Part 16

Mieliala joukossa, joka yht'äkkiä oli kasvanut odottamattoman suureksi, tuntui olevan sopusoinnussa luonnon kanssa. Keskustelu ei ollut vilkasta, mutta hilpeätä ja sopusointuista. Anna-Stiina, joka tavoilleen uskollisena oli vetäytynyt vähän syrjään muista, ilmeisesti aikoen jurottaa yksin nurkassaan, innostui Sonjan houkuttelemana kertomaan kaikenmoista kansan tavoista ja taruista hänen lapsuutensa vuosilta ja Sonja käänsi kaiken vaikeammin tajuttavan taiteilijalle toisten kysymyksillään houkutellessa Anna-Stiinaa jatkamaan.

Eiran täytyi tuontuostakin itsekseen ihmetellä Sonjaa. Hän oli todella ihastuttava tänä iltana, niin hilpeän iloinen, niin ystävällinen ja tasaisen sopusuhtainen mielialassaan. Lapset keikkuivat hänen ympärillään kärkkyen itselleen lupaa valvoa tavallista pitempään ja parlamentteerauksessaan heidän kanssaan hän tuntui itsekin iloiselta, veitikkamaiselta lapselta. Seuraapitävänä emäntänä hän näytti ajattelevan kaikkia ja kaikkea samalla kuin hän hoiti kaksikielistä keskustelua joustavana ajatukseltaan, kieleltään ja liikkeiltään.

Eira vilkaisi muutaman kerran Marttiin. Mitähän tämä mahtoi ajatella ja tuntea? Hänkin näytti ihastelevasti katsovan Sonjaan. Mutta samalla oli katseessa jotain vakavan tutkivaa aivan kuin hän olisi pyrkinyt jonkin tuntemattoman ja salatun syvyyden pohjaan. Mustasukkaisuudesta ei kuitenkaan näkynyt piirtoakaan. Siksi objektiivisesti arvosteleva oli katse.

Eira kysyi itseltään -- samoin kuin Anna-Stiinakin -- olivatkohan he lopultakin arvostelussaan erehtyneet. Olivatko asiat sittenkin paremmalla kannalla, kuin he olivat uskoneet? Eirassa se ajatus oli herännyt jo harjulla, hänen puhellessaan Martin kanssa Tämä tuntui kyllä alakuloiselta. Hän puhui -- kuten tavallisestikin -- puutteistaan ja virheistään, joita hän löysi itsessään niin paljon ja jotka hänessä herättivät orvon voimakasta ikävää siihen maahan, missä vajaa lakkaa ja täydellisyys vallitsee. Lisäksi hänellä myöskin oli tuntuvasti taloudellisia huolia. Ja niistäkin hänen täytyi ainakin suurimmaksi osaksi syyttää itseään. Hänellä oli erinomainen kyky ajaa asioitaan niin, että toimipa hän tavalla tai toisella, hän joutui kärsimään omantunnon soimauksia. Hän oli kauan pitänyt oikeimpana aina kysyä Sonjankin mieltä ennenkuin esimerkiksi antoi avustusta jollekin sitä pyytävälle. Mutta tästä kannasta hän viime aikoina oli luopunut. Sonja oli niin helläsydäminen äiti ja hän tunsi kaikki lastensa toivomukset ja halut niin kipeänä tarpeena, että hänestä harvoin olisi sopinut luovuttaa toisille jotain kodin niukoista varoista. Ja kun Martti kuitenkin oli sitä mieltä, että oli autettava tarvitsevaa lähimmäistä, ei ainoastaan ylijäämällä, vaan persoonallisesti kieltäymystenkin kautta, täytyi hänen kai ansaitsemillaan varoilla auttaa silloinkin, kun Sonja ei katsonut siihen olevan syytä. Tältä kannalta ajatellen hän viime aikoina oli toiminut. Ja tällaisessa mielentilassa hän edellisenä talvena oli antanut hänen oloissaan tuntuvan lainan eräälle tarpeessa olevalle työmiehelle, jonka hän tiesi rehelliseksi. Nyt oli työmies kuitenkin tapaturmaisesti kuollut, eikä Martti voinut ruveta murtuneelta leskeltä velkomaan.

