Part 13

Lämmin tunne läikähti läpi Martin koko olemuksen. Hän tuli ajatelleeksi Niilo Ension tulevaisuutta. Kun vierähtäisi aikaa vähäisen, olisi Niilo Ensiokin elämää varten valmistuva koulupoika, joka yks kaks olisi valmis lähtemään ulos elämään suorittamaan hänelle kuuluvan osan työstä yhteishyväksi.

Tämä ajatus toi äkkiä Martin nykyiset oppilaat hänen eteensä toisenlaisina kuin hän tähän saakka oli heitä ajatellut. Näihin asti he olivat olleet hänelle ensi sijassa nuorisojoukko, jota hän tahtoi innostaa hänelle itselleen suuriksi ja pyhiksi käyneiden ihanteiden toteuttajiksi. Nyt hän näki heissä poikia, joiden syntymästä oli iloittu ja kärsitty ja joiden tulevaisuuteen isän ja äidin tunteet kaikkein herkimpinä kohdistuivat.

Hän hämmästyi tuntiessaan miten läheiseksi kaikki hänen oppilaansa tämän kautta kävivät hänelle. Tähän asti hän vain oli nähnyt joukon ja joukon kautta suoritettavan työn. Nyt hän näki heidät yksilöinä, joihin kätkeytyivät ihmiselämän arvaamattoman suuret mahdollisuudet.

Hänen täytyi ehdottomasti ajatella sanoja: "Hän on antanut koko ihmiskunnan lähteä yhdestä ainoasta ihmisestä". Hän tunsi tällä hetkellä ihmeellistä yhteenkuuluvaisuutta ei ainoastaan kansansa ja jokaisen sen jäsenen, vaan koko suuren ihmiskunnankin kanssa. Hän tunsi, että puhe sisaruudesta ja veljeydestä ei ollut fraassi, vaan että sillä oli syväsisältöinen todellisuuspohja. Ja pieni, epämääräisesti ympärilleen hapuileva ja kysyvästi tuntemattomaan maailmaan katseleva lapsi oli tehnyt tämän suuren totuuden hänelle selväksi!

Hänen sisimpänsä täyttyi uudelleen valtavalla kiitollisuudella. Eikä hän nyt ajatellut pieniä yksilökohtaisia kokemuksiaan. Hän kiitti vain siitä, että hän pienenä renkaana oli mukana ihmiskunnan suuressa perheessä ja että se elämä mikä hänelle oli suotu ja jonka juuret olivat etäällä entispolvissa nyt pienen, viattoman lapsen kautta liitti hänet tuntemattomien ja syntymättömien polvien elämään.

Hän kavahti äkkiä pystyyn. Tunteet aaltoilivat niin valtavan voimakkaina hänen sisimmässään, ettei hän yksin voinut niitä kantaa. Hänen täytyi päästä jakamaan niitä Sonjan kanssa.

Avatessaan huoneen oven hän aivan hätkähti. Kaikki oli mitä kauneimmassa asussa. Sananjalat, suolaheinät, apilaat, kissankellot ja päivänkakkarat kaunistivat taiteellisen aistikkaasti asetettuna huonetta, jonka perimmäisessä sopessa Niilo Ensio nukkui.

Martin pysähtyessä kynnykselle kiiruhti Sonja ilosta säteilevänä häntä vastaan. -- Voi, miten olet viipynyt! Olisin ikävöinyt, jollei olisi ollut niin kova kiire.

-- Ja koko juhlivan luonnon olet tuonut tupaseemme, puheli Martti hyväilevästi.

Sonja ei vastannut sanoin. Hän vain hymyili onnesta säteilevänä. Hän tunsi Martin tukevan kädenkannatuksen, hän kuuli hänen sydämensä läheisen sykinnän ja tunsi hänen huultensa lämpimän kosketuksen otsallaan. -- Onnemme juhlanviettoon me viime kesänä tulimme tänne. Täyteläisempi, ehjempi vielä on onnemme nyt, puheli hän hiljaa kuin haltioituneena häntä hallitsevan tunteen suuruudesta.

