kaikki muut muistot tehden kolmentoistavuotiaalle selväksi, että hänellä oli isä ja että tämä oli kuolemaisillaan.

Ja äidin kasvot, miten ne silloin loistivat! Ihan kuin ylimaailmallisen valon kirkastamina! -- Sinä olet ollut hyvä vaimo, aina, aina hyvä, sanoi isä selvään ja kuuluvasti äidin nostaessa vesilasia isän huulille.

Olikohan tuo tunnustus kuin voiton seppele, jolla kuolemaan asti uskollinen kruunattiin elämänsä työstä? Ja sekö ehkä oli syynä siihen, että äidin kaikki myöhäisemmät, kahden Martin kanssa eletyt vuodet olivat olleet niin täynnä sopusointua ja kirkkautta?

Jos mikään oli voiton seppele, oli sellainen kai se tietoisuus, että vuosi vuodelta oli jaksanut voittaa itsensä -- turhimmasta tärkeimpään, -- kuolla ja samalla kuitenkin elää voimakkaasti persoonallista, alati kirkastuvaa elämää ja lopulta tulla voittajaksi toisenkin -- taipumattomaksi luodun elämässä.

Isän katse oli hänen viime päivinään ollut syväsisältöinen ja kaunis, aivan toisenlainen kuin ennen. Sen käskevä teräksisyys oli poissa. Se vain seurasi äidin joka liikettä ja -- kiitti.

Sairas ynähti hiljaa unissaan. Martti meni lähemmäksi ja kumartui nukkuvan puoleen. -- Rakas pikku poju! -- Äiti teki kädellään tavoittelevan liikkeen, vaikka silmät olivat ummessa.

Silloin Martti päätti yrittää uudelleen. Hän kosketti sairaan otsaa huulillaan ja kuiskasi hänen korvaansa: Äiti, tässähän minä olen.

Sairaan silmät avautuivat verkalleen ja onnellinen hymy levisi kasvoille. -- Sinä olet tullut -- vihdoinkin! -- Käsi tapaili Martin kättä.

-- Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut huomata.

-- Enkö ole tuntenut?

-- Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku Martiksesi.

-- Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä ymmärsin tunteesi juuret.

Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti estellä, hymyili sairas vain. -- Sinä olit minun onneni. Anna minun elää kaikki uudelleen.

Martti ajatteli Sonjaa. Nyt kun äiti oli tajussaan, vieläpä tuntui unesta virkistyneeltä, olisi ehkä ollut mahdollista kertoa kaikki. Jos äiti ei vain niin itsepintaisesti olisi seurannut omaa ajatusjuoksuaan.

-- Sinä surit usein omaa huonouttasi, sillä sinä asetit päämäärän korkealle. Meillä oli samat ilon-, samat surun säveleet sielussamme. Minä tahdon kertoa tästä, että ymmärtäisit itseäsi ja tietäisit, jos -- jäät yksin. -- Sairas sai pienellä ponnistuksella kätensä nousemaan ja laski sen Martin painuneelle päälle, johon se jäi lepäämään siunaten ja hyväilevästi.

Kun Martti viimein hiljaa liikahti, oli äiti uudelleen vaipunut unen tapaiseen horrostilaan. Varovasti hän korjasi sairaan päänalusta mukavammaksi. Sitten hän nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jossa alkoi levottomasti mittailla lattiata.

Kun tulisi edes Eira, että saisi puhella!

Hän katsoi kelloaan. Kimakka vihellys halkoi samassa ilmaa ja matkan päästä kuului junan jytinä. Paikallisjuna saapui kai, ja Eira samalla. Ja näihin aikoihin Sonjakin sivuutti aseman matkalla tätinsä luokse.

Miten lähellä toisiaan he nyt olivat nuo molemmat -- ilman että sitä aavistivat ja ilman minkäänmoista käsitystä siitä, miten lähelle toisiaan he muutenkin olivat joutuneet. He tulisivat tietysti aivan kuin sisariksi. Sillä sisar Eira sittenkin oikeastaan oli. Martti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan. Ja niin hyvä kuin Eira oli, olisi hänellä tietysti sisarellista rakkautta myöskin Sonjalle.

