Part 5

Neiti Aaltio kumartui sen verran eteenpäin, että saattoi luoda pikaisen silmäyksen valmiiksi kirjoitettuun osoitteeseen. Martti huomasi sen ja tunsi punastuvansa.

-- Kirjoitan oikeastaan kasvinsisarelleni -- vaikka hän tavallaan on tätini -- tavallaan ei sekään.

-- Ei teidän tarvitse selittää mitään. Minusta on aivan luonnollista, että naiset ja herrat ovat hyvinkin tuttavallisissa suhteissa toisiinsa ilman, että siinä on sen enempää. He ovat niin perin erilaisia eikä mikään niin rikastuta elämää kuin erilaisuus.

-- Se on totta. Mutta monet viihtyvät köyhyydessä kaipaamatta rikkautta.

-- Eivät ainakaan halua uhrata mitään rikkauden saavuttamiseksi.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Esimerkiksi sitä, että meidän kotoisissa pikkuoloissamme joutavat syrjäisten puheet usein estävät miehiä ja naisia vapaasti seurustelemasta toistensa kanssa. Suurempi vapaus kuuluu myöskin ulkomaillaolon valopuoliin.

-- Mutta tuolla suuremmalla vapaudella on myöskin varjopuolensa. Se tekee elämän aution laajaksi, samalla kuin se irroittaa yksilön hänelle tukea ja suojaa antavasta arvostelusta. Pienet olot ovat tavallaan omiaan kannustamaan eteenpäin ja siten kasvattamaan suurempaa vastuunalaisuutta. Esimerkiksi lukeneisuus ja sivistys meillä...

Neiti Aaltio keskeytti. -- Sanotteko sivistykseksi sitä, että meillä on sellaisia, jotka ovat päntänneet päähänsä joukon kirjatietoja? Sellaisia meillä todella taitaa olla suhteellisen paljon -- esimerkiksi naisten joukossa. Mutta sivistyneitä!?

-- Niin, minun kai ei pitäisi sanoa mitään. Minä en yleensä tunne ihmisiä.

-- Ettekä kai myöskään ole ihmistuntija? Te olette siihen liian hyvä.

-- Oletteko, neiti Aaltio, kuullut eräästä, jolle kerran sanottiin: Hyvä mestari. Hän vastasi: Ei kenkään ole hyvä paitsi Jumala.

-- Te käytätte korkeita vertauskuvia.

-- Korkea ihanne opettaa käyttämään oikeata mittapuuta myöskin itsekoettelemuksessa.

-- Mutta minä tahtoisin kuulla niistä harvoista, joiden kanssa te seurustelette.

-- Ensi sijassa on äitini mainittava.

Syntyi hetken vaitiolo. Neiti Aaltion kasvoille kohosi tumma puna. Hän tuijotti hetken hiekkaan, johon hän päivänvarjollaan piirusteli kuvioita, sitten katse kohosi ja tähtäytyi ankaruutta täynnä Marttiin. -- Se, joka sanoo: minulla on kymmenen miljoonaa, sellaisella äänellä kuin sanoisi hän: minulla on kymmenen markkaa, hän ei tiedä mitä hän puhuu. -- Minä en ymmärrä.

-- Niin, ette ymmärräkään, mitä puheenne tietää sille, jolle ei edes ole äidin muistoa suotu. Minun äitini kuoli, kun synnyin.

Taas syntyi äänettömyys. Martti olisi tahtonut sanoa jotain, mutta sanat tuntuivat tänä hetkenä hänestä tyhjänpäiväisiltä ja kömpelöiltä. Siksi hän vaikeni. Viimein tarttui neiti Aaltio itse puheeseen. -- Ja se kasvinkumppani, jolle olette kirjoittamassa, kuuluu myöskin pieneen, valittuun piiriinne? Uskotteko minua, jos sanon, että olen selvillä siitä, minkälainen hän on. Minä aivan kuin näen hänet silmäini edessä. Hän on tuollainen hiljainen, hyvä, aina ystävällinen nainen kuin äitinnekin. Ja hyviä, hyviä elämä tarvitsee -- ei muita. Neiti Aaltion äänenvärinä pisti omituisesti Martin korvaan. Mitä se oikeastaan ilmaisi? Mielenliikutustako ainoastaan? Vai katkeruutta? Vai mitä? Martti ei ymmärtänyt.

