Part 11

Rouva Alfelt loikoili hienossa iltapäiväpuvussa vierashuoneensa leposohvalla. Hänen kädessään oli romaani, jonka lehtiä hän hajamielisenä käänteli ja vieressä pienellä, sirolla, 8-kulmaisella koristepöydällä oli konvehtipussi, josta hän tuontuostakin pisti palasen suuhunsa. Hän oli äsken sivuuttanut romaanin jännittävimmän kohdan, joten se ei enää kyennyt kiinnittämään hänen mieltään. Sen sijaan teki sitä tuntuvalla tavalla odotuksen jännitys. Sonja ja Martti olivat tulossa maalta asuakseen jonkun aikaa hänen luonaan samalla kun he järjestelivät uutta kotiaan. Suuri muutos Sonjan taloudellisessa asemassa oli vaikuttanut perin tuskallisesti rouva Alfeltiin, hän kun oli uskonut varat juuri sille etäiselle sukulaiselleen, joka nyt oli pettänyt hänen luottamuksensa. Tämäkin jännitti nyt odottavan mieltä. Ja muuten itse odotetutkin. Sonjasta ei ollut vaikea arvata minkälainen hän oli. Täti tunsi hänet. Mutta Martti? Hän oli ennen naimisiinmenoaan käynyt talossa ainoastaan kerran, nimittäin ennen rouva Alfeltin Norjaan lähtöä. Rouva Alfelt ei yleensä suvainnut ihmisiä, jotka tulivat sopimattomaan aikaan hänen luokseen. Martti tuli pahimpaan pakkauskiireeseen. Mutta hänet kutsuttiin kaikesta huolimatta saliin, sillä rouva Alfelt tahtoi edes nähdä, minkälainen se mies oli, joka oli kyennyt kuin loihtimaan esiin uuden ihmisen Sonjassa. Ja yhdessäolo venyi pakkauksista huolimatta pitkäksi. Sillä Martti huvitti rouva Alfeltia. Hän teki häneen saman vaikutuksen kuin suuret, kömpelöt koiranpennut, joilta heidän kokonsa puolesta odottaa vanhankoiran eleitä ja joiden tottumattomat, lapsekkaat liikkeet siitä syystä ovat niin ihastuttavan hauskat. Tuota arkaa tottumattomuutta huomasi Martin koko ulkonaisessa olemuksessa, liikkeissä, sanontatavassa ja kaikessa. Se tietysti johtui ujosta epävarmuudesta hänen ensi kertaa joutuessaan tekemisiin Sonjalle äidinasemassa olleen sukulaisen kanssa. Mutta oli siinä muutakin. Hänen tummansiniset, syväkatseiset silmänsä olivat kaikkea muuta kuin älyttömän näköiset ja hänen hillitystä olemuksestaan tunsi, ettei hän yleensä milloin vain ollut valmis paljastamaan sisintään kanssaihmisilleen. Ja sittenkin hän niin naiivin avomielisesti toi ilmi sisimpiä tunteitaan. Rouva Alfelt kyllä itse sen aiheutti kysymyksillään. Mutta häntä huvitti huomata, ettei Martissa ollut maailmanmiestä kylliksi ylimalkaisilla sanontatavoilla kiertämään hänen sisintään utelevia kysymyksiä. Hän kertoi, miten tuskallisen voimakkaan vaikutuksen Sonja heti ensi hetkinä oli tehnyt häneen, kuinka hän taisteli tunnettaan vastaan vakuutettuna siitä, etteivät he luonteiltaan eikä liioin maailmankatsomukseltaan sopineet toisilleen, mutta että taistelu kävi sekä ylivoimaiseksi että turhaksi, kun hän huomasi, että he todella kumpikin ylinnä etsivät näkymättömän maailman aarteita. Se vain vielä peloitti, miten Sonja, rikas nuori tyttö voisi tyytyä sellaiseen yksinkertaiseen elämäntapaan, johon hänen maailmankatsomuksensa häntä velvoitti.

