Part 19

Eiralle tuli vedet silmiin, vaikka suu hymyili. Hän tiesi minkä arvoisia nuo sanat olivat.

Väinö Eerola seisoi yhä ikkunan ääressä. Hän ajatteli Eiraa ja hän ajatteli itseään. Mitenkä raitista, tyyntä ja tyydyttävää Eiran elämä oli ollut -- vapaata kaikesta kaihomielisestä ja sairaanmakuisesta kaipuusta. Se oli ollut työpäivä, joka muistutti iloista hyörinää kukkaisella kedolla heinänteon aikaan tai tarhurin tointa, jossa jokainen päätään nostava kukka tuottaa vaalijalleen mielen täydeltä iloa. Ja tämän ohella mitä sankarillista voimaa oman itsensä unohtamisessa!

Hän ajatteli itseään. Jos _hän_ olisi antanut täyden luottamuksensa vastalahjaksi, olisiko se ollut tällainen lumpeenpuhdas anti?

Hän kääntyi takaisin huoneeseen päin. Eira istui matalalla, pienellä jakkaralla. Hän oli kiertänyt kätensä ristiin polven ympärille, poskilla hehkui hieno puna, silmien loiste oli lämmin ja syvä.

-- Eira, sinä olet äidillisen naisen perikuva, pääsi Väinöltä aivan kuin vastustamattomasti. -- Ja äidillisiä naisia me tarvitsemme -- ei sellaisia, jotka meitä kiihoittavat ja kuluttavat.

-- Sinä tarkoitat, että minä olen takkuinen talvivarpunen, johon ei rakastuta!

-- Minä tarkoitan, että me miehet olemme tomppeleita. Me juoksemme kirkasloisteisten perhosten perään, mutta hyvä on työntämällä työnnettävä meidän eteemme, että me sen näkisimme.

-- Erehdys voi myöskin johtua hyvyydestä, puolusteli Eira hiljaa -- ja mielen puhtaudesta, joka ei voi epäillä toista.

-- Niin, niin. -- Väinö ymmärsi hänen ajattelevan Marttia. -- Mutta se, jonka omat saappaat ovat savessa, tietää, että tiellä on rapakkoa.

Eerola nousi ja meni uudelleen ikkunan ääreen, jossa karisti tuhan savukkeestaan. Katsoessaan tielle päin hän näki Niilo Ension viskautuvan pyörältään ja avaavan pihaportin. Muutaman sekunnin kuluttua seisoi poika huoneessa. Hän oli palttinan valkea ja hänen huulensa vavahtivat. -- Isä, sai hän sanotuksi -- isä -- ei mitään muuta. Eira ja Väinö olivat samassa lähtövalmiina.

Hämärsi jo Martin astuessa yli kodin kynnyksen. Etehisessä hän näki valoa vierashuoneesta. Iloisista äänistä hän tunsi kaksi, vallattoman naapurirouvan ja sen herran, jonka seuraa Sonja nykyään erikoisesti suosi.

Martti livahti hiljaa omaan huoneeseensa ja painoi oven kuulumattomasti kiinni. Huoneessaan hän kulki jonkun aikaa edestakaisin lattiata pitkin, sitten hän asettui pöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

Hänen mielentilansa oli hänelle itselleen käsittämätön. Hän ei enää tuntenut tuota polttavaa, sisäistä tuskaa, joka aikaisemmin oli ahdistanut häntä kuin mielipuolisuuden rajalle asti. Mutta hän ei myöskään voinut sanoa, että hän oli saanut jotain, joka todella olisi poistanut hänen huolensa. Ja sittenkään taakka ei enää tuntunut painavan. Ehkä siitä syystä, että hän kerrankin oli sanoin voinut antaa osan siitä toiselle, ehkä myöskin siksi, että toinen voimakkaalla tahdonotteella oli tarttunut häneen nostaakseen häntä näkemään elämää persoonallista tuskaa korkeammalta tasolta.

