Part 7

Tänä pyhäisenhiljaisena hetkenä hän vilpittömällä alttiudella antoi tiensä Jumalan haltuun. Hän ei tahtonut ottaa mitään itselleen. Hän tahtoi uhrata, jos uhrauksen tie oli oikein.

Mutta mikä ihme tapahtuukaan!

"Sun poikas elää".

Takaisin, -- takaisin annettiin ainokainen. Jumalallisen mahtavana kaikui elämän ja toivon sana murheen murtamalle.

Oli kuin pyhäkön korkeat holvit olisivat väreilleet taivaallista iloa, kun lopuksi kuoron valtava kiitosvirsi kaikui.

Tämän autuaallisen ilon valtaamana astui Martti kirkosta ulos suurkaupungin aaltoilevaan ihmismereen. Syvä hartaus täytti hänen sisimpänsä. Hän ei tietänyt, oliko hän esitetyn puitteissa nähnyt oman vastaisen tarinansa. Eikä hän tiedustellutkaan. Hän tahtoi ottaa hetket sellaisina kuin ne hänelle annettiin ja siten ottaa vastaan sen minkä ne hänelle toivat tai häneltä riistivät.

Neiti Aaltio seisoi oman huoneensa ovella Martin noustessa ullakolle johtavia portaita. Hänellä oli avoin kirje kädessään ja Martti näki hänen itkeneen. -- Oletteko saanut ikäviä uutisia, tiedusteli Martti pysähtyen.

-- Luultavasti täytyy minun ylihuomenna matkustaa.

-- Onko joku teidän läheisimmistänne -- ystävistänne, oikaisi Martti hätäisesti -- sairaana?

Omituinen katse välähti neiti Aaltion silmissä. Se iskeytyi hetkeksi Marttiin aivan kuin tiedustellakseen, saattoiko tämä näin tyynesti puhua neiti Aaltiolle läheisistä, ehkä rakkaista henkilöistä. -- Te tiedätte, että olen köyhä minulle läheisistä -- vielä enemmän minulle rakkaista henkilöistä. Mutta elämässä on muutakin ristiä kuin sairaus. Ja tämä päivä on ollut minulle ikävien sanomien päivä. -- Hänen huulensa vavahtivat ja kyyneleet nousivat taas silmiin. Äkkiä kuitenkin kasvojen ilme muuttui. -- Tahdotteko, jos voitte muuttaa ikävän päiväni iloiseksi? tuli yllättävästi.

-- Tahdonko?

-- Luvatkaa, että huomenna -- ehkä viimeisenä iltana, jonka vietän täällä, tulette katsomaan "Tannhäuseriä" kanssani.

Pyyntö tuli yhtä odottamattomana kuin vastenmielisenä. Martti epäröi. Jotain oppositioninhaluista heräsi hänessä. -- Entä jos sittenkin kieltäytyisin, kysyi hän harvakseen.

Neiti Aaltion katse painui syvälle kuin hänen sisimpäänsä saakka. -- Siinä tapauksessa kunnioittaisin kieltoanne, sillä se olisi teille omantuntonne säätämä. Pienistä ja pinnallisista syistä te ette kieltäydy, sen tiedän.

-- En, sanoi Martti painokkaasti. -- Siksipä tulenkin.

Martti sai paikkansa ensimmäisen parven keskikohdalla aivan neiti Aaltion istuimen takana. Hänen täytyi voidakseen puhella toverinsa kanssa kumartua hiukan eteenpäin ja silloin hän tuli tunteneeksi hyväilevän lämpimän hengityksen kaulallaan. Hän näki pehmeän poven nousevan ja laskevan ohuen harsopuvun alla ja hän tunsi kuuman tulilaineen karkaavan läpi koko olemuksen.

Mutta näytännön alettua hän unohti kaiken muun. Hän eli näkemässään. Hän ei katsellut, ei kuunnellut, kaikkein vähin hän arvosteli. Tannhäuseriä ei ollut olemassa. Hän itse tässä kärsi ja taisteli. Hänen oma sielunsa oli taistelutantereena. Hän käsitti huumauksen, johon Venus-vuoren valtiatar vaivutti palvelijansa. "Aus holder Ferne mahnen süsse Klänge." Mutta hän ei tahtonut eikä saanut joutua vangiksi. -- Wolfram tulkitsi oikein rakkauden syvää, pyhää olemusta. -- "Es sammelt sich mein Geist aus jeder Ferne, Andächtig sinkt die Seele in Gebet." Elisabet, se hän oli, hän, joka istui tuossa kasvot varjon peittämänä, mutta pää sirosti painuneena ja pieni kihara pehmeästi poskea hyväilemässä. -- Elisabet, sielun nousuvoima ja puhdistus, se hän varmasti oli. Hänen suojelemisensa, hänen onnelliseksi tekemisensä voisi kasvattaa ja nostaa -- sankarikuntoon.