Tämä muiden seikkojen lisänä oli kuitenkin arveluttavasti huonontanut hänen muutenkin huonoa taloudellista asemaansa, eikä näyttänyt mahdolliselta päästä parempiin oloihin. Heidän elämänsä tuli luvattoman kalliiksi. Hän koetti supistaa menoja -- itsensä suhteen aivan äärimmäisyyteen saakka -- ja Sonjaankin nähden niin suuresti kuin mahdollista, mutta mikään ei näyttänyt auttavan.

Tällaisia huolia oli Martti Eiralle valittanut. Mutta vaikka tässä olikin huolen syytä, oli kaikki tällainen siksi vanhaa ja tuttua, ettei Eira kovinkaan säikähtänyt. Hän oli odottanut pahempaa. Oliko tuo odottelu lopultakin ollut sulaa mielikuvitusta?

Eira kuuli huoneeseen johtavan, avonaisen oven kautta Sonjan äänen. Tämä oli Martin pyynnöstä asettunut vanhan harmoonion ääreen ja sai taidokkaasti käyttäen sen heikkoja äänivaroja sulavasointuisen säestyksen laululleen. Ääni oli verhottu, pehmeä, sopusoinnussa hämärtyvän kesäillan kanssa. Se eristi kuulijan häntä ympäröivästä maailmasta ja vei hänet sisäisen elämän syviin, hämäräperäisiin sokkeloihin. Viimein päättyi se hartaalla: "Oi muistatko vielä sen virren?"

Martti käänsi päänsä äkkiä syrjään. Hänen katseensa kostui. Mutta hän niinkuin toisetkin kiitti vain lämpimästi Sonjan uudelleen palatessa seuraan.

Ainoa, joka näkyi olevan toisen tunnelman vallassa, oli taiteilija. Hän oli näihin asti ollut vaitelias. Nyt hän tunsi oman hetkensä tulleeksi. Hänkin rupesi kertomaan ja -- ivaamaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Pilkkaa ja piiskaa se kaikki ansaitsi -- ivanaurun ja kaikkeen luottamattoman, elämän alastomaksi riisuvan cynismin ruoskaa.

Muut vaikenivat -- Sonja yritteli muutaman kerran väistellä tai viskata vastaväitteitä, mutta hän tuntui olevan joko haluton vastustajan toimeen tai huomasi jostakin syystä tuntevansa tilapäistä kykenemättömyyttä hänelle tuttuun sanasotaurheiluun. Hän katsoi useamman kerran sekä pyytävästi että käskevästi Marttiin. Mutta Martti vain myönteli ja oli lammasmainen. Sonjan sisin oikein kuohahti. Nyt, nyt juuri olisi pitänyt näyttää, että hän oli mies eikä laupeasilmäinen nahjus, joka aina koetti löytää oikeutetun puolen asiassa, sanottiinpa hänelle mitä hyvänsä. Olisipa nyt esimerkiksi viskannut tuon toisen silmille purevan jutun aikaansa seuraavasta taiteilijasta, joka höysti elämäänsä tilkalla "jumalallista kevytmielisyyttä".

Mutta mitä vielä!

