Part 15

Olivatko olot niin harmaat? -- Muuttuneethan ne olivat -- jo senkin kautta, ettei Sonja ollut suuren yksityisomaisuuden omistaja, kuten ennen. Ulkomaanmatkat, taiteellisten taipumusten kehittäminen ja mukava, huoleton elämä ei tullut kysymykseen. Hän oli äiti, jonka voimia kysyttiin ja jonka täytyi kieltäytyä paljosta, osaksi varojen puutteessa, osaksi siksi, että Martin periaatteet pakottivat häntä vähistäkin varoista jakamaan toisille.

Mutta olihan täti Alfelt huolehtinut siitä, ettei Martin käsitys kovinkaan usein päässyt toteutumaan heidän olojensa ulkonaisessa järjestelyssä ja olihan hän korvannut monet niistä kieltäymyksistä, joihin olot tai Martti olivat Sonjaa pakottaneet.

Ja olivathan joka tapauksessa olot juuri nyt yhtä harmaat kuin tunti sitten. Mutta nyt oli Sonjan koko olemus täynnä tuota entisajan säteilyä.

Minusta siis tuo harmaus heijastuu, päätteli Martti. Nyt kun hän puhelee toisen miehen kanssa, on hän kokonaan muuttunut.

Olenko minä mustasukkainen? Vai mitä tämä on? Tahtoisinko nyt työntää tuon toisen syrjään ja itse asettua hänen tilalleen?

Martin täytyi käydä tilille itsensä kanssa.

Hän käänsi pois katseensa noista kahdesta. Hän tunsi äkkiä Sonjan suudelmat polttavina huulillaan, hän näki säihkyn katseessa, joka kietoi. Tuo kaikki oli niin tuttua hänelle, että hän näkemättä näki ja tuntematta tunsi. Mutta mitä tämä kaikki oli hänelle antanut? Mitä pysyväistä näiden monien vuosien kuluessa? Hetkellisen huumauksen, tulijuoman, joka juovutti, jättääkseen jälkeensä suuren, sisäisen ikävän ja alennuksentunteen, joka kai ei ollut hyvinkään etäistä sukua juomarin mieltä etovalle oman heikkouden tunnolle.

Martin sisimpään nousi suuri tuska. Oliko hänessä todella liian vähän miestä, koska hän ei tyytynyt siihen mitä hänellä oli? Eikö kaunis nainen vaimona ja omavalitsema elämänura tavallisesti ollut kylliksi miehelle hänen ajallisten tarpeittensa tyydyttämiseksi? Miksi hänen sisimpänsä orpoutensa tunnossa itki ihmistä, joka häntä ymmärtäisi?

Martti loi pikaisen katseen Sonjaan. Jos tuossa nyt istuisi se Sonja, jonka hän kerran asetti niin korkealle ja jonka hän uskoi Jumalan lahjaksi, jonka kautta hänen oma olemuksensa kehittyisi ehjäksi ja voimakkaaksi. Silloin hän ei näin levollisesti voisi nähdä toista hänen rinnallaan. Silloin hän raivostuen suojelisi osaansa.

Herra Kask sattui samassa katsomaan Marttiin ja heidän katseensa yhtyivät. Kask oli Martin silmissä näkevinään tuimuutta. Mutta samalla hän hämmästyi katseen levollisuutta.

Ja Martti tunsi, että jos joku tahtoi häneltä viedä jotain, ei hän ainakaan voinut viedä Martin rakastamaa naista, sillä hän oli jo kauan ollut kadoksissa.

Ja sittenkin, sittenkin... Olisikohan hänen katseeseensa tullut jonkun verran uhkaakin?

Sielun syvimpiin sokkeloihin tunkeutui vain niukasti valoa. Niihin mahtui paljon aavistamatontakin.

-- Martti, etkö sinä näe etkä kuule? -- Sonja tahtoi esittää herrat toisilleen. Oltiin jo tulossa perille. Laiva vihelsi ja rannalla näkyivät vastaanottajat.