Esityksen päätyttyä, kun Martti auttoi kepeän teatterivaipan toverinsa hartioille; tuli hän koskettaneeksi väljän puvun avonaiseksi jättämää kaulaa. Hän vavahti kuin suuresta fyysillisestä tuskasta.

Vielä kerran karkasi hänen sisimpänsä läpi tuskaisen tutkisteleva kysymys: kuka, kuka sinä olet? Sielun huumaus ja ansako vai Elisabet, Elisabet?

Hän tiesi itse olevansa kodin nurkassa kyyröttänyt kirjatoukka. Hän ei tuntenut elämää, ei itseään. Hän ei ymmärtänyt, ei nähnyt todellisuutta, mutta hän rakasti, rakasti.

He istuivat äänettöminä raitiovaunussa toistensa vieressä. Mutta kun vaunua oli vaihdettava, ei Martti noussutkaan toiseen vaunuun. Hän kulki, kulki vain ajattelematta mitä teki. Ja neiti Aaltio seurasi. Kun Martti ei puhunut mitään, kysyi neiti Aaltio viimein, miksi he eivät olleet nousseet vaunuun.

-- Vaunuunko? Miksi ette sanonut? Enhän minä huomannut.

-- Mistä minä saatoin arvata, että olette näin hajamielinen. Mitä te oikeastaan ajattelette?

-- Sitä mitä näin. Se oli kammottavan vakavaa.

-- Sisäinen vai ulkonainen puoliko asiasta?

-- Kyllä te tiedätte. Mutta ymmärrättekö myöskin, että joka sielunsa Elisabetia omakseen pyytää, hän ei saa pelätä kärsimystä missään muodossa. Rakkaus tarvitsee puhdistustulta. Ja Elisabetin omistaminen velvoittaa.

-- Te, Te sanotte tuollaista! -- Vaikka olettekin mies! Mutta sanonko minä, minkälaisia te miehet yleensä olette. Elisabetiä te kukin tahdotte, mutta ken hänet saa, palvelee häntä jaetulla mielellä. Venus-vuorelle te kaikki ikävöitte -- salaa tai julkisesti. Poljette toisia lokaan ja -- suljette sitten puhtaan syliinne.

Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Sen tunnevoima riistämällä riisti Martin irti hänen omista, taistelevista ajatuksistaan.

-- Nyt, nyt minä sanon sen kaiken -- -- kerron elämäni koko tarinan. Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista. Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä. Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?

-- Miksi te puhutte kaikista? -- Martinkin ääni värisi liikutuksesta.

-- Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän? _Naista_ he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? -- Yksi! -- Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän jatkaa. -- Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".

Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö, jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä, nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt linnunpoikanen.

-- Rakas, rakas! -- Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä hiuksia. -- Mutta minähän en vielä tiedä -- Die Finnländerin ja neiti Aaltio -- muuta en minä -- --

-- Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? -- Pää kohosi ja poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. -- Sonja -- sinun Sonjasi.

Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä oli sairastunut.

-- Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.

-- Ja minä seuraan.

III

PESÄÄ RAKENTAMASSA

Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita. Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen. Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.

Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.

Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen. Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.

Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.

Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä, silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.

-- Sonja, hyvänen aika!

-- Niin, nyt minäkin olen täällä! -- Sonja teki kepeäliikkeisen kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin toiselle, sitten toiselle poskelle.

-- En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!

Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän osasi antaa arvoa omalle kodille.

-- Vai siltäkö nyt kuuluu? No, ei luulisi sinunkaan tarvitsevan valittaa, kun olet huvitellut ulkomailla pian parisen vuotta.

-- Enkä valitakaan! -- Salaperäinen hymy huulillaan kiinnitti Sonja katseensa maljakossa olevaan heloittavan punaiseen ruusuun. -- Minulla oli ihana matka.