-- Niin, kyllä se niin on, kuuli Sonja samassa Martin uudelleen myöntävän, -- ruoskaa me jokikinen tarvitsemme. Mutta on asialla toinenkin puoli. Luin kerran tarun, joka juuri johtuu mieleeni. Kansaa oli kerääntynyt pieneen kadunkulmaukseen syrjäisessä Samarian kaupungissa. Keskellä katua makasi kuollut koira. -- Viekää pois, että pääsee kulkemaan, huusi kiivaasti joku joukosta. -- Hyi, kuinka se löyhkää ja saastuttaa ilman, jatkoi toinen. -- Miten inhoittavan likaiset ja veriset, sen korvat ovat, lisäsi kolmas. -- Silloin tunkeutui muuan tuntematon mies joukosta esille. Varovaisesti, melkein hellästi hän kumartui koiran puoleen, kohotti hiukan sen päätä ja sanoi yksinkertaisesti: Mutta katsokaa, miten kauniit ja helmenvalkeat sen hampaat ovat! -- Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään ja katosi ihmisjoukkoon. Mutta joukosta koroitti muuan nainen äänensä: -- Se oli Jeesus Natsarealainen. Ei kukaan muu olisi nähnyt kaunista löyhkäävässä koiranraadossa.

Syntyi hetken syvä äänettömyys. Sitten taiteilija kohautti olkapäitään ja koetti nauraa. Hänestä Martti tänä hetkenä oli entistäkin vastenmielisempi lammasmaisessa hyvänahkaisuudessaan. Viaton, ystävällinen hymy huulillaan istui hän tässä rinnalla ja oli kuitenkin kaikessa lammasmaisuudessaan kuin riisunut aseet toiselta.

Samassa Martti nousi ja meni sanaakaan sanomatta sisälle huoneisiin. Kun toiset kuulivat hänen sulkevan oven jälkeensä, sanoi Eerola äkkiä: Jos minä satojen seurassa ja silmät ummessa olisin kuunnellut tätä kertomusta, olisin epäröimättä sanonut: Sen kertoi Martti Jänne.

-- Sinä olisit tuntenut äänestä. -- Eira hymyili.

-- Olisin tuntenut muustakin.

-- Niin, sen kertoi minun Marttini! -- tuli odottamatta ja alas painetun tunteen voimasta värisevällä äänellä. Sonja säteili kuin suuren tunteen kirkastamana.

Taiteilija nousi sanoakseen hyvää yötä. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

-- Martti, sanoi Sonja myöhemmin jäätyään kahden Martin kanssa -- kun sinä olisitkin mies! -- Hän laski kätensä Martin olalle ja teki liikkeen kuin olisi hän vallattomasti tahtonut puistaa Marttia. -- Kun saisin miehen sinussa hereille!

-- Ja luuletko, ettet saa! Helpostikin. Ja hän on vallassasi kuin lankavyyhti. Sillä sinä olet nainen ja minä olen mies. Mutta mitä sinä sillä voitat?

-- Sinä revit erittelylläsi kaikki rikki. -- Sonja kääntyi kiivaasti poispäin Martista, viskasi hiuksensa hajalleen ja rupesi niitä suorimaan.

Martti huokasi raskaasti. -- Parempi sittenkin eritellä ja päästä selvyyteen kuin uskoa valheeseen.

-- Erittelemällä pääsee pian eroon itse elämästäkin. Tiedätkö, miten paljon ihmisessä voi kuolla, kun jokaisen hänen tekonsa, hänen sanansa syvintä alkujuurta pengotaan ja tutkitaan. -- Sonjan ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. -- Sinä vastustat vivisektioonia, sinä raivoat, sinä hellyt kyyneliin, kun puhut viattomien kärsimyksistä. Mutta itse toimitat julminta vivisektioonia. Seisot kuin ase kädessä penkomassa joka tunteen, joka teon ja ajatuksen syvintä alkusyytä. Ikäänkuin ei elämässä olisikaan muuta kuin sinun ajatuksesi ja sinun tunteesi. -- Hän kiihtyi kiihtymistään. -- Tuollainen on raukkamaista, raukkamaista, viskasi hän vielä viimeiseksi tulemaan.

-- Sinä olet oikeassa -- nyt niinkuin aina. -- Martti puhui hiljaa ja levollisesti. -- Mutta valitettavasti sattuvat ajatukseni ja tunteeni olemaan suuriarvoisena tekijänä omassa elämässäni. Siitä en pääse.

