Part 18

Martti painoi päänsä lähemmä sairasta kuin päästäkseen kuulemasta emännän puheita. Hänestä tuntui tällä hetkellä siltä, kuin hänellä ei olisi muita toivomuksia ollutkaan, kuin että Paavo vielä kerran avaisi silmänsä, näkisi, että Martti sittenkin oli pitänyt lupauksensa ja antaisi hänelle vielä silmäyksen täynnä tuota taivaallista iloa ja voittovoimaa, joka ihmeellisellä tavalla oli kirkastanut koko hänen kärsimysten runteleman ruumiinsa.

Näytti siltä kuin Martti olisi odottanut turhaan. Hetki kului toisensa jälkeen, ilman että näkyi minkäänmoista muutosta. Kului tunti, toinen ja kolmaskin. Martti istui yhä liikkumatta vuoteen ääressä. Silloin sairas äkkiä avasi silmänsä ja katsoi kirkkaasti ympärilleen. -- Te tulitte kuitenkin, sanoi hän heikosti huomatessaan Martin.

-- Minä olen istunut tässä jo kauan.

-- Olen tainnut nukkua. Nyt tuntuukin niin hyvältä. Ei ahdista enää ja rinta on kuin keventynyt.

Emäntä, joka oli tullut vuoteen viereen, katsoi virkistyneeltä näyttävään kuolevaan, kasvoillaan peittämättömän pettymyksen ilme. -- Taisi lähtö jäädä kesken, sanoi hän ja naurahti lyhyeen kuin sukkeluudelle.

Sairas ei näyttänyt huomaavan mitä hänelle sanottiin. Ainakin hän alkoi puheen kuin noudattaen omaa ajatusjuoksuaan. -- Kiitoksia, Hilma, kaikesta avusta ja vaivannäöstä, sanoi hän selvään ja kuuluvasti. -- Ja sanokaa kiitokseni veljillekin ja kaikille, jotka ovat minua auttaneet. Tämä maisterin antama pehmeä tyyny, sen minä tahtoisin jättää Helinskalle, joka minua niin usein on muistanut. Ja kaikille minä toivotan, että he saisivat tällaisen suuren, suuren ilon! -- Hän puhui hitaasti, mutta tyynen iloisesti, aivan kuin hän ei olisi tuntenut mitään kipua, vaikka rintakehä vaivalloisesti nousi ja laski. Äkkiä hän kohottautui vuoteessa, käsi tapaili Martin kättä ja kasvoille nousi kirkas hohde.

"Olen löytänyt sen, joka itse on tie, ja mun vaaroista vapauttaa, joka kuoleman varjoista valohon vie, erämaan -- --"

Laulu katkesi. Kirkastunut, kuin avattuja taivaita heijastava katse kääntyi ympärillä seisoviin, rinta korahti pari kertaa ja henki oli jättänyt murtuneen majan.

* * * * *

Martti kulki hitain askelin ja ajatuksiin vaipuneena kotiinsa päin. Kaikki mainen oli kuin häipynyt hänen katseiltaan. Hän oli sen ylevyyden valtaama, joka ihmishengen voittoisassa täältä-siirtymisessä ehdottomasti kohtaa jäljelle jääneitä. Ajatuksiinsa painuneena hän ei edes tullut huomanneeksi hänelle tutuksi tullutta oikotietä, ennenkuin se oli jo jäänyt hänestä matkan jäljellepäin. Kello oli paljon ja elokuunilta pimeni pimenemistään. Hän koetti siitä syystä parantaa erehdystään pyrkimällä poluista huolimatta suorinta tietä metsän läpi.

Oli jo pimeä ja Martti kompastui tuontuostakin, milloin kiviin, milloin maasta koholla oleviin puunjuuriin. Hän koetti jouduttaa kulkuaan, mutta enenevä pimeys kietoi hänen jalkansa kuin näkymättömään verkkoon.

