Part 10

Minne? Sitä kysymystä he monesti olivat yhdessä pohtineet. Ulkomaille ei tehnyt toisen enemmän kuin toisenkaan mieli. Eikä liioin huvittelemaan. Mutta jonnekin hiljaiseen seutuun, missä he erotettuna sekä entisyydestä että muista ihmisistä saisivat alkaa yhdyselämänsä.

Martti oli ensin ehdottanut omaa, tyhjänä olevaa kotiaan. Mutta Sonja ei tahtonut sinne. Se olisi kytkenyt heidän elämänsä erottamattomasti entisyyteen. Taite oli tehtävä, jotta Martti kokonaan tulisi sidotuksi siihen uuteen, minkä Sonja rakkaudellaan tahtoi luoda. Oikein aito maalaisoloissa Martti paraiten viihtyikin. Jonkin sisäjärven rauhaisa lahdelma, jonne vieras venhe harvoin eksyy ja jonne tie maitse kiertelee monen kaukaisen mutkan takaa tai saariston jokin etäinen merenpoukama, jonne pieni rannikkolaiva yöpyy silta sillalta vähennettyään matkustajajoukkoaan säästäen vain jonkun yksinäisen kulkijan etäisimpään pysähdyspaikkaansa, sellainen oli löydettävä.

Ja sellainen löytyi matkalla, jonka Martti ja Sonja vähää ennen häitä yhdessä tekivät Helsinkiin. Tällä matkalla he myöskin monien keskustelujen tulokseksi viimein päättivät purkaa kodin Oulunkylässä ja vuokrata itselleen huoneiston, joka olisi lähempänä Martin koulua. Kodin järjestäminen päätettiin monestakin syystä siirtää syyskuuhun. Rouva Alfelt oli kuultuaan häistä kirjoittanut epätoivoisen kirjeen Norjasta, missä hän vietti kesää ja josta hän ei mitenkään tahtonut kesken lähteä kotimaahan. Hän oli rukoilemalla rukoillut häiden siirtämistä. Hänen aikomuksensa oli nimittäin ollut laittaa uusi koti nuorille valmiiksi ennen häitä, eikä mikään hänelle korvaisi tätä pettymystä, jos nuoret itsepintaisesti ajaisivat oman tahtonsa täytäntöön.

Häiden siirtämisestä ei puhuttukaan. Mutta kodinjärjestäminen päätettiin jättää syyskuuhun. Maallaoloa voisi siten jatkaa elokuun viime päivään asti. Syyskuun ensimmäisiksi viikoiksi Martti koettaisi saada ainakin osittaista virkavapautta ja silloin he täti Alfeltille mieliksi asuen hänen luonaan voisivat purkaa Martin kodin ja panna oman, yhteisen pesänsä kuntoon. Ja siinä työssä olisi täti Alfelt hyvänäkin apuna, sen tiesi Sonja. Martilla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Sonja oli tottunut ja mitä yleensä vähänkin mukava elämä vaati. Ja Sonjalle itselleen olisi käynyt vaikeaksi huolehtia semmoisesta. Tädin toteuttamina tuntuisi kaikki toisenlaiselta.

Suunnitelmiensa onnellisesta toteutumisesta loistavan iloisena Sonja palasi Martin kanssa Helsinginmatkaltaan. Hänellä oli muassaan joukko paketteja, joiden hankkiminen oli tuottanut hänelle paljon iloa ja joilla hän toivoi voivansa ilahduttaa vastaanottajia. Mutta kun hän tavaroistaan purki esille Anna-Stiinalle aiotun paketin ja iloisenylpeänä laski sen tädin käsivarrelle, kohtasi häntä pettymys. Anna-Stiina tottuneena tavarantuntijana koetteli pakettia sitä avaamatta. Kuullessaan kankaan kahinaa, hän omituisesti hymähti. -- Taitaa olla vanhan lupauksen täyttämistä, hän sanoi. -- Johan Sonja saadessaan isävainajansa perinnöt lupasi minulle silkkileningit ja vaikka mitä kiitokseksi huonosta kasvatuksesta.

Sonja nauroi ja Martti tiedusteli, että nytkö se lupaus vasta tuli täytetyksi.

-- En ole oppinut silkissä kulkemaan enkä oppine vastakaan. -- Täti laski paketin avaamattomana kädestään.