Gongongi kutsui samassa aterialle keskeyttäen siten puhelun. Mutta kohta lunchin päätyttyä ehdotti neiti Aaltio yhteistä kävelyä puistoon. Hän tuntui Martista tänään monessa suhteessa toisenlaiselta kuin ennen. Hän oli puettu yksinkertaiseen pumpulipukuun, jonka ainoana koristuksena oli pieni, lapsellisen siro pitsikaulus. Hän tuntui tänään ensi kertaa oikein kodikkaan suomalaiselta. Ja käytökseltäänkin hän oli toisenlainen kuin ennen. Hemmoiteltu, oikkuileva suuren maailman lapsi, joka antoi letkauksia sekä oikealle että vasemmalle sellaisella taidolla, ettei kukaan saanut häntä nolatuksi, oli kadoksissa. Tyyni, suomalainen tyttö kulki nyt Martin vieressä houkutellen häntä kertomaan yhä enemmän ja enemmän sekä lähimmästä ympäristöstään että itsestään.

Martti, joka ei yleensä pitänyt paljosta puhumisesta, innostui tällä kertaa aivan huomaamattaan. Kuukausiin hän ei ollut tavannut ihmistä, jolle hän olisi voinut puhua niistä muutamista, joita hän sisimmässään yhtenään kaipasi: äidistä, Eirasta ja Väinö Eerolasta. Siksipä tilaisuus, joka hänelle näin odottamatta tarjoutui, tempasi hänet kokonaan valtoihinsa.

-- Niin, siihen aikaan, kun minä tulin lyseoon, oli vielä tapana "kastaa" vastatulleet lyseon nurkalla rännin alla olevassa suuressa sammiossa. Ilma oli hyvin kylmää, kun minä sain "kasteeni" -- eikä toimituksessa suinkaan menetelty hellävaroen. Heikko kun olin, sain aikamoisen yskän, niin että opettajat monesti tunnilla lähettivät minut ulos yskimään. Pahinta kaikesta oli kuitenkin, jos välitunnilla sattui yskittämään niin, että joku yläluokkalaisista sen kuuli. Silloin minut heti kovakouraisesti otettiin tutkittavaksi "kasteen vaikutuksista". Sentähden pakenin yskän kohdatessa tavallisesti lyseon pihamaan perimmäiseen soppeen. Tällaisella pakoretkellä tutustuin ensi kertaa Väinö Eerolaan. Olin pitkän halkopinon suojassa, en vain yskimässä, itkeä tihuutin siellä myöskin. Olin todella sairas. Minun oli milloin kuuma, milloin kylmä ja kaikkein pahimmiten vaivasi koti-ikävä. Luulin olevani aivan yksin, kun äkkiä kuulin iloisen äänen tiedustelevan, kuka tällaisessa piilossa karisteli kurkkuaan. Minulla lennähti sydän kurkunpäähän, sillä minä pelkäsin yläluokkien pitkiä poikia kuin pahimpia vihollisiani. Ja nyt näin aivan vieressäni tällaisen peloittavan pitkän pojan. "Älähän säikähdä, en minä ole ihmissyöjä", sanoi poika nauraen, laski kätensä olalleni ja arveli isällisesti: "Taidat olla liian heikko mies tämän kaupungin lyseolaiseksi."

Martti keskeytti äkkiä kertomuksensa. Hän tunsi omaksi harmikseen, että taaskin punastui. -- Kovinpa yksityiskohtaisesti minä nyt rupesin selostamaan kaikenmoisia pieniä lapsuudenmuistoja.