Äkkiä pääsi häneltä äänekäs huudahdus. Hän oli ollut kompastumaisillaan ja käden haparoiden etsiessä tukea se oli sattunut maassa olevaan ihmisolentoon.

-- Ketä täällä? -- Hän sai käteensä jotain ohutta ja pehmeää -- kaistaleen naisen puvusta. Hän tunsi sen. Tytön ääni kirkaisi samassa ja risahtelevat oksat todistivat nopeasta paosta.

-- Tässä on toinenkin, sanoi hän päättävästi ja sai kätensä isketyksi nuorukaisen käsivarteen. Mies oli nähtävästi vielä maassa eikä voinut aivan nopeasti livahtaa tiehensä.

Martti muisti taskussa olevat tulitikkunsa ja veti ne äänettömästi esille. -- Kuka sinä, poikapoloinen olet, sanoi hän huoaten. Samassa hän raapaisi tulta ja tunsi -- Niilo Ension.

Tulitikku putosi maahan ja sammui. Niilo Ensio tunsi isän raskaasti painuvan häntä kohden.

Hän nousi hitaasti ja vastahakoisesti, pidellen isää käsipuolesta kunnes hän viimein tunsi, että isä jälleen seisoi omassa eikä hänen varassaan. Silloin hän äänettömästi alkoi astua eteenpäin yhä pidellen isää.

Martti ei puhunut eikä ajatellut, hän tiesi vain, että hän taivaan esikartanoista oli palannut tuskien maahan.

Eiralla oli vieraita -- entisiä lastentarhalapsiaan, jotka nyt kävivät kansakoulua, mutta yhä ylläpitivät läheistä yhteyttä lastentarhatätinsä kanssa. Jokaisella vieraista oli sekä paljon että tähdellistä kerrottavaa tädille. Heillä oli kullakin "kesäpuutarhansa", joita he kilpaa olivat hoitaneet ja joiden tuloksista oli kerrottava. Muuan oli ollut pari viikkoa maalla sukulaisissa ja siellä oli hänelle luvattu paikka kohta kun hän vuoden kuluttua saisi kansakoulukurssin loppuun suoritetuksi. Hän tahtoi kuulla tädin mieltä tässäkin asiassa.

Istuttiin lehtimajassa Eiran huoneen edustalla. Tytöillä oli käsityöt matkassa ja Eira tarjoili ruusunmarjahilloa.

Silloin Eira hämmästyksekseen huomasi Martin pihaportilla, ja näki hänen siitä kääntyvän suoraan Eiran omaan huoneeseen. Hän oli huomattavan kalpea ja jo se, että hän tuli -- ensikertaa naimisiinmenonsa jälkeen näin yksin ja odottamatta, todisti, että jotain erikoista oli tapahtunut. Mutta mitä? Ja miten nyt edes saada tilaisuutta puhumiseen. Tytöt olivat tulleet pitkän matkan takaa ja tietysti varanneet aikaa itselleen runsaasti.

Eira sai joukkonsa järjestetyksi ja heille huvittavan kirjan seuraksi. Sitten hän kiiruhti huoneeseen.

Martti istui äitinsä pienessä keinutuolissa pää käden varaan painuneena. Hän kohotti päätään hiukan Eiran tullessa ja nyökkäsi sanomatta mitään.

-- Martti, sinä olet sairas? -- Eira asettui läheiselle tuolille ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Martti pudisti päätään. -- En, en, anna minun vain olla.

Eira otti esille käsityönsä, ja he istuivat pitkän aikaa vaieten. Eira huomasi silloin tällöin katsoessaan Marttiin, että tällä hetkittäin oli silmät puoliummessa. Äärimmäinen joko sielun tai ruumiin herpaantuminen tuntui koko hänen olennossaan.

Jonkun ajan kuluttua pistäytyi Eira juttelemaan puutarhassa istuvien vieraittensa kanssa. Palatessaan hän asettui töineen siihen korituoliin, jota Martin äiti oli rakastanut ja joka keinutuolin kera oli ainoa tänne tuotu kalu. -- Tuntuuko vähän paremmalta, kysäisi hän arasti huomatessaan, että Martti hetken katsoi häneen pitkään.