Sonja rupesi selittämään, että kaikki jo oli sovittu ompelijankin kanssa. Hän saisi mitat puhelimessa ja oli luvannut valmistaa puvun päivässä, niin että se joutuisi Eiran matkaan, tämä kun oli luvannut tuoda morsiuspuvunkin. -- Kyllähän sinä täti nyt meidän juhlamme kunniaksi?

-- Ei vanha koira istumaan opi.

-- Mutta Sonja osti sen niin iloisella mielellä, yritteli Martti hyväilevästi tarttuen tädin käteen.

-- Ei silkissä hääilon enentäjätä eikä villaisessa sen vähentäjätä. -- Anna-Stiina nousi ja meni puotiin.

Sonjalta pääsi itku. Häntä niin harmitti. Martti pani parastaan lohduttaakseen. Mutta hän tuli sanoneeksi, että oli tätä pelännyt.

-- Ja kuitenkin annoit minun ostaa, tulistui Sonja.

-- Koetinhan minä estellä, kun pelkäsin tätä. Mutta sinä tahdoit ja olit niin iloissasi siitä. Älä nyt ole lapsellinen, sinä suurisieluinen, kaikkea pikkumaista hylkivä Sonjani! Pyyhi kyyneleesi ja ajattele, ettei tädin musta villaleninki vähääkään pienennä meidän juhlamme iloa. -- Martti koetti kohottaa Sonjan päätä katsoakseen häntä silmiin. Mutta Sonja yhä nyyhkytti pää riipuksissa.

-- Ja luuletko, että minä itken vain tätä, sai hän kyynelten lomassa sanotuksi. -- Etkö ymmärrä, että jokaisesta epäystävällisestä, poistyöntävästä sanasta johtuvat mieleeni kaikki lapsuusaikani kärsimykset. Etkö sinä, vaikka oletkin mies, jaksa ymmärtää, että nyt olen ahne jok'ainoasta onnenmurusestakin. Minä näin niin kauan nälkää.

-- Sinä rakas, Martti veti hänet hellästi puoleensa. -- Älä nyt mielipahoissasi ole kohtuuton! Viidentoista vanhasta sinä olit varakas perillinen, sait huvitella sekä kotona että ulkomailla, sait matkustaa, opiskella ja tehdä mitä vain halutti. Monella orvolla on okaisempi tie astuttavana.

Silloin Sonja äkkiä riuhtaisi itsensä irti Martin käsivarrenotteesta. Hänen katseensa kipinöi. -- Ja sinä, sinä, joka puhut sieluni suuruudesta, sinä luulet, että matkat, huvit ja rikkaus korvaa rakkauden puutetta. Matalasti sinä minusta ajattelet! -- Sonja rakkaimpani, anna mataluuteni minulle anteeksi! -- Se sanottiin niin yksinkertaisesti, nöyrästi ja lämpimästi, että Sonjan vastustus murtui. Hän painui Martin syliin ja ylpeänä kohonnut pää nojasi kuin varressaan nuokkuva kukka Martin rintaan.

Anna-Stiinan tullessa kutsumaan iltaruualle he vielä istuivat sohvannurkassa Sonja Martin polvella ja kädet kiertyneinä Martin kaulaan.

Täti rupesi illallispöydässä tiedustelemaan, minkälainen heidän kesäkotinsa oli ja missäpäin maailmaa. Oli hyvä hääjärjestelyissä tietää milloin ja mitä teitä morsiuspari aikoi matkustaa.

Sonja innostui kuvailemaan vuokratun paikan ihanuutta. Hän oli kerran monta vuotta sitten käynyt sielläpäin saattaessaan täti Alfeltia läheiseen kylpylaitokseen. Nyt kun hän Helsingissä oli tavannut paikan isännän, oli mieleen johtunut, että juuri tuollainen syrjässä oleva, eristetty saaristokoti, jonne kuitenkin oli mukava päästä, oli heille omiaan. Sonjan vielä kertoillessa nousi täti pöydästä. Sonja seurasi tädin esimerkkiä, nousi ja meni ikkunan ääreen, jossa rupesi sormillaan soittelemaan ikkunalasia. Kuvaus heidän tulevasta, eristetystä pikku pesästään oli saanut hänet omituisen tunnelman valtaan. Hän ajatteli kotkaa, joka rakentaa pesänsä korkealle, luoksepääsemättömän kallioseinän suojaan. Ylpeässä yksinäisyydessä -- ei arkisen alhaalla, ei kaiken kansan katsottavana -- tahtoo ilmojen uljas asujain onnestaan riemuita.