Niin, niin, nyt he ainakin olivat päässeet rikkauden haitoista. Rouva Alfelt oli toivonut, että ainakin Sonjan rahat olisivat säästyneet -- ja hänen omansa tietysti ensi sijassa. Mutta siltä näytti kuin Sonjan olisivat menneet. Sen verran kunniantuntoa oli miehellä toki ollut, että hän jo varemmin oli toimittanut rouva Alfeltin rahat korjuuseen. Ja vaikuttivathan siihen myöskin hänen omat toimenpiteensä, joihin hän ryhtyi ennen Norjaan lähtöään sen häivyttävän tiedon johdosta, jonka hän aikaisemmin oli saanut.

Rouva Alfelt painoi hermostuneena nenäliinan silmilleen ja itkaisi mielensä kevennykseksi tilkan. Jollei se Martti olisi ollut sellainen mies kuin oli, olisi hän voinut nostaa tästä aika rymäkän. Että toinen huolehtii omistaan eikä hänelle uskotun turvattoman tyttölapsen varoista. Mutta huolehtiminen tuskin enää silloin olisi auttanut. Sonjan rahojen suhteen se arvatenkin olisi ollut myöhäistä. Ne olivat joutuneet likoon jo aikaisemmin.

Hevonen kuului samassa pysähtyvän portaiden eteen ja sisäkkö kiiruhti vastaan.

Rouva Alfelt nousi, korjasi peilin edessä tukkalaitettaan ja kiiruhti keinuvin askelin, huulet hymyssä ja käsivarret ojennettuina etehiseen.

Istuttiin illallispöydässä, kun raha-asiat tulivat puheeksi. Rouva Alfelt oli jo siihen mennessä ennättänyt tehdä huomioita. Sonja oli, kuten hän edeltäkäsin oli ajatellutkin, omistusonnestaan ja valtansa tietoisuudesta säteilevä nuori rouva. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli tavallistakin miellyttävämpi yksinkertaisessa, tummassa matkapuvussaan. Ja Martin ihastus ilmenikin peittelemättömänä. Hänen katseensa koetti Sonjan katseesta huomata tämän pienimmänkin toivomuksen ja hänen kätensä tavoitteli yhtenään Sonjan kättä.

-- Tottumaton humaltuu helposti -- päätteli rouva Alfelt itsekseen. Hän ajatteli omia naimiskauppojaan ja hymyili. Mutta samalla kosketti hetkeksi hänen sisintään haikea aavistus siitä, että näiden nuorten suhteessa oli jotain, joka kaikista hänen omista naimisistaan huolimatta oli hänelle kokonaan tuntematonta, jotain herkempää ja henkevämpää, jota ei voinut määritellä, mutta jonka tunsi erehtymättömän varmasti kuin kukkasen tuoksun. Martti nyt olikin sellainen toisenmoinen. -- --

-- Niin, ne miehet, ne miehet, alkoi rouva Alfelt äkkiä päivitellä. -- En minä olisi uskonut, että mies minut pettää. Mutta pitipäs sittenkin nyt näiden rahojen suhteen -- -- ja vielä sinun rahojesi suhteen, Sonja. Häitten edellisenä iltana te sen tiedon saitte. Niinkö? Todella erinomainen häälahja!

-- Ei se ainakaan vähentänyt onneamme, pikemmin päinvastoin. -- Sonjan katse loisti. Ja Martti jatkoi siihen, ettei hän koskaan tahtoisikaan olla rikas.

-- Rikas, hyvänen aika, kuka nyt puhuu sanottavista rikkauksista. Sen verranhan olla pitää, että voi järjestää elämänsä mukavasti.

-- Ja noin parisen kertaa vuodessa käväistä ulkomailla, jos tahtoo.

-- Niin, mitä pahaa siinä?