Molempien katse pysähtyi samassa muutamiin suuriin kissankelloihin, jotka Sonja oli asettanut Martin pöydälle heidän yhteisen, kohta häiden jälkeen otetun valokuvansa viereen. Heistä molemmista nuo kellot soittivat suurta juhlaa heidän omaan ja heidän poikansa rintaan.

Niilo Ension tyytymättömyys keskeytti juhlan tuntua. Martti asettui huoneessa olevan harmoonion ääreen soittelemaan, ja Sonja rupesi hoitamaan poikaa. Mutta sitä tehden hän lakkaamatta jutteli. Hän ei voinut käsittää, että naimattomat saattoivat ensinkään tulla toimeen elämässä. Onttoa, sisällyksetöntä, todellisen rikkaan elämän varjoa vain oli olemassaolo ilman avioliittoa. Nyt kun hän itse oli kokenut sen antamaa onnea, ymmärsi hän entisen elämänsä tyhjyyden.

-- Makeisia maistamaton ei niitä osaa ikävöidä eikä itkeä, arveli soittokoneen äärestä Martti suu hienossa, joskin iloisessa hymyssä.

-- Mutta pitäisi ihmisen sisimmässään tuntea tällaista! Ja moni tunteekin. Mutta eivät kaikki. Minä esimerkiksi niin ihmettelen Eiraa. Lähteehän sorsanpoikakin veteen, vaikkei ole ennen siellä käynyt.

-- Ehkä emo tuuppaa niskasta, arvaili Martti. -- En ole tullut tarkanneeksi. -- Hän väisti vaistomaisesti Eiran sekoittamista puheeseen. Se tuntui vastenmieliseltä, hän ei itsekään voinut sanoa miksi.

Sonja jatkoi siihen innokkaasti, että jos tuuppaamista oli tarvis, niin kyllä hän puolestaan siitä huolehtisi. Pitihän toki olla sen verran lähimmäisrakkautta.

Martti soitteli ja kuunteli. Aine ei innostanut häntä yhtä paljon kuin Sonjaa, huolimatta siitä ilontunteesta, jota se hänessä vahvisti. Nuo ylenpalttiset puheet avioliiton onnesta ja naimattomuuden autiudesta todistivat ainakin, että Sonja nyt oli onnellinen. Ja mieltäkiinnittävää oli tässäkin nähdä, mikä tulisielu Sonja oli. Suurten sielujen tavoin hän tuntiessaan voimakkaasti kohta ajatteli toimintaa. Hän ei ollut elämän uneksijoita, ei sellainen nahjusmainen kuin Martti, jolla oli vaikka miten paljon toivomuksia ja aikeita, jotka saattoivat aivan kuin polttaa sielua, silti johtamatta tekoon.

Martin herätti ajatuksista pienen laivan särösointuinen puhallus. Hän karkasi kauhistuen pystyyn. Vieraat, vieraat! Ja hän kun oli luvannut olla rannassa heitä vastaanottamassa!

Hän sieppasi lakkinsa, ryntäsi ulos pihalle ja siitä juoksujalkaa rantaan päin. Tien puolivälissä hän tapasi tulijat. Pastori Kairi ei kuitenkaan vielä ollut heidän matkassaan. Hän oli luvannut tulla pyörällä. Sonja, joka ilosta loistavana ja silmää hivelevän kauniissa puvussa ovella otti vastaan vieraansa, ehdotti siitä syystä, että aluksi tehtäisiin kierros ympäristössä. "Perintöprinssi" vahvisti itseään par'aikaa unella. Siitäkin syystä oli kävely sopiva.