-- Itsehän minä pyysin teitä kertomaan. -- Neiti Aaltio loi vierustoveriinsa pikaisen, läpitunkevuudellaan hämmentävän ja samalla kaikkea tarkastelua väistävän katseen. Sitten hän pyysi jatkoa.

-- Sinä päivänä läksin koulusta Eerolan seurassa. Ja voin liioittelematta sanoa, että kohosin sen kautta arvossa sekä omissa että toisten silmissä. Eerola oli tosin vasta kuudennella luokalla, muita pituutensa puolesta hän olisi kelvannut vaikka kahdeksannelle. Ja monessa muussa suhteessa myöskin. Siksi hän nautti suurta arvonantoa yläluokkalaistenkin piirissä.

-- Ja te olette olleet ystäviä tuosta ajasta alkaen?

-- Sanan täydessä merkityksessä. Me kirjoitamme ani harvoin toisillemme. Ja kun oleskelemme samalla paikkakunnalla, voi kulua pitkiäkin aikoja ilman että tapaamme. Mutta me emme vielä kertaakaan ole pettyneet emmekä tule pettymään toistemme suhteen.

-- Takaamatta paras.

-- Vaikken luottaisikaan itseeni, luotan häneen. Siksi voin taata.

-- Ja te uskotte todella, että on olemassa ehdottoman luottamuksen arvoisia ihmisiä? Minä en ainakaan tunne ketään sellaista.

Martti Jänne näki kosteaa kiiltoa muutamissa poskia sipaisevissa pitkissä silmäripsissä, ja neiti Aaltion suun ympärillä väreili piirre, joka painoi kuin pilven hänen otsalleen.

Martista tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen olisi pitänyt ojentaa kätensä vierustoverilleen ja sanoa: Luottakaa minuun, minä en petä. Mutta hän ei sanonut mitään. Tuntui niin mahdottomalta osoittaa köyhää osanottoaan sille, jolta elämä oli armottomasti riistänyt kaiken luottamuksen ihmissukuun.

Martin täytyi ajatella äitiään. Sellaisen äidin lapsi ei voinut epäillä hyvyyden olemassaoloa. Hyvä äiti vei lapsensa jo pelkällä olemassaolollaan kuin kaikkein pyhimmän esikartanoihin. Äiditön oli tuuliajolle altis kuin lastu laineilla. Kohtalon köyhdyttämä hän oli silloinkin, kun oli rikas koroillaaneläjä.

-- Maisteri Jänne, sanoi samassa neiti Aaltio tavalliseen, sisintä salaavaan puhetapaansa. -- Te olette antanut minulle paljon. Saanko tehdä teille vastapalveluksen. Jos tahdotte tutustua Dresdenin taideaarteisiin, tarjoudun oppaaksenne.

-- Kiitos lupauksestanne. Tutustumiseni on muuten jo hyvällä alulla. Olen usein tuntikausia istuskellut Zwingerissä.

-- Te -- oletteko te taiteen ystävä?

-- En taiteen tuntijana, mutta ihmisenä.

-- Sain siis rukkaset? -- Neiti Aaltio nauroi veitikkamaisesti.

Martti meni hämilleen. Olikohan hän taas ollut epäkohtelias? Hänen olisi tietysti vain pitänyt kiittää kohteliaasti. Niin kai toiset olisivat tehneet.

Hän koetti parannella asiaa vakuuttamalla, että hän tietysti oli kiitollinen opastuksesta. Mutta neiti Aaltio vain nauroi. Nyt ei häntä enää haluttanut lähteä oppaaksi. -- Mutta minulle jää tämän johdosta saamista teiltä, maisteri. Ja kun ensi kerralla pyydän, ette saa kieltäytyä. Muistakaa. Tehän tahdotte tehdä hyvää ympäristöllenne?

