Part 12

Kello käytävässä kuului samassa lyövän ja oppilaita alkoi lappautua luokasta käytävään. Toiset juosta tömistivät pitkin harppauksin alas portaita. Opettajan tasaiset askeleet erottautuivat selvästi muista hänen poistuessaan käytävästä ja kiertäessään portaita alas pihalle. Muutamat pojat olivat kai jääneet toisista jäljelle, koska he kuuluivat puhelevan kovaäänisesti ja huolettomasti kuin varmoina siitä, ettei kukaan heitä kuullut.

-- Katsokaahan, näin se Kössi pistää kepin selkänsä taakse, kuului joku sanovan. -- Ja näin se siivoo kynsiään, jatkoi siihen toinen. -- Sitten työnnetään sama tikku suuhun sielläkin tekemään suursiivousta.

Pojat nauroivat täyttä kurkkua. -- Entä Iisakki, joka lohduttautui äitinsä jälkeen, kuului taas. -- Niin Iisakki toi lohduttajansa vieraalta maalta, jatkettiin toisaalta, jonka jälkeen taas naurettiin.

Martti tunsi polttavan punan nousevan kasvoilleen. Hän yritti pystyyn, ei tahtonut maata täällä pimeässä huoneessa salakuuntelijana. Mutta samassa huimaisi taas pahasti ja ennenkuin hän ennätti yrittää uudelleen kuuli hän jonkun sanovan: Oletteko nähneet minkälaiset silmät sillä hänen Repekallaan on? Ihan viheriänharmaat kissansilmät, mutta muuten nätti kuin mikäkin herranterttu, kullan nuppu.

-- Ilmankos onkin Iisakki kilkissä! -- Koko joukko rähähti uudelleen nauruun.

Martti painautui kiireisesti takaisin pitkälleen. Hänen ainoa pelastuksensa oli nyt hiljaapysymisessä. Muuten pojat ymmärtäisivät, että hän oli kuullut kaikki. -- Oletteko pojat nähneet, miten he tuolla kadunkulmauksessa tapaavat, kysäisi taas muuan. -- Näin, näin pistetään kättä, suut ovat pusunantoasennossa ja silmä ottaa syliin -- kun näet ei muu passaa kadunkulmassa, täydensi toinen.

-- Pois pojat ilvehtimästä, kuului vahtimestari komentavan.

Kiviportaat kaiuttivat poikien jalkojen töminän moninkertaiseksi vahvennettuna Martin korviin. Vahtimestari kuului sammuttavan sähkövalot ja pian oli Martti yksin pimeässä koulurakennuksessa.

Hän makasi hyvän aikaa aivan liikahtamatta, oikeastaan myöskin ajattelematta. Tuntui vain siltä kuin joku olisi kolhaissut häntä takaraivoon ajatuksia sekoittavalla voimalla.

Ensimmäinen harkittu ajatus koski poislähtöä. Se oli suoritettava kenenkään sitä huomaamatta. Vahtimestarikin oli ehkä kuullut poikien puheen -- ainakin osan siitä -- ja oli kukaties nauranut sille, että tuollaiset viikarit noin osasivat ivata.

Martti huokasi helpotuksesta, kun hän viimein yhtymättä kehenkään oli päässyt kadulle. Mutta samalla tuntui painostavan pahalta. Hänen täytyi ajatella koiraa, joka häntä koipien välissä luikkii tiehensä.

Tämä nöyryyttävä nolatun tunne nostatti kuitenkin toisen vastakkaisen: suuttumuksen. Senkin pojannaskalit, olivat mitäkin miehiä mielestään ja uskoivat ehkä ymmärtävänsä miehen tunteita, vaikkeivät edes tunteneet aakkosia elämän valmistavassa koulussa! Mutta silloinhan sitä vasta pystyikin arvostelemaan, kun ei itse vielä ymmärtänyt mitään. Pieninkin miehenvesa osasi tietysti opettaa vanhuksia.