-- Martti, kutsui Sonja hiljaa. Tämä tuli ja kumartui hellästi Sonjan puoleen. Katkonaisia, tunnelmantäysiä sanoja hän sai kuullakseen kotkan eristetystä, ylhäisestä kotionnesta. Hän vastasi lujalla kädenpuristuksella.

Korkealle, kohti taivasta -- maan mataluudessa uhkaavia vaaroja pakoon, se ajatus herätti vastakaiun hänenkin sielussaan.

Häät olivat ovella ja ainoata tulemaan lupautunutta odotettiin. Eira oli luvannut saapua perjantai-iltana ollakseen seuraavana päivänä auttamassa häävalmistuksissa. Vihkiäiset oli määrätty tapahtuviksi sunnuntaina kohta jumalanpalveluksen päätyttyä.

Vaikka häät oli aiottu aivan pieniksi, odotti koko paikkakunta niitä jonkinlaisella jännityksellä. Sonja ei ollut ainoastaan kaikkien arvostaman Anna-Stiinan kasvatti, hän oli itsekin vähitellen tullut tutuksi ja kaikkien suosimaksi henkilöksi. Etenkin Martin saavuttua paikkakunnalle hän oli käsi Martin käsipuolessa ahkerasti liikuskellut ympäristössä viskaten vastaantuleville lapsille karamellejä taskustaan huolettomasti kuin tiepuolesta löydettyjä kiviä ja vanhuksille nyökäyttäen iloisen "hyvän päivän", joskus pysähtyenkin kädestä pitäen tervehtiäkseen ja esitelläkseen sulhasensa, jolle silloin -- samalla kuin kukoistavalle morsiamellekin -- auliisti suitsutettiin maireinta kehumista ja monia onnentoivotuksia. Ja kun nuoret jatkoivat matkaansa, kääntyivät vanhukset miltei säännöllisesti katsomaan heidän jälkeensä aivan kuin tuossa nauravan iloisessa morsiamessa ja aina ystävällisessä herrassa olisivat nähneet kauniin kangastuksen jostain, joka nosti kuin keväisiä nesteitä vanhuuden roudan jähmetyttämään rintaan.

Vaimoväki puheli jo aikoja ennen kolmatta kuuliaispäivää tulossa olevasta vihkimätilaisuudesta. Kiitolliset karamellien saajat päättivät tehdä voitavansa juhlan kunniaksi, ja miesväkikin oli sitä mieltä, että kun pääkaupunkilaiset kunnioittivat tätä pientä paikkakuntaa vihityttämällä itseänsä sen kirkossa, oli paikkakuntalaisten asia kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.

Perjantaina, jolloin Eiraa odotettiin, puhui Martti lähdöstä asemalle. Mutta Sonja esteli. Eira ottaisi tietysti kyytihevosen. Kievari oli aivan aseman vieressä, Sonja oli maininnut hänelle siitä kirjeessään. Junain kulkukaan ei ollut niin aivan säännöllistä. Ja ymmärsihän Eira, että Marttia nyt tarvittiin apuna pakkaamisessakin.

Illansuussa Eira tulikin kyytihevosella, hiljaisena ja tyynenä kuten ainakin, mutta samalla hilpeän iloisena.

Hän oli paljon ajatellut heitä kaikkia. Hän sanoi sen yksinkertaisesti ja kuin ohimennen, mutta samalla sydämellisesti. Ja ne pienet erilaatuiset lahjat, joita hänellä oli mukanaan, todistivat sitä sanoitta. Sonjalle hänellä oli omaompelemansa, vanamoilla kaunistettu kahviliina siihen kuuluvine samanmallisine kuppiliinoineen. Martti sai pienenpienen kotelon, jonka sisältä löytyi kultainen, kellonperiin kiinnitettävä medaljongi. Takasivulle oli kaiverrettu häitten päivämäärä, sisällä oli Martin äidistä viimeksi otettu, erittäin onnistunut kuva.

Martin oli vaikea salata liikutustaan lahjan johdosta. Sonja näki sen ja hänenkin silmänsä kostuivat. Mutta samalla oli kuin veitsenkärki olisi vihlaissut hänen sisintään.

