Part 17

-- Järkevä ihminen ei tyydy tyhjänpäiväisiin lupauksiin tulevaan elämään nähden. Hän ottaa osansa täällä.

-- Järkevää siis on vaihtaa katoamaton hyvä sellaiseen, josta paraimmassakin tapauksessa on iloa vain lyhyeksi hetkeksi?

-- Maisteri viisastelee Minkähän verran porvarit ovat tyytyneet siihen katoamattomaan hyvään?

-- Siinäpä se. Jos sitä mieltä olisi enemmän, olisivatkin olot paremmalla kannalla. Mutta luuletteko, että mikään paranee sillä, että työkansa ottaa kulkeakseen sivistyneitten turmeltuneita jälkiä? Minä puolestani uskon, että niin tuiki tarpeelliset ja välttämättömät kuin ulkonaiset uudistukset ovatkin, on apu meille sittenkin tuleva sisäisen uudistuksen tietä.

Halttunen tarttui uudelleen kirveeseen ja antoi sen heilahdella. Hänestä oli nähtävästi turha enää jatkaa ajatusten vaihtoa. Mutta kun Martti liikahtamatta jäi seisomaan paikalleen, keskeytti hän vielä kerran työnsä. -- Jos maisteri menee eteenpäin tätä tietä myöten, sanoi hän, tulette minun asunnolleni. Minä ja veljeni ostimme pienen talon muutama vuosi takaperin. Ja nyt on nuorin velikin luonamme. Hänethän maisteri muistaa? Hän oli sellainen pieni kiharapäinen lapsi, josta kaikki pitivät. Nyt hän pian kuolee. Hänessä on keuhkotauti. Martti nosti lakkiaan hyvästelevästi samalla kun päätti heti lähteä sairasta katsomaan. Nyt hänellä oli tilaisuutta siihen. Toisesta kerrasta ei ollut takeita.

-- Keskimmäinen meistä on työssä täällä tienvarrella minne rakennetaan uutta taloa, huusi Halttunen Martin jälkeen.

Kuljettuaan kappaleen eteenpäin saapui Martti rakennuspaikalle. Täällä oleva veli tunsi samoin kuin vanhempikin kohta. Mutta Martin puhuessa sairaasta rupesi veli estelemään Martin heille menoa. Siellä ei ollut miesväkeä kotona. Naisilla oli omat askareensa ja sairas oli niin heikko, ettei enää paljon jaksanut puhuakaan.

Viljam-veljen sanoissa oli jonkinlaista arkuutta, joka pisti Martin korvaan. Estelemisestä huolimatta hän kuitenkin jatkoi matkaansa. Hän tahtoi ainakin kerran vielä nähdä lapsen, joka oli leikkinyt hänen omien lastensa kanssa ja josta hän aina oli pitänyt erityisen paljon.

Astuttuaan noin puolisen tuntia hän viimein näki talon. Pihaan poiketessaan hän huomasi sen tyhjäksi ja autioksi. Muuan takkuinen koira tulla luntusteli vain unisesti vierasta kohti. -- Hän astui porstuaan ja raotti varovaisesti tuvan ovea. Suuri, avara perheentupa näytti myöskin ensi katsannolla tyhjältä. Mutta kun Martin katse perältä, jonne se ensin oli kääntynyt, kohdistui ovea lähinnä olevaan nurkkaan, huomasi hän siinä vuoteen. Vuoteessa makasi ohuella olkipatjalla nuori, hivuttavan taudin leimaama olento, joka taudin jäljistä huolimatta vielä vaikutti kauneudellaan suorastaan hämmästyttävästi.