Martti hymähti itsekseen, ja nauru vaikutti virkistävästi. Pahempaakin olisi voinut saada kuullakseen. Eikähän tässä ollut varsinaista ilkeämielisyyttä. Ehkä se sattui niin pahasti vain siksi, että osui arkaan kohtaan.

Martti oikaisihe ja koetti jouduttaa askeleitaan, vaikka pää yhä tuntui omituisen ontolta ja liikettä sietämättömältä.

Oikeastaan pojat olivat olleet oikeassa. Hän oli jo kauan tuntenut antautuvansa liiaksi sekä omille että Sonjan tunteille. Hänen työnsä ja hänen oma arvonantonsa kärsi siitä. Sellainen ei ajan pitkään sopinut miehelle. Siinä oli muutos saatava aikaan mitä pikemmin sitä parempi -- huolimatta siitä, että nykytilanne ja Sonjan äärimmäisyyteen asti herkistynyt mielentila teki käänteen erityisen vaikeaksi.

Vihaisenkimakka junavihellys tunki samassa Martin korvaan. Juna syöksyi jymisten Töölön rautatievallille viskaten pilven likaista sauhua rantapolkua kulkeviin jalkamiehiin.

Tuo vihainen vihellys tuntui Martista terävältä kutsulta todellisuuteen. Ja hän tervehti sitä ilolla.

Töölönlahden illan hämyssä välkkyvä tumma pinta, johon lahtea kaarena kiertävien rakennusten tuikkivat tulet heijastuivat oli kuin tunteiden ja tunnelmien hämäräperäinen maailma. Siitä oli päästävä päivän kirkkaaseen valoon. Hän oli jo liian kauan nauttinut tunnelmatäysistä hämyhetkistä. Sekä puustavillisessa että kuvaannollisessa mielessä.

Sonja oli ottanut tavakseen hämärissä soittaa ja laulaa. Ja hän oli tästä nauttinut suurestikin. Mutta joskus hänet silloinkin äkkiä oli vallannut tuskallinen tunne siitä, että tämäkin on niitä salaperäisiä voimia, jotka pitävät häntä kuin ylipääsemättömän tenhopiirin sisäpuolella. Kerran hän tällaisen tunteen vallassa ryntäsi pystyyn. Teki mieli kiskaista Sonjan kädet koskettimilta ja vaatia häntä tilille siitä mitä hän soitti. Eikö hänen säveleensä olleetkin kaikuja Venus-vuorelta, sen jumalattaren piirissään pidättävistä rukouksista? Eivätkö ne olleet Deliilan miehen mieltä uneen uuvuttava tenholaulu?

Nämä sisimpänsä tuskaiset kysymykset hän silloin sai alaspainetuksi, niin ettei Sonja aavistanut niistä mitään. Mutta toisen kerran ne puhkesivat sanoiksi. Ja voi sitä pohjatonta tuskaa minkä ne Sonjassa synnyttivät! Hänestäkö paha lähti? Hän, joka tahtoi olla sielun siipenä ja sisäisenä nousuvoimana, hänkö olikin alaspainamassa? Parashan hänen silloin oli kuolla. Tai jos ei kuolema tulollaan armahtaisi, tahtoi hän lähteä maailmalle yksin ja orpona, niinkuin hän tänne oli syntynytkin.

Heidän välilleen jäi tämän jälkeen pitkiksi ajoiksi jotain särölle mennyttä. Sen illan tuska saattoi vieläkin milloin tahansa tuntua Martin sisimmässä niin raskaan raskaana. Sillä hänessä ja hänen tunteissaanhan vika oli ollut. Ja kuitenkin hän, voimakas mies, oli työntänyt oman heikkoutensa syyt toisen, heikomman kannettaviksi.

Tätä Martin itsesyytösten tuskaa lisäsi tietoisuus siitä, että Sonja kärsi. Yhteinen tuska ajoi heidät toistensa syliin. Epäilykset, pelko, itsesyytökset ja ristiriidat upotettiin uudelleen suuren tunteen pohjattomiin syvyyksiin.