Martti oli liian väsynyt selvitelläkseen itselleen sisäistä tilaansa, mutta samalla hän tunsi tarvetta jollain tavoin antaa muotoa sille, joka epämääräisenä ja vaistomaisena läikähteli hänen sielunsa pohjalla.

Kun hän oli kirjoittanut pisteeseen, kääräisi hän paperin siihen vilkaisematta kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Sitten hän hitaasti alkoi riisuutua.

Herpaantuminen oli seurannut sitä äärimmäistä ruumiinkin voimissa tuntuvaa järkytystä, jonka alaisena hän vasta oli ollut. Hän vaipui siitä syystä pian uneen, rauhalliseen, tasaiseen lapsenuneen.

Aamuaurinko paistoi kirkkaasti hänen vuoteeseensa hänen herätessään seuraavana aamuna. Kello oli vasta sivuuttanut 6. Hän ei siitä syystä pitänyt kiirettä, vaan jäi vielä hetkeksi vuoteeseen. Tuntui niin käsittämättömän hyvältä. Se, että hän näin varhain oli herännyt ilman minkäänlaista ulkonaista pakottavaa syytä, oli jo sinänsä hänelle mieluista. Hän oli tottunut loppumattoman uupumuksen tunteeseen, joka jokaisena uutena aamuna kahlehtimalla tahtoi kahlehtia häntä uneen. Ja se, että hän heräsi virkistyneenä koko ruumiissaan, oli toinen ihme. Joka alkava päivä oli jo kauan puhtaasti fyysillisessäkin suhteessa ollut hänelle taakka, jonka hän vaivoin nosti hartioilleen. Nyt tuntui päivänvaloon herääminen lahjalta, josta hän vaistomaisesti kiitti. Taakka oli poissa. Hän tunsi seisovansa kuin jonkin uuden kynnyksellä odottaen jotain hyvää, suurta ja suloista.

Hän hypähti pystyyn, työnsi raollaan olleen ikkunan selkoselälleen ja tunsi, miten ikkunan alla kukkivien ruusujen tuoksu tuulen henkäyksessä lehahti hänen kasvoilleen. Etäämmällä hän näki kaistaleen pellonpiennarta heloittavan kesän kirjavassa kukka-asussa ja läheisestä koivikosta kuului lintujen piiperrystä. Vanhemmat opettivat poikasiaan lentoon.

Martti painui hartaana ikkunan ääreen. Kuinka kaunista kaikki oli! Ja miten koko luomakunta tuntui kiittävän elämän ihmeellisestä lahjasta! Lahjalta se ei hänestä ollut tuntunut pitkiin aikoihin, musertavalta taakalta vain. Mutta tänään hänkin tunsi kiitosmieltä, tunsi kaikesta huolimatta elämän suureksi ja ihmeelliseksi lahjaksi.

Hänen kätensä liittyivät ristiin. Hyvä Jumala, että hänkin todella saattoi tuntea tällaista lapsellista iloa olemassaolosta, iloa, jota hän tuskin lapsenakaan oli tuntenut -- vielä vähemmän myöhemmin. Hän siirsi molemmat kätensä auringon lämmittämälle ikkunalaudalle. Ne olivat laihat ja luisevat. Niiden oli tavallisesti vilu. Nyt tuntui niin hyvältä, kun aurinko niitä lämmitteli. Sen paisteessa oli kuin hellävaraista hyväilyä.

Hänen täytyi ajatella äitiä. Ehkä oli äiti häntä tänä hetkenä hyvinkin lähellä. Ja kenties hänkin näki, että hänen poikansa oli oppinut sitä, mitä äiti turhaan oli koettanut opettaa hänelle: kiittämään elämän lahjasta riippumatta siitä, mitä se tullessaan toi.

Martti pukeutui verkalleen, katsoi sitten kelloaan ja asettui uudelleen ikkunaan nähdessään, että aamiaiseen vielä oli runsaasti aikaa.