Martti sivuutti kysymyksen. -- Kerro minulle jotain äidistä, sanoi hän hiljaa. Eira näki muutaman suuren kyynelkarpaleen vierähtävän hänen poskipäätään pitkin.

Eirasta tuntui tänä hetkenä siltä kuin kaikki mitä hän olisi tahtonut muistaa olisi ollut poispyyhkäisty hänen sisimmästään. Hänen täytyi turvautua pikkupieniin arkisiin asioihin, jotka etsimättä tulivat mieleen. Hänellä ei ollut aikaa eikä varaa valikoida. Hänen täytyi vain noudattaa pyyntöä. Sillälailla hän poimi esille muiston toisensa jälkeen. Hän haki niitä kuin kellastuneita lehtiä muistikirjan välistä. Hän hengitti niihin sisimpänsä lämpöä, sai ne elämään, tuoksuamaan ja ojensi ne sellaisina Martille.

Martti istui tuoliinsa painuneena, katse maassa kiinni ja hartiat kumarassa kuin raskaan taakan kantajalla. Hänen huountansa oli raskasta ja väsynyttä kuin lakkoa tekevän koneiston toiminta.

Eiran kertomukset näyttivät kuitenkin vähitellen vaikuttavan häneen kuin elvyttävä lääke sairaaseen. Katseeseen tuli eloisuutta, ensin itsetiedotonta kuin vasta heräävän lapsen, sitten valveutuneempaa, itsetietoisempaa, mutta samalla suuren väsymyksen vaimentamaa.

-- Kerro nyt sinäkin jotain, sanoi Eira viimein työntääkseen keskustelua jonkinlaista tulosta kohti.

Hänen sanansa vetäisi kuin sulun patoutuneitten tunteiden tieltä. Martti kavahti pystyyn, alkoi hätäisesti astuskella lattiata ristiin ja rastiin samalla kuin sanat ryöpyten syöksyivät hänen huuliltaan.

-- Itsestäni, itsestäni! Ja sinä luulet todella, että tällaisesta on mitään kerrottavaa? Niin -- sitä ehkä, että minä olen tullut tänne kuin kuoliaaksi haavoitettu koira, joka ryömii isäntänsä jalkojen juureen saadakseen kuolla hänelle rakkaassa paikassa. -- -- Eira, tiedätkö, että sitä voi kuolla, vaikka ruumis jääkin eloon. Ja tällainen kuollut olen minä. Minä olen nähnyt itseni ja oman elämäni. Siitä olen saanut kuoliniskun. -- -- Eira, minä olen kelvoton puoliso, kelvoton opettaja, kelvoton isä. Kaikki, kaikki on minulta ja minun kauttani tuhoutunut. Ja nyt kun sinä kerrot minulle äidistä, kun minä olen näillä paikoilla, missä aivan kuin tunnen hänen kätensä kosketuksen, nyt nousee sisimmästäni suurena hätähuutona kysymys, eikö olisikin ollut parempi, jos minulla olisi ollut toisenlainen äiti -- isänlainen, joka olisi ollut kova, kova. Ehkä hänen kovuutensa olisi ajanut pois minusta sen raukkamaisuuden, joka on minut tuhonnut.

Hän painui huohottaen takaisin keinutuoliin. Eira näki sisäisen kyyneleettömän itkun puistattavan häntä. -- Älä noin kerää syytä syyn päälle itsellesi, sanoi Eira hiljaa, äänessään suuri lempeys. Hän ei saanut mitään muuta sanotuksi ja hän tunsi vaistomaisesti, että tarpeellisin apu nyt oli annettava siinä muodossa, että se houkutteli Marttia oikein perinpohjin keventämään mieltään.