Sonja ei vastannut. Hän viskasi valmiiksi punomansa palmikot selkänsä taakse ja rupesi aukomaan kenkänsä nauhoja.

-- Muuten, jatkoi Martti verkalleen ja selvittelevästi -- on se ihmeellistä, että kun me keskustelemme jostain, sinä olet sanoissasi aina oikeassa. Se minua on ihmetyttänyt siitä asti kun me tutustuimme. Ja luulen, että sekin herätti minussa kiintymystä sinuun, että sinä aina vedit esiin sellaisia puolia, joihin minä en ollut kiinnittänyt huomiota ja joissa oli niin paljon oikeutettua. -- Hän vaikeni äkkiä, hymähti omituisesti ja painoi huulensa päättävästi kiinni. Hänhän taaskin oli ruvennut erittelemään!

Äkkiä Sonja seisoi hänen edessään. -- Martti, sinä rakas, rakas, jonka vertaista ei löydy! Sinä suuri, rakas lapsi! Sinähän et osaa edes olla mustasukkainen. Minkä minä teen sinulle, että näkisin sinut onnellisena rinnallani!

Kyyneleet juoksivat Sonjan poskia pitkin. Hän painui Martin syliin, käsivarret kiertyivät rakastavina Martin kaulaan, hänen kuuma hengityksensä lämmitti Martin rintaa ja Martti tunsi hänen taaskin lepäävän sylissään vapisevana kuin lennossaan väsähtänyt, suojaa etsivä lintu.

Kaikki, kaikki muu oli sinä hetkenä kuin poispyyhkäistyä. Martti tiesi vain sen, että hänellä oli sylissään äsken niin säteilevän kaunis nainen ja että tämä oli se nainen, jota hän rakasti.

Mutta kun yösydän aikoja sitten oli ohi, ja Martti Sonjan nukkuessa yksin valvoi vuoteellaan, nousivat taas alkusyitä ja juuria tutkivat ajatukset entistä suuremmalla voimalla häntä ahdistamaan.

Sonja oli, kuten hän tahtoi, saanut miehen hereille. Ja mies oli humaltunut -- ehkä siitäkin syystä, että ihminen hänessä ikävöimällä ikävöi rakastaa sitä naista, jolle hän kerran oli antanut sydämensä ensimmäisen ihannoivan ja palavan rakkauden. Mutta nyt, kun yön yksinäisessä hiljaisuudessa totuus puhui lahjomatonta kieltään, oli kuin itkua hänen sisimmässään. Ihminen hänessä itki ihmistä, itki oman sielun täydennyssäveltä -- ymmärtäjää.

Se viidestoista kesä Syrjälässä oli -- kuten Sonja toivoi -- muodostunut myöskin viimeiseksi. Kahtena seuraavana kesänä he asuivat eräässä vilkasliikkeisessä saaristopaikassa lähellä Helsinkiä ja nyt oli Martti vihdoinkin Sonjan kiihkeästä pakotuksesta vuokrannut perheelle kesäasunnon Huopalahdessa.

Sisimmässään Martti yhä vielä sairasti eroa Syrjälästä. Yhtä suuresti kuin hän pelkäsi kaikkea pinttynyttä kiinnipitämistä entisajan näkökohdista siinä, missä uusi aika totuuksineen vaati aikaa ymmärtävää, avartunutta mieltä, yhtä äärimmäisyyteen kiintynyt hän oli vanhaan asioissa, joissa tuo vanhasta kiinnipitäminen ei tullut ristiriitaan hänen omantuntonsa kanssa. Häntä vaivasi Sonjan mieliteko muutella huonekaluja paikasta toiseen, hankkia uutta ja työntää vanha syrjään. Vanhasta eroaminen tuotti hänelle aina enemmän tai vähemmän sisäistä kipua. Ja vanhan hän myöskin tahtoi pysyttää siinä missä hänen katseensa oli tottunut sen löytämiseen. Hänestä ulkonainen muotonsasäilyttäminen kodin piirissä lisäsi kodin synnyttämää rauhan ja levon tunnetta.