Martti sai syvän, säteilevän katseen, joka kauan seurasi häntä. Hän ajatteli sitä illallispöydässäkin, kun neiti Aaltio tapansa mukaan oli sanasotana herrojen kanssa. Olisivatpa toiset nähneet tuon katseen! He olisivat ihmetelleet ja -- kadehtineet. He saivat vain ihailla pinnallista kiiltoa. Hän, Martti, oli saanut jotain syvällisempää ja parempaa.

Kului muutamia päiviä, joiden aikana Martti ei kertaakaan joutunut pitempiin puheisiin neiti Aaltion kanssa. Heillä oli kuitenkin molemmilla tunne siitä, että heidän suhteensa oli muuttunut entistä tuttavallisemmaksi. Etenkin Martti tunsi tämän tuskallisen selvästi. Niinä muutamina päivinä, jolloin neiti Aaltio oli ollut syrjässä hänen näköpiiristään, oli se voimakas, osaksi pois työntävä, osaksi puoleensavetävä, mutta ennen kaikkea kiihoittava vaikutus, joka hänestä lähti, haihtunut. Mutta nyt oli Martti ansassa uudelleen. Hän huomasi sen siitäkin, että hän yhtenään -- sitä tahtomattaan -- seurasi kaikkea mitä neiti Aaltio sanoi, teki tai tuntui ajattelevan. Ja nuo huomiot herättivät paljon ristiriitaisia tunteita hänessä. "Kevyt, pinnallinen, ylimielinen ja oikkuileva", -- siihen tulokseen Martti monesti tuli, -- tavallisesti ulkonaisten pikku asioiden johdosta. Mutta kun odottamatta jokin ajatuksenkäänne ilmaisi syvällistä tunnetta tai asian ytimeen osuvaa ajattelua, katui Martti aikaisempaa arvosteluaan, pyysi sitä sisimmässään asianomaiselta tuhat kertaa anteeksi ja kohotti neiti Aaltion itsenäiseksi, ympäristöstään riippumattomaksi sankarittareksi.

Valvottuaan yönsä tällaisten kiusaavien ajatusten ahdistamana kiiruhti Martti muutamana sunnuntai-aamuna muita varemmin ruokapöytään, ilmoitti emännälle olevansa poissa koko päivän, otti lakkinsa ja läksi.

Hän oli edellisenä sunnuntaina käynyt useammassakin kirkossa, eräässä kuullut tyhjänpäiväisiä, runollisia korupuheita, toisessa kuivaa moraalia, kolmannessa vieläkin kuivempaa opinkappaleiden puolustelua. Mutta eräässä, jonne hän oli tullut niin myöhään, että oli kuullut vain osan saarnasta, oli se ollut sellaista, että hän odottamalla oli odottanut enempää. Tähän kirkkoon hän nyt suuntasi tiensä.

Kooltaan oli tämä kirkko harvinaisen pieni. Sen sisustus oli yksinkertainen. Ainoa mikä erityisesti kiinnitti huomiota, oli jonkun vanhan mestarin maalaama Kristuksen kirkastusta esittävä alttaritaulu.

Mieltäylentävän alttaripalveluksen ja siihen kuuluvan viuluesityksen jälkeen nousi vanha, valkotukkainen pappismies saarnastuoliin. Hän oli sama, joka edellisenäkin sunnuntaina oli saarnannut. Martti huomasi sen ilokseen. Saarnan lähtökohdaksi hän tekstin johdosta oli valinnut ajatuksen: "Siunaten heitä." Hän puhui Kristuksesta ja hänen persoonastaan vuotavasta siunauksesta, siitä mikä on tullut, yhä tulee ja on tuleva sekä yksilöiden että kansojen osaksi. Sitä vaikutusta oli hyleksitty, vastustettu, koetettu tukahuttaa, milloin verilöylyihin, milloin maalliseen valtaan ja loistoon. Mutta mikään ei voinut sitä tyhjäksi tehdä tai sammuttaa. Ja miksi? Siksi, että Kristus eli lakkaamattomassa yhteydessä taivaallisen isän kanssa. Siksi hän oli tie elämään ja itse elämä, tie totuuteen ja itse totuus. Siksi hän oli, on ja on oleva se kanava, jonka kautta iäisen elämän voimat Isästä virtaavat nääntyvään ihmiskuntaan. Hänen kauttaan voi tomun lapsi tulla "kastelluksi puutarhaksi", jonka vesivarat eivät lopu, "iloiseksi vaeltajaksi", joka ajallisuuden pimeän laakson tekee "rikkaaksi vesilähteistä" ja kuolemanvarjonmaan valoisaksi pyhän esikartanoksi.