Kävelyllä tulikin pastori vastaan. Hän oli nuori, laiha, korkeaotsainen mies, joka oli ollut jonkun aikaa virkaatekevänä samassa oppilaitoksessa missä Martti oli opettajana. Martti ei ollut häntä sitovien perheolojen johdosta paljonkaan seurustellut pastorin kanssa, sen verran kuitenkin, että hän oli tuntenut erityistä mielenkiintoa mieheen. Hän oli siitä syystä iloinnut huomatessaan, että pastori kesän aikana oli viransijaisena pitäjässä, jonne Syrjälä kuului ja että pastori niinmuodoin voisi tulla Niilo Ension kasteentoimittajaksi.

Asetuttiin kahvipöytään "silmin ja suin nauttimaan emännän hyvistä antimista", kuten Eerola kohteliaalla kumarruksella Sonjalle huomautti. Puheltaessa käänsi Sonja keskustelun uudelleen aamulliseen avioliittokysymykseen. Hän tahtoi väitteilleen tukea pastorilta, joka tietysti oli sitä mieltä, että jokaisen piti mennä naimisiin. Sehän oli Raamatun kanta. Ja vaikkei puhuttaisikaan Raamatusta -- mikä olikin turhaa tällaisessa asiassa -- niin tunsihan sen kukin, että elämä yksin ollen oli kuin valjua kuutamoa. Päivä, joka herätti elämää, loi lämpöä, antoi tehtäviä ja mahdollisuuksia niiden täyttämiseen, se valkeni vasta avioliitossa.

-- Joka väite osoittaa, että kihlatut ja vastanaineet ihmiset järkensä puolesta ovat holhousta kaipaavassa tilassa, tuli tiukasti Eerolalta.

-- Kas juristia, juristia, pisteli hymysuin Martti koettaen kääntää leikiksi.

-- Toiset pitävät enemmän kuutamosta kuin päivänpaisteesta, koetti pastori samaan sävyyn huomauttaa.

Mutta Väinö Eerola pani tiukasti vastaan. Häntä harmitti aina, kun ylenmäärin ylisteltiin naimisissaoloa -- etenkin jos miesväki teki sitä naissukuun nähden. Sillä se kanta oli niin mainion mukava. Miehelle naimisiinmeno tavallisesti sittenkin tuotti enemmän etua kuin naisille ja siksihän sitä tietysti piti suositella suurimpana onnenlähteenä koko naissuvulle. Ja lisäksi oli miehen itsetunnolle varsin mieluista ajatella, että nainen kohosi täyteen elämänarvoonsa vasta miehisen täydentäjänsä rinnalla.

Sonja herkisti korviaan. Hän muisti kuinka silmäänpistävän kohtelias Eerola oli ollut hänelle Martin äidin hautajaisissa. Aina hän oli asettunut ihan kuin sille kannalle, että he molemmat kuuluivat yhteen -- Martin ja Eiran huolehtiessa niistä monista asioista, jotka silloin kiinnittivät heidän ajatuksiaan. Ja nyt tuntui hänen sanoissaan tuollainen ritarillinen, naista säälivä, naista yksilönä kunnioiva sävy.

-- Harva mies todella ajattelee noin vaatimattomasti, myönsi hän miltei liikutettuna ja samalla tahtoen tunnustella maaperää.

-- Siksipä harva naimisissa oleva mies antaa tarpeeksi tunnustusta naimattoman naisen työlle, jatkoi tähän pastori. -- Foerster muodostaa tässä suhteessa kuitenkin poikkeuksen. Muuten, koska tässä aikaisemmin vedottiin minuun Raamatun kannan tulkitsijana, niin täytyy minun tunnustaa, että mielestäni Uusi Testamentti hyvinkin puolueettomasti puhuu avioliiton sekä valo- että varjopuolista. Perhesuhteet muodostuvat monesti sekä miehille että naisille tuntuvaksi siteeksi työssä ulospäin. Toimeentulohuolet ja perhesurut voivat esimerkiksi niin kuluttaa miestä, ettei häneltä riitä voimaa varsinaiseen elämäntehtäväänsä. Mutta onhan toiselta puolen hyvä vaimo hänelle todella tuntuva "apu" myöskin ulospäin suuntautuvassa työssä.