He olivat kumpikin pitkän aikaa vaiti. Sitten Martti uudelleen alkoi puhua, mutta nyt hiljaa ja harvakseen aivan kuin hän olisi ollut yksin. -- Minun elämässäni täytyy olla jotain hirvittävän kieroa. Sitä ajatusta on mahdoton väistää. Minä olen vielä paraassa iässäni ja kuitenkin nostan aamun tullen vaivoin uuden päivän taakan hartioilleni. Olen kuin vanha, loppuunkulunut hevoskoni, joka ei enää jaksa lähteä taipaleelle. Ja mitä olen tehnyt? Millaista on tähänastisen työni jälki? Monen monella opettajalla on ollut työtä enemmän kuin minulla. Olenko sitten muka sisäisesti tehnyt työtä, joka on kuluttanut? Minähän tahdoin olla oppilailleni muuta kuin tietoautomaatti. Mutta mitä olen ollut? Jokunen avun tarpeessa oleva oppilas on osunut kotiini. Häntä autoin murheissani siitä, että apuni oli mitättömän pieni ja samalla tuskaisesti kysyen itseltäni, teinkö minä velkaantuneena ehkä väärin, kun ensinkään autoin. Jokunen arka, ehkä umpimielinen poika muistelee minua joskus kiitollisuudella, siksi että ymmärsin häntä paremmin kuin muut. Siinä ainoa, mitä tietojen jakamista lukuunottamatta olen voinut antaa opettajana. -- -- Entä koulun ulkopuolella? Minähän tahdoin muistaa olevani veljen suhteessa jok'ainoaan ihmislapseen? Ja mitä olen tehnyt? Ehkä joskus tilapäisesti ollut avuksi jollekulle, siinä kaikki. Olen koettanut olla maltillinen, tasapuolinen, ja lopputulos on nollan arvoista. Minä en ole uskaltanut iskeä.

-- Martti, ei jokainen ole kutsuttu reformaattoriksi, koetti Eira katkaista. -- Siltä, joka iskee, kysytään monesti häikäilemättömyyttä. Hänellä on lupa olla sokea sellaisellekin, jota muiden täytyy nähdä. Sinä olet ollut uskollinen omalle kutsumuksellesi.

Samassa kun sana oli tullut lausutuksi, pelästyi Eira sen vaikutusta. Martti vavahti kuin haavaansa peittelevä eläin värisee haavansa kosketuksesta. Syvän kärsimyksen uurteet painuivat hänen kasvoilleen ja sanat tulivat taas väristen sisäistä mielenliikutusta.

-- Uskollinen! Vai uskollinen! Minä tahdoin tehdä Sonjan onnelliseksi -- sen voin Jumalan ja ihmisten edessä vakuuttaa. Mutta kysy häneltä, minkälaista hänen elämänsä minun rinnallani on ollut. Kysy lapsiltani, mitä olen voinut antaa heille! Eilen illalla tapasin Niilo Ension myöhäisellä tunnilla metsässä. -- -- Minä en voi puhua tästä sinulle, enkä ole vielä voinut puhua hänenkään kanssaan. Tänä aamuna sain nimittäin kokea jotain muuta, yhtä järkyttävää. Einar on tehnyt koulussa jotain, joka nyt vasta on tullut ilmi ja jonka johdosta rehtori kirjoittaa, ettei meidän pitäisi lähettää poikaa kouluun.

Martin ääni murtui äkkiä. Hänen olemuksensa ei enää vavahdellut hillitystä sisäisestä itkusta. Hän lysähti kokoon. Pää peittyi käsien varaan ja hän itki, itki niin kuin vain täydellisesti murtunut mies voi itkeä.