Herra Kask tarjoutui auttamaan Sonjaa. Martti palvelijan kanssa kantoi tavarat maihin, herra Kask talutti Harria Sonjan kantaessa Asraa.

-- Tulette tietysti meille syömään illallista, sanoi Sonja, kun pihalle käännyttäessä toisten tie johti pieneen syrjärakennukseen, Kaskin talon puolelle.

Herra Kask kiitti. Hän ei todellakaan tietänyt, miten ruokapuoli kesäksi järjestyisi. Tosin oli talosta luvattu ruokaa, mutta minkälaista, sitä ei kukaan tietänyt.

Sonja sai siitä aihetta muutamana päivänä ehdottaa, että herra Kask nyt kesän ajaksi jäisi heille pysyväiseksi ruokavieraaksi, ja Kask pyysi suuren kiitollisuuden tunnossa saada ilon maalata talonemännän kuvan.

Sonja otti tämän ehdotuksen vastaan suurella ihastuksella, Martti tyyneydellä.

Mutta sinä iltana sai Martti ankaran läksytyksen siitä, ettei hän kyllin kohteliaasti ollut kiittänyt tuollaisesta hienosta ja kunnioittavasta tarjouksesta.

Anna-Stiina Aaltonen oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen. Hän aikoi kutsuitta ja käskyittä lähteä Syrjälään Marttia ja Sonjaa tervehtimään.

Lukuunottamatta liikkeestä johtuvia käyntejä muutamissa kaupungeissa ei Anna-Stiina ollut eläessään tehnyt muuta kuin kaksi matkaa. Ensimmäisen hän -- toisten tietämättä mitään matkan tarkoituksesta -- teki pitäjääseen, jonne Viulu-Ville oli haudattu, toisen silloin kun hän kävi kaupungissa, jonne nimismies Jänteen rouva oli toimittanut Anna-Stiinalle testamentatun Sonjan.

Nyt hän teki kolmannen yksityismatkan eläessään ja vieläpä ilman minkäänlaista erikoista ulkonaista aihetta. Mutta syitä hänellä sittenkin oli -- yhtä painavia ja pakottavia kuin edellisilläkin kerroilla. Siitä hän oli vakuutettu.

Anna-Stiina oli järki-ihminen, jolla harvoin oli minkäänlaisia tuntemuksia tai aavistuksia. Sentähden hän järkähtämättömästi uskoi niihin, kun niitä joskus tuli. Hän uskoi, että niihin oli selvän selvät järkisyyt ja yhtä varma todellisuuspohja kuin millä muulla asialla hyvänsä. Hän uskoi niihin kuin yhden ystävä luottaa ainokaiseensa. Ja nyt oli Anna-Stiina nähnyt unia. Kerran oli Syrjälä ollut tulessa, Sonjan sytyttämänä. Sonja seisoi vieressä ja nauroi, kun liekit hulmahtivat korkealle. Anna-Stiina huusi unissaan niin, että puotitytöt viereisessä huoneessa heräsivät, nousivat kauhistuneina istualleen vuoteessa ja kysyivät itseltään, oliko ehkä joku rahanhimoinen murhamies viereisessä huoneessa. Vasta kun huuto ei uudistunut, uskalsivat he raottaa ovea ja kurkistaa huoneeseen. He näkivät silloin Anna-Stiinan terveenä nukkuvan vuoteessaan. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja hän huitoi tuskaisesti käsiään. Hän oli sammuttamassa tulipaloa. Hän herätteli Syrjälän talon väkeä, puisti Sonjaa käsivarresta ja ihmetteli itsekseen sitä, että Sonjalla yhä vielä oli lapsuutensa aikaiset tavat. Tuossa hän vain iloisesti ihasteli hulmuavia liekkejä, vaikka tiesi, että toisille oli tuho tulemassa. -- Missä on Martti ja lapset, huusi Anna-Stiina hädissään. Silloin Sonjakin heräsi, kirkaisi ja syöksyi palavaan huoneeseen. Anna-Stiina itse seisoi samassa Martin vuoteen vieressä. Tämä nukkui käsivarsi kierrettynä pään alle levollisesti kuin lapsi äitinsä sylissä. Anna-Stiina tempasi häntä kädestä, Martti kavahti pystyyn ja hyppäsi ulos ikkunasta. Samassa talo kauhealla rytinällä luhistui ja kipinät sinkoilivat korkealle ilmaan kuin komeasta kokoonluhistuvasta kokosta.