Ja sittenkin tuntui heidän suhteessaan tuota särölle mennyttä. Sonja lakkasi sen illan jälkeen pitkäksi aikaa soittamasta ja laulamasta. Hän rupesi sen sijaan taas maalailemaan, jota hän ei ollut tehnyt sittenkuin Dresdenissä. Hän tahtoi maalata Martin tämän työhuoneessa pää käden varaan vaipuneena ja katse kiintyneenä takassa loimuaviin liekkeihin.

Sonja antautui työlleen tavanmukaisella intohimoisella kiihkeydellään. Hän tahtoi kerran luoda jotain oikein kelvollista, jotain, missä joka siveltimenpiirto huokuisi henkeä ja elämää. Rakkaus oli hedelmöittävä hänen taipumuksiaan. Hän voisi ehkä nyt tulla siksi, miksi hän ennen oli aikonut -- todelliseksi taiteilijaksi. Mutta nyt hän ei enää tahtonut olla sellainen koko maailmalle, vaan sille yhdelle ainoalle vain, jota hän rakasti.

Ne hetket, jotka he yhdessä viettivät Sonjan maalaillessa, eivät muodostuneet toisenlaiseksi kuin hämyhetket soittokoneen ääressä. Nekin vain vahvensivat sitä tenhopiiriä, josta ylipääsy todellisuuteen ja sen vaatimuksiin tuntui niin mahdottomalta.

Ja kaikki, kaikkihan oli muodostunut tällaiseksi, yksin yhteinen kirkkoon-menokin.

Eräs kerta johtui erityisesti Martin mieleen. Hän tunsi silloin, kuten useinkin, pohjattoman syvää, hätääntyneen avun tarvetta. Ja jo pelkkä kirkkoon-tulo teki hänelle hyvää. Hän oli siinä äitiinsä. Äiti oli aina ollut kuin kotonaan kirkossa. Jo tuo iäisen totuuden julistukselle pyhitetty temppeli tuntui -- riippumatta muusta -- tekevän hyvää isoovalle ja janoovalle ihmissydämelle. Korkealle kaartuvan katon alla tuntui pyhäinen rauha aina asustavan. Ja se se kohta ensimmäiseksi otti kuin avosylin vastaan.

Martti tunsi täällä saavansa hengittää iäisyyden puhtaassa ilmapiirissä, täällä väsyneenä matkalaisena lepäävänsä lähellä isän sydäntä. Hän kuunteli saarnaa nälkäisin mielin.

Huolimatta siitä, mitä hän kirkossa käydessään aina sai jo vain siellä olonsa kautta, hän arvosteli tavallisesti kuulemaansa ankarastikin. Ja nyt kun hän Sonjallekin tahtoi parasta, tulivat he yleensä todella kuulleeksi vain hyvää. Ja julistettuun totuuteen vastasi Martti sydämen hartaalla rukouksella, että tuo totuus tulisi hedelmää kantavaksi hänen omassa jokapäiväisessä elämässään, tulisi voimaksi ja elämäksi heidän kodissaan.

Mutta kun he sitten yhdessä astuivat kirkosta kotiinpäin, puhkesi Sonja kiihkeästi puhumaan saarnasta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi aina toitoteltiin kaikenlaisista tämän maailman epäjumalista, kunnian, tavaran ja toisten ihmisten liiallisesta rakastamisesta. Miksi ei kaikki keskitetty siihen ainoaan epäjumalaan omaan "minään", jota palveltiin niin hartaasti kristillisissä kuten maallisissakin piireissä. Eihän sillä väliä, millä tavoin ihminen etsi omaansa, tapahtuiko se maallisella vai hengellisellä tavalla. Oman minän palvonta oli kai epäjumalanpalvelusta, tapahtuipa se muodossa tai toisessa.