Sonjasta tämä Martin kanta osoitti ahdasta arkimieltä, aistin ja sisäisen rikkauden puutetta. Eira näki siinä todistuksen Martin tunteitten syvällisyydestä ja uskollisuudesta.

Martti oli niin syvästi kiintynyt Syrjälään ei vain siksi, että hän oli tottunut sielläoloon ja että siihen liittyivät muistot hänen avioliittonsa ensimmäisestä, onnellisesta ajasta ja Niilo Ension elämän varhaisimmista kuukausista, hän rakasti sitä myöskin hiljaisena, etäällä valtatiestä olevana maalaiskotina, joka hänelle muistutti hänen omaa lapsuuttaan ja jossa "kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja kaunisti". Hän rakasti sen tuttuja lahdenpoukamia, sen nurmettuneita, monesti havunneulasten peittämiä metsäpolkuja, sen kilahtelevia karjankelloja ja yniseviä vasikoita -- kaikkea tätä ja paljon muuta lisäksi, talonväestä puhumattakaan. Nämä viimeksimainitut tuntuivat kaikki hänestä aivan persoonallisilta ystäviltä vanhasta ruotimummosta, touhuavasta emännästä ja harvasanaisesta, mutta leikkisästä isännästä alkaen pikku Miinaan asti, joka vanhempiensa silmäteränä oli kasvanut pienestä pellavapäästä nuoreksi, kukoistavaksi tytöksi.

Ero Syrjälästä toi uudelleen Martin mieleen sen, minkä hän ulkomailla ollessaan elävästi oli tuntenut. Hänen oli vaikea siirtää sieluaan paikasta toiseen. Sisin tuntui jäävän siihen ympäristöön, johon se oli tottunut, jotavastoin ulkonainen ihminen vastaanotti vaikutuksia uusista ja oudoista oloista. Siksi oli muutto repivää.

Syrjälästä siirtymisellä oli sitäpaitsi muitakin puolia, jotka vielä enemmän kuin nuo persoonalliset näkökohdat painoivat Martin mieltä. Elinkustannukset siellä olivat olleet harvinaisen halvat. Perheen taloudelliselle asemalle tämä merkitsi paljon jo aikaisemminkin ja olisi merkinnyt vielä enemmän nyt, kun maailmansodan johdosta elämä kallistumistaan oli kallistunut. Mutta nyt ei Sonja enää jaksanut asettua tuollaiseen kolkkaan. Se saaristopaikka, jonka hän itse yhdessä Niilo Ension kanssa oli heille valinnut ja jossa he pari kesää olivat asuneet, ei häntä myöskään enää tyydyttänyt. Hänen täytyi kerrankin päästä hauskempaan ja mukavampaan ympäristöön. Eikä mikään hänestä niin vastannut hänen nykyisiä toiveitaan, kuin kaunis, pieni huvila, jonka hän oli löytänyt Huopalahdesta.

Martti pani vastaan niin kauan kuin mahdollista. Huvilan kesävuokra oli hänen kukkarolleen tuntuva. Ja lisäksi tulisivat tietysti lukemattomat rauta- ja raitiotieliput Sonjalle ja lapsille sekä monesti Helsingin hintoja korkeammat maksut elintarpeista.

-- puhumattakaan siitä vierastulvasta, jonka Martti tiesi suuntautuvan sellaisella paikalla sijaitsevaan kotiin.

Tämä asia sai kuitenkin samanlaisen ratkaisun kuin monesti kysymykset, joissa Martti ja Sonja olivat eri mieltä. Täti Alfelt lahjoitti Sonjalle rahat vuokraan ja Martin oli taipuminen.