Eira ei liikahtanut. Hän tunsi Martin surun niin pohjattoman suurena, että jokainen osaaottava liike tai hellä sana olisi ollut kuin loukkaus. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että hänen nyt täytyy saada jotain auttavaa annetuksi tälle suruunsa painuneelle. Hän tunsi, että vaikka koko hänen tähänastinen elämänsä olisi ollut turhaa, ei hän sittenkään olisi elänyt hukkaan, jos näin suureen suruun painuneelle sai tuoda lievennystä. Hän tunsi ennenaavistamattomien voimien nousevan omasta sisimmästään. Oli kuin joka solu hänessä olisi avautunut imeäkseen itseensä kannattavaa, eteenpäin annettavaa voimaa. Hän tiesi elämänsä suurimman hetken tulleeksi, sen, jolloin häneltä rukoili apua se mies, jota hän tietämättään koko elämänsä oli rakastanut. Ja hänen koko sielunsa kohosi avunhuutoon, joka hänelle muistutti Simsonin viimeistä, suurta taistelua. Hän oli valmis maksamaan minkä hinnan hyvänsä tänä hetkenä annetusta avusta.

-- Martti, alkoi Eira viimein hiljaa ja viihdyttävästi. -- Sinä tunnet itsesi murtuneeksi mieheksi, mutta etkö ole nähnyt, että syvin kärsimys usein on ihmiselle ovi ihanimpaan voittoon. -- Olet tahtonut kuulla äidistäsi. Mutta muistatko, Martti, mikä kiinnitti hänet isääsi. He tapasivat toisensa ensi kertaa, kun isäsi oman henkensä uhalla oli pelastanut pienen lapsen. Se teko voitti tädin herkän mielen. Hän ei silloin käsittänyt, miten karuun muotoon tuo voima saattoi pukeutua. Vastakohtaisuus vetää puoleensa -- silloinkin kun se herättää repivän suurta ristiriitaa. Siihen on monen elämän traagillisuus perustunut. Mutta siinä taistelussa, jota täti kävi, tiedät, että hän kirkastumistaan kirkastui. Ja siinä sisäisen voitto voiman tavoittelussa, jota me molemmat hänessä yhtenään näimme, hän valitsi sinullekin sinun nimesi, nimen sen miehen mukaan, jota eivät maan eivätkä manalan vallat saaneet järkkymään. Martti Jänne, sinun nimessäsi on voimaa, etkö kuule!

Eira oli aluksi puhunut hiljaa ja viihdyttävästi kuin äiti sairaalle lapselle. Mutta hänen äänensä paisui paisumistaan. Sana antoi sanan, ajatus nousi ajatuksesta vastustamattomalla voimalla kuin syvistä hetteistä esiin pulppuava lähteen suoni.

-- Martti, ole mies! Tänä elämäsi suurena tuskan hetkenä tarttuu äitisi sinulle antama nimi, äitisi rukoukset, äitisi elämän suuri voitto sinuun. Ne sinua suojaavat. Ne tuovat sinulle voimaa. Älä näännytä itseäsi itsesyytöksillä! Elämämme vaikutus ei riipu ulkonaisista saavutuksista, vaan sisäisistä. Toiset ovat kutsutut hyödyttämään toiminnallaan, toiset kärsimyksillään. Elämän tuska samoin kuin kuoleman ei ole kierrettävissä. Se on _voitettava_. Ja moni tappio on kääntynyt voitoksi. Älä sentähden sure tuleviakaan päiviä. Usko suuria Jumalasta. Raamattu puhuu ajasta, jolloin "kaikki asetetaan kohdalleen..." Kristitty ei toivo suuria vain omalle sielulleen. Hänellä on suuri toivo ja suuri lohdutus koko ihmiskuntaan nähden. Ja se, jolla on tällainen usko, hän ei voi joutua epätoivoon. Hän tietää, että pimeimmästäkin kuilusta käy tie vielä ylöspäin.

Eiran koko olemus säteili. Ääni väreili pyhää innoitusta, joka tarttui Marttiin kuin voimakas, otteestaan hellittämätön käsi.

-- Sinä olet, hyvä, hyvä kuin äiti, sopersi Martti hiljaa, tuskin kuuluvasti.

Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi kaksi niiailevaa tyttöstä. He tulivat toisten puolesta ilmoittamaan, että vieraiden täytyi lähteä.

