Part 4

Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle, jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.

Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.

-- Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua suomea.

Martti puraisi huultaan. -- Se oli epäkohteliasta minun puoleltani. Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.

-- Mutta kai te viihdytte täällä?

-- Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.

-- Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. -- Neiti Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka hetkeksi pani Martin ymmälle.

-- Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren pyökkipuun varjossa. -- Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut parastani teitä huvittaakseni. -- Hän naurahti iloisesti asettuessaan penkille.

-- Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. -- Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa niinkään helposti siirretyksi.

-- Johan minä sen arvasin. -- Neiti Aaltio nauroi taaskin. -- Te olette noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta syvemmälle sitä parempi -- päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!

-- Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa -- eikö pikemmin päästäkseen valoon -- t.s. selvyyteen?

-- Ette siis suostu myyränluontoiseksi?

-- En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. -- Martti oikaisihe vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.

-- Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta -- ainakin jonkun verran?

Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. -- Jonkun verran, toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.

Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. -- Ette saa pahastua! Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni ja teidän täytyy tottua siihen -- jos yleensä aiotte seurustella kanssani -- mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä, asuntolassa kuin meidän.

-- Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus. Se on meidän velvollisuuksiamme. -- Martti puhui harvakseen ja mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa kasvoilla.

-- Saattaa olla. -- Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä ylös ilmaan. -- Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.

-- Ja ketä vastaan te kapinoitte?

-- Elämää ja sen oloja vastaan.

-- Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. -- Martti nojasi vanhan pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista pilvenhattaraa. -- Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa? Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen _täytyy_ kapinoida.

Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen alushameensa samalla huomattavasti kahahti, -- joka ei juuri tänä hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein sopivaa.

-- Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti. -- On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan, tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha, noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin onnettomuuteen. _Siinä_ on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä kapinoin -- en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja tutkimattomia lakeja vastaan.

Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen, joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.

-- Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta "muotinukelta", myöntäkää se!

-- Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.

-- Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista. -- Neiti Aaltio nousi äkkiä. -- Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi. Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi, että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa. Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta ja poistui nopein askelin.

Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se, mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka, oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä, Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.

Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana. Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä, säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä, olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston, missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista kaunokirjallisuutta, jota hän -- kuten muutakin kevyempää lukemista tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea, pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus viime hetkessä olisi pettänyt.

Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän -- opiskelujensa aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai vaatimattomissa työläisperheissä -- oli tullut siirretyksi tällaisiin, hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.

Opiskelujensa lomassa hän oli tutkinut saksalaisten kellarikerrokselaisten ja katonraja-asukkaiden oloja. Sosiaaliset uudistukset olivat aina herättäneet hänen harrastustaan. Mutta hänen luontoiselleen oli tuollainen tutkiminen raskasta ja kuluttavaa. Ja miten syvälle nuo näkemykset olivat syöpyneet hänen sisimpäänsä, sen hän näissä uusissa oloissa tunsi selvemmin kuin koskaan.

Saattoiko kellarikerrosten ja katonrajalaisten elämään tutustunut koskaan enää muuttua huolettomaksi päivänpuolella eläjäksi? Eikö se ilma, jota hän hengitti, se vuode, jolle hän laskeutui, se runsasruokainen pöytä, joka häntä odotti, syyttänyt häntä?

Saattoiko kukaan pitää itseään etuoikeutettuna tämän kaiken nauttijana? Eikö pikemmin se, joka rehellisesti halusi viedä elämää eteenpäin ja todella auttaa toisia, tuntenut velvollisuudekseen Aleksanteri Suuren tavoin työntää luotaan hänelle persoonallisesti suodun virkistyksen siitä syystä, etteivät kaikki voineet saada osaa siitä?

Niiden, jotka eivät ensinkään tunteneet muuta kuin mukavaa, nautintorikasta elämää, oli helpompi olla. He ottivat, huolettomasti vastaan osansa. Ja jos heillä oli huolta, koski se vain sitä, miten tuo osa saataisiin mahdollisimman suureksi.

Se ympäristö, johon hän nyt oli joutunut, oli kai juuri tällaista. Ja sekin tuntui pahalta.