Sonjalle Eira lisäksi toi pienen, sievän matkatyynyn. Martilla oli samanlainen. Sen Eira oli ommellut Martin lähtiessä ulkomaille. Eira toivoi, että heillä molemmilla häämatkallaan olisi hänen ompelemansa päänalunen.

Sonja ihaili saamiaan lahjoja, syleili ja suuteli Eiraa tukehduttavan kiihkeästi kehuen kaiken kauneutta. Mutta illalla päästyään omaan huoneeseensa hän asettui kiihkeän kiireisesti ompelemaan. Hän oli oikeastaan jo kauan ajatellut tätä asiaa, vaikka hän ei ennen ollut tullut tarttuneeksi työhön. Mutta tarpeetkin olivat valmiina ja pian oli valmiina itse työkin. Toisen naisen ompelema päänalunen Martilla häämatkalla, sehän olisi ollut jotain luonnotonta, vaikka antajana olisi ollut oma sisar, saatikka kun oli sellainen, joka ei ollut sisar eikä mikään.

Seuraavana päivänä, kun syksyä varten suoraan Helsinkiin lähetettävät tavarat pantiin kokoon, pisti Sonja aivan kuin ajatuksissaan sinne Eiran Martille antaman tyynyn ja sen sijaan ilmestyi Martin tavaroiden sekaan Sonjan entinen matkatyyny nyt peitettynä uudella, upealla, hehkuvanpunaisilla unikoilla kirjaillulla päällisellä.

Pientä touhua riitti sen päivää jokaisella. Ei tullut edes tärkeimpiä uutisia katsotuksi päivän postista, ennenkuin iltapuolella, jolloin yhdessä istuttiin ruokailuhuoneen pöydän ääressä.

-- Taaskin surullinen vajaus ja vararikkojuttu, josta kai moni viaton joutuu kärsimään, sanoi lehteä selaillessaan Eira. Anna-Stiina liikeihmisenä rupesi kohta utelemaan nimeä. Hänellä oli edellisen päivän lehti kädessään eikä siinä mainittu asiasta mitään.

Eira vilkaisi uudelleen lehteen ja luki siitä ääneen asian. Anna-Stiina pudisti päätään asialle, mutta näytti rauhalliselta. Hän ei ensinkään tuntenut asianomaista. Sonja ja Martti katsoivat vaieten toisiinsa.

-- Siinä meni ehkä koko omaisuuteni, sanoi Sonja viimein matalasti. Martti tarttui pöydän alitse hänen käteensä ja puristi sitä. -- Meillä on rikkautta, jota ei kukaan voi riistää meiltä. -- Hänen koko sisimpänsä nousi katseeseen, ja Sonja painui painumistaan yhä lähemmä Marttia. Suuri onnen hurmio valtasi hänet. Hän ei ajatellut mahdollisesti menetettyä omaisuuttaan, ei sitä, mitä kaikkea tästä jokapäiväisessä elämässä saattoi koitua hänelle, mukavuuteen tottuneelle. Hän näki ainoastaan tuon Martin katseen. Ja se oli hänelle parempi pantti kuin kaiken maailman kihlasormukset, luotettavampi kuin tuhannet, alttarin ääressä annetut lupaukset. "Maa ja taivas kadotkohon, kun vain luonas olla saan!" -- Hän muisti kuulleensa jotain sen tapaista joskus laulettavan ja se vastasi kohdalleen sitä, mitä hän tällä hetkellä sisimmässään tunsi.

Anna-Stiina rupesi puhumaan asian käytännöllisestä puolesta. Hän ei sanonut ajatuksiaan suoraan, mutta hän tunsi jotain vahingoniloon vivahtavaa muistaessaan, että hän oli toivonut Sonjan omaisuuden joutuvan vanhan, luotettavan nimismiehen, huostaan, jotavastoin Sonja itse oli tahtonut noudattaa rouva Alfeltin ehdotusta.

-- Onpa tämä päivä, kun tekee rikkaan morsiamen äkkiä köyhäksi, yritteli Martti leikkiälaskevasti.

Sonja hymyili. -- Huomispäivä tekee minut joka tapauksessa maailman rikkaimmaksi ihmiseksi, sanoi hän hiljaa.

Ja rikkauttaan hän säteilikin seuraavana aamuna, kun hän aamukellojen soidessa nousi rattaille Martin rinnalla.