Eira matkassaan he kääntyivät takaisin puutarhaan, missä heitettiin hyvästit joukolla. Vasta kun tytöt iloisesti vilkuttaen nenäliinojaan katosivat tielle, kääntyi Eira takaisin huoneeseensa.

Hän löysi sen tyhjänä. Martti oli lähtenyt.

Seuraavana aamuna nousi Eira vuoteeltaan ilman että hän koko yönä oli nukkunut vähääkään. Hetkittäin hän kyllä oli vaipunut jonkinlaiseen horrostilaan, mutta silloinkin hän tunsi, että hänen sisimpänsä kaiken aikaa valvoi. Hän oli hengessään Martin luona. Hän eli hänen elämäänsä, hän taisteli hänen taistelujaan. Noustessaankin tuntui hänestä aivan mahdottomalta ryhtyä minkäänmoiseen työhön. Hän ajatteli vain Marttia ja ainoa hänelle mahdollinen tehtävä oli rukoilla ja yhä uudelleen rukoilla, että Jumala vaikka ihmeen kautta päästäisi Martin siitä taakasta, joka oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi.

Seisoessaan peilin edessä hiuksiaan suorien tunsi Eira äkkiä kaksi tukevaa kättä takaapäin tarttuvan häneen ja iloinen nauru aivan hänen korvansa takana kiskaisi hänet väkipakolla irti hänen omien elämystensä maailmasta. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Airi Kaarteen ilosta säteilevät kasvot.

-- Oletpa sinä, "iso sisko", laiska, kun nyt vasta olet kömpinyt vuoteestasi ja minä olen jo pyöräillyt pari peninkulmaa ehtiäkseni hyvissä ajoin Penttiä tapaamaan Helsinkiin. -- Tytön silmät, suu ja koko olento nauroivat hänen tapansa mukaan keikauttaessaan Eiraa lattiata pitkin.

-- Airi, niin, minähän en ole sinua vielä edes onnitellut kihlauksesi johdosta. -- Eira koetti tempautua irti omista ajatuksistaan. -- Se tuli kovin odottamatta, mutta sainhan kuitenkin kirjeesi ensin.

Airi painautui istumaan läheiselle tuolille tehden kasvonsa lystikkään juhlallisiksi. -- Odottamatta, kovin odottamattahan se tuli itsellenikin. Minä hämmästyin vähintään yhtä paljon kuin sinäkin.

Eira ei voinut olla naurahtamatta.

-- Niin katsos, jatkoi Airi, minä olin kuvitellut, etten kai koskaan menisikään naimisiin. Olin sinunkin puheistasi tullut siihen käsitykseen, että naimisiinmeno oli hirveän vakava asia.

-- Ja nytkö olet tullut toisenlaiseen?

-- Ei, nyt minä vain ymmärrän, että se samalla on hirveän onnellista. -- Hän hypähti pystyyn, asettui Eiran eteen ja kietaisi kätensä hänen kaulaansa. -- Eira, sinä rakas iso siskoni, sanoi hän vakavuus kasvoillaan ja äänessä syvä, sydämellinen sointu, -- etkö sinä aavista, miten onnellista on rakastaa niin suuresti, että tahtoo antaa kaikkensa toisen hyväksi, rakastaa niin, ettei mikään uhraus tunnu uhraukselta. Minä tietysti _uskon_, että me tulemme onnellisiksi. Me olemme kuin luodut "avuksi" toinen toisillemme. Ja ystäviä, työtovereita me aivan ensi sijassa olemme toisillemme. Mutta Eira, minä rakastan häntä niin, että tahtoisin elää hänelle vaikka omat toiveenikin pettyisivät. Minä tahdon ensi sijassa _tehdä_ onnelliseksi.

Eiran silmien eteen nousi kuva eräästä vastakihlatusta, jota hän kerran oli katsellut näin silmästä silmään kuten nyt Airia. Ja se muisto teki kipeätä. Hän syleili Airia sanaakaan sanomatta. Sitten he asettuivat yhdessä juomaan aamukahvia.