Työtään hän tänä aamuna ei muistanut. Se oli kuin muutkin arkiset olot kokonaan häipynyt hänen tajunnastaan. Hän eli vain siitä suuresta pyhäisestä ilosta, joka näkymättömästi kuin kaste oli vuotanut hänen sisimpäänsä.

Miten se oli tullut ja mistä?

Hän muisti edellistä iltaa. Ajatus pysähtyi Eiraan. Hän oli auttanut. Mutta hänestä ei tämä ihmeellinen, sisäinen ilo ollut kotoisin. Siinä oli jotain korkeampaa.

Paljon auttavaa oli kuitenkin ollut siinä mitä Eira sanoi, vaikka sanat aluksi olivat kuin kimmonneet pois Martista sen pohjattoman tuskan tähden, joka häntä hallitsi. Mutta nyt niistä lähti kuin voimaa.

Se etenkin oli niin lohdullista, ettei elämän tulos riippunut ulkonaisista saavutuksista ja että toiset olivat kutsutut kärsimiseen, sillä välin kuin toiset toimintaan. Ja kärsimyksien mitta oli hänen kohdallaan ollut runsas, ei vähin sen kautta, että kärsimys oli tullut muodossa, jota ei voinut eikä saanut uskoa toisille.

Tuollainen näkymätön, sisäinen kärsimys oli laadultaan erikoisen raskas. Siihen meni voimaa. Ja niin ollen ei sitä ollut sanottavan paljon työhön ja toimintaan. Jos tältä kannalta sai ajatella elämänkärsimystä, valui siitä kuin lientävää lääkettä kirveleviin haavoihin.

Martin kädet liittyivät uudelleen ristiin. Hänelle tuli tarve kiittää kärsimyksen lahjasta, kiittää jokaisesta pienestä, haavoittavasta okaasta ja jokaisesta murtavasta iskusta, joka häneen oli sattunut. Ja sitten siitä, että hän epätoivon pimennoista oli päässyt iloitsemaan Jumalan ihmeitätekevästä, lääkitsevästä päivästä. Ihme se oli, ei muuta kuin ihme ja lahja. Mutta lahja, joka takasi, että sama rakkaus, joka näin oli vapauttanut hänen sisimpänsä suuresta ahdingosta, myöskin oli selvittävä elämän kaikkein raskaimmatkin ongelmat.

Martin katse painui hänen edessään ikkunalla olevaan avoimeen Raamattuun. Silmä sattui sanoihin: Kiittäkäät Herraa, sillä hän on hyvä. Hän on minun kanssani auttamassa minua. -- -- Herra on väkevyyteni ja kiitosvirteni.

Sitten solui katse uudelleen ulos kukkivaan luontoon. Muutamilla puhelinlangoilla istui joukko pääskysiä. Ne tuntuivat pitävän perheneuvottelua. Ilmat olivat parisen viikkoa olleet koleat ja sateiset. Oli hankittu muuttoa suvisemmille maille. Mutta nyt näyttivät tuumat muuttuvan. Pohjolan lyhytaikainen kesäaurinko paistoi taas hellivästi. Koko luomakunta oli kuin elpymässä uudistuvaan kesäiloon. Ja se pidätti.

Martin sisimmässä nousi taas pyhäinen ilo valtavana kuin suvinen lämpöaalto ulkona elpyvässä luonnossa. Hänen täytyi kiittää ajasta, joka oli jäljelläpäin, kiittää tuntemattomasta tulevaisuudesta.

* * * * *

Toiset olivat asettumaisillaan aamiaispöytään, kun Martti tuli ruokailuhuoneeseen. Suuri hellyys ja vastustamaton halu osoittaa ystävällisyyttä kaikille täytti hänen rintansa hänen nähdessään perheensä koolla. Hän laski kätensä Sonjan olalle samalla kuin kepeästi suuteli tämän otsaa.