Martti ei saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, jonka jokainen sana tuntui pitkän elämän kokemuksen oikeaksi vahvistaman totuuden ilmaukselta. Toisinaan näytti siltä kuin vanhuksen koko olemus olisi säteillyt hänen julistamansa totuuden kirkkautta. Auringon säteet pääsivät silloin tällöin pylväsrivin lomitse paistamaan puhujan valkeille kiharoille, ja hänen hienot piirteensä loistivat aivan kuin kirkastuneina. Lopuksi kohotti hän kätensä pyhän innoituksen vallassa. "Nääntyvä ihmissydän, avaudu Kristuksesta vuotaville siunauksen virroille! Ota kuninkaasi vastaan! Silloin saat tietää ja kokea, kuka Jeesus Natsarealainen on. Silloin synnyt uuteen, korkeampaan, iäiseen elämään. Ja kun sinä, minä ja me kaikki täten tulemme 'uusiksi', silloin uudistuu, paranee sisäistä tietä koko meidän kansamme, koko ihmissuku. Jeesus Kristus on Herra. Hän on sen tekevä. Amen."

Amen, toisti Martti ja painoi päänsä rukoukseen. Hänen nääntyvä sielunsa oli saanut sitä, mitä se kaipasi. Hän oli nähnyt heijastuksen Isän kirkkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Viimeisten joukossa astui Martti ulos kirkosta. Hän hätkähti, kun kirkon viileydestä äkkiä tuli päivän kuumentamaan ilmakerrokseen, pyhäkön hiljaisuudesta suurkaupungin hälinään, missä raitiovaunujen kellot kilahtelivat, ohi kiitävien autojen torvet pärisivät ja levoton ihmismeri lakkaamattomasti aaltoili eteenpäin.

Hän erottautui vaistomaisesti ihmisvirrasta ja asettui pienelle penkille kirkon puistikkoon. Hänen päänsä painui käden varaan. Hän ei tahtonut nähdä, ei kuulla. Hän kaipasi vain yksinäisyyttä.

-- Maisteri Jänne, kuuli hän äkkiä tutun äänen sanovan. Neiti Aaltio seisoi hänen edessään -- ei suurkaupungin koreana, huvitteluhaluisena lapsena, vaan yksinkertaisena, pumpulipukuun puettuna, suomalaisena tyttönä, vakavuus kasvoillaan.

-- Miten olette te, maisteri, täällä?

-- Entä te?

-- Täällähän minä aina käyn, kun Reiss saarnaa.

-- Minä en tietänyt, että teillä oli tapana käydä kirkossa. -- Äänensävyssä oli tylyyttä.

-- Tavasta en käykään, vaan tarpeesta. -- Hän asettui penkille Martin viereen. Ei jatkanut toinen enemmän kuin toinenkaan puhetta. Vasta kun äänettömyyttä oli kestänyt huomattavan kauan, vilkaisi Martti pikimmiten vierustoveriinsa. Hän näki nuorekkaasti pyöristyvän, sametinpehmeältä näyttävän posken ja syvän, surumielisen katseen pitkien ripsien lomasta.

Martti nousi kiivaasti. Hänen täytyi päästä pois, minne hyvänsä, mutta pois tämän surumielisen suomalaisen tytön luota. Oikkuilevalle muotinukelle hän oli kova. Mutta tämä kaihokatseinen suomalainen tyttö, jonka ääni saattoi värähtää niin pohjattoman syvää elämäntuskaa, teki hänet heikoksi.