Kohta kahvit juotuaan heitti Airi hyvästi. Hän aikoi olla Helsingissä kello 8 saaristolaivan saapuessa, jolla Pentti oli luvannut palata sukulaistensa luota. -- Ja sitten saat nähdä, että me yks kaks tulla pyörähdämme pyörillämme sekä tänne sinun että sinun Marttisi kotiin, sanoi hän vielä viimeiseksi, hypähti sitten pyörälleen ja läksi painelemaan.

Sinun Marttisi! Sana soi outona ja haikeasti Eiran korvissa. Se avasi hänen eteensä kuin suuren tyhjyyden, tyhjyyden, jonka hän olisi voinut täyttää suurella rakkaudella.

Hän kääntyi takaisin huoneisiin. Ja niissäkin kohtasi jotain, joka omituisesti riipaisi hänen sisintään. Ilma niissä tuntui väreilevän Airin nuorta, säteilevää onnea.

Eiran ajatukset palasivat uudelleen Marttiin. Tuntui kuin helpotukselta, että hän taas sai keskittää koko olemuksensa häneen. Ja taas tuli palava avunhuuto Martin puolesta hänen sielunsa työksi.

Vasta päivän ollessa korkeimmillaan oli kuin hän äkkiä olisi päässyt suuresta, sisäisestä tuskasta. Hän tunsi, että voitto oli saavutettu tavalla tai toisella.

Mutta samassa kun huoli Martista hellitti, tunkivat omat kokemukset esille.

Eira ei oikeastaan ollut tunteita ja tunnelmia erittelevä luonne. Hän oli liian tasainen ja liian selväpiirteinen kiinnittääkseen paljon huomiota sisäisiin elämyksiin -- etenkin kun ne koskivat häntä itseään. Hän ei koskaan ollut pitänyt omaa minäänsä mielenkiintoa herättävänä tutkimusalana. Mutta nyt hän oli kokenut jotain, jota hän ei voinut väistää. Hän tunsi sisimmässään ihmeellistä iloa jostain kauniista ja aavistamattomasta, joka oli orastanut hänen omassa sisimmässään.

Mitä se oli? Sitäkö, jota nimitettiin ihmisten kesken rakkaudeksi? Ja oliko hän ehkä koko ikänsä tietämättään rakastanut Marttia?

Hän ei uskaltanut vastata. Hän tiesi vain sen, että hän oli saanut aavistuksen siitä, mitä ja miten hän olisi voinut antaa. Hän oli monesti miltei surrut sitä, että omasta kohdastaan oli niin kokonaan ilman kokemuksia rakkauselämän alalta. Hän oli pitänyt sitä jonkinlaisena naisluonteensa puutteena, ehkä epänaisellisuutena. Hänhän ei edes ollut kaivannut mitään, ei rakastumista, ei omaa kotia, ei edes omia lapsia. Tuo kaikki oli ollut olemassa jonakin, jolle hän teoriassa pani paljonkin arvoa, mutta jolla ei ollut minkäänmoista sijaa hänen omassa elämässään. Ja nyt ...

Hän meni puutarhaan, keräsi sieltä kukkia omista penkeistään, hajuherneitä, reseedoja, orvokkeja.

Hän oli paraiksi saanut kaikki järjestetyksi, kun kuuli tutun vihellyksen ulkoa. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua seisoi Väinö Eerola kynnyksellä. Hän jäi seisomaan paikalleen, katsoi arvellen ympärilleen ja pani tapansa mukaan silmänräpäyksessä kaikki arvostelunsa vaakalaudalle.

-- Kukkia -- järjestelemistä -- juhlaa. -- Hän ojensi kättä Eiralle kasvoillaan utelias kysymys.

Eira pudisti päätään. Hän ei voinut itselleenkään selittää tätä, mutta hän tiesi vajaassa vuorokaudessa kokeneensa enemmän kuin monen pitkän vuoden varrella.