Eerola tarttui uudelleen tiukasti sanottuun. Hänestä nainen aina oli tuntuva tekijä elämässä -- ei vain elämässä yleensä, vaan nimenomaan miehen elämässä. Hän oli joko suuri, auttava ehjäksitekijä tai suuri särkijä.

Ainoa, joka ei ensinkään ottanut osaa keskusteluun, oli Eira. Koko keskustelu tympäisi häntä. Olihan ihan mieletöntä keskustella noin yleensä siitä, oliko naimisiinmeno tai naimattomuus enin suositeltavaa. Eikö se asia, jos mikä, ollut yksilöllisesti -- ei yleisen periaatteen mukaan -- ratkaistava kysymys. Tuollainen ajatustenvaihto tuntui naurettavalta ja -- loukkaavalta. Niinkuin sekin oli loukkaavaa, että puhuttiin työstä ja viroista ihan kollektiivisesti, että onko se tai se "naiselle" sopivaa? Ihan kuin nainen yksilönä, ihmisenä ei olisi siinä merkinnyt mitään.

Niilo Ensio tahtoi myöskin saada sanansa kuuluviin. Keskustelu katkesi siitä syystä. Sonja rupesi laittamaan poikaa juhla-asuun, ja Martti kävi kokoamassa talon väkeä tilaisuuteen. Sitten toimitus alkoi.

Martti itse kantoi poikansa kastettavaksi, sillävälin kuin Sonja onnellisen ylpeänä koko toimituksen aikana katseli isää ja poikaa.

Martin oli vaikea salata liikutustaan. Suuret kyyneleet vierähtivät hänen poskiaan pitkin hänen esikoisensa valkoiselle juhlapuvulle. Eikä hän niitä hävennyt.

-- Ota pyhä ristinmerkki sekä otsaas rintahas!

Martin kädet vavahtivat. Hän ei ennen koskaan niin selvään kuin nyt ollut tullut ajatelleeksi, että vapahduksen ja surun symbooli oli sama. Ja että tässä yhteenkuuluvaisuudessa oli syvä elämäntotuus.

Ja näillä erottamattomasti toisiinsa kuuluvilla merkeillä oli nyt hänen poikansa merkitty.

Toimituksen jälkeen juotiin taas kahvia ja sitten syötiin yhteinen päivällinen mitä hilpeimmän mielialan vallitessa. Marttikin tuli leikkisäniloiseksi ja näytti nauttivan yhdessäolosta vieraittensa kanssa. Oli kuin hän nyt vasta olisi tuntenut, että hän viime talven kuluessa sittenkin oli kaivannut jotain. Ja tämä Niilo Ension juhlapäivä oli kuin uuden, paremman ajan enne.

Herrojen jutellessa valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä pysytti Sonja Eiraa puhetoverinaan. Silloin tällöin hän kuitenkin veti Eerolankin naisten puolelle. Ja muutamat pienet, ovelat asettelut tekivät Marttiin sen vaikutuksen, että Sonja oli päättänyt, jos mahdollista, lähentää Eiraa ja Väinöä toisiinsa. Väinöä tämä näkyi huvittavan, Eira sitävastoin tuntui vaivautuneelta. Hänen tuskastunut mielentilansa ehkä osaksi vaikutti sen, että hän heidän illalla astuessaan laivarantaan otti aamullisen avioliittoasian puheeksi.

-- Minä en silloin sanonut mitään -- tuli Eiralta hänelle harvinaisella ponnella -- mutta minua sekä kummastuttaa että harmittaa, kun puhutaan naimisiinmenosta yhtä selvänä ja luonnollisena asiana kuin siitä, että meidän tulee valita itsellemme toimiala elämässä. Moni onneton avioliitto olisi varmaan jäänyt solmimatta ja moni onnelliseksi aiottu käynyt mahdolliseksi, jos ei naimista pidettäisi tällaisena yleisenä ja tiettynä velvollisuutena. Tämä katsantokanta vaikuttaa toisiin niin, että he hakemalla hakevat elämäntoveria, pitävät kiirettä -- ja erehtyvät, sen sijaan että etsimättä ja odottamatta eläisivät onnellista ja rikasta elämää siksi kun ehkä heräävät siihen tietoisuuteen, että ovat tavanneet toisen minänsä -- olennon, joka niinkuin ei kukaan muu on täydennys heidän omalle olemukselleen.