Martti sai sinä kesänä olla tavallistakin enemmän yksin. Sonjalla oli yhtenään vieraita tai hän itse oli kylässä. Nuoret huvittelivat kukin tavallaan ja tahollaan. Lukuunottamatta nuorinta, jota vielä kannettiin käsivarrella, olivat he jo kaikki siinä iässä, että osasivat koota seuraa ympärilleen. Ja ne olot, jotka nyt ympäröivät heitä, olivat kaikkinaiselle huvittelulle ja seuranpidolle suotuisat. Martti sai siksi yksin viettää erakkoelämäänsä.

Kun hänellä oli joutoaikaa, harhaili hän enimmäkseen metsissä etsien syrjäisiä, muille tuntemattomia polkuja, joista hän pääsi maalaiselämän makuun. Monesti hän myöskin käveli Oulunkylään päin, jossa Eira tänä kesänä oli vuokrannut itselleen huoneen aivan siinä samassa huvilassa, missä Martti äitineen ennen oli asunut. Samoillessaan metsäpolkua pitkin saattoi Martti joskus joutua poluille, joihin hän jo nuorena opiskelevana oli tutustunut. Ja kun hän jatkoi kulkuaan tuttua tietä pitkin, tuntui monesti siltä kuin välillä olevat, pitkät vuodet olisivat tulleet poispyyhkäistyksi hänen tajunnastaan. Hän oli jälleen äitinsä poika. Hän kiiruhti hiljaista, pientä kotia kohden siinä tiedossa, että perillä odottaa hän, jonka suurin ilo on ottaa omille hartioilleen elämän ja sen synnyttämien ajatusten taakka siten keventääkseen elämän pojallensa.

Näistä ajatuksistaan Martti heräsi aina kun hän huomasi todellisuudessa lähestyvänsä tuota kotia. Silloin hän kiireisesti kääntyi takaisin. Eiran luokse hän ei koskaan pistäytynyt. Hän oli oppinut tervehtimään häntä ainoastaan pari kertaa vuodessa, jolloin he yhdessä Sonjan kanssa kävivät tavanmukaisella kyläilyllä kasvinkumppanin kodissa.

Tällaisiin yksinäisiin retkeilyihin ei Martilla muuten ollutkaan aikaa muuta kuin sunnuntaipäivin tai siksi myöhään illalla, ettei hän enää jaksanut keskittää ajatuksiaan työhön. Hän koetti kesänkin aikaan kaikkia mahdollisia keinoja lisätulojen hankkimiseksi. Hän oli onnistunut saamaan muutamia yksityisoppilaita -- ehtojaan lukevia koululaisia -- ja kun ei ollut tunteja, teki hän käännöstyötä, sillä hänen oli pakko hankkia lisätuloja mistä vain niitä jollakin keinoin oli saatavissa. Hän oli nykyään ainaisessa taloudellisessa ahdinkotilassa. Kalliinajanlisäystä oli tosin koulussa annettu jonkun verran, mutta lisäys ei läheskään vastannut elinkustannusten kallistumista, se kun oli erityisen tuntuvaa kodissa, missä lapset juuri olivat tulemaisillaan pienistä suuriksi ja menot siitäkin syystä olivat kasvamistaan kasvamassa.

Pastori Kiven kautta oli Martti Helsingissä tullut ottaneeksi jonkun verran osaa "Kristillisen työväen" toimintaan. Kokouksissa, joissa hän oli käynyt, hän oli tutustunut moneen kunnon työmieheen eikä hän verratessaan heidän olojaan omiinsa voinut olla tuntematta, miten paljon yksinkertaisempaa ja huolettomampaa kunnon työmiehen elämä oli virkamiehen oloihin verraten. Työmies saattoi supistaa menojaan ilman, että häntä silti moitittiin luonnollisten velvollisuuksien laiminlyömisestä. Hän eli monessa suhteessa vapaampana kuin sivistyneistöön kuuluva mies, jota monet, milloin välttämättömät, milloin turhat, olojen muodostamat vaatimukset sitoivat.