Heidän välilleen syntyi tästä pitempikin keskustelu. Ja sen lopputuloksena oli, että Martin täytyi myöntää Sonjan olleen oikeassa. Nyt kuten ennenkin hän oli tähdännyt katseensa syvälle kysymyksen ytimeen. Rakkaus, rakkaus oli Jumalasta ja vain itseänsä rakastaminen oli syntiä.

Kirkossa Martti oli tuntenut otteen kädestä, joka ojentui vajoavalle Pietarille. Myöhemmin hän ensi sijassa tunsi, kuinka paljon häntä syvällisempi, voimakkaampi ja parempi Sonja oli. Hänen täytyi syyttää itseään niin paljosta -- itsekkäisyyteenkin nähden. Hänen ponnistuksissaan saada olot toiselle kannalle oli ehkä myöskin itsekkäisyyttä. Hänen täytyi odottaa ja olla alallaan, kunnes kaikki itsestään korjautuisi.

Niin, tällaista _oli_ ollut -- yksin kirkossakäyntikin. Mutta nyt, nyt kun hänen omien oppilaittensa arvostelu oli ollut terävän terveellinen vihellys hänelle, nyt piti asiaintilan muuttua.

Hän avasi päättäväisesti kotinsa pihaan johtavan portin. Eletty oli elettyä. Mennyttä päivää ei anneta takaisin, mutta sen kokemukset siirtyivät tienviittana edessäpäin olevaan aikaan.

Hän avasi rivakasti etehisen oven. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Hän kiersi sähkövalon palamaan ensin etehisessä, sitten huoneessa, jonne hän astui. Sonjaa ei näkynyt missään.

Hän raotti makuuhuoneen ovea. Sielläkin oli pimeätä, mutta hän saattoi sittenkin erottaa Sonjan makaamassa vuoteella.

-- Hyvää iltaa Sonja! -- Sonja ei vastannut, mutta hän nousi hitaasti ja kun Martti veti hänet lähemmäksi, näki hän Sonjan itkeneen? -- Mikä nyt pikku eukollani, tiedusteli hän leikkisästi.

Sonja vetäytyi hermostuneesti syrjään. -- Sinun on hyvä laskea leikkiä. Tietäisit missä tuskassa minä olen ollut, kun viivyit kaiken iltaa? Oletko ehkä ollut kylässä? -- Ääni oli täynnä epäluuloa.

Marttia alkoi harmittaa, teki mieli sanoa, että entäs jos kerran olisinkin ollut. Mutta hän ajatteli Sonjan nykyistä tilaa ja selitti yksinkertaisesti tulevansa suoraan koulusta. Siellä oli tullut viivytyksi, kun hän ei voinut oikein hyvin.

-- Sinä rakas, rakas, voitko sinä huonosti? -- Sonja kietaisee kätensä hänen kaulaansa, suutelee, painaa päänsä hänen olalleen ja kuiskaa. -- Ja niinkuin sinä lähdit -- melkein ilman hyvästiä. Entä jos et olisi palannut. Etkö nyt ole katunut?

-- Katunut? -- Martti siirtää Sonjan kappaleen loitommaksi itsestään ja katsoo hymyillen häneen. Katunut? Mitä katumista siinä oli?

Sonja suuttuu ja kysyy, miksi Martti laskee leikkiä.

-- Siksi, että minä en ymmärrä mitä minun nyt pitäisi pyytää anteeksi. Sonja, minä olen todella katunut, mutta jotain aivan muuta, josta toiste tahdon puhua.

Mutta Sonja kiihtyy kiihtymistään. Hän itkee ja puhuu niistä hyvästeistä, jotka olisivat voineet jäädä sanomatta ikipäiviksi.

-- Sonja, sinun täytyy tulla järkiisi, sanoo Martti kärsimättömästi. -- Suoraan sanoen olen katunut sitä, että näin kauan olen syrjäyttänyt muut velvollisuuteni elääkseni kokonaan rakkaudellemme. Se on tehnyt meidän elämämme ohjelman kieroksi. Toisilleen eläminen on itsekkäisyyttä sekin, olkoonpa se sitä kaikkein hienoimmassa -- ja siksi ehkä myöskin kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Työ ja velvollisuus ovat aina asetettavat etualalle.