Martti hätkähti. Se lapsi, jonka suuret sinisilmät ja ruskean kellertävät kiharat olivat muistuttaneet vanhan ajan alttaritauluihin kuvattuja enkelinpäitä, oli siis kasvanut nuorukaiseksi, jonka koko olemus jo ensi näkemällä lähtemättömästi painui mieleen. Otsa oli korkea ja häikäisevän valkoinen -- nyt kuten lapsuudessa vaaleanruskean kutriseppeleen kehystämä. Sisäänpainuneilla poskilla hehkui heloittava puna ja noissa taivaansinisissä silmissä loisti mitä kaunein kiilto. Sekä silmäluomien että ohimojen kohdalla erottuivat suonet hienoina sinisinä viivoina läpikuultavan ihon alta.

-- Paavo Halttunen, vieläkö te muistatte minua? -- Martti astui vuoteen luokse ja ojensi kättä.

Sairas kohoutui vaivoin toiselle kyynärpäälleen samalla kun hän ihmetellen pudisti päätään.

-- Minun nimeni on Martti Jänne. Minä asuin perheineni monena vuonna Syrjälässä. Te olitte silloin pieni, iloinen poika ja te leikitte monesti minun lasteni kanssa, vaikka ne olivatkin teitä paljoa nuoremmat.

Sairaan polttavankuuma käsi ojentui Marttia kohden. -- Nyt minä muistan. Te olitte aina ystävällinen minulle ja rouva samoin. Teillä oli pieni poika ja tyttö.

-- Jotka nyt ovat 16- ja 15-vuotiaita nuoria.

Sairas aikoi jatkaa jotain Martin puheeseen, mutta ankara yskänkohtaus esti häntä siitä. Kun viimein yskä ei enää tärisyttänyt hänen laihtunutta olentoaan, painui hän huohottaen, silmät puoliummessa ja otsa kylmänkosteassa hiessä takaisin vuoteelle.

Martti kumartui sairaan puoleen tiedustellen, voisiko hän jollain tavoin auttaa. Virkistävä juoma tekisi ehkä hyvää? Kai talossa oli ihmisiä, joilta sopi pyytää?

-- Tuossa on vesituoppi. -- Sairas kurotti kätensä ikkunaa kohden. Martti otti tuopin; pani kätensä sairaan pään alle ja koetti auttaa. Sitten hän tiedusteli, eikö saisi puolukkamehua tai jotain sentapaista tuoppiin pantavaksi. Vesi tuntui lämmenneen ikkunalla. Kylmä tekisi ehkä pahaa, mutta mehu virkistäisi.

-- Ei, ei. -- Sairas aivan hätääntyi. -- Minusta on muutenkin vaivaa. Uudelta vuodelta asti olen maannut tässä, enkä ole voinut tehdä mitään.

-- Ja tässä ovensuussako vuode on ollut koko ajan?

-- Niin, mitenkä muuten. Hyvähän tässä. -- Sairaan poskille nousi entistään helakampi puna.

Martti vilkaisi pihalle ja tiedusteli sitten, eikö kotosalla ollut ainoatakaan ihmistä. Eivät kai jättäneet näin heikkoa sairasta aivan yksin.

-- Kai Hilma -- Viljamin vaimo. -- Nythän on lypsyn aika.

Martti ei jatkanut puhetta siltä kohdalta. Hän käänsi sen toisaalle, itselleen vain luvaten tehdä voitavansa sairaan tilan parantamiseksi.

-- Olen niin iloinen, kun te tulitte, puheli sairas heikosti tehden kädellään Martin kättä tavoittelevan liikkeen. -- Se oli niin onnellista aikaa se siellä Syrjälässä. Äitikin eli silloin.

Martista näytti siltä kuin pojan silmään olisi kihonnut kyynel. Jos niin oli, painettiin se kuitenkin äkkiä takaisin lähteeseensä.

-- Taisitte olla pieni, kun äitinne kuoli, tiedusteli Martti ääni täynnä ymmärtämystä.

-- Kävin kahdeksatta. Ja samana keväänä hankki isä muuttoa tännepäin.

-- Tulitte tänne suoraan?

Paavo Halttunen nyökkäsi. -- Asuin minä kotona niin kauan kuin isä eli, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Vasta kun talo joutui veljille, lähdin ansaitsemaan.