Pieni, miltei huomaamaton hymy karehti Sonjan suun ympärillä. -- Sinä olet hellämielisellä tuulella, sanoi hän naurahtaen samalla kuin ohimennen karisti Martin käden olaitaan. Martti ei sitä huomannut. Hän nyökkäsi jokaiselle lapsista, asettui pöytään ja rupesi syödessään kultakin vuoronperään tiedustelemaan jotain sellaista, joka koski asianomaisen lähimpiä harrastuksia. Pikku Asra oli ennen muita valmiina ja hypähti lattialle. Silloin isä veti hänet puoleensa ja nosti polvelleen, -- Isä on iloinen tällaisesta pienestä polvelle nostettavasta tessukasta, sanoi hän sivellen tytön selkää pitkin riippuvia kiharoita.

Samassa nousivat Sonja ja vanhemmat lapset pöydästä. Niilo Ensio vetäytyi ikkunan nurkkaukseen. Isä seurasi häntä, laski kätensä pojan olalle ja sanoi katsoen häntä lempeästi silmiin: -- Minä olen tänään muistanut sitä päivää, jolloin sinä Niilo Ensio synnyit. Se oli ihmeellinen ilopäivä.

-- Usko pois, sinä olit kaunis jo silloin! Ainakin näin minä sen. -- Sonja katsoi ihastelevasti esikoiseensa.

-- Sinä teit tulollasi meidät hyvin rikkaiksi, puheli taas Martti hiljaa ja hartaudella. -- Sinä herätit paraimmat ajatuksemme ja hartaimmat rukouksemme eloon. Me rukoilimme sinusta kaiken sen täyttäjää, mikä meiltä itseltämme jää täyttämättä, kaiken sen parantajaa, missä me olemme erehtyneet. Me rukoilimme sinulle jumalanihmisen onnellista osaa.

Niilo Ensio käänsi katseensa isästä poispäin. Hän tunsi isän suuren hellyyden vastustamattomana voimana ja hänen tuli sanomattoman paha olla. Hän olisi tahtonut sanoa jotain. Ja samalla teki mieli kuin itkeä. Mutta kun tässä oli niin monta ympärillä.

-- Joskus tunnet sinäkin ehkä samaa -- pitkitti Martti. -- Silloin ymmärrät, minkälainen on vanhemman mieli. -- Isän katse aivan kuin hyväili -- huolimatta siitä, mitä toissa iltana oli tapahtunut, ja josta isä oli murtunut ihan tajuttomaksi.

Niilo Ensio vetäytyi äkillisellä liikkeellä syrjään isästä. Hänen tuli sietämättömän vaikeaksi olla. Ja samalla teki kuitenkin pahaa, että jos isä ymmärtää väärin.

Hän kääntyi uudelleen isään päin, mutta tämä oli jo ruvennut mittaamaan "pikku poikia", joiksi Einaria ja Harria vielä kutsuttiin. Harri oli rohkea -- Einar hidaskasvuinen. He olivat siitä syystä kiihkeän ankarassa kilpailussa.

-- Einar, sanoi isä mitattuaan pojat -- meidän pitää pian puhella yhdessä tärkeästä asiasta. -- Hänen kätensä painui pojan päälaelle ja jäi siihen hetkeksi. Muut olivat jo poistuneet huoneesta. Einarille tuli siksi suuri hätä siitä, että tuo kahdenpuhelu isän kanssa ehkä jo alkaisi. Hän livahti kiireisesti isän käden alta, sopersi jotain haettavista kasveista ja kiiruhti ulos.

Martin katse saattoi häntä ulos asti. Eiran sanat tiestä, joka syvimmästäkin kuilusta johtaa ylöspäin, tulivat hänen mieleensä. Hän tarttui niihin poikansa puolesta.

Huomattuaan olevansa yksin arveli Martti hetken mitä tehdä. Työhön ryhtyminen ei johtunut hänen mieleensäkään. Hän tunsi olevansa kuin luvan saanut lapsi. Ne tärkeät puhuttavat, joita hänellä oli poikiensa kanssa, saivat myöskin hiukan ainakin väistyä. Hän tunsi tämän aamuhetken juhlaksi, jota ei saanut synkistää millään.