Anna-Stiina heräsi ihmetellen sitä, että vielä oli hengissä, vieläpä makasi omassa, rauhallisessa vuoteessaan. Puotitytöt kertoivat hänelle hänen yöllisestä tuskanhuudostaan ja utelivat sen syitä. Mutta entistä enempää he eivät saaneet tietää. Anna-Stiina ei koskaan tehnyt itseään syypääksi tuhlaukseen. Hänestä sanoja kuten muutakin tämän ajallisen elämän tavaraa oli käytettävä säästävästi -- ei ylellisyyteen, vaan tarpeen vaatiessa.

Sitä tiivistyneempänä ahdisti tuska hänen omaa sisintään.

Saman viikon lopulla hän näki toisen unen. Martti oli uimassa leveän virran poikki. Hänellä oli sylissään pieni lapsi, jota hän uidessaan koetti pitää veden yläpuolella. Anna-Stiina koetti päästä Martille avuksi. Hän hyppäsi pitkin rantaa etsien venettä, mutta turhaan. Sellaista ei löytynyt. Äkkiä hän näki Martin nostavan lapsen korkealle. Näytti siltä kuin hän olisi noussut seisomaan keskellä virtaa. Siitä hän viskasi voimalla lapsen vastakkaiselle rannalle. Sitten hän painoi oman päänsä veden alle. Anna-Stiina odotti henkeään pidättäen, eikö se siitä uudelleen nouse. Nouseehan hukkuvankin pää, hän ajatteli unessa. Ja ehkäpä Martti vain sukelsi. Mutta pää ei noussutkaan. Anna-Stiina odotti turhaan. Siihen tuskaansa, hän heräsi. Anna-Stiina oli nähnyt unensa yöllä perjantaita vastaan. Päivän kuluessa hän rupesi panemaan tavaroitaan kokoon. Puolista syötäessä hän hämmästytti talonväkeään tiedonannolla, että hän aikoi lähteä matkalle ja iltapäivällä hän kyytirattailla jytkyytti menossa lähimmälle asemalle.

Lauantaipäivän laiva, johon Anna-Stiina joutui, oli täpötäynnä väkeä. Hän istui tavaroineen alakannella ahtaasti likistettynä lasta pitelevän naisen ja puolihutikassa olevan nuorukaisen väliin. Hän ei ajatellut paljoa. Hän oli oppinut säästeliääksi siinäkin. Ajatukset, joita ei ollut pakko ajatella, olivat turhuutta nekin. Ne olivat liikalastia laivassa. Mennyt ei palannut muistelemisesta eikä tulevaisuus ennenaikaisesta surusta. Kun oli tehnyt parhaansa käsissäolevasta hetkestä, ei siihen enää tarvinnut työllä eikä ajatuksella mitään lisätä.

Ja hän oli tehnyt voitavansa. Hän oli nyt matkalla. Perillä hän saisi tietää, mitä vastaisuudessa oli tehtävä.

Laituri laiturilta väheni väki laivasta. Naapurit eivät enää pitäneet Anna-Stiinaa ahtaalla. Hän rupesi siitä syystä liikuskelemaan laivassa, katselemaan ympäröivää seutua ja tekemään huomioita. Hänestä kaikki täälläpäin nähty vahvisti hänen jo ennen saatua käsitystään siitä, että elämä hyvineen ja pahoineen oikeastaan oli samanlaista kaikkialla. Olihan sillä jonkun verran eroavaisuuttakin, ihan niinkuin jokaisella ihmisellä oli omat kasvonsa. Mutta pääasia oli sama. Eivätkä tämän puolikunnan kasvot kovin poikenneetkaan hänen oman kotiseutunsa kasvoista. Saman talon lapsiksi näki, jos katseli ihmisiä tai heidän asumasijojaan.