Martti myönsi Eiran olevan oikeassa. Hän vain ei ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi. -- Sonja puolestaan pani kiivaasti vastaan. Se, joka ei myöntänyt, että perhe-elämä vasta oli todellista elämää, hän oli joko tyhmä tai epärehellinen.

-- Toisella kannalla olevilta naisilta vaaditaan paljon sisäistä rikkautta, huomautti Eerola. -- Ne naiset, joilla on enemmän äidillisyyttä kuin intohimoa luonteessaan, saavat kyllä tyydytystä elämässä ilman avioliittoakin - toiset kai eivät.

Sonja sävähti punaiseksi harmista. Hän tunsi äkkiä kauheasti pettyneensä Eerolan suhteen. Tämä tekikin todella moukkamaisen vaikutuksen, vaikka olikin Martin ystävä.

Laiva laski samassa laiturin reunaan, ja vieraille tuli kiire hyvästellä.

Sonjalla oli kyyneleet silmissä, kun hän rannalta Martin rinnalla huiskutti lähteville hyvästiä. Eerolan sanat tuntuivat yhä pistävänä okaana hänen sisimmässään.

-- Olipa virkistävää ja hauskaa kerran taas olla yhdessä, puheli Martti vetäisten Sonjan käden käsipuoleensa ja kääntyen kotiinpäin.

Mutta silloin pääsi Sonjalta itku. Hän oli sen tuntenut pitkin päivää. Martti oli ollut niin iloinen kuin ei vuoteen. Hänelle ei siis tällaisenakaan päivänä ollut iloa riittävästi vaimostaan.

Sonja kiskaisi kätensä Martin käsipuolesta ja rupesi kiivaasti astumaan eteenpäin. -- Hän tahtoi päästä lapsensa luokse -- itkemään.

Hitaasti, hämmästyneenä ja surunvoittoisiin ajatuksiin painuneena Martti seurasi.

Eira istui käsitöineen lempipaikassaan, Martin äitivainajan omistamassa ja Martin hänelle lahjoittamassa vanhanaikuisen mukavassa, mahonkisessa nojatuolissa siihen kuuluvan samanlaisen käsityöpöydän ääressä. Molemmat olivat olleet vainajan lempikaluja ja kun Sonja täti Alfeltilta oli saanut täydellisen kaluston omaan huoneeseensa, oli Martti lahjoittanut nämä Eiralle.

Ikkunalaudakolla Eiran vieressä kukki muutamia kotona kasvatettuja krookuksia ja käsityöpöydällä vaalea hyasintti. Huoneen toisessa päässä sohvapöydällä seisoi suuri, täydessä kukassa oleva ruusu. Se oli vanhanaikaista suurikukkaista aitoruusunpunaista lajia ja täytti huoneen voimakkaalla ruusuntuoksulla.

Eira katkaisi parsimalangan, kääräisi parsimansa sukat huolellisesti kokoon ja pisti ne laatikkoonsa. Sitten hän läheiseltä nurkkapöydältä haki kirjan. Eiralla oli tapana tällä pöydällä säilyttää sekä lukematta olevat että paraillaan luettavina olevat kirjansa. Vasta luettuna pääsi kirja huolellisesti järjestettyyn kaappiin. Kaapit täynnä omistajalle tuntematonta kirjallisuutta olivat aina harmittaneet Eiraa. Niissä oli kuin kuoren kiiltoa ilman vastaavaa sisältöä. Ne olivat luonnottomia kuin ystävälleen sisäisesti vieras ystävä.