Hän kääntyi päiväpaisteiselle kuistille ja jäi siihen hetkeksi ympärilleen silmäillen. Syrjälä nousi samassa kauniina kangastuksena hänen eteensä. Hän näki niityt, pellot, päivänpaahtaman mäenrinteen, jota hän oli rakastanut, auringon paisteessa välkkyvän lahdenpoukaman ja työstään palaavan, tyytyväisen maalaisperheen.

Jokainen piirre tässä tutunomaisessa, rauhantäydessä maalaiskuvassa oli hänelle kuin hellä hyväily.

Mutta Syrjälän näkeminen vei hänen ajatuksensa Halttusiin. Paavo ei enää tarvinnut häntä. Mutta ehkäpä hänen sittenkin nyt oli mentävä sinne. Helinskalle määrätty tyyny voisi pian hävitä Hilma-emännän tavaroiden joukkoon, ellei joku sitä ajoissa korjannut sen oikealle omistajalle vietäväksi. Ja saattoihan tapahtua, että jokin rakkauden palvelus vielä oli tarpeen vainajallekin.

Astuessaan Paavon asunnolle päin kääntyi Martti mutkaa tekevälle tielle tullakseen sille paikalle, missä Paavon veljet arvattavasti olivat työssä. Martti ei ollut tavannut heitä kuolemantapauksen jälkeen ja hänestä tuntui siltä kuin heidän mielensä nyt kuitenkin voisi olla vastaanottavampi tai ainakin lauhkeampi kuin ennen.

Hänen lähestyessään rakennuspaikkaa huomasi Eemeli-veli hänet. Miehen viekkaat silmät välähtivät omituisesti, ja ennenkuin Martti ennätti sanoa mitään, tiedusteli Eemeli, oliko maisteri tullut tutkimaan, oliko kuolemantapaus kantanut parannuksen otollisia hedelmiä tai kenties katsomaan minkä verran tuntipalkoilla oleva työmies varasti aikaa porvareilta.

Martti ei vastannut. Hänen katseensa kääntyi Eemelistä mieheen, joka tämän vieressä viimeistelevästi tasoitteli jättiläishirren pintaa. Mies, joka oli kuullut Eemelin sanat, loi pikaisen ja kysyvän katseen Marttiin. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut vastausta. Mutta kun ei sitä Martilta kuulunut, puuttui mies itse puheeseen. -- Maisteria on mainittu työväen ystäväksi, sanoi hän laskien kirveen lepäämään. -- Mutta kyllä se niin on, että se, joka tahtoo ajaa meikäläisten asiaa, ei saa tyytyä pieniin asiantilan paikkauksiin. Perustuksiaan myöten on kaikki rakennettava uudelleen. Laitoja ei kannata paikkailla, kun pohja vuotaa. Lahonnut on lahona pois viskattava. -- Mies loi läpitunkevan katseen Marttiin. Hän tuntui panevan Martin kuin vaa'alle tietääkseen, oliko hän tekemisissä rehellisen vai vilpistelevän ystävän kanssa. Mutta hänen katseensa, niin tuikea kuin se olikin, oli suoruudessaan aivan toista maata kuin Eemelin luimistelevat silmät.

-- Lahonneen pystyssäpitämistä minä en puolustakaan. -- Martti puhui ystävällinen ymmärtämys äänessään. -- Mutta minä uskon, että lahonnut luhistuu itsestään. Yhtä varma kuin olen siitä, että perinpohjaisia uudistuksia tarvitaan, yhtä vahvasti vakuutettu olen siitä, että sen pitää kehittyä luonnollisella tavalla. Väkivaltaiset keinot eivät kypsytä hyviä eikä pysyviä hedelmiä.