Laivan saapuessa Syrjälän laiturille ei enää ollut laivasta maihinmeneviä kuin kaksi henkeä, Anna-Stiina ja muuan naishenkilö, jonka hän vilahdukselta oli nähnyt istuvan yläkannella kirja kädessään.

-- No mutta hyvänen aika! -- Anna-Stiina laski kiireisesti kantamuksensa maahan ja kävi kaksin käsin kiinni matkatoveriinsa samassa kun he olivat astuneet maihin. -- Vieläkö neiti tuntee? Molemminpuolinen ilo ja hämmästys oli suuri. Eira tuli kuitenkin levottomaksi kuullessaan, ettei kukaan Syrjälässä odottanut Anna-Stiinaa. Väinö Eerola, joka äskettäin oli käynyt Syrjälässä, oli kertonut vieraan maalarin oleskelusta talossa. Ehkäpä Sonja ei tulisi kovinkaan iloiseksi tätinsä vierailusta.

Heidän hitaasti astuessaan talolle päin koetti Eira esittelevästi kertoa vähän kaikista lapsista. Samalla hän sivumennen sai vähän kuin valmistelluksi Anna-Stiinaa mahdollisten pettymysten varalta. Sonja oli äärimmäisyyteen saakka hellä äiti. Mutta hänellä taisi paraillaan olla sellaista, mikä kiinnitti hänen mieltään muuhunkin. Hänellähän oli ollut ainakin jonkun verran taiteellisia taipumuksia. Ja ne harrastukset olivat arvattavasti nyt etualalla, kun kodissa oleili eräs enimmäkseen ulkomailla oleskellut maalari, johon Sonja oli tutustunut jo ennen kihlaustaan ja joka paraillaan maalasi suurta taulua Sonjasta.

-- Vai niin, vai sillälailla, tuli kuivahkosti ja hiukan teräväsointuisesti. Muuta ei Anna-Stiinalla ollut asiaan sanottavaa. Eira jatkoi siitä syystä kertomisiaan. Hän tiesi Martin tänä kesänä innostuneen soittamaan huilua. Martti oli siihen oppinut jo koulupoikana. Äiti oli säestänyt. Mutta äidin kuoltua oli soittaminen jäänyt Martilta, ehkä siitäkin syystä, että Sonja musiikin alalla oli häntä paljon edistyneemmällä kannalla. Mutta tänä kesänä oli Martti uudelleen ruvennut soittamaan. Hänen hyvä ystävänsä, Väinö Eerola, oli käydessään Syrjälässä tullut siihen käsitykseen, että huilu nyt olisi mukava kesätoveri. Hän oli siitä syystä lähettänyt sellaisen Martille ja siitä oli tämän soittointo saanut alkunsa.

Tulijat astuivat par'aikaa hevoshaan läpi rantaa kiertävää polkua pitkin. Haan ylälaidassa he näkivät harjuksi ylenevän rinteen -- saman, jossa Martti oli viettänyt sunnuntaisen juhlahetken Niilo Ension kastepäivänä, ja joka siitä asti oli ollut hänen lempipaikkanaan.

-- Äkkiä molemmat kulkijat pysähtyivät. He kuulivat vienon, surumielisen säveleen kirkkaana, mutta samalla kaihokkaana rinteeltä kiirivän laaksoon päin. Martti soitti huiluaan.

"Kotia kaipaan. Oi niin kolkkoa on orvon olla maalla vierahalla."

Haikeasti nyyhkytti huilu vieraalla maalla olevan orpoutta.