Hän ojentaa kätensä koettaen hellästi vetää Sonjan puoleensa. Mutta Sonja ei liikahda. Hän seisoo kuin kivettynyt eteensä tuijottaen.

-- Sonja-kulta, älä nyt ole lapsellinen, yrittää Martti uudelleen. Mutta kun Sonja yhä seisoo liikahtamatta, kääntyy Martti ja menee työhuoneeseensa. Siellä hän asettuu vihkoja korjaamaan. Ja Sonja viskautuu vuoteelle tärisyttävän itkun vallassa.

Martti kuulee hänen nyyhkytyksensä ja hänen on vaikea pitää ajatuksiaan koossa. Hän koettaa kuitenkin. Mutta kun Sonjan itku ei ota asettuakseen, tulee hän levottomaksi Sonjan terveyden tähden, nousee, menee makuuhuoneeseen ja kumartuu Sonjan puoleen. Mutta silloin laukeavat Sonjan kielensiteet.

-- Tulitko sinä todellakin kotiin sanoaksesi vaimollesi, että liian paljon olet ajatellut häntä, tehnyt liian paljon hänen hyväkseen? Sekö on sitä itseään unohtavaa mieltä, jota sanot rukoilleesi itsellesi ja jota mieheltä vaaditaan, kun häntä neuvotaan rakastamaan vaimoaan niinkuin Kristus seurakuntaa!

-- Sonja, älä käytä sellaisia sanoja! Ajattele ja malta mielesi!

Mutta Sonja ei kuuntele. -- Tällaista sinä puhut kahdeksan kuukautta häittemme jälkeen. Niin pian sinä olet väsynyt minusta huolehtimiseen! Tarvitset enemmän aikaa itsellesi ja töillesi! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät mikä minua odottaa, tiedät, että olen valmis uhraamaan itseni, henkeni tehdäkseni sinut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Sonja painaa päänsä takaisin vuoteelle. Sanat ovat tulvineet hänen huuliltaan kuin paisumistaan paisuva tulvavesi, joka voimansa häikäilemättömyydessä viskaa kaiken tieltään. Nyt puistattavat peloittavan rajut nyyhkytykset häntä uudelleen. Martti seisoo hetken hievahtamatta kuin olisi salama häneen iskenyt. Sitten kääntyvät hänen ajatuksensa niille tutuksi tulleeseen itsesyytösten uomaan. Hän oli taaskin ollut kova ja kömpelö esiintymisessään. Sitä mikä oli oikein hän oli tavoitellut, mutta hän oli kajonnut asiaan sopimattomalla ajalla ja tavalla. Hän ei ollut käsittänyt naisen herkkää sieluntilaa eikä mitä nykyinen tilanne Sonjaan nähden vaati.

Oman mahdottomuutensa tunnossa hän kumartuu Sonjan puoleen kuiskaten hänelle anteeksipyyntöjä ja helliä sanoja sekä pyhästi luvaten itselleen kaikesta huolimatta entistä enemmän ajatella omaa armastaan ja sitä orastavaa elämää, jonka syttymistä he kumpikin rakkauden suurella, ilon ja pelonvaiheisella odotuksella ajattelevat.

Anteeksiannon ja rakkauden vaipalla peitettiin viimein illan kaikki ristiriitaiset kokemukset. Mutta yöllä täytyi Martin nousta soittamaan sekä Sonjan eräälle tuttavalle sairaanhoitajalle että lääkärille. Ja vaikka sairaanhoitaja tulikin taloon, jäi suurin osa sairaan rauhoittamisesta Martille.

Kun hän viimein pääsi paneutumaan takaisin vuoteelleen, ei hän enää saanut unta silmiinsä. Häntä valvotti huoli Sonjan puolesta. Ja kun ajatukset siltä kohdalta viimein helpottivat, näki hän taaskin itsensä sidottuna Simsonina, joka vain lepäili naisen polvella.