Martin katse sattui samassa kääntymään ylöspäin, jonne muutamat rakennuksella työskentelevistä olivat vipuuttamassa jykevää hirttä. Jokin näytti ylhäällä joutuneen epäkuntoon. Martti ei ennättänyt selvittää tilannetta itselleen, mutta hän oivalsi vaistomaisesti, että Eemeli Halttunen seisoi vaarallisella paikalla, josta vain äkillinen ja yllättävä toimenpide saattoi pelastaa hänet. Vaistomaisesti Martti siitä syystä hädän monistamalla voimalla viskasi heikon vartalonsa Eemelin jykevää vartaloa kohden. Teko tuli niin yllättävänä, että Eemeli kaatui.

Syntyi hetken yleinen hämminki. Rakennustelineillä olevat miehet huusivat jotain tapaturmasta. Eemeli Halttunen kapusi kiroten pystyyn valmiina maksamaan Martille sekä kädellä että sanalla. Mies, joka vasta oli ollut puheissa Martin kanssa, viskasi kirveen kädestään, kumartui Martin puoleen ja nosti hänen päätään. -- Hän on kuollut, sanoi hän sitten harvakseen.

Kaikki kerääntyivät maassa makaavan ympärille. Koetettiin tutkia, oliko kuolettavaa haavaa missään, mutta muuta ei näkynyt kuin pieni mustelma ohimon kohdalla. Ylhäältäpäin luiskahtamaan päässyt hirsi oli kai iskenyt sille kohdalle. Miehet neuvottelivat lääkärin hakemisesta. Eihän sitä tietänyt, oliko sittenkään kuolema kohdannut. Piirilääkäriin ei ollut pitkä matka. Pyörällä hän piankin voisi tulla.

Oltiin neuvottelemassa, kun kaksi tietä pitkin lähenevää pyöräilijää pysähtyi paikalle. Kehä hajaantui ja vastasaapuneet näkivät maassa makaavan. -- Martti, veli Martti. -- Huuto kajahti tuskantäyteisenä, samassa kuin pastori Kairi painui polvilleen ystävänsä viereen. Airi tunnusteli sykkimästä lakannutta valtimoa. He olivat lupauksensa mukaan yhdessä tulossa kihlajaiskyläilylle. Ja he löysivät Martin kankeana.

Muutaman minuutin kuluttua oli pastori pyörällään menossa lääkäriä hakemaan. Airi koetteli toisten avustamana tekohengitystä.

Sonjalla oli tänä päivänä vieraita aamupuolikahvilla. Niilo Ensio, joka aamiaisen jälkeen pitkän aikaa oli samoillut lähimetsässä mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa, oli juuri tullut kotiin. Kuullessaan vieraiden äänet etehisestä hän päätti jäädä pihalle odottamaan heidän lähtöään. Hän seisoi selin portaisiin ja tähysteli ajatuksiin painuneena tielle päin. Silloin hän näki paareja kantavan joukon lähestyvän. Kun he pysähtyivät portille, tunsi hän isänsä. Sisäinen vaisto sanoi hänelle mitä oli tapahtunut. Häneltä pääsi vihlova tuskanhuuto samassa kuin hän viskautui paareilla makaavan yli.

Sonja astui samassa vieraineen portaille. Hän näki paarit, ja niillä poikansa pään. -- Niilo Ensio, Niilo Ensio, hän kirkaisi niin, että huuto kaikui etäälle. Mutta ehtiessään kohdalle näki Sonja, kuka oli kuollut, kuka elävä. Silloin ei poikakaan enää merkinnyt hänelle mitään. Hurjana tuskassaan hän sysäsi kaikki muut syrjään, painui itse paareille ja peitti Martin polttavan tulisilla hyväilyillä.

Vieraat poistuivat kenenkään sitä huomaamatta. He puhuivat kuiskaillen keskenään Sonjan suuresta rakkaudesta. Ja mies oli kuitenkin ollut sellainen tavallinen hiljainen itsekseenkyyröttäjä.