-- Pahaa? En minä sitä sanokaan. Mutta minä en voisi mennä, ilman, että ne monet kalpeat työntekijättäret, ne lapset, jotka riutuvat vahvistavan ravinnon puutteessa ja työmiehet, jotka raatamisestaan huolimatta eivät saa perheelleen siedettävän mukavaa olotilaa, minua syyttäisivät.

-- Ja kuitenkin olette kumpikin vasta tulleet ulkomailta!

-- Oppia ei valitettavasti aina saa riittävästi kotimaasta. Ja lukuunottamatta viimeistä lepoaikaani tiedän, että elin siellä niin yksinkertaisesti kuin vaatimattomin työmies.

-- Ah, ah, ah, sellainen kanta, sellaiset mielipiteet! Rouva Alfeltin täytyi turvautua pitsimäiseen nenäliinaansa, painaa sitä silmilleen ja sitten löyhytellä sillä kasvojaan. Vallankumouksellisilta tai kiihkoilijoiltahan sai kuulla tuollaista! Eikä edes heiltä, sillä he vain rynnistivät kaiken kumoon kaatamiseksi. Persoonallinen kieltäymys oli sitä kaikkein hedelmättömintä ja epäkiitollisinta maailmanparannustapaa. Yksinkertaisuuspuheet ja periaatteet saattoivat olla paikallaan juhlapuheissa, mutta ei kun kotia perustettiin.

-- Jos jokainen tinkimättä panisi periaatteensa täytäntöön omassa elämässään, ei kumouksia tarvittaisi.

-- Ja te aiotte alkaa, te kaksi! -- Täti katsoi Sonjaan.

-- Minä ymmärrän Marttia täydellisesti. Mutta minusta me nyt jo voisimme puhua muusta. Raha-asiat ovat sitä kaikkein ikävintä. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

-- Ei, ei, enimmäkseen vain rakkaudesta -- kuherruskuukausina ainakin! -- Täti nauroi. -- Et sinä Sonja olisi isäsi tytär, jos olisit ajatellut toisin.

Odottamaton viittaus Sonjan isään synnytti hetken painostavalta tuntuvan vaitiolon. Sitten Martti käänsi puheen seuraavaan päivään. Hänestä heidän jo varhaisella junalla oli lähdettävä Oulunkylään. Koti siellä oli nyt tyhjä, kun Eira, joka oli asunut kesän siellä, lastentarhatyön alkaessa oli muuttanut omaan kotiinsa kaupunkiin.

Täti pani varhainnousemista vastaan. Nuorten piti levätä matkan jälkeen ja vasta aamiaisen syötyään lähteä.

Asia päätettiinkin niinpäin. Ja sillä välin kun toiset kaupungissa valmistuivat lähtöön sai Eira järjestää tyhjänä olevan kodin tulevia varten. Ikkunat avattiin aamun raittiille tuulahduksille, kukkalasit täytettiin kukkasilla ja jok'ainoa pölyhiukkanen karkoitettiin huolellisella hellyydellä kuin pyhäköstä ainakin. Mutta kun kaikki oli kunnossa ja kello näytti aikaa, jolloin Sonja ja Martti Eiran laskelmien mukaan olivat tulossa, sulki Eira kodin ovet, pisti avaimen sen tavanmukaiselle paikalle ja läksi kävelemään. Mutta koti kokonaisuudessaan puhui hänen käynnistään. Martti tunsi sen liikutuksella. Ja Sonja aavisti hänen tunteensa.

-- Minä en saanut koskaan tyttärenä tulla tänne, hän valitti. -- Minulle oli sinun kotisi vieras. -- Sinunhan tämäkin kaikki on. Sillä kaikki minun on sinun. Martti veti Sonjan puoleensa kiittäen sydämessään Eiraa ei vain siitä, mitä hän oli tehnyt, vaan siitäkin, että hän poistumalla oli suonut heille kahdenoloaikaa.