-- Ja miten vanhana?

-- Viidennellätoista minä silloin olin. Martilta pääsi huokaus. Hän aavisti mitä kodittomuus tuolla iällä tiesi. Äidittömyyden hän ymmärsi vieläkin kovemmaksi. Hänen kasvonilmeensä puhui sairaalle sanoja selvemmin. Poika jatkoi siitä syystä hiljaa: -- Onhan se aikoinaan ollut vaikeata, toiste taas parempaakin, mutta nyt on kaikki, kaikki hyvin.

-- Hyvin? Te voitte sanoa niin? -- Martti katsoi kysyvästi sairaaseen. Samassa tämä kohoutui puoleksi istualleen vuoteessa ja ennenkuin Martti ennätti sanoa tai kysyä, tahtoiko hän jotain, hän alkoi taudin värisyttämällä, mutta silti vielä ihmeellisen kirkassointuisella äänellään veisata:

"Olen löytänyt sen, josta ennustivat pyhät profeetat muinoisin, jonka päivän nousua vartosivat isät sydämin sykkäilevin."

Laulu katkesi sille kohdalle yskänkohtaukseen. Ja kun yskä hellitti, sairas huohottaen ja silmät puoliummessa painui vuoteelle. Hän makasi yhä liikkumattomana, kun tuvanovi äkkinäisellä nykäyksellä avattiin ja kookas, rotevarakenteinen nainen maitoastia kädessään astui tupaan. -- No, joko -- alkoi hän kimakasti sisään astuessaan, mutta lause katkesi kesken hänen huomatessaan vieraan. -- Kas niin, vai on täällä vieraita, jatkoi hän äänen muuttuessa hiventä lauhkeammaksi. Sitten hän pyyhkäisi kätensä esiliinaansa ja tuli kattelemaan. Martti selitti muutamalla sanalla taloontulonsa ja käänsi sitten puheen sairaaseen.

-- Niin, niin, katkaisi emäntä päivitellen -- säälittävää se on ... Tuossa hän nyt on maannut kaiken talvea vaivaksi sekä itselleen että muille. Kiusantekoa se sellainen ihan on, kun ei parane eikä kuole. Hyvin minä häntä olen hoitanut. Sen tietää jokainen. Mutta eipäs vain sittenkään kuole, vaikka näkee miten raskasta tämä minulle on.

-- Kyllä minä pian. Minä tunnen sen, Hilma. -- Sairas tarttui itse puheeseen. Hänen kasvoillaan oli ystävällisen iloinen ilme. Äänen sointu oli kuin rohkaiseva.

Martti ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hämmästys ja inho salpasivat hänen äänensä. Ja ennenkuin hän ennätti tointua, oli jo emäntä uudelleen paukauttanut tuvanoven kiinni ja hävinnyt näkyvistä.

-- Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Ettekö tahtoisi muuttaa jonnekin, jossa saisitte hyvää hoitoa, tiedusteli Martti viimein hellästi tarttuen sairaan käteen. Mielenliikutus värisi joka sanassa.

-- Ei, ei! Kiitos vain, minä en tarvitse mitään. -- Sairaan kasvot loistivat suuren, sisäisen ilon kirkastamina. -- Minä olen niin onnellinen, paljon onnellisempi kuin siihen aikaan, jolloin minä tavoittelin kaikenlaista hyvää täällä maan päällä. -- Sairas puristi heikosti hänelle ojennettua kättä. -- Se vain minua surettaa, etten tästä suuresta ilostani voi antaa muillekin. Heillä ei ole aikaa kuulla. Ja sitten he eivät ymmärräkään. Ja on kuin sydän monesti ihan pakahtuisi iloon.

-- Ettekö te kärsi teitä ympäröivistä oloista, kysyi Martti hiljaa ja arasti. Hänen ajatuksensa kääntyi ehdottomasti oloihin, jotka hänelle itselleen olivat niin kipeän raskaat.