Tai tuomitsiko hän ehkä väärin? Neiti Aaltion sanat: "minkä verran te hyvät ihmiset uskotte hyvää muista" johtuivat hänen mieleensä.

Miksihän tuo ventovieras nainen oli sanonut häntä, Marttia, hyväksi? Mitä hän tiesi toisen hyvyydestä tai huonoudesta? Ja mitä hän itse oli sisimmässään? Hänen omituinen, osaksi puoleensa vetävä ja mielenkiintoa herättävä, osaksi luotansa lykkäävä olemuksensa oli Martissa herättänyt joukon omituisia, hämäräperäisiä ja ristiriitaisia tunteita.

Mitähän äiti oikeastaan ajattelisi tuollaisesta? Hemmoiteltu ja vaatelias hän oli. Eikä se tapa, jolla hän piti ihailijoitaan loitolla, suinkaan aina tuntunut miellyttävältä. Mutta pirteä, suustaan sukkela ja mielenkiintoinen ihminen hän joka tapauksessa oli. Ja se pohjattoman syvä suru, joka eilen hänessä oli puhjennut esiin, se se enemmän kuin mikään muu oli kiinnittänyt Martin ajatukset häneen.

Martti nousi ja alkoi kiivaasti mittailla huoneensa lattiaa. Elämässä oli niin paljon ristiriitaa. Ei ainoastaan suuria, vaan myöskin pieniä ja kiusallisia. Niinkuin nyt esimerkiksi suhde muihin ihmisiin ja heidän oikea arvostelemisensa. Jos heitä epäili ja kritikoi, tuli helposti tehneeksi heille vääryyttä. Jos koetti uskoa parasta heistä, tuli pian nenästä vedettäväksi narriksi. Hänen oma, peräti pieni ihmisten ja elämän tuntemuksensa oli monesti ennenkin Martista tuntunut kiusalliselta. Sekä olosuhteet että hänen luonteensa olivat vaikuttaneet sen, että hän yliopistossakin oli tullut viettäneeksi kokolailla syrjässä pysyttelevää erakkoelämää. Naisten suhteen hän varsinkin oli outo ja muukalainen. Hänhän ei koskaan ollut seurustellut kenenkään muun kuin äidin ja Eiran kanssa. Ja pitipäs nyt hänen tielleen sattua tällainen outo otus, joka näkyi panevan viisaampienkin miesten päät pyörälle!

Huoneesta alapuolella kuului iloista rallatusta, laatikkojen aukomista ja kiinni työntämistä. Martti muisti, että neiti Aaltio tänään aikoi oopperaan yhdessä schweitsiläisen ja herra Zollingerin kanssa. Nyt hän tietysti paraillaan pukeutui.

Martti tarttui kiireisesti kynään ja jatkoi siitä mihin äsken oli lopettanut. "-- Täällä samassa paikassa asuu toinenkin suomalainen, eräs omituinen, hemmoiteltu -- aioin sanoa -- 'suuren maailman nainen'. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain ei aivan hyvää, teen ehkä asianomaiselle vääryyttä. Minä nimittäin vuoroin harmistun tähän neitoseen, vuoroin pyydän häneltä sydämessäni anteeksi epäedullisia arvostelujani. Sinä tiedät, että naismaailma on minulle 'terra incognita'.

"Ja muutenkin olen -- kaikesta kasvatuksestasi huolimatta -- samanlainen raukka kuin ennenkin. Elämän pulmat ja ristiriidat ajavat minut yhtenään umpikujaan. Minä mietiskelen ja filosofeeraan hedelmättömästi. En pääse selvyyteen enkä toimintaan.

"Helsingissä vapaana olevaa paikkaa, josta kirjoitit, olen kuitenkin päättänyt hakea. En siitä syystä, että pääkaupunki koskaan minua on kiinnittänyt, vaan yksinkertaisesti siksi, että siten pääsisimme muuttamasta. Oulunkylästä käsin voisin hyvinkin hoitaa virkaani. Ja elämäni saisi jatkua entisessä hiljaisessa uomassaan. Koti ja työ -- saisi vastaisuudessa kuten tähän asti olla maailmani."