-- Minne te menette?

-- En tiedä, mutta minun täytyy lähteä.

-- Tulkaa sitten minun kansaani. Minä aion Holbeinstrasselle tervehtimään erästä köyhää, katonrajassa asuvaa perhettä. Mies on vihanneskauppias. Ette voi aavistaa, miten mukavia sekä hän, hänen vanhat vanhempansa, jotka asuvat hänen luonaan, että hänen pallonmuotoinen, pieni rouvansa ovat!

Martti ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti neiti Aaltioon täynnä hämmästystä. Tällainen hemmoiteltu ja varakas, suuren maailman lapsi muisti siis vähäväkistenkin olemassaoloa! Ja Martti kun oli ajatellut...

Neiti Aaltio aavisti jotain Martin ajatusjuoksusta. Martin kalpeat, ilmehikkäät kasvot eivät olleet oppineet salaamaan sisimmässä herkästi vaihtuvia tunteita.

-- Ette aavista, millainen herttainen lapsiliuta häärii tuossa ahtaassa, räystään alle rakennetussa pesässä, jatkoi neiti Aaltio aivan kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Marttiin. -- Siellä saa nauraa katketakseen, mutta siellä oppii paljon elämänviisauttakin.

-- Anteeksi, mutta minun täytyy mennä, keskeytti Martti.

-- Ette siis tule mukaan?

-- En, minä en voi.

-- Te olette auttamattoman epäkohtelias. Mutta minä pidän suoruudesta. Hyvästi siis ja hyvää yksinoloa! -- Sydämellinen, sädehtivä katse seurasi Marttia hänen kiiruhtaessaan pakoon kuin henkensä puolesta. Vasta seistessään keskikaupungilla Zwingeriin johtavan pääkäytävän edustalla Martti pysähtyi. Hän arveli hetken, nousi sitten pitkin harppauksin portaita, kääntyi uudenajan maalausten puolelle ja kiiruhti huoneesta toiseen. Salissa missä Hofmannin maalaama "Kristus 12-vuotiaana temppelissä" oli, painui hän tyhjänä olevalle istuimelle. Hänen täytyi uudelleen saada sitä mitä kirkossakin.

Lakkaamaton katsojien virta vieri -- kuten ainakin sunnuntaisin -- huoneiden läpi. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta mikä häntä ympäröi. Hänelle oli olemassa vain tuo iäisyysmaailman kirkkautta säteilevä poikanen, joka lapsen viattomuus olennossaan puhui oppineiden ymmärryksen yli käyviä sanoja.

Vihdoin Martti nousi ja teki lyhyen kierroksen muutamien, hänelle jo ennen tutuksi tulleiden taulujen luo. "Kiusaus" teki häneen tänään järkyttävän voimakkaan vaikutuksen. Muuan hartauteen painunut erakko, jota hän aina oli rakastanut, antoi hänelle takaisin sen rauhan, minkä "Kiusaus" oli ollut häneltä riistämäisillään.

Ajatuksiinsa painuneena hän viimein kääntyi takaisin kadulle. Täällä taiteen temppelissä hän oli kuullut samaa kuin vasta kirkossa. Jumalassa olivat ihmiselämän juuret, sen korkea alkuperä, sen lopullinen, iäinen ylhäisyys. Taistelu Jumalasta erottavien, alas painavien ja Häneen nostavien voimien välillä oli taiteellekin parhaimpana, syvimpänä ja ehtymättömänä lähteenä. Voiman ja voiton uskonto oli kristinusko. Siksi se teki heikoimmankin iloiseksi optimistiksi. Ja voittajaksi samalla.

Mutta minkälaista tietä oli _Hän_ kulkenut, joka ihmissuvulle toi voittovoiman? Fiascontehnyt maailmanparantaja, kansansa toiveet pettänyt vapauttaja Hän useimpien silmissä oli kuollessaan. Ja kuitenkin Hän yhä kautta vuosituhansien toi voittovoimaa jokaiselle sortumassa olevalle taistelijalle.