-- Sait kai saalista paljon!

-- Sinä olet parantumaton, täti!

-- Minä tunnen sinut, kultaseni!

-- Tahdotko sanoa, että minä pyydystelen, -- ihailijoita ehkä?

-- Ei, ei, nehän tarttuvat sinuun kuin kärpäset liimapaperiin.

Sonja nousi ja meni kiivaasti avatun ikkunan ääreen, jossa hän kumartui haistelemaan kukkalaatikoissa puhjenneita leukoijia. -- Puhu itsestäsi ja asioista, sanoi hän kiivaasti. -- Minä en jaksa kuunnella tuollaista. -- Sitten hän alkoi tiedustella, oliko täti saanut rauhoittavia tietoja hänen raha-asioitaan hoitavasta liikekonttorista ja minne täti aikoi matkustaa täältä. Helsingissä hän tietystikään ei viitsisi viettää kesää.

-- Kylläpä sinä nyt tahdot tietoa kaikesta! Mutta mikä piilee tiedustelujesi takana, siitä _minä_ tahtoisin tietoa?

Sonja upotti hetkeksi kasvonsa ikkunan edustalla tuoksuviin kukkasiin. Hän aivan kuin janosi tuntea niiden tuoksua huumaavan voimakkaana. Kun hän vihdoin kääntyi tätiinsä päin, loistivat hänen kasvonsa ja ääni värisi. -- Täti, minä olen kihloissa.

Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. -- Kihloissa, etkä ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli jotain uutta.

Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava katse. -- Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä -- minä rakastan.

-- Siltä se kaikista tuntuu -- alussa.

-- Minä en puhu muista, itsestäni vain.

-- Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä _muut_ näissä asioissa ovat kokeneet!

Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. -- Kuules täti, säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa, joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.

Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. -- Kyllä sinä niistä korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.

-- Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko sinä kultaseni sellaista miehestä!

-- Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos -- ei mikään jäljennös.

-- Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota! Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.

-- Minähän jo sanoin, ettei hän ole mikään tavallinen mies. Se, mikä on maasta, ei häntä kahlehdi. Hengen aateluus loistaa koko hänen olennostaan. Minä ymmärrän, sillä minä voin verrata kaikkiin niihin, jotka ovat kintereilläni kiikkuneet. Pfui, minkälaisia ovat! Juoksevat jäljessä kuin kieltä suustaan letkuttava koirajoukkue kohta kun näkevät kauniin naisen helmojen heilahduksen.

Monta houkuttelevaa palaa sinä kuitenkin olet heille viskellyt, myönnä pois, pisti täti väliin.

Sonja ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi kiihkeästi ja yhä tulisemmin. -- Olet sanonut, että minä leikittelen. Ja sitä voikin leikitellä niin kauan kuin ei ole olemassa mitään paremman arvoista. Ja minun leikkini on voinut olla kostoakin. Kun et sinä koskaan kerro isästäni, täytynee minun vetää siitä se johtopäätös, ettei sinulla ole hänestä ainakaan mitään hyvää kerrottavaa. Ja voisihan minulla naisena silloin olla jotain kostettavaakin.

Palvelija avasi samassa oven. Hänellä oli kauniisti katettu tarjoilupöydän laudakko leikkelylautasineen ja monine herkullisine leivoksineen käsivarrellaan. Hän asetti pöytään kuuluvat jalat rouva Alfeltin leposohvan viereen, laski kannen jaloille ja haki sitten viereisestä huoneesta vanhan, nikkelöidyn ja paraillaan höyryävän teekeittiön.

Palvelijan askarrellessa huoneessa siirteli rouva Alfelt miettivästi hohtokivisormuksiaan edes ja takaisin, niin että ne painuessaan toisiinsa yhtenään ja kuuluvasti kilahtelivat. Mutta samassa kun palvelija oli poistunut, nousi rouva Alfelt leposohvaltaan, painoi ensin hetkeksi nenäliinan silmilleen ja pyyhkäisi sitten kulmiaan liikutuksen hartaudella. -- Niin, niin, elämä on monimutkaista, sanoi hän kuin itsekseen. Sitten hän levitti käsivartensa, sulki Sonjan hyllähtelevään helmaansa ja suudella moiskautti uudelleen ja sydämellisesti. -- Onnea, onnea sekä sinulle että hänelle, hän sanoi, suu naurussa ja kyynelten tipahdellessa. Sitten hän rupesi kaatamaan teetä laseihin.