Eiran "lukupöytä" seisoi lähellä sitä eteläänpäin ulkonevaa ikkunasyvennystä, jossa hän vasta oli istunut ja joka oli hänelle mieluisin paikka koko huoneessa. Nytkin hän uudelleen asettui siihen. Mutta kirja painui hetkeksi hänen syliinsä ja katse solui ulos ikkunasta, josta laaja osa Helsinkiä näkyi. Kallion tekeillä oleva kirkko ja Töölön lahti muodostivat maiseman keskustan.

Eira oli asunut tässä paikassa siitä asti, kun hän Martin äidin kuoltua pysyväisesti oli asettunut asumaan itse Helsinkiin. Talo oli yksikerroksinen, vanhanaikainen puutalo, mutta se oli somasti rakennettu ja sen edustalla kasvoi vielä muutamia korkealatvaisia mäntyjä ja pari vanhaa riippakoivua. Tämä, aikoinaan somuutensa puolesta huomiota herättänyt talo, seisoi nyt yksinäisenä, kuluneen ajan edustajana keskellä nopeasti kohoavaa uutta kaupunginosaa. Se oli kuin pieni kaupungin keskelle eksynyt maalaiskoti, ja se viihtyisyys, minkä Eira sisällä oli luonut asumaansa huoneeseen ja keittiöön, oli täydessä sopusoinnussa kodin ulkoasun kanssa. Paitsi Eiraa kuului tähän kotiin vielä vanha Liisa, hänkin perintö Martin kodista. Rakennuksen toisessa päässä asui muuan leskirouva, joka piti koululaisia luonaan. Nämä nuoret yhdessä lastentarhalasten ja näiden vanhempien kanssa muodostivatkin sen piirin, jossa Eira ja Liisa enimmäkseen elivät.

Liisa oli tänä aurinkoisena maaliskuunpäivänä lähtenyt käymään tuttavissaan. Eira nousi siitä syystä itse avaamaan, kun hän keittiön ovelta kuuli malttamatonta kolkutusta. Hän hymyili mennessään, sillä kolkutuksesta hän oli tuntenut tulijan.

Ovi oli tuskin auennut, kun siitä punoittavin poskin ryntäsi mustatukkainen, virkeäsilmäinen, noin viidentoista korvissa oleva koulutyttö. Hän kietaisi kätensä Eiran vyötäisille ja kieputti häntä pari kertaa lattiata pitkin. Sitten hän kurkisti hellaan, oliko siinä tulta ja nosti lopuksi esillä olevan kahvipannun kantta.

-- Särkeekö kahvihammasta, tiedusteli Eira nauraen.

-- Ei, ei, minä olen syönyt ja juonut ihan kauheasti. Minä vain tahdoin nähdä, oliko Sulla, "iso sisko", jotain hauskuutta täällä yksinäisyydessä.

Tyttö oli jo viereisessä huoneessa, jossa hän vallattomasti viskautui Eiran pitkälle valkealle pienasohvalle. Sitten hän vauhdilla alkoi kertoilla. Hän oli juuri tullut pitkältä hiihtoretkeltä. Koululla oli tänään nimittäin ollut lupa. Ja oli ollut äärettömän hauska. Aamulla varhain, hangen kantaessa he olivat lähteneet ja vasta äsken oli palattu. Heillä oli ollut evästäkin matkassa. Perunapaistikkaita, kalakukkoja, pannukakkuja y.m. hyvää oli syöty uskomattomat määrät. Mutta silti ei vajottu sulaan aineellisuuteen. Perunoitakin kun paistettiin oli keskusteltu tulevaisuudesta, isänmaanrakkaudesta ja oikean elämänuran löytämisestä.