-- Mitä hän soittaa, kysäisi Anna-Stiina. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä ja katsanto oli tuima. Älykkään maalaisen vaistolla hän ymmärsi enemmän kuin tahtoi ymmärtää.

-- Erästä hengellistä laulua, Eira vastasi jatkaen siihen kiireisesti kuin karttaakseen lähempiä tiedusteluja. -- Ehkä menemme suoraa päätä tuonne harjulle?

-- Menkää te vain, en minä. -- Anna-Stiina kääntyi selin Eiraan ja alkoi rivakasti astua talolle päin, Eiran hitaasti noustessa harjun rinnettä.

Vasta kun pihaportti sulki Anna-Stiinalta tien, pysähtyi hän kiivaassa astunnassaan. Raskaasti huokaisten hän laski kätensä portin ripaan. Tulevaisuus selvittävine paljastuksineen oli siksi lähellä, ettei hän, periaatteellisesti tulevaisuuden huolet luotaan työntävänä voinut olla sitä ajattelematta.

Ensi silmäys ympäristöön selvitti hänelle asuinsuhteet. Pienempi, pihan perällä oleva rakennus oli tietysti vuokrattu Martille ja Sonjalle. Itse päärakennuksessa asui talonväki, ja heidän vierashuoneensa oli varmaan tuon maalarin hallussa, koska nurkkahuoneen avoimena olevan ikkunan laudalle oli ladottu kaikennäköisiä pusseja ja purkkeja ja jos mitä romua. Maalarin kojeita tietysti.

Anna-Stiina kääntyi päättävästi talonväen puolelle. Tuvan ovi oli raollaan. Emäntä näkyi ottavan leipiä uunista. Ihmisiä ei näkynyt missään muualla. Olivat tietysti heinässä, päätteli Anna-Stiina itsekseen laskien matkatavaransa tuvan oven ulkopuolelle. Emäntä katsoi pitkään vieraan astuessa sisään. "Terveeks", sanoi Anna-Stiina ja kävi ovensuuhun istumaan.

-- Mistäs kaukaa vieras tulee, sanoi emäntä ottaessaan toisen hyvin paistetun leivän toisensa jälkeen uunista ja laskien ne pankolle.

-- Tuolta niinä olen sisämaasta, ilmoitti Anna-Stiina kohta ruveten tiedustelemaan oloja täällä rannikkoseudulla. Taisi olla hyvät vuodentulon toiveet. Ja kesävieraista kai myöskin karttui tuloja. Heitä oli kai täällä joka vuosi.

Emäntä kertoi heidän pitäneen samaa perhettä jo toistakymmentä vuotta. Olivat tulleet tänne nuorina vastanaineina. Silloin tämä seutu vielä oli yksinäistä ja tuntematonta, mutta nyt alkoivat muutkin hakea itselleen kesäasuntoja täältäpäin. Heillä oli nyt talossaan muuan taidemaalari, joka maalasi rouvan kuvaa.

-- Sillä aikaa kun maisteri soittaa huilua. Emäntä katsoi pitkään. -- Soittaahan hän. Taisitte jo kuulla tullessanne. Hän on muutenkin sellainen hiljainen ja yksikseen oleva mies. Siihen aikaan kun lapset olivat pieniä hän kuitenkin enimmäkseen oli niiden kanssa, kantaa retuutti niitä paikasta toiseen. Poika selässä, tyttö sylissä, sillä lailla hän ensimmäisinä vuosina aina kuljeksi. Mutta nyt ovat lapset suurempia ja heillä on jo omat ilonsa kullakin.

-- Taitavat olla hyviä lapsia?

-- No, ei niin hyviäkään, joskaan ei pahoja. Mistäpä sellaisilla vielä olisi ymmärrystä.

-- Lapsessa näkyy jo ihmisen alku.

-- Taidatte olla heidän tuttaviaan, alkoi emäntä puolestaan tiedustella.