Sonja huokasi helpotuksesta, kun hän teenjuonnin päätyttyä matkaväsymystään syyttäen pääsi vetäytymään pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli ollut hänen asuttavanaan siitä asti kun hän ensi kertaa Anna-Stiina-tädin luota oli tullut Helsinkiin rouva Alfeltin holhokkina saadakseen täydentää sivistystään. Tämä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten tuttu, hänen aikaisempaan nuoruuteensa kokonaan kuuluva huone teki häneen nyt omituisen, hänen sisintään väräyttävän vaikutuksen. Kaikki tuntui puhuvan siitä, minkälaista ennen oli ollut ja siten korostavan elämässä tapahtunutta suurta muutosta.

Ennen hän oli täällä iloinnut pienistä voitoista tai harmitellut pieniä -- aikanaan tietysti hyvinkin suurilta tuntuvia vastoinkäymisiä. Nyt oli kuin huone olisi täyttynyt sillä suurella, kaikkea nielevällä onnella, jonka hän kantoi sisimmässään. --

Ennen hän myöhään ja varhain kiihkeän toivovana oli suunnitellut tulevaisuuttaan pannen tahtonsa koko lujuuden päätökseen, että minkälaiseksi hänen elämänsä muuten muodostuisikaan, hän joka tapauksessa tekisi sen jossain suhteessa huomattavan menestykselliseksi ja onnelliseksi. Nyt oli tahto kuin herpaantunut siitä ihmeellisestä tietoisuudesta, että hän tavallaan jo oli saavuttanut päämäärän voittaessaan sen miehen, joka hänelle hänen tähänastisista tuttavistaan oli ollut ainoa vaikeasti voitettava.

Jos joku Martin tullessa Helmille olisi ennustanut Sonjalle tällaista yhdessäolon lopputulosta, olisi hän pitänyt sitä täydellisesti mahdottomana. Sonjasta Martti vain oli jonkun verran lystikkään huvittava erikoisuutensa ja ujoutensa takia. Hän oli huvittava kuin outo, ennen näkemätön maa. Ja hänen hämmästyttävä halunsa vetäytyä etäälle Sonjasta lisäsi mielenkiintoa, jota hän herätti. Jo toistenkin tähden olisi tuntunut miltei nololta, jos vastatullut, suurenmaailman tapoja tuntematon mies todellakaan ei olisi osoittanut minkäänmoista kiintymystä häneen, jonka suosiota kaikki muut kilvan olivat hakeneet.

Huvittava leikki oli kuitenkin vähitellen muodostunut hänelle vakavaksi ambitiooniasiaksi ja ambitiooniasia lopulta täksi suureksi, hänelle itselleen käsittämättömän voimakkaaksi tunteeksi.

Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi Marttia. Ero -- tämä ensimmäinen -- tuntui yhtä luonnottomalta kuin sietämättömältä.

Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet kestettävinä!

-- Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti alkoi riisuutua.

Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia, joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi -- niitä hän oli suudellut. Ja poskia -- otsaa... Mutta huulia ei vielä kertaakaan. Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät olleet voineet vastustaa.

Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen, että muu oli jäänyt syrjään.

Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle kuin Martti.

Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita; siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi vain huvikseen oli leikitellyt.

Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona. Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.

Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti -- jos voisi tulla puhelimeen -- soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin kuulematta voisivat puhella.

Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen makuuhuoneensa seinän takana.

Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta, huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen kuulohermoihinsa. -- Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.

Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes senkään vertaa!

-- Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. -- Etkö tahdo, tuli hetken perästä. -- Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen. Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!

Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.

Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen, jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli tottunut ihan toisenlaiseen!

-- Minä en siis voi mitään -- kuului Sonja kysyvän. -- Ehkä onkin paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?

Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli. Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!

Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! -- Ääni oli kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.

Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki, pyyhki kiireisesti kyyneleitään.

-- Tule, tule! -- Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen, sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn untuvapeitteensä alle. -- Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?

-- Rakkauden ihme -- Sonja nauroi. -- Kello lähentelee muuten jo yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen vaimo.

-- Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan kuulla, nuhteli täti.

Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.

-- Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. -- Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun sinun noin piti rukoilla.

-- Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen -- eikä usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.

Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa kihlauksesta tädille.

Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen kykenisikään.