Ajatellessaan tällaisia puolia Martti tuomitsi usein ihmiset ja koko ihmiskunnan hulluksi. Sivistyessään he monistivat tarpeensa ja sen kautta myöskin vaivansa ja surunsa. Takaisin olisi totisesti pitänyt kääntyä, ei ainoastaan suurempaan yhteistuntoon ja tosi veljeyteen, vaan takaisin myöskin yksinkertaisempiin oloihin, jotka eivät herättäisi kateutta toisissa, toisissa kehittäessään itsekästä, sydämiä kovettavaa nautinnonhalua.

Tällaista hän ajatteli silloinkin, kun hän tuli käyneeksi kodeissa, joissa työttömyys tai sairaus ahdistivat, ja joissa siitä syystä ei näkynyt mitään työläisolojen valopuolista, ainoastaan sen armotonta raskautta. Sellaiset olot riistivät häneltä monesti sekä öitten että päivien rauhan. Hän häpesi oman kotinsa tilavuutta, nähdessään yhteen ainoaan huoneeseen sullotun perhekunnan. Hänen pöydälleen asetettu ruoka, hänen vuoteensa pehmeys, kaikki tuntui hänestä syyttävän.

Oman taloudellisen pulansa pakottamana hän oli onnistunut siinä määrin kovettamaan herkkää ja anteliasta mieltään, että sai kielletyksi, kun joku hunningolle joutunut herra tai vanha opintotoveri tuli pyytämään lainaa. Hän sanoi silloin suoraan, että hänellä itsellään oli velkaa, joka karttui karttumistaan. Velallisella ei ollut omaa, mistä antaa eikä hän niinmuodoin ollut ensinkään oikeutettu antamaan. Mutta kun tuli puutteessa oleva työläinen, silloin hän ei voinut vedota tähän. Silloin hän tavallisesti auttoi -- ensin kuitenkin laskettuaan mielessään, millä persoonallisella uhrauksella hän voisi korvata tämän odottamattoman lisämenon.

Sonja joutui tasapainosta aina kun tavalla tai toisella sai tietoonsa, että Martti oli avustanut jotakuta pyytäjää. Hän muistutti Martille miten paljosta hän, Sonja, oli kieltäytynyt ruvetessaan köyhän miehen vaimoksi ja hän viittaili siihen, että Martin rakkaus enemmän esiintyi sanoissa kuin teoissa.

Tällaiset viittaukset eivät monestikaan olleet jälkeään jättämättä Martin sisimpään. Hänen aivoissaan oli yhtenään uudistuvista syytöksistä ja itsesyytöksistä muodostunut kuin uomat, joihin ajatus helposti ja tottuneesti luisti kuin pyörä maantien syviin uurteisiin. Hän oli huono puoliso, huono isä, kelvoton perheensä elättäjä, kelvoton auttaja köyhille veljilleen. Tätä hän toisteli mielessään eräänä päivänä, jolloin hän vastoin tavallisuutta oli jättänyt suomennostyönsä kesken ja päänsärkynsä vuoksi lähtenyt kävelemään jo kohta päivällisen jälkeen. Sonja oli pyytänyt häneltä rahaa ja hänen oli ollut pakko kieltää, kun ei ollut tietoakaan tuloista ennenkuin viikon kuluttua eikä enää ollut kuukausirahasta kuin vähän toistakymmentä markkaa jäljellä.

"Sanoissa, sanoissa sinä rakastat". Niin Sonja oli sanonut.

Martti huokasi raskaasti. Hän olisi tahtonut päästä kuulemasta noita sanoja, mutta ne olivat väreensä yksityiskohtia myöten painuneet hänen mieleensä ja toistuivat nyt kerta toisensa jälkeen hänen sisimmässään.

"Kelvoton, kelvoton", sitä nuo sanat hokivat. Ja samaa hän tunsi itsekin -- vaikka ehkä vähän, toisessa muodossa.