Mutta eihän tuo nainen kuitenkaan ollut Delila, vaan suuri-, rikassieluinen ja puhdasmielinen olento, joka varmaan vielä voisi nostaa maata ja maasta olevaa miestä. --

Odotettua odottamassa oli kaksi nimiehdotusta ja joukko pieniä, pehmeitä vaatekappaleita, valkeita, ruusunpunaisia ja taivaan sinisiä, pitsitettyjä, kudottuja, neulottuja ja ommeltuja. Maire Sonja Tuulikki jäi tulematta, Niilo Ensio tuli ja otti sekä nimen että odottamassa olevan osansa omakseen. Sonja oli onnellinen ja ylpeä kuin kuningatar. Marttikin oli suuren, ihmeellisen onnen valtaama, mutta samalla niin tapahtumasta järkytetty, että kesti kauan ennenkuin hän pääsi jonkinlaiseen sisäiseen tasapainoon. Hän itki kuin lapsi pojan synnyttyä. Eikä vain silloin. Alussa hän kohta kun vain näki lapsen joutui voimakkaan liikutuksen valtaan. Hänestä tuntui siltä kuin hän ei koskaan voisi helliä ja palvella Sonjaa niinkuin pitäisi kaiken sen tähden, mitä hän oli antanut ja kärsinyt. Hänestä hänen oma suhteensa lapseen kävi miltei etäiseksi vain siksi, että hänen osakseen oli jäänyt iloita ja ottaa vastaan Sonjan uhratessa ja kärsiessä. Ja kuitenkin Martti tunsi järkyttävän voimakkaasti miten läheinen hänelle itselleenkin tuo pieni, pehmeissä peitteissään ynähtelevä lapsi oli. Voimakkaat, ennen aavistamattomat tunteet vavahuttivat hänen sisintään hänen kumartuessaan katselemaan nukkuvaa lastaan. Hän oli isä, Hän katseli osaa omasta olemuksestaan, lasta, jonka tulevan elämän mahdollisuudet kangastivat yhtä rajattoman etäällä ja yhtä tutkimattomina kuin rannaton ulappa aamu-usvan peitossa.

Syrjälästä -- siitä etäällä olevasta saaristoiaiskodista, jossa Martti ja Sonja olivat viettäneet avioliittonsa ensi viikot, he nytkin olivat vuokranneet itselleen kesäasunnon. Ja Martti ikävöi sinne tällä kerralla entistä enemmän. Vasta maalaiskodissa, niittyjen, peltojen ja metsien ympäröimänä hän tunsi olevansa oikein kotonaan. Lisäksi hänellä nyt oli se tunne, että poika niin pian kuin suinkin oli saatettava kosketukseen maalaiselämän kanssa, jotta hän jo pienestä pitäen pääsisi juurtumaan siihen ympäristöön, jossa hän kerran yksinkertaisen, mutta samalla ympäristöään kohottavan elämäntapansa kautta toteuttaisi kaiken sen, mikä kauniina ja suurena kangasti Martin omassa sisimmässä, mutta joka kai suureksi osaksi jäisi häneltä toteuttamatta.

Sonjakin puolestaan ikävöi takaisin ensi onnensa tyyssijoille. Hänestä tuntui kuin hän siellä saisi haudatuksi kaiken sen, mitä hän kuluneen talven tapahtumista olisi tahtonut saada poispyyhkäistyksi. Ja samalla hän jo etukäteen iloitsi siitä huomiosta ja ihailusta, jota Niilo Ensio saisi osakseen.

Koko talon väki olikin portailla vastaanottamassa, kun Sonja ja Martti saapuivat. Sonja astui ensimmäisenä rattailta, kävi onnenylpeä hymy huulillaan jokaista kädestä pitäen tervehtimään ja kiiruhti sitten huoneeseen, jonne Martti oli kantanut pojan ja jonne vastaanottajatkin joukolla kerääntyivät katselemaan ja kehumaan.