-- Olenhan minä vähän. -- Anna-Stiina nousi. Häntä hävetti, että hän näin tuntemattomana oli istunut tässä tietoja utelemassa ja samalla tuntui helpommalta, kun vieraankin sanoista oli saanut vähän valmistusta ja kun ensin oli edes saanut vähän huokaista. -- Taidan mennä sinne heidän puolelleen nyt, sanoi hän ovensuussa samalla vetäisten huivin paremmin silmilleen. Hän käytti nimittäin yhä huivia -- uusista tavoista ja toisten pyynnöistä huolimatta.

Pienen rakennuksen avonaisella kuistilla näkyi pöytä ja tuoleja, pöydällä oli porokuppi, paperossit ja tulitikkuja. Eräällä tuolilla oli puoleksi luettu romaanilta näyttävä kirja.

Ovet kuistilta etehiseen olivat auki. Kukaan ei kuullut, kun Anna-Stiina astui sisään. Hän karisteli kurkkuaan ja rykäisi, mutta kukaan ei kuullut. Hän luuli jo olevansa yksin koko huoneistossa, mutta kun hän laskettuaan kaikki tavaransa etehisen toiseen nurkkaan oikaisihe, näki hän viereisen huoneen puoleksi avoimesta ovesta suuren, lattialla seisovan taulun -- Sonja vaaleassa, avokaulaisessa kesäpuvussa leposohvalla huolettomassa loikoiluasennossa.

Anna-Stiina ei nähnyt ketään, mutta hän kuuli äänen, josta hän ymmärsi, ettei maalattava ollut etäällä itse mestarista.

-- Sonja, minä en ymmärrä teitä, sanoi ääni hiljaa, mutta kiihkeästi. -- Koko tämä työaika on ollut minulle elämän ja elämänilon suurta juhlaa. Sen valtavaksi, taivaisiin nostavaksi "finaleksi" ajattelin hetkeä, jolloin saisin antaa työni tulokset, antaa itsenne teille ja vastalahjaksi --

Sonjan ääni katkaisi lauseen. -- Olkaa toki varovainen. Teillä on sivellin kädessä ja se tahraa.

Anna-Stiina nojasi ovipieleen. Hän oli kuin puolipyörryksissä. Hän ei edes kyennyt käsittämään, että hän seisoi kuuntelemassa, ja kuuntelemassa puhetta, josta moni sana suhisi korvissa hänen käsittämättään mitä se sisälsi. Keskustelu kävi ruotsiksi. Ja vaikka Anna-Stiina erinomaisen tarmokkuutensa kautta oli oppinut sen verran ruotsia, että hän sitä ymmärsi, kun esimerkiksi joku kauppa-asioissa sitä käytti joko kirjeellisesti tai suullisesti, oli hän nyt niin sekaisin, että hän paremmin vaistosi kuin kuuli mitä sanottiin.

Mutta jos ymmärtäminen sanojen puolesta oli vaillinaista, oli äänensävy sitä helpommin tajuttava. Vieraan kiihkeä sanatulva kohisi intohimon voimaa, Sonjan ääni tuntui -- niin odottamatonta kuin se olikin -- käskevältä, melkein ilkkuvalta, joka tapauksessa loitolla pysyttävältä.

Oliko Sonja ehkä muuttunut? Tai oliko hän ehkä aina ollutkin parempi ja kunnollisempi kuin minä Anna-Stiina oli häntä pitänyt? Ja oliko ehkä Anna-Stiinan karu arkisuus peloittanut häntä ja -- kenties tukehuttanut hänessä löytyvää hyvää -- kuten muinoin hänen äidissään?

Anna-Stiina hoippui etehisestä takaisin kuistille ja painui oven vieressä olevalle tuolille istumaan. Sisältä kuului yhä puhetta, hillittyä tavallaan, monesti kuiskaukseksi painuvaa, mutta silti kiihkeätä.

-- Ovatko sitten ikivanhat katsantotavat teidän sisäistä minäänne voimakkaammat? Vai miksi ette uskalla olla uskollinen itsellenne?