Ajatuksiinsa painuneena Martti oli kulkenut eteenpäin ajattelematta aikaa tai suuntaa. Pysähtyessään hän huomasi olevansa etäällä "Gresser Gartenin" toisella puolella lähellä Dresdenin erästä laitakaupunkia. Hän pysähtyi kulmaukseen, josta tie kääntyi kolmelle eri taholle. Valtatie johti päivänpaahtamille kaduille eteenpäin vyöryvään? ihmisaallokkoon. Toisella suunnalla olivat avarat leikki- ja urheilukentät virvokemyymälöineen, penkkeineen, polkuineen pyöräilijöille sekä leveine ajoteineen. Suoraan eteenpäin jatkui esikaupunkiin johtava katu, jonka varjoisalta varrelta haarautui enemmän tai vähemmän maalaispoluilta näyttäviä teitä. Martti valitsi näistä viimeksimainituista yhden, jonka toisella puolella lainehti kaunis laiho, toisella hyvää lupaava peruna nosti päätään. Hän astui hiljalleen eteenpäin. Suurkaupungin moniääninen kuohunta ei kuulunut tänne. Maalaisnäköalat hivelivät silmää, maaelämän hiljaisuus viihdytti mieltä.

Peltokaistaleen loputtua kääntyi Martti kadun tapaiselle tielle, kulki entistä ripeämmin pientä mäkeä ylös ja kääntyi viimein mäen päällä olevaan kirkkoon päin.

Kello oli 3: n maissa eikä tähän aikaan ollut mitään jumalanpalvelusta. Martti ei yrittänytkään kirkkoon, missä hän edellisenä sunnuntaina oli kuunnellut tympäisevää saarnaa.

Hän seurasi hiekkakäytävää kirkon vasemmalle vierustalle. Siinä oli pienelle nurmikummulle pystytettynä viheriänharmaa, luonnolliseen kokoon valettu Kristus-kuva. Vapahtaja oli maassa polvillaan, kädet koroitettuina taivasta kohden ja katse -- suuren rakkauden ja suuren tuskan läpitunkemana -- suunnattuna yli vihannoivan seudun ja sen sylistä esiinhäämöttävän suurkaupungin taustassa siintäviin kukkuloihin asti.

Martti painui nurmelle patsaan juureen lähelle, kuin tunteakseen rukoukseen kohonneiden käsien kosketusta. Hän painoi päänsä käsien varaan ja jäi siihen hiljaa, liikahtamatta kuin äänettömässä avun odotuksessa.

Hän ei ajatellut eikä rukoillut. Hän oli vain tässä suuren, sisäisen väsymyksensä kokoon lyyhistämänä. Mutta kun häntä ympäröivä rauha vähitellen toi hänelle tyynnyttävän vapautuksen tunteen, oli kuin hänen sisimpänsä side olisi lauennut. Hän rupesi hiljaa puhelemaan. Hän ei penkonut sisintään, ei eritellyt, kuten hänellä oli tapana. Siihen hän tällä kerralla oli liian väsynyt. Hän puheli vain hiljaa kuin väsynyt lapsi. -- Sinä tiedät, että minä uskon siihen voittoon, jonka sinä toit maailmaan, ja joka minustakin voi tehdä voittajan. Sinä tiedät, etten tahdo elää turhaan, vaan olla taistelija, joka osaltaan on totuutta julistamassa. Mutta sinä tiedät, että minä pelkään, sillä minä olen raukka. -- Minä rakastan maatani -- täällä vieraalla pohjalla olen tuntenut, miten syvä ja tosi tuo tunne on. Mutta sinä tiedät, että sekin panee minut vapisemaan -- niinkuin kaikki mikä on minulle suurta ja rakasta. -- Ja sinä tiedät senkin, että minä nykyään olen läpipääsemättömässä umpisokkelossa. Minä en tahtoisi tehdä vääryyttä, en tuomita, mutta en myöskään mennä näkymättömään, petolliseen paulaan. Olenko työntämässä luotani jotain suuriarvoista vai kietoutumaisillani verkkoon? - Minä en sitä tiedä. Mutta sieluni täynnä avunhuutoa.