Kohta morsiusparin jäljessä ajoivat Eira ja Anna-Stiina, heidän jäljessään puoti-neidit sekä palveluskunta. Ja siihen saattue loppuikin.

Sonja lehahti kirkkoon astuessaan punaiseksi iloisesta hämmästyksestä. Martin mielenliikutuksen kalventamat kasvot kävivät entistäänkin kalpeammiksi. Kirkko oli kaunistettu sekä koivuilla että kuusilla. Alttaria kiersi kyläläisten sitoma seppele, ja lapset olivat ripotelleet vihreitä lehtiä pääkäytävälle.

Morsiusparin asetuttua penkkiin valitsivat Eira ja Anna Stiina itselleen paikan heidän takanaan. Ja Anna-Stiina teki tapansa mukaan huomioitaan. Hän näki Sonjankin päivän merkityksestä huolimatta silmäilevän sekä taholle että toiselle nähden ja kuullen kaikkea mitä tapahtui. Martti sitävastoin näytti unohtaneen koko ympäristönsä. Hän oli silmäänpistävän kalpea ja etenkin hänen korkea otsansa hohti aivan aavemaista valkeutta, syvän katseen tähtäytyessä etäisyyteen kuin tunkeutuakseen tulevaisuuden tuntemattomaan maailmaan. Hän istui niin hievahtamattoman hiljaa kuin olisi hänen henkensä vaeltanut kaukana siitä kuoresta, jota ihmiset nimittivät Martti Jänteeksi ja joka nyt sulhasmiehenä istui kirkonpenkissä. Ehkä hän etsikin rajan toiselta puolelta sitä, jonka hengen läheisyyttä hän varmaan sisimmässään tunsi. Tai kenties hän vain hetken velvoituksen tunnossa rukouksessa etsi Jumalan kasvoja?

Anna-Stiina arvaili itsekseen jotain tämän suuntaista. Sitten hänen katseensa kääntyi Eiraan. Ja hän hätkähti yhtäläisyyttä, jota hän ei ennen ollut huomannut. Piirteissä se ei nytkään esiintynyt, mutta ilmeessä. Siinä oli kuitenkin jonkinlaista eroakin, sillä Martin kasvoilla näkyi sisäisen liikutuksen pinnalle nostamia väreitä, jotka nousten ja laskien, tullen ja mennen todistivat väreilevien tunteiden voimasta; Eiran kasvot sitävastoin kuvastivat kokonaan vaihteluntuntematonta syvää, sisäistä rauhaa, joka hetkittäin lähenteli puutuneisuutta.

Jumalanpalveluksen loputtua alkoivat urut uudelleen soida. Joukko kylän nuoria kajahutti lehteriltä juhlavirren ja sen kaikuessa astuivat Sonja ja Martti alttarin eteen. Kirkkokansa asettui puoliympyrään heidän taakseen ja toimitus alkoi.

Kiitosvirsi kajahti lehteriltä morsiusparin astuessa kirkosta rattaille. Sitten ajettiin Sonjan lapsuudenkotia kohden, jossa perilletulon jälkeen heti asetuttiin pöytään. Puheltiin hilpeän iloisesti, joskin enimmäkseen pienistä, ulkonaisista asioista. Martti vakuutti, että hän olisi uskonut potevansa pahimmanasteista mielenhäiriötä, jos joku pari kuukautta takaperin olisi hänelle ennustanut, että se hieno suurmaailman neitonen, johon hän juuri oli tutustunut, kesän puolivälissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, muutamien maalaisten seurassa ja vieläpä hänen omana morsiamenaan söisi hääateriansa. Ja Eira huomautti, että tämä Martin ensimmäinen ateria aviomiehenä oli hyvin sopusoinnussa hänen yksinkertaisuusperiaatteidensa kanssa. Toivotettiin hyvää jatkoa ja juotiin iloiset maljat kotoista juhlajuomaa maistellen.

-- Hyvästä jatkosta Sonja huolehtii, sen tiedän, vahvisti Martti iloisesti. Ja taas nousivat lasit jatkosta huolehtivan emännän kunniaksi.