Mutta kun Sonja ja Martti vihdoin olivat päässeet neuvottelemaan asioiden käytännöllisestä järjestämisestä, tuli Eira kuin paikalle tilattuna. Puhuttiin Martin huonekalujen siirtämisestä kaupunkiin, jolla asialla Sonjan mielestä oli monta hankaluutta. Täti Alfelt oli tehnyt paljon heidän kotinsa hyväksi, ettei häntä mitenkään saanut loukata. Se mikä erityisesti oli herran työhuoneeseen sopivaa ja jota Martti välttämättä tahtoi, oli tietysti otettava mukaan, mutta muuten --

Sonja ei saanut lausetta lopetetuksi. Eira katkaisi sen ilmoittamalla, että hänellä omassa kodissaan oli tilaa paljon ja tavaraa vähän. Hänhän oli enimmäkseen asunut täällä tädin luona.

Sonja oli ihastuksissaan Eiran tarjouksesta ja Martti kiitollinen. Rouva Alfeltkin oli tyytyväinen, kun hän myöhemmin kuuli asiasta. Hänellä oli omat suunnitelmansa nuorten kodin hyväksi ja hän tahtoi puhella Martin kanssa kaikesta kohta kun Martti vain joutaisi lähtemään uuteen kotiinsa Eläintarhaan.

Sonja pyrki mukaan, mutta siihen ei täti suostunut. Hänellä oli omat, vanhanaikuiset mielipiteensä asioiden menosta. Hänestä kodin lopullinen järjestäminen kuului sulhaselle tai aviomiehelle yhtä luonnollisesti kuin kapioiden hankinta morsiamelle. Valmiiseen kotiin piti nuoren emännän astua. Se oli hänen toivomuksensa ainakin tässä tapauksessa, jossa hän yhdessä Martin kanssa katsoi olevansa oikeutettu huolehtimaan asioiden menosta.

"Melkein anoppinsa" kanssa, kuten Martti leikillä nimitti rouva Alfeltia, hän sitten menikin järjestämään tulevaa kotiaan. Ja matkalla sinne rouva Alfelt paraimman mukaan valmisti häntä perillä odottavaa yllätystä varten. -- Täti, joka oli kuin äiti Sonjalle, oli erityisesti nyt, kun Sonja oli menettänyt omaisuutensa, tahtonut todella äidillisellä tavalla huolehtia nuorten kodista. Hän oli siitä syystä Sonjalle ennen antamiensa huonekalujen lisäksi tilannut valmiit kalustot kahteen huoneeseen ja toivoi, että ne joka suhteessa tulisivat tyydyttämään.

Valmistelusta huolimatta Martti ei voinut peittää eräänlaista sisäistä pahantuntemusta, kun hän näki häntä odottavan hienon kodin. Hän koetti kuitenkin, ajatellen tädin tunteita, kiittää parhaimman mukaan, vaikkakin hän epäsuoruutta peläten sanoi hätkähtäneensä nähdessään, että heidän kotinsa tällaisena tulisi paljon hienommaksi kuin hän olisi suonut.

Täti nauroi vilpittömästi. Elämässä oli niin paljon oikeata surua, että ihan virkisti kuulla tuollaisista tyhjänpäiväisistä huolista. Mitä Martti oikeastaan tavoitteli? Aikoiko hän ehkä jonkinlaiseksi paljasjalka-apostoliksi? Siinä suhteessa oli vaiva turhaa. Sukissa ja kengissä hänen kuitenkin täytyi käydä, nyt kun hän oli arvossapidetyn oppilaitoksen opettaja ja Sonjan vihitty aviomies.

Tädin suuri monisanaisuus teki Martin tavallistakin vaiteliaammaksi. Hän kuunteli vain, kun täti äidillisen huolehtivasti teroitti hänelle kaikenmoista Sonjan tavoista ja Sonjan mausta päätöksiä tehtäessä aina varovaisesti vipuuttaen asiat omien aikeittensa puolelle. Lopputulokseksi jäikin koti suurimmaksi osaksi sellaiseksi kuin täti sen oli järjestänyt. Muutamat Martin omista huonekaluista vain päätettiin siirtää nyt kootun lisäksi. Muu jäisi Eiralle.