Se pieni piiri, joka oli kokoontunut Sonjan ja Martin häiden viettoon, oli koolla nytkin kun Marttia valmistettiin hänen viimeiselle matkalleen. Anna-Stiina tuli kohta saatuaan tiedon kuolemantapauksesta. Eira ja Väinö olivat kuolintalossa tapaturmapäivästä alkaen.

Anna-Stiina ja Väinö Eerola huolehtivat yhdessä kaikesta mikä koski menoja ja rahallista puolta. Eikä siinä toinen enemmän kuin toinenkaan ajatellut muuta kuin sitä mikä olisi vainajaa ilahduttanut ja tyydyttänyt. Eira puolestaan huolehti taloudesta, lapsista ja kaikesta mitä oli ajateltava hautauksen johdosta.

Sonja oli mahdoton kaikkeen. Hän istui enimmäkseen Martin paarien ääressä, milloin hyväillen hänen kangistuneita kasvojaan, milloin koettaen lämmitellä hänen käsiään kuin oman ruumiinsa lämmöllä palauttaakseen elämän sen jättämään majaan.

Eira oli ehdottanut, että Martti haudattaisiin samana päivänä ja samaan paikkaan kuin Paavo Halttunen, mutta Sonja ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Sonjalle oli varattava sija Martin rinnalle, muita ei siihen tarvittu. Ja mitä hautauspäivään tuli, oli se siirrettävä niin etäälle kuin mahdollista. Muun suhteen saivat toiset ratkaista niin kuin hyväksi näkivät.

Anna-Stiina kulki kuolintalossa jäyhänä ja vaiteliaana kuin ainakin. -- Ei edes kuoleman läheisyys sinua pehmitä, sanoi hänelle Sonja. Hänen äänensä värisi itkusta. -- Kukin laatunsa mukaan, tuli Anna-Stiinalta yksikantaan. -- Hän korjasi Martin jalkopuolessa seisovaa, kaatumaisillaan olevaa, valkoista kukkaa ja silmäili samalla hänellä harvoin havaitulla lempeydellä umpeen painuneisiin silmiin. Niissä oli sammuneisuudestaan huolimatta jotain ihmeellisen ilmehikästä ja puhuvaa. Suu oli Martilla suloisessa hymyssä ja hänen hintelässä olennossaan oli voitonsaavuttaneen ylevää rauhaa.

Anna-Stiina kääntyi rutosti poispäin. Hän muisti toisen hinteläkasvuisen, kumaraselkäisen olennon, joka oli maannut kankeana kuin Marttikin, mutta jota ei kukaan katsonut hellin, siunaavin silmin.

Se oli muisto, joka vieläkin aristi. Mutta olihan Ville kuitenkin elonpäivinään tietänyt, että Anna-Stiina tahtoi hänen parastaan ja tekikin minkä taisi. Ja olihan Marttikin tuntenut sen saman. Se matkakin, jonka Anna-Stiina niin odottamatta teki Syrjälään, oli ollut todistus siitä. Ja se oli varmasti pelastanut suuresta tuhosta. Se oli vaikuttanut kuin tuulenpuuska, joka tulipalon uhatessa äkkiä viskaa tulen odottamattomaan suuntaan. Siitä oli Anna-Stiina ollut ja oli ikänsä oleva vakuutettu. Se vakaumus olikin niitä harvoja ilonaiheita, joita hänelle hänen työteliään elämänsä varrella oli suotu.

* * * * *

Siirtelemisestä huolimatta lähestyi Martin hautauspäivä. Hän lepäsi jo valmiina arkussaan ja saattajien piti seuraavana aamuna kokoontua surutaloon. Kaikki oli kunnossa hiljaista juhlaa varten. Kenelläkään ei ollut kiirettä. Oli kokoonnuttu kuin pyhäisen aaton viettoon. Sonja istui Martin paarien ääressä, toiset olivat koolla viereisessä huoneessa. Hämy teki tuloaan. Anna-Stiina, Väinö ja Eira olivat kertoilleet pieniä muistelmia Martista -- jälkimmäiset kaksi enin hänen lapsuusajoistaan lapsille, jotka nyt aran hiljaisina istuivat kukin tahollaan. Niilo Ensio oli etsinyt itselleen kaikkein etäisimmän nurkan. Hän oli huomattavan kalpea, kaikkea lähentelemistä kaihtava.