-- Onpa se riski poika ja niin pitkä tukkakin, ihasteli emäntä pyyhkäisten silmäkulmiaan esiliinannurkkaan. -- Ja ihan kuin äitinsä kuva!

-- Ymmärsipäs kenen näköiseksi oli edullisinta ruveta, jatkoi siihen Martti iloisesti.

Emäntä rupesi suosittelemaan kahdeksatta käyvää Miina-tyttöään lapselle soudattajaksi. Mutta Sonja selitti, että hänen poikaansa ei soudatetakaan. Kopassa hän saa nukkua aluksi ja sitten pannaan vaunuihin.

-- Ei se meidän Miinamme näy pääsevän lasta hoitamaan, ei vaikka, päivitteli isäntä. Pojat ovat kaikki jo vääntyneet pitkiksi huiskaleiksi ja Miina täyttää kahdeksan Mikon-päivänä. Minä sitä olen jo monesti sanonut meidän mammalle, että pitäisi hänelle hommata kätkyessä kiikutettavaa. Mutta eihän se mamma ota kuuleviin korviinsa.

-- Eihän yksi ihminen joka kohtaan jouda, viskasi emäntä ovelta tulemaan. Hän oli jo lähdössä valmiiksi keitetyn kahvin hakuun.

Kahvinkin aikana koski puhe enimmäkseen Niilo Ensiota. Vaikka hän syntymästään asti oli käyttänyt häntä odottanutta nimeä, ei häntä vielä ollut kastettu. Se juhla oli päätetty viettää vasta Syrjälässä. Eikä se nytkään aivan pian voinut tulla kysymykseen. Niilo Ension täytyi odottaa tulossa olevaa kummiaan. Naiskummit olivat kyllä puolestaan valmiit. Täti Alfelt, joka oli matkustanut Schweitsiin, oli päätetty vain merkitä kummiksi -- koska Sonja sitä tahtoi -- ja Eira puolestaan oli luvannut tulla milloin vain kutsuttiin. Mutta Väinö Eerolaa odotettiin. Hän oli saanut toimen Helsingissä ja oli muuttohommissa. Kun hän ei ollut ollut häissäkään, ei Martti tahtonut viettää poikansa ristiäisiä ilman tätä ainoata, hänelle todella läheistä ystävää.

Viimein odotettu päivä kuitenkin valkeni. Martti heräsi sinä aamuna tavallista aikaisemmin. Hän tapaili hetken aikaa unta, mutta kun sitä ei tuntunut tulevan, hän nousi ja pukeutui hiljaa. Nähdessään auringonsäteitten yrittävän Sonjan vuoteelle veti hän ikkunaverhot paremmin suojaksi. Sitten hän hääti pois pari kärpästä, jotka olivat lähteneet huviretkelle Niilo Ension pitsireunaiselle päänalukselle ja korjasi lopuksi hyönteissuojaksi hankittua harsoa niin, etteivät mitkään rauhanhäiritsijät enää pääsisi poikaa hätyyttämään. Sitten hän hiljaa ja varpaisillaan hiipi huoneesta.

Oli hiljainen kasterunsas sunnuntai-aamu. Ruohikko kimalteli aamuisen auringon valossa ja ilma oli raittiutta täynnä. Martti kääntyi takapihan viereisestä veräjästä seuraamaan pellon piennarta, poikkesi sitten sekametsää kasvavaan hevoshakaan ja siitä aholle, jonka ylälaitaa rajoitti kuiva, päiväpaisteinen rinne. Noustuaan harjanteelle paneutui hän pitkäkseen, levitti käsivartensakin päivän paahtamalle tantereelle ja jäi siihen hiljaisessa hartaudessa syventyneenä häntä ympäröivän luonnon ja oman sisimpänsä pyhäiseen juhlahetkeen.