Mutta kotimatkalla raateli suuri, sisäinen tuska Marttia. Oliko hän sittenkin Sonjan puolisona sitoutunut oloihin, joissa hänelle kävisi vaikeaksi, ehkä mahdottomaksi elää periaatteittensa mukaista elämää? Oliko etenkin ollut väärin, että he niin pian viettivät häitä? He olivat etenkin elämän ulkonaisiin ja monessa suhteessa paljon merkitseviin asioihin nähden hyvin vähän selvillä toistensa kannasta. Lisä ei toden totta olisi haitannut.

Mutta olihan Sonja toiselta puolen ajatuksissaan aina oikeaan osuva, tunteissaan syvä ja voimakas, tahdossaan tarmokas. Ja juuri sellaisena hän voisi auttaa Marttia liian paljon sisäänpäin kääntyvän luontonsa herraksi ja siten kasvattaa häntä toiminnan mieheksi. Eihän pelkoon siis ollut syytä.

-- Sonja, Martti veti hänet puoleensa heidän jouduttuaan kahden heidän omaan huoneeseensa. -- Meidän kodistamme tulee peloittavan mukava ja hieno. Tahdotko siitä huolimatta elää siellä äärimmäisyyteen asti yksinkertaista elämää? -- Hän otti Sonjan pään käsiensä väliin ja katsoi häntä surumielisen tutkivasti silmiin.

Sonja koetti riuhtaista itsensä irti. -- Sinä kysyt! Sen verran sinä siis tunnet minua!

-- Kuule minua, Sonja! -- Martti piteli yhä hänen päätään käsiensä välissä upottaen katseensa Sonjan katseeseen syvälle kuin tunkeutuakseen hänen olemuksensa pohjaan saakka. -- Minun valitsemani osa on kaikkein epäkiitollisin. Minä en pyri miksikään radikaaliseksi reformaattoriksi, en uskonnollisessa enkä yhteiskunnallisessa suhteessa. Minä en voi sanoin enkä teoin julistaa mitään uutta tai mielenkiintoista ihmisille. Tahtoisin vain kaikessa hiljaisuudessa järjestää elämäni sellaiseksi, että tulisi niin vähän kuin mahdollista käytetyksi omaan mukavuuteen, omaan nautintoon, ja niin paljon kuin mahdollista säästyisi muille. Minusta tämä persoonallisen kieltäymyksen tie näyttää hyvin vähän lupaavalta. Mutta se on se, jolle omatuntoni ja suuren Mestarini esikuva minua kutsuu. Tällaisesta kieltäymyksestä ei koidu arvonantoa eikä kunniaa. Sen tiedän. Päinvastoin. Uskallatko, tahdotko olla apunani tällä tiellä?

-- Martti! -- Sonja irtautui hänen käsistään. Hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti. Katse säihkyi ja koko olento näytti kuin kasvavan hänen suoristautuessaan. -- Mitä ajattelin, kun rannalla tapasit minut pyykkiä pesemässä? Mitä silloin, kun tein tuttavuutta lapsuuteni kotikylän pikkueläjien kanssa, joista en ennen ollut välittänyt tutuistakaan? Mitä, ellen elämäsi työtä ja sitä asemaa, jonka silloin vielä rikkaana olin valinnut itselleni rakkaudesta sinuun?

Martti painoi hänet rajusti rintaansa vasten! -- Ja tällaista rakkautta minä saatoin epäillä, sinä rakas, suurisieluinen pikku vaimoni!