Kunpa vain löytyisi voima, joka äidin parantaisi! Sonjankin tähden. Hän oli sekä äidin, sisaren että kaiken, kaiken sen tarpeessa mikä vain saattoi hänen orvonelämäänsä rikastuttaa. Hänen elämällään oli tähän asti ollut paljon ulkonaista kuorta ja kiiltoa, mutta vähän, niin vähän elämälle todella arvoa antavaa sisältöä.

Tieltä kuului läheneviä askelia, jotka palauttivat Martin nykyhetkeen. Eira tuli tienkäänteessä näkyviin. Ja samassa oli kuin hänen rinnalleen olisi ilmestynyt toinenkin. Vastakohtaisuuden voimako toi Sonjan siihen? Tai ehkä Martin kaipaavat ajatukset? Joka tapauksessa Martti aivan kuin näki Sonjan tuossa Eiran rinnalla, näki hänet sirona, hohtosiipisenä kesäperhosena ja Eiran hänen vieressään pienenä, vaatimattomana harmaavarpusena.

Martti ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota Eiran ulkonaiseen ihmiseen. Hän tuskin olisi voinut tehdä kenellekään selkoa siitä, oliko Eira kaunis, ruma vai keskinkertainen. Hänellä ei ennen ollut olemassa mittapuuta eikä ulkonaisia arvoja. Mutta nyt hän oli oppinut. Ja se tuntui tänä hetkenä melkein pahalta.

Hänen kätensä ojentautuivat suurella sydämellisyydellä kasvinkumppania kohden. -- Terve, tervetuloa! Olen niin kovin odottanut sinua. Mehän tuskin tapasimme eilen.

Eiran kävelystä punoittaville poskille valahti entistä lämpimämpi puna ja hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lämmin hohde, kun katse tutkivana, miltei läpitunkevana kääntyi Marttiin. -- Sinä olet muuttunut, sanoi hän harvakseen.

-- Puhutaan siitä toiste!

Vai oli siinä oikein puhumista. Eira vavahti. Hän alkoi aavistaa nähneensä enemmän kuin hän itse ymmärsikään. Ja omituiset, epämääräiset tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Mutta Martti, joka kiihkeästi halusi kuulla äidistä, hänen tautinsa puhkeamisesta, syistä hänen heikontumiseensa ja kaikesta muusta, veti Eiran rinnalleen huoneen perällä olevaan sohvaan, josta he saattoivat pitää nukkuvaa silmällä. Siinä hän, katse vuoroin Eirassa vuoroin äidissä, alkoi kysellä. Hän pelkäsi sitäkin, että jos oli viipynyt liian kauan poissa kotoa. Ikävä oli ehkä kuluttanut äitiä.

-- Mitä katunetkin elämässä, Martti, tätä viimeksi kulunutta aikaa ulkomailla et tarvitse tätiin nähden katua. Tietäisit, kuinka hän nautti siitä, että olit kauniissa ympäristössä ja lepäämässä! Mutta nyt minä olen kertonut, ja nyt on sinun vuorosi, Martti. Saatpa vielä alkaa keskeltä. Minä olen jo selvillä alusta. Minä aavistan.

-- Sinä olet helmi, Eira! Et arvaa, miten suuriarvoista on voida säästää sanoja siinä, missä jok'ainoa sana tuntuu kovin kömpelöltä ja heikolta. -- Martti puristi Eiran molempia käsiä, silmissään säteily, joka heitti kauniin kajastuksen Eirankin kasvoille.

Ilonväreet asettuivat kuitenkin samassa kun Eira omalla kysymyksellään pakottautui palaamaan todellisuuteen. -- Onko hän ulkomaalainen, kysäisi hän arasti.

Martti hymyili. -- Voi sinua raukkaa, miten pelkäsit! Ei, ei! Hän on suomalainen, mutta täynnä väriä, eloisuutta ja lämpöä -- kuin etelän lapsi.