Kun oltiin syömässä hyötymansikoilla ja kermavaahdolla kaunistettua kakkua, syntyi pitkä äänettömyys. Martti sen viimein katkaisi huomauttamalla, että häissä oli tapa pitää puheita. Ja kun eivät muut sitä tehneet, kuului velvollisuus lähinnä sulhaselle, semminkin kun hän jossain määrin oli isäntänäkin näissä häissä. Mutta hän ei ollut tottunut puhumaan. Hän oli mies, joka ei ollut "ollut mukana", kuten sanotaan. Ainoa hänen miehisistä ystävistään ei myöskään ollut suvainnut viettää häitä ennen häntä, vaikka ikä hänet siihen olisi oikeuttanut. Ei siis mikään kuultu puhekaan saattanut käydä sulhaspuheen mallista. Jossain puhumisentaidon oppaassa kuitenkin annettiin se hyvä neuvo, että piti puhua siitä mikä "innosti omaa mieltä", t.s. kai siitä mistä sydän oli täynnä. Mutta ei tuostakaan sanasta ollut paljon apua tällaisessa tilaisuudessa, sillä juuri sille, mikä liikkui syvimpänä sisimmässä, oli kaikkein vaikeinta löytää sanoja. Muutenkin. Ja tällaisessa tilaisuudessa etenkin. Sulhasen puheet morsiamelle eivät kaivanneet todistajien läsnäoloa. Sille naiselle, jolle sulhasen "sydän käski puhumaan", hän siis ei voinut puhua. Ja voisi ehkä tuntua oudon laajasydämiseltä, jos hän ottaisi puhuakseen naisille yleensä, kuten juhlissa tehtiin.

Martti ei huomannut, että hänen viime sanansa nostivat hienon punan Sonjan poskille. Anna-Stiina istui Sonjan toisella puolella silmäänsä rävähyttämättä ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Hän näytti kuulevan ainoastaan hänelle nimenomaan sanotun ja näkevän vain sen mikä sattui aivan silmien alle. Mutta mitään ei sittenkään jäänyt häneltä huomaamatta. Sonjan poskille noussut punakin pisti hänen silmäänsä.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi Martti -- tahtoisin tällä hetkellä puhua juuri naisille yleensä, t.s. naissuvulle ja erittäin niille naisille, joiden kanssa elämäni on joutunut erikoisen läheiseen kosketukseen. Jos kellään on syytä kiitollisuuteen naisia kohtaan, niin on minulla. Sillä paras ja arvokkain, jota elämässäni olen osakseni saanut, sen on Jumala minulle useimmiten antanut naisen käden kautta. Ensi sijassa ajattelen häntä, jonka hengen läheisyyttä selvästi tänään olen tuntenut, häntä, jolle elämäni ensi kiitos-sanan sopersin ja jota koskekoon ensi kiitokseni hetkenä, jolloin olen oman kodin perustuksia laskemassa.

-- Ajattelen toistakin äitiä, häntä, jonka viime rukous varmaan koski hänen orvoksi syntynyttä pienokaistaan. Kukaan ei kuullut hänen viime sanojaan. Mutta me tiedämme, minkälainen äidin mieli on, ja me tiedämme myöskin, että hänen oma osansa oli kova ja katkera. Jos rakkautemme voisi saavuttaa hänet, tahtoisimme hellivinä lapsina lääkitä hänen haavojaan. Pehmeä on rakastavan tyttären käsi. Minä miehenä en voisi antaa sitä mitä tytär, mutta juuri miehenä tahtoisin olla ehjentämässä edes jotain siitä, mitä oma sukupuoleni on polkenut jalkainsa alle ja särkenyt. En saa sitä koskaan tehdä siinä muodossa kuin olisin suonut, mutta ehkäpä -- välillisesti.

-- Ja, ajattelen vielä teitäkin, täällä saapuvilla olevat rakkaat, sinua; täti, joka kodittomalle soit kodin ja sälytit äidinvelvollisuudet hartioillesi, vaikka sisimmässäsi tunsit olevasi kutsuttu toimimaan toisilla aloilla ja sinua, Eira, joka tyttären hellyydellä aina rikastutit äidin elämää, sisarellisella hyvyydellä omaani ja kuten toivon sellaisena vastaisuudessa olet rikastuttava molempien meidän elämäämme. Jokaiselle teistä olen suuremmassa velassa kuin sanoin voin lausua.