-- Kärsi? Ei, ei! Mitä se merkitsee, kun vajaa pian lakkaa ja täydellisyys tulee, kun kuoleva pukee päälleen kuolemattomuuden.

-- Paavo Halttunen, sanoi Martti hiljaa ja hartaudella. -- Te olette rikas ja onnellinen ihminen. Teidän ilonne on riippumaton elämästä ja sen ulkonaisista oloista.

Ilta oli pimennyt ja kello kävi kymmenettä, kun Martti pikamarssissa läheni kotiaan. Hän avasi hiljaa pihaportin, nousi pitkin harppauksin portaita ja solahti sitten äänettömästi etehiseen.

Ruokailuhuoneen pöydällä oli lasi maitoa ja pari voileipää siihen asetettuna kuin häntä varten. Muuten tuntui koko talo nukkuvalta. Ei kuulunut ääniä, ei askeleita.

Martti teki pikaisen kierroksen huoneissa. Elvi ja Asra nukkuivat vuoteissaan, muista ei näkynyt jälkeäkään. Viimein hän meni parvekkeelle. Siellä istui Irma. Hän luki jotain, mutta työnsi kirjan hätäisesti piiloon isän tullessa, kavahti pystyyn ja rupesi kiireesti selittämään, että äiti oli lähtenyt huviretkelle naapurien kanssa ja ottanut Einarin ja Harrin mukaansa.

-- Ja sinäkö jäit tänne isää odottamaan? -- Martti veti tytön hellästi puoleensa. Hän tunsi vastustamatonta tarvetta osoittaa hellyyttä jollekulle.

Irmalta pääsi lyhyt, hämilleen menevän naurahdus. Ajatus, että hän olisi jäänyt isää vastaanottamaan, oli yhtä hämmästyttävä kuin mahdoton. Ja samassa kun hän ajatteli tätä, tapaili käsi kirjaa, jonka hän oli työntänyt selkänsä taakse. Kun se nyt ei vain joutuisi isän käteen!

-- Tulehan nyt, puheli Martti työntäen tytön edellään ruokailuhuoneeseen. -- Sytytetään valkeata. Ehkä sinun on nälkä. Minä en ole ruuan tarpeessa.

Irma käännähti äkkiä kuin kiiruhtaakseen sytyttämään tulta. Hän pelkäsi, että isä huomaisi kirjan, jota hän milloin piteli edessään milloin takanaan. Mutta juuri käännähtäessään hän sen pudottikin. Isä kumartui samassa, nosti sen maasta ja luki nimen.

-- Mistä sinä olet saanut tämän, kysyi hän hetken arveltuaan. Kysymys tuli siksi odottamatta, ettei Irma keksinyt kiertotietä. -- Minä ostin, sanoi hän pään kohotessa uhmaavasti.

-- Ja mistä sait rahaa?

-- Äiti antoi.

Martti ei kysynyt enempää. Hän tarttui kiireisesti voileipään ja rupesi pureksimaan. Sitä tehdessään hän käänsi kirjaa niin, että näki takasivun ja hinnan. Se maksoi 6 markkaa. -- Irma -- sanoi hän viimein -- minä olen vasta ollut hyvin heikon sairaan luona. Hän makaa kovalla vuoteella. Hänellä ei ole hyvää hoitoa. Sellaisia on monta, monta. Ja heitä me tahtoisimme auttaa, eikö niin? Mutta sinä tiedät, että elämä nyt on hyvin kallista ja isällä on monesti puute rahoista. Te nuoret, te voitte auttaa sillä, että nyt kun ette itse vielä ansaitse, säästätte varoja, joita isä hankkii.

Martti nousi, laski kätensä Irman olkapäälle ja katsoi häntä sydämellisesti silmiin. Tytön katse vältti. -- Minkätähden meidän aina pitää tyytyä vähempään kuin toiset, tuli nyrpeästi. Irma kääntyi selin isään, jonka käsi samassa valahti tytön olkapäältä.