Hän painui kaatuneen puun rungolle istumaan, nojasi päänsä käsien varaan ja jäi siihen eteensä tuijottamaan. Hän ei enää ajatellut. Hänet oli vallannut ylivoimaisesti väsyneen suuri raukeus.

Kun hän viimein nousi, alkoi hän astua eteenpäin ajattelematta, minne astui. Hän pysähtyi vasta nähdessään miehen kirves kädessä puita kaatamassa.

Ensimmäiseksi kiintyi Martin katse tavattoman juhlalliseen mäntyyn, joka kirveen iskuista oli jo alkanut huomattavasti huojua, sitten hän näki miehen, tuijotti hetken kysyvästi häneen, tunsi viimein ja ojensi iloisesti hymyillen kättä.

-- Tehän asuitte vanhempienne kanssa lähellä Syrjälää, eikö niin?

Mieskin pudisti kättä. Hän muisti maisterin hyvin. Olivathan he monesti olleet yhdessä kokouksissa, joita sielläpäin pani toimeen se nuori ja innokas sijaispappi, joka parisen vuotta toimi siinä pitäjässä.

-- Onhan siitä jo vuosia. -- Mies kipristi kokoon silmäluomiaan ja katsoa vilahutti syrjästä Marttiin. -- Kai maisteri tänä aikana on ennättänyt kavuta paljonkin korkeammalle virkauralla? -- Miehen kasvoihin tuli salakavala, vähän pilkallinen ilme. Mutta Martti ei huomannut sitä. -- Olen sama kuin ennenkin, opettaja eikä mitään muuta. Eipä ne ulkonaiset ylentymiset paljon merkitsekään. Kunpa vain sisäisesti olisimme kasvamassa ja kohoamassa Kristuksen kaltaisuuteen!

Mieheltä pääsi nauru. -- Vai vielä maisteri koettaa syöttää ihmisille tuollaisia juttuja. -- Haha-haa. Onhan ne kai havaittu erinomaisiksi pitämään nöyryydessä ja pimittämään köyhää kansaa. Martti tyrmistyi niin, ettei ensi hetkessä saanut mitään vastatuksi. Hakkaaja antoi kirveensä levätä, katseli hetken läpitunkevasti Marttiin ja jatkoi sitten. -- Ei silti, että minäkään kokonaan hyleksin Raamattua. Mutta se on tulkittava hengen eikä puustavin mukaan. Ja sen henki sanoo, että helvetti on kuuma niille, jotka täällä ovat köyhän kansan verta imeneet.

Suuri raskasmielisyys nousi Martin katseeseen. -- Minä tiedän, että meidän parempiosaisten synnit vähäväkisiä kohtaan ovat lukemattomat ja suuret. Mutta minä tiedän senkin, että iankaikkisen elämän tie on sama oppineelle ja oppimattomalle, työläiselle ja porvarille. Raamatussa ei ole sanaakaan "köyhän kansan pimittämiseksi" ja mitä nöyryyteen tulee, niin se on tarpeen sekä työläiselle että herralle.

Mies nauroi uudelleen ja suupielissä väreili pilkkamieli. -- Kovinpa maisteri on pysynyt kohdallaan, sanoi hän harvakseen ja purevasti. Nämä nyt muuten ovat olleet niitä vuosia, jolloin työväki meillä on päässyt vapautumaan ja kehittymään -- tai on ainakin pääsemässä. Ja minäkin olen niinkuin näette kehittynyt. Minä olenkin jo ennättänyt paljon. Siihen aikaan minä olin nuori ja jouduin sen pastorin sakkiin. Sieltä minä sekaannuin vaikka minkälaiseen joukkoon, tein parannusta körttikansan matkassa, tunnustin syntini hihkuvien hihhulien kokouksissa ja pääsin lopulta uskomaan kokomaailman autuuteen ja iloitsemaan kasteen armosta ja Luterin puhtaasta opista. Minä olen koetellut kaikki ja pitänyt sen kuin hyvä on.

-- Hyväksi näkyi siis hylätä usko Jumalaan?