Part 7

"Muistatko, kun lupasin tuoda sinulle kauniin huivin, jahka rikastuisin? Kauan olet sitä saanut odottaa. Katso, tässä on minulla mies ja kolme lasta, eikö siinä ole rikkautta kyllin? -- Ja kas tässä on huivi, jonka olen ollut sinulle velkaa."

"Kiitoksia! Oikeinpa se on puolisilkkiä. Mutta juoksenpa puhumaan Kallulle ja Miinalle myöskin, että olette täällä."

Maalu läksi ja hetken perästä oli koko perhe koossa. Miinallakin oli kaksi tyttöä. Ensi iltana orpanukset katsoa tuijottivat toisiinsa ja kun pikku Miina koski kaupungin tytön vyöliinaan, joka hänen mielestään paistoi kumman hienolta, niin Riitta huusi: "ääh", ja veti vyöliinansa niin äkkiä pois, että reunusta repesi. Siitä syntyi suru ja äiti käski hänen olla kiitti sekä riisui sitte lapsensa maata.

Ei torpan vanhempi väkikään kauaa valvonut, heidän kun aamulla jälleen aikaisin täytyi olla työssään, mutta suuruksen jälkeen juotiin korppukahvia, kun Haalmannin olivat tuoneet kaupungin-nisusia, sekä muutaman naulan sokuria ja kahvia tuliaisiksi.

Siinä sitte taas kun juttelivat, kehoittivat Severiä muuttamaan Jylhämäkeen, ja tähän Severi suostui. Päätettiin, että mummolle jättäisivät vanhemmat lapset ja lähtisivät itse kaupunkiin myymään, mitä heillä siellä oli myytävää. Viikon viipyivät he Jylhämäessä, ja ulkotyössä kävivät koko ajan, Martan mielestä se oli kovin hauskaa. Sisarusten lapset olivat jo ihan tuttuja keskenään. Toppo ja Riitta jäivät halusta muorin luo, mutta Jaakon Martta otti mukaansa. Ei nyt ensinkään ollut ikävä lähteä, kun tiesivät pian palaavansa takaisin.

Syksyllä sitte muuttivat kotitorppaan, jossa Martta onnellisena rupesi emännöitsemään. Severi osti jälleen torven entisen sijaan, jonka hän ennen rappiotilassa ollessaan oli hukannut. Nyt hän jälleen saattoi vaimonsa, lastensa ja koko ympäristönsä huviksi sitä soittaa, kun hän pyhä-iltoina perheensä parissa lammella souteli. Neljä vuotta jatkui tämän perheen onnellinen elämä, mutta sitte synkistyi jälleen taivas. Soitto taukosi lammelta ja kirkkopihaan nousi uusi kumpu, jonka luona Martta aina viipyi lastensa kanssa, kun hän pyhänä kirkkoon meni. Sen kummun alla makasi Severi, hän oli terveytensä pilannut eikä jaksanut enään entiselleen päästä; mutta vähätpä siitä, hän oli löytänyt sielullensa pohjan.

* * * * *

Monet talvet ovat lumea tuiskanneet Jylhämäen torpan maille ja kevään aurinko monasti sulattanut jään lammelta sitte kuin Martta kotitorppansa muutti. Lapset ovat kasvaneet, Toppo on jo 14-vuotias ja osaa hyvinkin äitiänsä auttaa.

On lauantai-ilta, Martta ja lapset ovat tulleet saunasta ja istuvat tuvan portailla. Mummo veisaa tuvassa tärisevällä äänellä. Kontion Kustu tuli rannasta päin, hän oli ollut kalassa. Kustu läheni Marttaa ja sanoi:

"Tässä tuon sinulle kaloja pyhäksi -- tuoreita kaloja --"

"Kiitoksia! Tuleppa sisälle, että kahvia keitän."

Kustu katsoi ympärilleen ja meni sisään, mutta sanoi tupaan tultuansa: "En minä kahville tullut, tahdoin vain kysyä, josko sinulle nyt kelpaisin?..."

"Kustu hyvä, en minä enään naimisiin mene, rakkauteni hautasin turpeen alle."

"Kyllä minä sen melkein arvasin, mutta ajattelin, että ehkä olisit tarvinnut apua toimissasi..."

"Kyllä Toposta jo apua karttuu."

"Kyllä niinkin. Hyvästi nyt, Martta, jos apua tarvitset, niin kyllä tullaan." Kustu lähti menemään kotia päin, ja Martta istui jälleen portahille. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja loi kultaiset säteensä laaksoon ja Jylhävuoren harjalle.

"Äiti, katsoppas pian, tuolla vuoren harjalla on kovin paljon röökinöitä ja herroja, katsoppas kuinka kauniita!"

Äiti katsoi vuorelle päin, ja siellä niitä todellakin oli kaunis joukko nuoria, muutamilla oli tähystimet kädessä.

Hetken perästä tuli koko joukko alas laaksoon, tulivat torpan pihaan ja kysyivät, saisivatko ruokaa ostaa. Martta lupasi. Samalla juoksi joukosta esiin solakka, kirkas-silmäinen tyttö, laski toisen käsivartensa Martan kaulan ympäri ja sanoi: "Martta, tunnetteko minua?"

Martta katseli hetkisen ja sanoi epävarmana:

"Inkeri?" Mutta samassa hän tunsi selvästi ja huudahti: "Hyvänen aika, kuinka röökinä on kasvanut, olette ihan aikaihmiseksi tullut. Niinpä ne vuodet menevät."

"Niin menevät", sanoi Inkeri ja loi veitikkamaisen silmäyksen lähimmäiseen kumppaniinsa, erääseen nuoreen herraan, joka hymyillen viiksiään väänteli, kuka lienee ollut, kentiesi joku sukulainen -- tuttavalta näytti...

Martta läksi asettamaan pöydälle ruokaa, joka nuorisolle hyvältä maistui. Ruoalta päästyä kiirehtivät jälleen matkalle. Inkeri kuitenkin ensin jakeli sokerileivoksia lapsille ja sanoi sitte jäähyväiset.

Martta katsoi hänen jälkeensä, kun tyttö kiipesi kevein askelin ylös mäkeä, ja ajatteli: "Mimmoiseksika hänenkin elämänsä muodostunee..."

Ajatuksiinsa vaipuneena läksi hän hitaasti sisälle. Vanhat muistot olivat heränneet, kun hän näki Inkerin. Hän istahti ääneti akkunan ääreen, muutama kyynel vieri hiljaa hänen ahavoittuneille kasvoillensa. Lapset panivat maata, mutta Martta istui vielä kauan yksin valveella, mitä lienee ajatellut... Kun taivaanrannalta katosi viimeinen rusotus ja lasten tasainen hengitys ilmaisi, että olivat uneen vaipuneet, silloin Marttakin vihdoin meni levolle.

Kotitorpassaan, Jylhämäessä, elää Martta vieläkin, kasvattaen lapsistaan kelpo kansalaisia.