Sanojen sointu enemmän kuin itse sanat mykisti Martin. Se oli niin tuttu, että siihen oli mahdoton vastata -- tytön kuullen.

-- Hyvää yötä, sanoi Martti väsyneesti ja kääntyi omaan huoneeseensa. Kuva vuoteella lepäävästä sairaasta, joka armottoman ympäristön keskellä riemuitsi sydämensä sisäisestä ilosta, nousi hänen eteensä. Hän olisi mielellään vaihtanut. Toinen oli niin kadehdittavan lähellä rajaa -- lähellä suurta lopullista voittoa.

Verkalleen riisuutuessaan huomasi Martti pöydällään avaamattoman kirjeen. Käsiala oli tuntematon. Mutta Martti sai sen nähdessään kohta epämääräisen tuskan tunteen. Hän painui raskaasti läheiselle tuolille ja mursi kirjeen.

Avunpyyntö, avunpyyntö taaskin. Uudelleen hätää ja kärsimystä, joka kaipasi lieventäjäänsä.

Martti nousi kävelemään lattiata pitkin ja suuret hikihelmet nousivat hänen otsalleen. Tuntui siltä kuin koko maailman hätä tänä päivänä olisi päättänyt käydä häntä piirittämään. Ja hän, hän oli varaton, voimaton, omien ristiriitaisten kotiolojensa kautta käsin ja jaloin sidottu mies.

Hän otti kirjeen pöydältä ja luki sen uudelleen. Sitten hän asettui vastaamaan. Hän tahtoi ainakin antaa sitä mitä köyhinkin oli oikeutettu antamaan: osanottoa ja ymmärtämystä.

Saatuaan vastauksensa valmiiksi hän alkoi kirjettä Eerolalle. Hän tunsi ystävänsä. Tämä saattoi murahtaa ja käyttää voimasanoja avunpyyntöjen tullessa, mutta kenenkään sitä tietämättä pantiin sitten postiin runsaatkin avustukset "tuntemattomalta". Silloin nimittäin, kun oli jonkinmoisia takeita siitä, että apu oli todella tarpeen, ja tässä suhteessa niitä oli, sillä Martti oli ollut hyvinkin tuttavallisessa suhteessa siihen kirvesmieheen, jonka leski nyt pyysi apua suuren lapsijoukkonsa eteenpäin auttamisessa.

Martti oli vielä kirjoittamassa, kun hän kuuli askeleita portaista. Sitten hän kuuli iloisia ääniä lasten, Sonjan ja erään naapurissa asuvan herran, jonka seura viime aikoina suuresti oli huvittanut Sonjaa.

Hänen huulensa vetäytyivät hetkeksi katkeraan hymyyn. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä Sonja olisi sanonut, jos hän itse noin olisi palannut kotiin iloisten naapurien saattamana.

Mutta katkera hymy väistyi samassa. Se oli sittenkin niin pientä tuo, niin pientä elämän suuren, velvoittavan ja raskaan todellisuuden rinnalla.

Saattajan askeleet kuuluivat poistuvan. Sonja rallatteli iloisesti etehisessä riisuutuessaan. Martti jatkoi kirjeensä kirjoittamista.

Paavo Halttunen muodostui tästäpuoleen keskukseksi, johon Martin ajatukset yhtenään kohdistuivat. Kaikki vapaahetkensä hän säännöllisesti vietti sairaan luona. Hän oli sen tarpeessa oman sisäisen ihmisensä puolesta ja hän tahtoi sitä pojankin tähden. Hän näki sairaan kasvojen kirkastuvan kohta avatessaan oven ja hän ymmärsi, että hänen lyhyet käyntinsä todella olivat -- erään köyhän, vanhan vaimon käyntejä lukuunottamatta -- ainoat ulkonaiset ilonaiheet pian lähtevän elämässä. Hänelle itselleen oli lisäksi -- se, että hän ponnistuksitta ja olemalla vain se mikä hän todella sisimmässään oli, valmisti toiselle iloa -- suuriarvoinen ja harvinainen kokemus. Hän oli tottunut arvosteluun "joutava", "kummallinen", "turhanpäiväinen".