He seisoivat kauan ikkunan ääressä toisiinsa painautuneina, kuunnellen toistensa voimakasta sydämentykintää ja yhdessä katsoen ylös taivaalle, jolle syttyi välkkyvä, meren tummanapaistavaan pintaan heijastuva tähti toisensa jälkeen. Molemmille oli tämä hetki kuin uusi toinen toisilleen vihkiytymisjuhla ja molemmat tunsivat, että he tähän asti ovat olleet pesää rakentamassa, nyt alkoi yhteinen arkisissa oloissa rinnan astuttava taival. Taaksepäin jäänyt oli unohdettava. Toisella oli siellä katkeruutta herättäviä kokemuksia, toisella kaipuu, joka yhtenään pyrki kietomaan kaiken kuin suruharsoon. He olivat kumpikin kuin linnunpoikaset, jotka pimeässä ja pesättöminä olivat löytäneet toisensa yhdessä rakentaakseen itselleen uuden pesän.

Martin mieleen muistui ilta, jonka he kotimatkalla yhdessä olivat viettäneet Kööpenhaminassa. He olivat raitiovaunulla pyrkineet jonnekin kaupungin ulkopuolelle ja siten joutuneet erään esikaupungin laitaan, jonka suuri, kaunis metsä oli tunnettu satakielen pesimäpaikka. Oli suvisen lämmin kesäyö, ei valoisa kuten Pohjolassa, vaan hämäryyden pehmeän verhon peittämä. Paikoittain -- etenkin metsässä -- oli jo aivan pimeä, sillä sydänyö oli käsissä. Martti ja Sonja seisoivat sankan, kuuntelemaan kokoontuneen joukon keskellä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Kaikki odottivat. Ja äkkiä kirposivat hopeankirkkaat säveleet esiin metsän pimennosta.

Kuunneltiin äänettöminä. Silloin -- mitä suloisimman sävelsymfoniian kaiuttua ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa kuului ääni joukosta: Jota pimeämpi yö on, sitä ihanammin hän laulaa -- ja siihen jatkoi matala, soinnukas miehen ääni: "for sin Mage".

-- Sonja, Martin ääni värähti liikutuksesta. -- Muistatko iltaa Kööpenhaminassa ja mitä se mies silloin sanoi? Sillä lailla tahtoisin minäkin rakastaa sinua. Onnea ja päivänpaistetta tahtoisin luoda tiellesi, mutta jos surun aika tulee, soisin sinun tuntevan, että silloin jos koskaan soivat rakkauteni syvimmät, hellimmät säveleet -- sulle, sulle.

IV

YHTEINEN TAIVAL

-- Sonja, sinun täytyy laskea minut vapaaksi! -- Martti koetti varovaisesti irroittaa Sonjan kädet kaulaltaan. Mutta Sonja ei hellittänyt. Hän vain nauroi ja leikitteli kuin liikkeittensä sulosta tietoinen kissanpoikanen. -- Vai vapaaksi, ilvehti hän, vaikka emme ole olleet vielä vuottakaan naimisissa! Olet sinä aika veitikka! -- Viheriänharmaat silmät loivat Marttiin katseen, jonka kiehtomisvoima oli hänelle tuttu.

-- Rakkaani, minä puhun tosissani! -- Martti nousi kirjoitustuolista, jossa hän oli istunut Sonja polvellaan. Pöydällä hänen edessään oli kasa korjattavia vihkoja ja koululle oli mentävä hakemaan sinne unohtunutta kirjaa, jota hän tarvitsi tunneille valmistautumista varten.

-- Ja sinä aiot todellakin lähteä? -- Sonja viskautui takaisin Martin tuoliin, työnsi alahuulensa kappaleen matkaa ylähuulen eteen ja katseli kuin juonitteleva lapsi kulmainsa alta Martin lähtöaikeita. -- Minä olin juuri aikonut ottaa esille käsityöni siinä toivossa, että lukisit ääneen minulle.