Puutarhasta kuului herra Zollingerin ääni. Martti kumarsi hiukan päätään ja sattui paraiksi näkemään muutaman ruusun lennossa neiti Aaltion ikkunaa kohti. Sisältä kuului iloista naurua. Hetken kuluttua kuului emäntä toivottelevan: Auf Wiedersehen, auf Wiedersehen. Und viel Vergnügen!" Paremmin nähdäkseen kumartui Martti ikkunaan päin, mutta varovasti niin, ettei itse tulisi huomatuksi. Puutarha-portti narahti samassa ja Martti näki vilahduksen helakanpunaisesta päivänvarjosta ja vaaleasta juhlapuvusta. Äänistä hän huomasi, että laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa.

Hän muisti edellisen päivän kävelyn ja sen mikä silloin oli tehnyt häneen kaikkein syvimmän vaikutuksen. Hänessä kuohahti kuin suuttumuksen tapaista. Tuollaista oli maailman meno! Korea puku ja naurava pinta kätkivät toisten katseilta itkevää sydäntä. Ja kuka takasi, ettei pinnan peittoon lopulta tukehtunut se, mikä ihmisessä oli parasta ja arvokkainta?

Hän tarttui kiivaasti kynään: -- "Äiti, miten oikeastaan jaksat? Eira kirjoitti kerran, että olit väsynyt. Muista pitää hyvää huolta itsestäsi. Minun tähteni. Minä olen täällä nauttimassa ja voimistumassa sinun pyynnöstäsi. Mutta huolehdi myöskin itsestäsi. Poikasi tarvitsee sinua. Nyt kipeämmin kuin koskaan. Muista se! -- -- -- Niin, sillä nythän varsinaisen elämäntyöni pitäisi alkaa. Enkä minä tahdo elää suotta. Sekin velvoittaa, että pienessä maassa jokaisen yksilön työ, jokainen pienikin ratas on tarpeen. Mutta äiti, minä olen avuton raukka monessa suhteessa. Olen mahdoton, kelpaamaton tähän elämään, sen tunnen usein."

Kynä liukui hiljalleen Martin kädestä ja pää painui vasten rintaa. Ulkona kohiseva elämä oli painunut kuin olemattomiin. Martti oli kahden äitinsä kanssa.

Hän heräsi ajatuksistaan vasta gongongin kutsuessa iltaruualle.

Astuessaan ruokasaliin huomasi hän joutuvansa syömään illallisen kahden rouva Helmin kanssa. Toisilla oli nähtävästi kullakin omat huvinsa. Mutta pöytäpuheista ei silti ollut puutetta. Martti sai vain kuunnella valmista.

-- Onpa se hauskaa, että pidätte huoneestanne! Minä koetankin aina parastani vuokralaisteni suhteen. Mutta raataa, raataa sitä saa Ja kun sitten sattuu kuten nytkin, että keittäjätär on nyrjäyttänyt kätensä! Mutta mitäpä te herrat ymmärrätte sellaisista huolista! Eikä kaikki naisetkaan! Teidän maalaisenne esimerkiksi. Jumala varjelkoon, jos hänen pitäisi seista hellan ääressä!

Martin täytyi hymyillä. -- Mistä me tiedämme vaikka hän olisi hyvinkin käytännöllinen!

-- Tiedämme? Ai, ai, herra Jenne, kyllä perheenemäntä näkee! Mutta mitäs herrat! Ja kun hän on sellainen tenhotar. Lahjakas hän myöskin on, ottaa jos minkälaisia tuntia, laulussa, maalauksessa ja vaikka missä. Hätäkö ottaa rikkaan nuoren tytön.

Martti ei voinut olla ihailematta rouva Helmin hämmästyttävää taitoa kiidättää puhetta eteenpäin samalla kuin hän nälkiintyneen kiireellä huolehti jo ennestään hyvin ruokitun ruumiinsa ravitsemisesta.