-- Sellainen minä juuri olenkin. Siitä syystä näette tänään minussa puolia, joihin ette ennen ole tutustunut.

Anna-Stiina ihan nytkähti sisäisestä ilosta kuullessaan Sonjan äänen teräksisen kaiun.

Vastaus siihen kohisi kuin koski Anna-Stiinan korvissa. Hän ei aluksi ymmärtänyt mitään. Ja äänikin oli kuiskaava, vaikka hätäilevä, tulinen ja kiihkeä. Mutta lopulta puhuva ehkä unohti varovaisuutensa -- tai oli hän tullut lähemmä ovea -- tai ehkä oli Anna-Stiina selviytynyt sen verran, että ymmärsi. Hän kuuli ainakin lauseita, joiden sisällön hän kutakuinkin tiesi ymmärtäneensä oikein.

-- Te -- -- te ette itse tiedä mitä sanotte. -- -- -- Te panette vain ehdoin tahdoin vastaan. -- Katsokaa kuvaanne. Mitä se sanoo? Katsokaa noita syleilemään luotuja käsivarsia -- noita huulia, joilla on juovuttavaa hurmaa. -- Kysykää tuolta katseelta, pyytääkö se maata vai tyytyykö se luulotellun taivaan epämääräiseen autuuteen? Missä teidän silmänne, teidän rohkeutenne -- teidän suoruutenne on? Minä olen niistä riemuinnut ennen. Missä ne nyt ovat? Tiedättehän, että ymmärrän, mitä sellainen nainen kuin te kärsii tuollaisen verettömän, omia tunteitaan ja periaatteitaan märehtivän rinnalla.

-- Ei sanaakaan Martista!

Anna-Stiina ei erottanut nopeasti lausuttuja sanoja, mutta hän kuuli äänen väreen, eroitti Martin nimen ja sai sen käsityksen, että sanat viskasivat kuin terävän aseen toisen silmiä vasten.

-- Te olette riivattu tänään. -- Nyt oli taiteilijan ääni tyly, loukkaantunut. Kuului siltä kuin hän olisi asetellut kokoon tavaroitaan.

-- Minä olen uskollinen itselleni. -- Sanat lausuttiin hitaasti ja painolla. Mutta äänessä oli väre, joka Anna-Stiinalle oli tuttu Sonjan lapsuuden ajoilta, pehmeyteen, sovittavaan hyväilyyn vivahtava väre, johon Sonjan lapsuudenpäivinä tavallisesti myöskin oli yhtynyt sulavat, kissanpojan pehmeyttä muistuttavat eleet.

Anna-Stiina istui kivettyneenä jännityksestä. Hän ei vielä ollut varma Sonjan suhteen. Martin nyyhkyttävä huilu oli sanonut, etteivät asiat olleet hyvällä kannalla. Ja tämä Sonjan kaksinpuhelu vieraan kanssa saattoi sittenkin olla jonkinlaista kissan huvia saamastaan saaliista. Kyllästyneenä saattoi Sonja työntää luotaan, mutta hän saattoi myöskin kutsua takaisin.

-- Minä olen erehtynyt teistä. -- Vieraan ääni oli yhä kylmä.

-- Matalalta poimitut hedelmät eivät koskaan ole minua houkutelleet. -- Sanoissa oli nyt kuin vihaista puraisua. -- Kun olin rikas, viskelin rahoja vaikka katuojiin. Sen verran arvoa annoin sille, mikä oli omaani. Myöhemmin olen itkenyt kadotettua omaisuuttani niinkuin lapseni itkevät särkyneitä lelujaan. Minä olen luotu halveksimaan -- voittojani.

-- Ehkä myöskin kärsityttämään?

-- Se on kenties perintöä.

Sonjan ääni oli hänen puhuessaan kokonaan muuttunut. Puraiseva sävy oli kadoksissa. Ääni oli verhottu -- väräjävä -- miltei kärsivä.