-- Luen, kun olen saanut työni tehdyksi. Hyvästi hetkeksi! Martti lähetti lentosuukon Sonjalle, sieppasi lakkinsa ja vaatteensa naulasta ja kääntyi kuin pakeneva puolijuoksua menemään portaita alas. Päästyään ulos raittiiseen ilmaan hän jatkoi yhä pikamarssiaan. Hän tunsi tarvetta kerrankin astua ryhdikkään rivakasti. Hänellä oli nykyään harvoin tilaisuutta siihen. Sonja oli miltei aina hänen matkassaan eikä Sonja nykyään jaksanut kulkea kovaa. Martin mennessä tunneille hän saattoi lähimpään kadunkulmaukseen ja tuntien loputtua hän oli siellä odottamassa. Illalla he usein vielä tekivät pienen kierroksen Eläintarhassa. Mutta he kulkivat aina hiljaa Sonjan tähden. Ja vaikka Martti monesti ihan kuin janosi voimakkaampaa liikuntoa ja enemmän raitista ilmaa, ei hän ajatellut tätä kävellessään Sonjan kanssa. Silloin joka ajatus keskittyi Sonjaan. Näin yksinollen ainoastaan tuli mieleen, mitä itse kaipasi. Ja silloin ajatteli, että sekin kohta -- niinkuin niin moni muu -- olisi saanut olla toisin.

Martti oli joka suhteessa tyytymätön itseensä. Hänen ensimmäinen työvuotensa opettajana oli jo kulunut pitkälti. Jonkun verran kolmatta kuukautta vain oli jäljellä, eikä hän tänä aikana vielä nimeksikään ollut päässyt käsiksi siihen kasvattajatoimeen, joka häntä aikaisemmin oli innostanut. Tuntinsa hän oli antanut ja siinä koettanut parastaan. Mutta hän oli kaikesta huolimatta pysynyt vieraana oppilailleen. Tutustumiseen oli oikeastaan hyvin vähän tilaisuutta. Tunnit olivat työtä ja oppimista varten, Välitunneilla oli oppilailla oma ohjelmansa, opettajan aika kului opettajahuoneessa, jossa oli milloin mitäkin tehtävää, asia, josta piti puhua opettajatoverien kanssa, ehkä kirjoitettava kirje tai seikka, johon oli saatava valaistusta jostain käsillä olevasta teoksesta. Tuntien valmistamistakin täytyi joskus viimeistellä koulussa. Kotona aika aivan käsittämättömällä tavalla hupeni käsistä.

Sonjalle ja hänen onnelleen eläminen oli todella ainoa, jolle Martti tiesi todella antautuneensa -- aluksi siksi, ettei hän voinut muuta -- myöhemmin syystä, ettei hän tahtonut olla miesmäisen itsekäs ja ajatella vaimoaan vain silloin kun se kävi itsestään. Hän tahtoi rakastavan naissielun tavoin eläytyä toisen tunteisiin, toisen oloihin ja siten oppia antamaan, huomatessaan toisessa pienimmänkin pyytävän kädenkurkotuksen. Sonja, jonka aikaisempi elämä oli lapsipuolen osaa katkerampi, oli nyt tehtävä onnelliseksi, maksoi mitä maksoi. Hänen piti ainakin avioliitossaan säästyä pettymyksiltä.

Tätä ajatellen oli Martti järjestänyt elämänsä. Ja hän oli tehnyt sen tuntien sen sekä oikeudekseen että velvollisuudekseen. Sonjan tähden ensi sijassa. Mutta omaltakin kannaltaan katsoen. Hän oli näihin asti elänyt kokonaan tuntematta naisen olemassaoloa elämässä. Äitiä ja Eiraa hän ei voinut ottaa lukuun. Ja kun nainen vihdoinkin oli vallannut itselleen sijan hänen elämässään, oli tietysti muutos sitä tuntuvampi. Oli kuin jotain velaksi karttunutta olisi pitänyt korkoineen kuitata. Sisäisissä, psyykillisissäkin kokemuksissa. Hänen siihenastinen, yksipuolinen kehityksensä kostautui tavallaan nyt. Hän tunsi olevansa mies, joka kauan nukuttuaan heräsi näkemään naisen rinnallaan ja -- joutui herättäjänsä valtaan.