Mutta juuri siitä syystä, että se mitä Martti teki sairaan hyväksi, tuotti hänelle pelkkää iloa, se ei häntä kokonaan tyydyttänyt. Hän häpesi aina niitä sydämellisiä kiitoksia, joita hän sai. Mitä merkitsi se, että hän oli tuonut vähän mehuvettä ja oman päänaluksensa sairaalle enemmän kuin sekään, että hän istui joutohetkensä täällä itse silloin aina saaden sisäiselle ihmiselleen sitä, mitä hän paraiten tunsi tarvitsevansa. Kieltäytyä, uhrata hän olisi tahtonut. Kaikkein mieluimmiten hän olisi toimittanut sairaan hyvän hoitajan huostaan, tai ottanut omaan kotiinsa. Mutta rahallisista syistä ei edellinen ollut mahdollista, muista jälkimmäinen.

Jos Martti itse vähäksyi toimintaansa Paavon hyväksi, arvosti sairas sitä sitä korkeammalle. Niin kiitollinen kuin hän olikin sen vähävaraisen vaimon käynneistä, joka vähistä varoistaan kantoi hänelle paraimmat palansa, eivät nämä voineet hänelle merkitä sitä, mitä puheluhetket Martin kanssa. Hän tunsi, että oli kuin päivä kirkkaana ja sisältörikkaampana olisi valjennut vain siitä ilosta, että sai odottaa Marttia.

Voittaakseen aikaa oli Martti ottanut tavaksi kulkea sairaan luokse erästä metsän poikki johtavaa oikotietä, jonka hän oli löytänyt. Kerran tavallista joutuisammin kiiruhtaessaan päämääräänsä hän näki hämmästyksekseen pyöräilijän tulevan metsäpolkua pitkin. Kohdalle tultuaan hypähti mies ketterästi maahan ja ojensi kasvot säteilevinä kättä Martille.

Vastaantulija oli pastori Kairi, jota Martti ei ollut tavannut muutamaan vuoteen. Niilo Ension ristiäispäivästä asti olivat nämä molemmat miehet tunteneet kasvavaa mielenkiintoa toisiinsa. Muutamana kesänä he Syrjälän tienoilla olivatkin olleet ei ainoastaan kanssakäymisissä, vaan myöskin jonkinlaisessa yhteistoiminnassa paikkakuntalaisten keskuudessa -- jolloin heidän ympärilleen kerääntyneeseen piiriin muiden muassa kuului Eemeli Halttunen. Senjälkeen kuin pastori tuli nimitetyksi kokonaan toisella taholla olevaan pitäjääseen, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet. Kirjevaihdon kautta he ainoastaan olivat koettaneet ylläpitää alkunsasaanutta ystävyyttä.

Pastori asetti pyöränsä nojaamaan männynrunkoa vastaan, laski molemmat kätensä Martin hartioille ja aivan säteili ilosta. -- Terve, sinä vanha ystävä! Olipa tämä onnellinen sattuma!

He asettuivat muutamalle kumossa olevalle koivunrungolle ja rupesivat juttelemaan ja pastorin iloisesti jatkaessa ihmettelyään tästä odottamattomasta tapaamisesta, kiinnitti Martti huomiota hänen päivettyneisiin kasvoihinsa ja voimaa uhkuvaan olentoonsa. Hän tunsi tätä tehdessään jonkinlaista haikeata iloa siitä, että toisilla oli sitä, jota hän itse kaipasi.

-- Ja täällä sinä elää nutustelet, puheli pastori yhä iloisesti -- etkä anna tietoa itsestäsi, et edes vaikka se ihme on tapahtunut, että minä olen mennyt kihloihin.