Samassa kun rouva Helm oli saanut viime suupalansa nielaistuksi ja kuvailuilleen sopivat päättäjäissanat sanotuksi, pyyhkäisi hän tyytyväisesti muutamia ruokajätteitä suupielistään ja hymähti. -- Minä olen tässä yksin pitänyt huolta puhelusta. Mutta te olette harvasanainen mies. Ja sellaiset tahtovat tavallisesti kuunnella. Minä koetan aina asettua vieraitteni kannalle. Sentähden ihmiset viihtyvätkin luonani.

Martti juoksi suu hymyssä ullakkohuoneeseensa. Täällä vetäisi hän lepotuolin ikkunan ääreen ja asettui siihen.

Paikan mukavuus, iltavalaistuksessa pehmeäpiirteiset, silmää hivelevät rinteet ja kukkivien puutarhojen tuoksut toivat hänen mieleensä ahtaitten katujen löyhkäävän ilman ja kaikkea mukavuutta puuttuvat olot. Oliko hän mies, joka ihanteenaan tavoitteli jotain vallan toista, mutta elämässään mukautui joka suhteessa -- ulkonaisesti ainakin -- kulkemaan samoja latuja kuin muutkin. Eikö sellainen ollut halveksittavaa ja raukkamaista?

Tai uskalsiko hän rauhoittaa itseään sillä, että hän tämän ainoan kerran teki poikkeuksen sitten jaksaakseen sitä lujemmin ottein käydä toteuttamaan elämänsä korkeita ihanteita?

Hän ajatteli äitinsä harrasta pyyntöä. Sillä hän työnsi tällä kertaa ongelmat luotaan, -- antautuakseen nauttimaan.

Päivän kuumentama ilmakerros lepäili autereisena hehkuna suurkaupungin etäälle ulottuvan kattokentän yläpuolella. Siellä täällä näkyi sen keskeltä muita rakennuksia ylemmäksi yrittelevä kirkontorni. Ja paikka paikoin tuikahteli jo kelmeä valoliekki auerusvasta esiin. Ilta alkoi pimetä ja valoja sytytettiin.

Vähitellen hälveni sumukerros. Kukkuloiden rinteille laski pimenevä ilta peitteensä. Lopulta ei enää ollut muuta olemassa kuin kesäyön hivelevän lämmin ilma ja valomerenä säteilevä suurkaupunki, jonka jakoi kahtia Elben syvä musta uoma.

Martin katse kiintyi erityisesti eri kaupunginosia toisiinsa yhdistäviin siltoihin. Erivärisine sähkövaloineen ne näin etäältä katsoen näyttivät suurilta hohtokivillä kaunistetuilta koristenauhoilta.

Mikä pienuuteensa hukkuva hyttynen olikaan yksilö tällaisessa myllertävässä ihmismeressä! Kuka siellä, kysyi, pysyikö ihminen pystyssä, vai hukkuiko hän? Minkä verran tiesivät edes samassa talossa asuvat toisistaan? Oliko heillä mitään muuta yhteistä kuin kova kamppailu olemassaolon puolesta? Tarkoituksetonta ja epätoivoisen ylivoimaista olisi elämä ilman sellaista päämäärää, jonka hyväksi todella kannatti sekä kärsiä että pyrkiä. Usko Jumalaan, elämän iankaikkisuuteen ja ihmissielun lopulliseen kirkastumiseen, se vain antoi ihmiselämälle sisältöä ja selkärankaa, joka saattoi pitää pystyssä ja auttaa eteenpäin silloinkin, kun eivät mitkään ulkonaiset seikat olleet tukemassa ja suojaamassa. Usko se antoi rohkeutta oman voimattomuustunteensakin painamalle mielelle.

Illan tuuli lehahti hyväilevän lauhana huoneeseen. Se tuntui sipaisevan otsaa pehmeästi kuin äidin käsi.

Etelän tummansinertävälle taivaalle oli syttynyt pieni, kirkasloisteinen tähti, joka rohkaisevan ystävällisesti vilkutti silmää.

Martti alkoi hitaasti riisuutua, mieli täynnä illan rauhaa.

Silloin hän äkkiä kuuli kovaäänistä puhetta ja naurua. Oopperassa olleet palasivat kotiin.