Tyttö karkasi pystyyn sohvalta, kietaisi hetkeksi kätensä Eiran kaulaan ja heläytti sitten iloisen naurun. -- Ja tiedätkö, olin toisista eriävällä kannalla siinä elämänuran kysymyksessä. Muut olivat sitä mieltä, että sitä pitää hakemalla hakea ja tutkimalla tutkia, jotta se oma ja oikea löytyisi. Mutta minä sanoin, että kyllä oikea ala ottaa omansa. Se vetää varmaan puoleensa vastustamattomalla voimalla. Vai mitä?

Eira katsoi hymyillen tyttöön, joka posket hehkuvina ja virkeä loiste tummissa silmissään seisoi hänen edessään. -- Minä luulen, hän sanoi, että totuus tässäkin on keskivälillä. Toisten ala "ottaa heidät omikseen", toisten täytyy ehkä hakemalla hakea.

Tyttö asettui viereiselle tuolille, painoi leukansa käden varaan ja jatkoi harkitseva sävy äänessään. -- Eikö se minun kantani sovi myöskin naima-asioihin? Minä luulen ihan varmaan, että ihminen tuntee, kun hän tapaa sellaisen, joka oikein kuuluu hänelle. Ja siihen asti kun on sellaisen tavannut, on paras olla ajattelematta poikia ja sensemmoista. Niinhän?

Eira otti paraillaan esille käsityönsä samalla kun hän selvitteli ajatuksiaan voidakseen antaa paraimman mahdollisen vastauksen kysymykseen. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, tuli jo edelliseen jatkoksi iloisella vauhdilla: Niin, ja jos sellaista ihmistä ei sattuisikaan minun tielleni, en totta vissiin aio käydä pää riipuksissa ja huokailla. Se morsiushuntu ja häittenvietto ei taidakaan olla niin runollista ja kaunista kuin tytöt usein luulevat.

-- Oletpa sinä Airi viisas ihmisenalku! - Eira naurahti.

-- Täällähän minä viisastun, tuli kohteliaasti vastaan -- kun saan jutella kaikenmoisista kysymyksistä, joita täytyy ajatella ja joita ehkä ajattelee hullustipäin, kun ei ole ketään viisaampaa, jolta voisi kysyä. Täällä sinun luonasi, "iso sisko", onkin niin hyvä olla juuri siitä syystä, että täällä saan olla sellainen kuin luonnostani olen, villivarsa, joka tutkivasti lähtee nuuskimaan joka nurkkaa.

Eiran kasvoille nousi kaunis ja sydämellinen ilme. -- Sinä tiedät Airi, että rakastan juuri tuollaista suorapiirteistä luonnollisuutta. Maailmassa on niin paljon valheellisuutta. Ihmiset kulkevat ulkonaisten tapojen asussa, joka ei ensinkään vastaa heidän todellista olemustaan. Minussa on vastustamaton halu saada ihmiset olemaan sellaisia kuin he todella sisimmässään ovat. Ehkä muunlaiset ihmiset siksi eivät yleensä tulekaan luokseni. Ja mitä sinuun tulee, tiedät, että suuresti iloitsen, kun saan osaa tuumistasi. Mutta eikö sinun nyt muuten pitäisi lukea läksyjäsi, jos koko päivän olet ollut huviretkellä?

Airi nauroi. -- Tietysti. Minä tulinkin tänne vain sen verran, että jaksaisin ruveta pänttäämään kouluviisautta päähäni. Ja nyt minä menen. Mutta sano sentään ensin, miten se sinun Marttisi ja hänen joukkonsa jaksaa.

-- Sinun Marttisi! Se sana riipaisi omituisesti Eiran sisintä. -- Joukko on kasvanut ja tulot ovat pienet. Lisäksi on Martti, kuten tiedät, heikko terveydeltään. -- Eira huokasi.

-- Tuo ei kuulu hauskalta, huomautti Airi viisaanmakuisesti samalla soitellen sormillaan pöydällä makaavan kirjan kantta.

Silloin helähti ovikello. -- Minä pakenen, pakenen, huusi Airi häviten keittiön ovesta omalle puolelleen.