-- Sanoin, että paras mitä osakseni on tullut aina, on ollut naisen käden antamaa. Te tiedätte, miten paljon olen saanut ja miten rikas nyt olen. Ihmekö siis, jos ihannoin naissukua. Harras rukoukseni onkin tänä juhlapäivänäni -- sanon sen suoraan -- että oppisin rakastamaan niinkuin nainen rakastaa, auttavasti, antautuvasti ja itseäänunohtavasti. Rukoilen tätä siksi, että nämä lahjat yleensä ovat ihmissielun kaunistus ja Jumalan silmissä suuriarvoiset, rukoilen sitä myöskin voidakseni tehdä onnelliseksi sen naisen, jolle tänään en ole pitänyt mitään puhetta, mutta joka on sekä näiden sanojeni että koko elämäni sisältö ja rikkaus.

-- Hyvä mies on vaimonsa väärtti, sanoi Anna-Stiina topakasti, melkein vihaisesti, kulauttaen kotitekoista kaljaa lasiinsa. Sonja nojasi kyyneleitään kuivaten Martin käsivarteen. Tädin sanat kuullessaan hän kohotti päätään. -- Aina sinä vedät vastahankaa -- vieläpä hääpäivänämme ja Martin puheeseen. -- Se sanottiin hymysuin. Mutta Anna-Stiina oli sanoissa tuntevinaan terävän kärjen.

Heti aterian päätyttyä pukeutui Sonja matkapukuun, yhteiset kahvit juotiin ja sitten he läksivät.

Samassa kun rattaat pyörähtivät pihasta, kääntyi Anna-Stiina rutosti Eiraan. -- Mennään sisään, hän sanoi lyhyeen, ja Eira oli näkevinään omituisen suonenvedontapaisen värähdyksen hänen jäyhillä kasvoillaan.

Vierashuone, johon he yhdessä astuivat, tuntui omituisen autiolta, samoin koko talo. Se oli täynnä tyhjyyden hiljaisuutta. Nuoret puoti-neidit olivat auttaneet palvelustyttöjä yksissä neuvoin kiireisesti korjaten pois kaikki juhla-aterian jäljet ja sitten lähteneet kukin taholleen nauttimaan vapaudestaan. Eira ja Anna-Stiina olivat siitä syystä ainoat talossa jäljellä olevat. He asettuivat vastapäätä toisiaan, toinen sohvan nurkkaan, toinen suureen vanhanaikuiseen keinutuoliin. Silloin tällöin he sanoivat sanan toisilleen, enimmäkseen he vaikenivat.

-- Nyt he ovat asemalla.

-- Ja sitten kestää junamatkaa kello 8, jatkoi Eira.

-- Mahtaakohan junalta olla pitkältä laivasillalle, tiedusteli hetken kuluttua Anna-Stiina.

-- Hehän aikoivat olla yötä välillä, muistutti Eira.

Vähän myöhemmällä Anna-Stiina nousi sulkemaan ikkunan. Ilta oli kääntynyt viileäksi. -- Mahtaakohan heillä olla tarpeeksi lämmintä matkassaan, Martti on sellainen heikko mies.

-- Hän oli heikko pienestä pitäen. Mutta äiti hoiti häntä kuin silmäteräänsä, jatkoi Eira.

-- Kunhan vain Sonja osaisi, tuli raskaasti Anna-Stiinan puolelta.

Eira tuli ajatelleeksi sitä, että he molemmat enin ajattelivat Marttia. Hän muisti Martin puhetta Sonjan äidistä. Jos tämä äiti saattoi seurata rajan täänpuoleisia tapahtumia, tuntuikohan hänestä raskaalta, että hänen lapsensa oli niin yksin häämatkallaan -- ilman ainoankaan rakastavan sydämen saattoa.

Eiralle tuli siitä kuin suuri sisäinen hätä. Hän koetti ajatella Sonjaa ja rukoilla tämän puolesta. Mutta hetken kuluttua hän huomasi istuvansa käsi sydämelle painuneena ja koko sisin suurena hätäisenä huutona Martin onnen puolesta.

Ei keskeyttänyt enää toinen enemmän kuin toinenkaan äänettömyyttä. Kukin ymmärsi toisen mielentilan omasta sisimmästään. Molemmat kulkivat itsensä unohtaneiden pyhässä uhrilehdossa. Molemmat painuivat alttarin ääreen sydämessään rukous: ota minut ja onneni, -- jos uhria vaaditaan -- mutta anna hänelle ehjä onnen osa!

Huoneessa vallitsi pimenevän kesäillan hiljaisuus. Huoneissa olijoiden sisimmässä uhrimielen syvä, rikkumaton rauha.