Hänessä heräsi vastenmielinen tunne siitä, että tulijat eivät ajatelleet muuta kuin itseään ja omaa hauskuuttaan. Heidän kovaäänisyytensä oli häiritsevä soraääni illan hiljaisuudessa.

-- Sh, sh, toiset nukkuvat ehkä jo, kuuli hän samassa neiti Aaltion kiertelevän.

Hän oli siis taaskin langettanut pahan ja väärän tuomion!

Seuraavana aamuna kiiruhti Martti tavallista aikaisemmin aamiaispöytään ennättääkseen jos mahdollista syödä ennen toisten pöytääntuloa. Ensimmäinen ateria oli nimittäin saatavissa 1/2 9:stä kello 10:een ja syötiin se tavallisesti hyvinkin eri aikaan. Syötyään hän otti äsken ilmestyneen kasvatusopillisen teoksen sekä Hauptmannin "Die Versunkene Glocke" lukuhuoneen pöydältä ja lähti kävelylle "Weisser Hirsch"'in suureen puistoon.

Palatessaan sieltä "lunchille" huomasi Martti neiti Aaltion paikan tyhjäksi. Opettajatar kiiruhti huomauttamaan epäsäännöllisyyksistä ja taiteilijataipumuksista, mutta rouva Helm ilmoitti syytetyn puolesta, että tämä erään kaupunkiin saapuneen tuttavan vuoksi aikoi olla poissa ainakin kokonaisen päivän.

Martti vietti koko iltapäivänkin kirjoinensa pyökkien siimeksessä. Lueskelun lomassa hän ajatteli ja märehti lukemaansa. Muutaman kerran hän tuli ajatelleeksi, että tämä päivä oli harvinaisen pitkä ja että häntä vaivasi omituinen tyhjyydentunne. Mutta kuin vastapainoksi tälle tunteelle totesi hän itsekseen, että päivä samalla oli harvinaisen levollinen ja sopusointuinen -- ilman minkäänmoista mieltäjännittävää kiihoitusta.

Kerran hän pitkäksi aikaa unohtui ajattelemaan tulevaa työtään opettajana -- jos nyt nimittäin onnistuisi pääsemään hakemaansa virkaan Helsingissä, tai jos ei siihenkään, niin johonkin toiseen. Vaikka hän itse ei ollutkaan toiminnan mies eikä, sellaisena kuin oli, jättäisikään paljon jälkeä elämään, voisi hän kuitenkin nuorten kautta ehkä tuntuvallakin tavalla tarttua kehityksen pyörään ja olla suuntaamassa sitä sinne mistä sekä kansan että yksilön elämässä sisäinen terveys ja apu oli löydettävissä. Hän uskoi nuorisoon, -- sen innostukseen, -- sen vaikutusvaltaan, -- sen totuudelle alttiiseen mieleen. Jos hän tuollaiselle joukolle saisi olla tietä viittomassa ja heitä innostamassa hedelmälliseen toimintaan, mitäpä silloin väliä, vaikkei hän itse ollutkaan taistelun, ei repäisevän, ulospäin kohdistuvan toiminnan mies. Nuoret, he sen tekisivät.

Martti pani levolle tyytyväisenä pitkään, luvuille ja hiljaiselle mietiskelylle omistettuun päiväänsä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heti aamuaterian jälkeen luuli kenenkään huomaamatta hiipineensä puutarhan perimmäiseen soppeen, näki neiti Aaltio hänet. Martti oli laskenut kirjansa penkille vierelleen ja ottanut esille kirjoituskojeet kirjoittaakseen Eiralle, kun neiti Aaltio äkkiä seisoi lehtimajan ovella.

-- Toivon, etten häiritse! -- Neiti Aaltio asettui huolettomasti penkille Martin viereen. -- Tämä lehtimaja onkin aivan erityisesti minun soppeni.

-- Suokaa anteeksi! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.

-- Hyvänen aika -- ensimmäiseksi tulleella aina etuoikeus! Te olitte kirjoittamassa. Arvattavasti kotiinne?

-- Tavallaan.