Eerola painui hänelle etuoikeutetuksi tulleeseen korituoliin, sytytti savukkeen ja antoi hienon siniharmaan savupilven leijailla kattoa kohden.

Hänen tupakoimisensa tiesi tavallisesti kahta äärimmäistä tilannetta: joko hän tahtoi rentonaan antautua nauttimaan tarjona olevasta lepohetkestä tai hän etsi jonkinlaisessa ulkonaisessa toiminnassa vapautusta tavallista voimakkaammilta sisäisiltä elämyksiltä.

Eira kertoi muutamin sanoin Martin edellisenä iltana tapahtuneesta käynnistä. -- Minä olen valvonut koko yön. Ja pitkin päivääkin -- ihan puoleen päivään asti. -- Koko olemukseni on ollut ainoana hätähuutona hänen puolestaan. Mutta sitten sain kuin suuren rauhan. Minä tiedän, että hän nyt tavalla tai toisella on voittanut.

Väinö Eerola ei puhunut mitään. Hän vain katsoi ja pani vaa'alle. Eira oli hänestä aina ollut erinomaisen raitishenkinen ihminen. Ja kun hän nyt rupesi puhumaan tällaisia, oli siinä selvät sairastumisen oireet tai -- oli tässä jotain mystillistä, ilmiö -- senluontoinen kuin langaton sielullinen sähkölennätin.

-- Tätä Martin käsittämätöntä voittoako sinä nyt juhlit, kysäisi hän vähän purevasti karistaessaan tuhan savukkeestaan läheiselle kukkalautaselle.

-- En tiedä. Minä en voi selittää mitään. Minä tiedän vain, että olen kokemassa jotain suurta ja ihmeellistä.

-- Ehkä itsessäsikin?

Kysymys tuli odottamattomana ja nosti hetkellisen punan Eiran poskille. -- Niin, miksi en voisi sanoa sitäkin.

-- Sinussa on jotain sellaista ihmeellistä, melkein juhlallista -- ihan kuin olisit löytänyt suuren salaisuuden omasta olemuksestasi.

-- Ehkä olen nähnyt, että _olisin voinut rakastaa_ ja _miten_. -- Eira sanoi sen hyvin hiljaa. Hänen äänensä värähti. Onnestako vai tuskasta? Eerola ei ollut selvillä siitä. Mutta sen hän tiesi, että hänen poskiaan äkkiä alkoi kuin polttaa ja että täytyi hyökätä kävelemään edestakaisin pitkin lattiata. Hänhän oli viskannut sanat tulemaan noin vain umpimähkään ajattelematta mitä sanoi. Hän oli oppinut niin perin vapaaksi Eiran seurassa ja nyt tämä hiljainen, tunteentäyteisenä annettu luottamus.

Hän häpesi, häpesi. Hän oli kovin, miehisin kourin käynyt käsiksi johonkin sanomattoman hienoon ja arkaan.

Hänenhän olisi pitänyt aavistaa! Ja hän olikin aavistanut -- joskin vain hetkittäin ja vaistomaisesti. He kaksihan olivat niin erehdyttävän lähellä toisiaan muutenkin. Mutta Eira, joka oli sellainen hiljainen, syvällinen ymmärtäjä ja hän kun oli kasvanut rinnan Martin kanssa, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt ja rakastanut tuollaista herkkää, syvällistä sielua?

-- Eira, sanoi Väinö viimein, -- hän seisoi ikkunan ääressä, silmäili itsepintaisesti ulos ja lähetti sanat kuin olkansa yli Eiralle. -- Suuri lahja vaatisi suurta vastalahjaa. Mutta minä sanon sinulle, että se mikä on kauneinta ja herkintä naisen sielussa tekee kömpelön miehen ihan mykäksi. Sitä ei voi mitään, tuntee vain, että vähintään pitäisi mennä pihalle ja riisua saappaat jaloistaan.