Kihloihin! Martti tunsi kuin pettyvänsä. Ja samalla ihan rupesi ahdistamaan rintaa -- toisen puolesta. Toveri oli ollut kadehdittavan vapaa. Ja samalla hän oli ihaillut toisessa sitä kypsyyttä, jota hänellä itsellään ei ollut siihen aikaan, kun sitä olisi tarvittu. Hän muisti, että Sonjan herättämä keskustelu Niilo Ension ristiäisissä naimisista ja naimattomuudesta oli tuntuvasti lisännyt hänen mielenkiintoaan pastoriin. Nuoruusiälle harvinaisella selvänäköisyydellä pastori oli puhunut naimisissaolon persoonallisuutta sitovasta ja ulospäinsuuntautuvaa työtä ehkäisevästä luonteesta. Ja se, että hän itse vuosi vuodelta oli pysynyt naimattomana, oli aina Martista tuntunut sekä ilahduttavalta selvänäköisyydeltä että voitolta. Ja nytkö hänkin!

-- Kyllä olosi tästä puoleen tulee tuntuvasti muuttumaan, jatkoi Martti onnitteluihinsa ja huokasi samalla huomaamattaan. -- Naineena on miehelle mahdotonta elää niinkuin sinä tähän asti olet elänyt -- niin periaatteittensa mukaisesti, tarkoitan.

-- Mahdotontako? -- Pastori nauroi. -- Ei hyvä ystävä. Tästä puoleen se vain tapahtuu kaksinkertaisella voimalla. Me olemme jo olleet vuoden kihloissa, vaikka nyt vasta olemme antaneet asian toisillekin tiedoksi. Ja minkälaista luulet yhdessäolomme olleen? Luuletko, että olemme kuherrelleet pappilani nurkissa? Ei, tiedätkö, me olemme vain kuin parihevoset, joille on kevyempää ja iloisempaa kulkea rinnan työssä kuin yksin. Sinä tiedät, että minulla pappilassa on ollut vain pari huonetta itseäni varten. Muissa olen pitänyt sairaita tai kodin ja hoivan tarpeessa olevia, joita mummoni on hoidellut. Tästäpuoleen saamme 3 huonetta itseämme varten ja vaimossani, joka on sairaanhoitajatar, mitä parhaimman avun työssä. Sen olen jo nähnyt, kun yhdessä olemme touhunneet. Martti huokasi syvään. Hän muisti omaa kihlausaikaansa. Sen hurmaa, sen ristiriitoja, sen suuria lupauksia. Ja tulos, tulos, minkälainen oli se ollut?

Ja kuitenkin oli hänen tahtonsa silloinkin ollut rehellinen.

Pastorin suu ja silmät yhä vain nauroivat. -- Jos sinä, hyvä ystävä, olet pitänyt minua jonkinlaisena naimattomuudenapostolina, olet todella erehtynyt. Lähtökohtaan nähden vain olen ollut toisella kannalla kuin suuri yleisö. Nuo Eira-neidin puheet Niilo Ension ristiäisissä tekivät minuun pysyvän vaikutuksen. Minäkin uskon nyt, että monet avio-onnettomuudet olisivat vältettävissä, jos ei yleensä oltaisi sillä kannalla, että naimisiinmeno ikäänkuin kuuluu asiaan. Olisi lähdettävä siitä, että se ei kuulu asiaan, ellei se käy sisäiseksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen, se käy välttämättömäksi vasta silloin, kun todella olen tavannut sen, joka on luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani, on oman olemukseni täydennys niin selvällä ja tuntuvalla tavalla, etten voi tulla toimeen ilman häntä. Tätä käsitystä saan ehkä kiittää siitä, että nain kauan olen saanut nauttia naimattomuuden täydestä vapaudesta ja lopuksi löytänyt sen oikean, nimittäin Eira-neidin suojatin ja sanoisinko "pikku siskon", kuten hän itse nimitti itseään. Morsiameni on Airi Kaarre.