Hänen yläpuolellaan kaareutui kesäisen kirkas sinitaivas, jonka laelle siellä täällä untuvainen pilvenhattara hiljalleen purjehti. Taivaan rannalla näkyi siintävä ulappa. Se lepäili toisin hetkin kirkkaana, etäältä katsoen aivan pintaansa väräyttämättä, toisin hetkin se alkoi kimmeltää ja väreillä kuin säteillen olemassaolon suurta, ihmeellistä iloa. Lauha, kesäinen ilma oli tuoksun täyttämä ja tuntui joka henkäyksellään hyväilevän. Kukkainen rinnekin hyväili -- väriensä runsaudella. Toisin paikoin oli apilaita niin tiheässä, että nurmi siltä kohdalta näytti aivan sinipunertavalta. Toisessa paikassa antoivat suolaheinät kokonaisuudelle tiilenvärisen vivahduksen. Kissankellot, päivän kakkarat, valkeat kuminankukat ja läheisen ojan varrelle asettunut, komea ryhmä muita ylemmäksi yrittäviä horsmia lisäsivät kaikki tätä iloista värituhlausta.

Martin täytyi hetkeksi kohoutua istumaan siten saadakseen selvemmän yleiskuvan kaikesta. Minne hän katsoikin hiveli luonto kauneudellaan hänen silmäänsä ja hänen sisintään. Pellon vilja lainehti tasaisesti aamutuulen hengessä. Maa upeili kukkaisrunsauttaan ja helpeisissä heinissä kimalteli aamukaste.

Martin kädet painuivat ristiin. "Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana sielujen toiviotie."

Kaksi kättä tarttui hänen omaansa: äidin ja Niilo Ension. Toisen kosketus käänsi hänen katseensa menneisyyteen. Tänä hetkenä, jolloin hän ehjemmin kuin koskaan tunsi olevansa onnesta rikas ihminen, ajatteli hän häntä, jonka äidinsydän aina syvästi oli iloinnut kaikesta hyvästä mikä tuli lapsen osaksi.

Kuinka onnellinen hän nyt olisi ollut! Ja ehkäpä hän olikin. Sillä kuka tiesi, etteivätkö rajan yli siirtyneet jatkuvasti voineet seurata tänne jääneiden kohtaloa.

Martti rupesi menneisyydestä poimimaan esille ilonaiheen toisensa jälkeen. Hän keräsi muistonsa kokoon kuin aarteita helmaansa kokoava lapsi ja sanoi sitten äidille: Katso näin paljon sinä annoit minulle! Sinä autoit minua, arkamielistä raukkaa niin, että nyt olen onnellinen mies.

Hänen sielunsa syvyyksistä kohosi harras kiitos siitä mikä oli mennyt. Mutta samalla siirtyi katse tulevaisuuteen. Niilo Ensio pakotti sen sinne. Ja tuntui kuin äitikin olisi viitannut eteenpäin. Hänhän aina ensimmäisenä oli ollut poikaansa karaisemassa, kannustamassa eteenpäin ja muistuttamassa elämän velvoituksista. Nytkin tuntui siltä kuin hän olisi laskenut siunaavan kätensä Martin päälaelle, siunannut häntä tänä hänen elämänsä suurena juhlapäivänä ja hänen kauttaan hänen poikaansa.

Ja taas Martti puheli äidille. -- Äiti, minä sain elämäsi koko runsaan siunauksen, minulla on paljous ihania, auttavia muistoja. Mutta pikku pojallani ei ole niitä. Hän ei koskaan saanut katsella rakastaviin silmiisi. Anna hänelle korvaukseksi moninkertainen siunauksesi! Ja jos henkesi oleilee läheisyydessämme, ole auttamassa pikku poikaani niinkuin sinä autoit minua!

Martti painui uudelleen pitkäkseen rinteelle vanhan vaahteran varjostamalle mättäälle. Hänen ajatuksensa pysähtyivät Sonjaan. Paljon hänkin äitinä voisi antaa, sellainen rikashenkinen kun oli. Mutta hän oli niin toisenlainen kuin äiti, että äidinkin antimet olisivat olleet pojalle tarpeen.