Hän puhui, puhui hiljaa ja luottavan lapsellisesta puhui kunnes hänen sielussaan vallitsi ystävälle uskoutuneen suuri tyyneys ja rauha.

"Suomalainen tyttö" näytti kokonaan päässeen voitolle neiti Aaltiossa. Tästä huolimatta karttoi Martti hänen seuraansa. Pöydässä he tosin jonkun verran juttelivat toistensa kanssa, mutta heti aterian päätyttyä vetäytyi Martti säännöllisesti huoneeseensa. Pako oli hänen ainoa pelastuksensa. Hän tunsi sen. Neiti Aaltio oli muutenkin liian usein hänen mielessään. Ja etenkin vakaumus, että hän aikaisemmin oli tehnyt vääryyttä neiti Aaltiolle, heikonsi nyt hänen puolustusasemaansa. Hän oli kuin suojaavaa kilpeä vaille jäänyt soturi, nyt kun hän ei enää nähnyt oikkuilevaa, ylimielistä naista, vaan hänen tilallaan surumielisen, nuoren tytön, joka usein toisten ilakoidessa rohkeasti sanoi asian ytimeen osuvan sanan.

Paossa olo oli kuitenkin monessa suhteessa hankalaa. Martti rupesi siitä syystä laskemaan päiviä kotiinlähtöönsä. Huone oli vuokrattu kuukaudeksi. Ja äidille annettu lupaus sitoi häntä myöskin. Mutta kolme viikkoa oli jo kulunut. Ja sitten...

Hän tunsi koulupoikamaista iloa tästä ajatuksesta muutamana aamuna, kun hän vastoin tapaansa jo ennen gongongin kutsua tuli astuneeksi ruokasaliin. Hän istuutui huoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen ja rupesi selailemaan kuvitettua matkaopasta. Parvekkeelta kuului neiti Aaltion ja insinöörin naurua. -- Älkää tehkö pilaa minusta, sanoi äkkiä vakavasti insinööri. -- Puhukaa vakavasti niinkuin puhutte maalaisenne kanssa. Te olette muuten aivan muuttunut hänen tulonsa jälkeen.

-- Hyvä seura vaikuttaa jalostavasti.

-- Miksi ette Te sitten tahdo vaikuttaa jalostavasti?

-- En ole tavannut mitään jalostamisen arvoista. Katinkultaa ei hiota.

Martti nousi hätäisesti, hiipi kenenkään huomaamatta huoneesta eikä palannut ennenkuin toisten istuessa pöydässä. Neiti Aaltio oli hajamielinen ja vaitelias aterian kestäessä. Martti sitävastoin kävi äkkiä puheliaaksi. Hän kertoi lystikkäitä, eri puolia suomalaisten kansallisluonnetta kuvaavia juttuja ja teki pientä pilaa ulkomaalaisten nurjista, Suomea koskevista käsitteistä. Kertoessaan koskenlasku jutun letkautti hän Saksan "luonnonihania putouksia", joissa kymmenen pfennigin maksusta sai nähdä muutaman ämpärillisen vettä lorisevan rännistä kivialtaaseen.

Koko pöytäkunta nauroi muutamien huonolla menestyksellä yrittäessä puolustuspuhetta Saksan vesiputouksista.

-- Tulettehan kanssani vähän kävelemään. Ette saa kieltää, pyysi neiti Aaltio heti pöydästä noustaessa.

Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa huvilasta ja valtatieltä poikenneet syrjäpolulle, tarttui neiti Aaltio puheeseen. Hän oli tietysti vaivannut pyytäessään tätä kävelyä. Mutta olihan maisteri Jänne mies, joka yleensä tahtoi harjoittaa hyviä töitä.

-- Te olette alakuloinen?