Martinkin mieli alkoi sulaa siitä sydämellisestä ilosta, jota pastorin koko olemus säteili. Olihan kevät kevättä aina -- huolimatta siitä, että elämässä oli paljon hallan panemaa. Ja tuollainen rohkea, yhteinen itsensäunohtava uurastus yhteishyväksi ei suinkaan olisi kantamatta hedelmää.

Hän puristi sydämellisesti toverinsa kättä. -- Minä voin täydesti iloita kanssasi, vaikka et olekaan -- kuten ehkä olin toivonut -- mikään naimattomuuden apostoli. Mutta omasta puolestani olen nykyään enemmän umpikujassa kuin ehkä koskaan. Minä alan uskoa, että vain häikäilemätön yksipuolisuus vie johonkin tuloksiin elämässä. Se, joka riistäytyy irti kaikista tavallisen elämän vaatimuksista, joka elää Diogeneksen tai jonkun paljasjalka-apostolin elämää, hän voi esimerkillään jotain tehdä ja vaikuttaa nykyisten nurjien olojen parantamiseksi, mutta se, joka koettaa kulkea jonkinlaista keskitietä, hän luisuu vähitellen auttamattomasti tavanmukaisen elämän mukavuuteen ja ylellisyyteen.

Pastori nauroi. Kova tuomio minulle -- minä näet olen juuri matkalla Helsinkiin, jossa me yhdessä aiomme ostaa porsliinia, syömäkaluja ja sen semmoista. Pelkään pahoin, ettei Diogenes koskaan ollut sellaisessa hommassa.

Martti ei voinut olla naurahtamatta. Mutta samalla hän nousi. Paavo Halttunen oli edellisenä päivänä ollut tavallistakin huonompi. Ja tämä odottamaton tapaaminen oli jo vienyt paljon aikaa. -- Eihän sinulta nyt saakaan oikeata vakavaa sanaa. Paras kun lähden, lisäsi hän veitikkamaisesti.

Pastori talutti pyöränsä esille. -- Saapa kuin saakin -- kaikesta huolimatta -- sanoi hän iloisesti. -- Monet arvelevat kotia perustaessaan, minkä verran he voivat hankkia itselleen. Me ajattelemme ensi sijassa sitä, mistä me suinkin voimme kieltäytyä. -- Hän puristi Martin kättä ja hypähti pyörälleen. -- Kun syömäkalut ja keittoastiat on ostettu, tulemme teille vierailemaan, huusi hän taakseen katsoen. Sitten hän katosi tien käänteeseen Martin lähtiessä puolijuoksua jatkamaan matkaansa.

Kun hän jonkun ajan kuluttua hengästyneenä avasi Halttusten tuvanoven, oli hänen ensi ajatuksenaan, että hän tuli myöhään. Paavo makasi vuoteellaan kuoppiinsa painuneet silmät ummessa ja kasvoillaan palttinan valkeus. Sisäänpainunut rintakehä nousi ja laski miltei huomaamattomasti.

-- Noin hän on maannut jo pari tuntia, selitti Viljamin vaimo, joka seisoi vuoteen jalkopäässä selkä suorassa, kädet lanteilla puuskassa ja kasvoillaan uteliaan odottava ilme Joukko sekä omia että lähimmän naapurin lapsia tungeskeli hänen ympärillään, hekin uteliaina vilkaisten kuolevaan.

Martti nosti tuolin vuoteen viereen ja otti Paavon käden hellävaroen omaansa. Hän tunsi valtimon tykkivän epätasaisesti ja heikosti.

-- Minä sanoin hänelle, puheli yhä emäntä, -- että mitäpä maisteri joutais joka päivä juosta työmiestä kuolettamassa, mutta hän vain odotti, kun maisteri oli luvannut. Ja siihen odotukseensa taisi nyt nukkua. Minulla onkin jo lakanat ja laudat reilassa. Ja kirstukin odottaa aitassa. Saatiin niin halvalla, kun se ruotiukko, jolle se oli tilattu, parani.