Sanojen sointuko lie sen vaikuttanut -- tai ehkä jokin teko, jokin liike -- Anna-Stiina ei voinut nähdä mitään, hän kuuli uudelleen hiljaa lausutun kiihkeän kuiskauksen, sitten äkillistä liikettä, ikäänkuin ensin toinen, sitten toinen olisi syöksynyt paikaltaan.

Anna-Stiina ponnahti pystyyn, astui etehiseen ja paiskasi auki olleen oven voimalla kiinni jälkeensä.

Sonja ilmestyi kohta sen jälkeen huoneen kynnykselle ja jäi siihen kivettyneenä tuijottamaan eteensä.

Anna-Stiina alkoi jo epäillä, että hän kuka ties ei tuntenut tai -- ei tahtonut tuntea. Mutta samassa pääsi Sonjalta äänekäs, vähän hermostunut nauru.

-- Täti, hyvänen aika, sinäkö se olet! -- Hän nauroi yhä, otti Anna-Stiinaa hartioista ja pyöräytti ympäri. Hän tunsi, että yhtä häiritsevän epätervetullut kuin täti olisi ollut tuntia aikaisemmin, yhtä tervetullut oli hän nyt, juuri tänä hetkenä.

-- Täällä on muitakin tulossa, sanoi Anna-Stiina kuivasti.

Pihalla näkyivät Eira ja Martti.

Kuultuaan Eiran aikeesta lähteä Syrjälään oli Väinökin päättänyt ottaa itselleen loman ja viettää sunnuntainsa maalla. Laivakulku Syrjälään oli tosin siksi hidas, ettei se hänelle soveltunut. Hän otti siitä syystä pyörän mukaansa ja suoritti osan matkasta sillä.

Syrjälän pikku rakennuksessa oltiin illallisella, kun Väinö pölyisenä ja kuumana monen tunnin pyöräilystä ajaa suhautti pihaan. Syntyi suuri ja iloinen hämmästys, sillä Eira oli lupauksensa mukaan vaiennut Väinön aikeista. Lapset ryntäsivät ilosta kirkuen pöydästä. Väinö-setä ryhdikkäänä ja reippaana urheilun ystävänä oli poikien yhteisen ihailun esineenä eikä hänen suosiotaan lasten joukossa vähentänyt tietoisuus niistä milloin minkinlaisista hyvistä tuliaisista, joita aina oli sedän taskussa.

Marttikin kiiruhti iloisesti pöydästä vierastaan vastaan, joten naiset jäivät yksin taiteilijan kanssa. Anna-Stiinan puhuttaessa Eiraa, käytti vieras tilaisuutta hyväkseen sanoakseen Sonjalle sitä, mitä hän mielessään oli hautonut siitä asti, kun heidän keskustelunsa niin odottamatta katkesi. Hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa pois.

-- Kaikkinenneko? Ja yksin? Kenenkään saamatta saattaa teitä edes lähikaupunkiin?

-- Tavarani saavat jäädä tänne -- ajaksi. Haetan ne, kun tiedän minne asetun.

-- Ellette itse tule hakemaan? -- Pyytävä katse pitkien ripsien alta ja huokauksen nostama povi kuoletti kieltävän vastauksen.

Ilokirkuna ovelta katkaisi keskustelun. Lapset toivat sedän juhlasaatossa sisään ja keskeytynyttä illallista jatkettiin.

Päivä oli ollut painostavan helteinen. Illan viileys vaikutti siitä syystä elvyttävästi kaikkiin. Pöydästä noustuaan vetäytyivätkin kaikki rakennuksen järvenpuoleiselle sivustalle, missä oli samantapainen, vanha, avonainen kuisti kuin pihankin puolella. Vieras teki kyllä yrityksen poistua, mutta Sonja sai hänet pyynnöillään jäämään. Iltahan oli niin ihana, oikein näitä Suomen lämpöä ja rauhaa huokuvia suvi-iltoja. Ja näköala järvelle päin oli niin kaunis.