Hämy teki tuloaan. Puhelu, joka kaiken aikaa oli ollut hiljaista ja katkonaista, vaimeni vaimenemistaan.

Oli vaiettu pitkän aikaa. Silloin sanoi Väinö Eerola matalasointuisella äänellään harvakseen ja painokkaasti: -- "Murheell' ei saa muistoansa viettää." Hän kärsi paljon, mutta hän jätti valoisan muiston jälkeensä.

Niilo Ension nurkasta kuului pitkä, tukahutettu nyyhkytys.

Taas vaiettiin. Mutta äkkiä kuului hiljaisuudessa järkyttävä parahdus viereisestä huoneesta. Kaikki kavahtivat ehdottomasti pystyyn ja kiiruhtivat ovelle.

Eira ja Väinö ennättivät ensimmäisinä paarien ääreen. Kuolleen asennossa ei näkynyt mitään muutosta. Pari kukkaa vain oli kaatunut hänen vierestään. Sonja makasi lattialla ja kynttilä, joka hänellä arvattavasti oli ollut kädessään ja joka kai siitä oli pudonnut, paloi lekottavasti kumollaan läheisellä tuolilla.

Valkean vaara torjuttiin ensimmäiseksi, sitten nostivat Anna-Stiina ja Väinö Sonjan lattialta ja kantoivat hänet hänen omaan vuoteeseensa. Eira jäi ruumishuoneeseen laittelemaan kaikki Martin ympärillä uudelleen kuntoon.

Asetettuaan kukkaset paikoilleen jäi hän hetkeksi silmäilemään noita, nyt niin siunatun rauhallisesti hymyileviä piirteitä. Ne olivat peittämättöminä. Sonja oli tietysti katsellut niitä.

Hellävaroen laskettuaan kasvopeitteen takaisin silmille tarttui Eira kynttilään lähteäkseen. Silloin hän huomasi lattialla makaavan paperin. Hän nosti sen ihmetellen maasta ja tuli samassa nähneeksi paperin alalaidassa päivämäärän, joka sävähytti hänen sisintään.

Tämä oli kirjoitettu Martin palattua Eiran luota, koska siihen oli merkitty: Illalla 20/8.

Eira epäröi hetken. Hän ymmärsi, että tässä oli jotain, joka syvästi oli järkyttänyt Sonjan mieltä ja jonka siitä syystä ehkä olisi pitänyt jäädä yksin Sonjan tietoon. Mutta toiselta puolen, eikö juuri hän, joka sinä iltana sisimmässään oli taistelemalla taistellut saadakseen sellaisia sanoja, jotka voisivat olla Martille avuksi, nyt ollut oikeutettu lukemaan, mitä Martti sinä iltana oli tahtonut panna paperille.

Hän kääri varovaisesti auki paperin. Ylälaidasta oli jotain revitty pois. Lause alkoi revityn laidasta aivan kuin yhteydestään irti temmattuna. -- Sieluni huutaa sinua, sinä hyvä, voimakas ja äidillinen nainen, joka olet meille synnyttävä uusia, puhtaampia ja onnellisempia polvia. Olemukseni syvä kaipuu kutsuu sinua. Nouse ja ole kirkas! Tule pian ja tuo meille sitä sielun ja ruumiin terveyttä, jota sairas sukumme kaipaa!

Hän, jonka kautta Ihmisenpoika syntyi maailmaan, ja jota miljoonat senjälkeen ovat palvoneet, on meille kautta vuosisatojen puhunut myöskin vapahduksesta, jota äidit voivat meille tuoda. Miksi emme ole tätä vakavammin ja syvällisemmin ajatelleet?