Hämmästynyt äännähdys pääsi Eiralta hänen avatessaan etehiseen johtavan ulko-oven. Väinö Eerola seisoi hänen edessään.

Entisaikoina, jolloin Väinö sekä kasvavana poikana että nuorena, opiskelevana ahkerasti seurusteli Martin kodissa, olivat hän ja Eirakin olleet toverillisen tuttavallisessa suhteessa. Sen perustuksella he myöskin vielä sinuttelivat toisiaan. Mutta viime vuosina he suuresti olivat vieraantuneet toisistaan. Osaksi oli siihen vaikuttanut Väinön aikaisempi oleskelu maaseudulla, "Kuopion takana", kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa -- osaksi sekin, että kun he Martin naimisiinmenon jälkeen silloin tällöin olivat tavanneet Martin luona, Sonjan rakkaudellinen naittamisinto oli tehnyt heille yhdessäolon epämieluisaksi.

-- Totta kai otetaan vastaan, kysäisi Eerola huomatessaan Eiran hämmästyksen. Eira vastasi kehoittamalla vierastaan astumaan sisään.

-- Tämä tietää sitä, että minä aion ruveta seurustelemaan talossa.

-- Sinäpä ainakin käyt suoraan asiaan. --

Eira nauroi.

-- Päästä on alkuun lähdettävä. -- Eerola astui huoneen kynnykselle ja antoi katseensa tehdä pikakierroksen huonetta pitkin. Hänelle oli lakimiehenä tullut tavaksi panna kaikki, missä ilmeni jotain ihmisten sisäisestä minästä, jonkinlaisen siveellisen puntarin nenään. Ja hän oli huomannut, että naisiin nähden ainakin saattoi päättää paljon siitä ympäristöstä missä he elivät -- etenkin jos tuo ympäristö jollain tavoin oli tulos heidän valinnastaan tai järjestelystään. Vaikka Eira tavallaan oli hänelle vanha tuttu, oli hän toiselta puolelta täysin kypsään ikään tulleena ja omalla valitsemallaan alalla toimivana naisena hänelle uutuuskin.

-- Niin, niin, minun täytyy näin ensikertalaisena tehdä huomioita, sanoi hän selittävästi ja naurussa suin samalla kun miehenvaistonsa opastamana painui istumaan huoneen mukavimpaan nojatuoliin.

Eirasta se sopi mainiosti. Hän sai niinmuodoin tilaisuutta pujahtaa keittiöönsä.

Kohta kun ovi Eiran jälkeen sulkeutui, nousi Eerola tuolistaan ja teki huomioittensa varmentamiseksi pienen kierroksen huonetta pitkin.

Kaikki oli juuri sellaista kuin hän oli odottanutkin. Eiralla oli nähtävästi samanlaiset yksinkertaisuusperiaatteet kuin Martillakin, hänellä oli vain enemmän mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen kuin sillä, jota monenmoiset perheenisän velvollisuudet pitivät kytkyessään. Tähän huoneeseen ei nähtävästi oltu hankittu uutta eikä erikoisen tyylin mukaista. Täällä oli vanhoja, eri tahoilta yhteen joutuneita kaluja, joiden yhteensovittelu kuitenkin oli aikaansaanut ehjän ja sopusointuisen vaikutuksen. Kodikkuus, sopusointu ja rauha olivat tässä huoneessa yhtä tuntuvia kuin kaikkialle tunkeutuva ruusuntuoksu.

-- Joko tarkastelu on suoritettu loppuun, tiedusteli hymysuin Eira keittiön kynnykseltä samalla kun hän kantoi tarjottimen kahvikaluineen pöydälle.

-- Osapuilleen ehkä.

-- Ja tulokset?

-- Ne koskevat kaikki emännän persoonallisuutta.

-- Vai niin. Silloin puhumme paremmasta.

-- Ehkä minusta esimerkiksi? Ja siitä miksi istun tässä.

-- Tarvitaanko siihen perusteluja?