Mutta vaikka tällainen olikin aluksi luonnollista, oli se sittenkin voitettava kanta. Aviokumppanin onnelliseksi tekeminen -- niin velvoittava puoli elämästä kuin se olikin -- ei sittenkään saanut jäädä muun kaiken nieleväksi päämääräksi. Sonjakin käsittäisi tietysti vähitellen tämän. Naimisissaolon ensi aika oli heille, kuten muillekin, tietysti jonkinlaista koeaikaa. Kun he oikein olivat oppineet tuntemaan toisiaan, eivät he enää sanoin tarvitsisi kuiskailla rakkaudestaan. Koko elämä ja olemassaolo puhuisi silloin siitä. Sanoja ei silloin tarvittaisi, sillä he ymmärtäisivät vaikenemisen ylhäistä kieltä -- kaikkien syvien ja voimakkaiden tunteiden ainoata tosi arvokasta tulkitsijaa. Heidän ei tarvitsisi tehdä mitään erikoista toinen toisilleen iloksi. Heidän pelkkä olemassaolonsa olisi toisen paras ilo. Eikä se ilo olisi sisäänpäin, heidän keskinäiseen suhteeseensa takertuvaa, vaan se olisi elämään kohdistuvan toiminnan raikkaana voimalähteenä. Ja kun kukin onnellisena uurastaisi työssään, tuntisi hän, miten eri tehtävien suoritukseenkin punoutui -- ehkä tosin ei harkittuna -- iloinen, kumppaniin kohdistuva ajatus: sinä, sinä olemassaolollasi annoit minulle voimaa, sinä teit minut kykeneväksi tähänkin.

Martti joudutti entistä enemmän askeleitaan. Pelkkä tällaisten olojen kuvittelu tuntui lisäävän hänen voimaansa.

Kääntyessään kadunkulmauksesta näki Martti koulurakennuksen häämöttävän esiin. Se vei hänen ajatuksensa takaisin oppilaisiin. Heihinkin nähden oli tämä ensi vuosi ollut yrittelyä ja alkuunpyrkimistä. Vaikka hän ei ollut päässyt minkäänmoiseen erikoisen tuttavalliseen suhteeseen heihin nähden, oli hän kuitenkin nyt kokolailla selvillä useimpien luonteesta ja taipumuksista. Tuollaisen tuntemisen ja ymmärtämisen pohjalle oli opettajan vaikutus ehdottomasti perustettava. Olihan hän siis alulla myöskin tässä suhteessa.

Hän kääntyi ripeästi koulun pihalle ja nousi vahtimestarin asuntoon johtavan oven kautta koulun toiseen kerrokseen. Kulkiessaan muutamien vaatenaulakkojen ohi hän huomasi, että jollain luokalla oli tunti. Se oli tietysti syystä tai toisesta siirtynyt näin iltaan.

Hän käväisi opettajasuojassa, haki sieltä esille muutamia papereita ja meni sitten kirjastohuoneeseen. Selailtuaan siellä paria teosta hän aikoi lähteä, kiersi sähkövalon sammuksiin ja läheni ovea, mutta tunsi samassa niin ankaraa päänhuimausta, että hänen kiireimmän kautta oli painuttava läheiselle tuolille.

Huimausta seurasi meritautia muistuttava pahoinvointi. Martti etsi pimeässä hapuillen lähellä olevaa sohvaa ja painui siihen pitkäkseen.

Hyvä oli kun tämä ei tavannut kotona. Sonja olisi voinut säikähtää. Eikä tämä nyt ollut tämän vaarallisempaa. Oli kai tullut liikaa valvotuksi. Kun hän nyt vain oli hiljaa hetken, menisi pahoinvointi ohi.