Part 5

"Maalukin jo on osannut noin kaunista palttinaa valmistaa."

"Maalu saa aikaan jo mitä hyvään", kerskaili Miina.

"Vanhako se tyttö nyt on?" kysyi Haalmanska.

"Täyttää Anttina 14 vuotta", sanoi Jylhämäen muori.

"Niin, silloin kuin Martta kotoa lähti, oli hän kahdentoista", lisäsi Miina, "täytti sitte Anttina kolmetoista, nyt olet sinä vuoden ollut poissa ja hän siis tulee nyt taas Anttina neljäntoista vanhaksi. -- Mutta ei uskos, kuinka suureksi se likka on kasvanut, ei Martta mihinkään hänen rinnallaan riitä, ja oikein on lihonutkin niin pulskaksi että oikein, aivan on täysi ihminen, hyvin minun mittaisen!"

"Voi, voi, kuinka hauskaa olisi nähdä häntäkin, vaan enhän minä sentään mitään tahdo toivoa, kun sain äidinkin tänne, olihan se jo aivan odottamaton ilo."

"Kuules, lapsi parka, eikö sinun jo tarvitse mennä kotia?" muistutti äiti.

"Oi täytyy kyllä mennä ja huomenna tulen sitte valmiiksi puettuna tänne. Kunigunda neiti on luvannut minua koreilla."

"Kirkosta kai pappi tulee teidät vihkimään?"

"Niin, kirkosta tulee. Hyvästi nyt sitte."

Martta lähti kotia.

Seuraavana päivänä eli Pyhäinmiesten päivänä puki Kunigunda neiti Marttaa morsiuspukuun. Tyttö oli ihmeen sievän ja suloisen näköinen; muotonsa oli tavallista vakavampi, juhlallinen tyyneys vallitsi koko hänen olennossaan. Pikku Inkeri katseli häntä tarkasti koko pukemisen aikana, vaan kun Martta oli täydessä morsiushankkinassaan, niin Inkeri ihastuneena huudahti: "Martta on kovasti kaunis nyt! Täti, puetko Inkerinkin yhtä kauniiksi morsiameksi, kun tulen isoksi?"

"Mutta joll'ei Inkeri tulekkaan morsiameksi", sanoi Kunigunda.

"Tulen minä vissiin, kun täti vain pukee."

"No kyllä puen."

"Ja sitte Inkeri syö paljo konvehtia ja Martta saa myöskin."

"Saako Marttakin? Kiitoksia vain, mutta ei minulla olekkaan antaa Inkerille konvehtia."

"Eikö ole? Syökö Martta itse kaikki?"

"Ei minulla ole ollenkaan konvehtia. Martta on köyhä tyttö vain, eikä sellaisten häissä sokerileivoksia syödä."

"Ja Martta syö itse koko rasiallisen."

"Minkä rasiallisen?" --

"Täti sanoi, että ne ovat Martan, ne konvehdit tuolla rasiassa, tuolla pöydällä."

"No niitä lapsia! Me ostimme sinulle vähän hääkonvehtia", sanoi Agaata, "ja aioimme lähettää ne Haalmanskalle tietämättäsi, mutta Inkeri sai niistä vihiä ja ilmoitti taas koko asian; vaan samahan se on."

"Hyvänen aika, kiitoksia paljon! Röökinät ovat kovin hyviä, mutta antakaa nyt Inkerillekkin."

Lapsi sai toivottuja makeisiansa ja oli sitte tyytyväinen taas.

Taava tuli ilmoittamaan, että Severi oli tullut morsiantansa noutamaan issikalla, ja Martta kiiruhti sanomaan hyvästi. Oikein sydämmellisesti hän haltijoitansa kiittikin, sillä heidän ja hänen välinsä oli ollut erittäin hyvä, mutta pikku Inkerin hän syliinsä sulki ja näyttipä hänen olevan oikein ikävä erota tuosta lapsesta, joka vuoden kuluessa oli käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Vaan hetket riensivät ja Martan täytyi lähteä. Severikin oli oikein siistinnäköinen mustissa vaatteissaan. Martta pani päällystakin ylleen, mutta päässä ei ollut mitään muuta, paitsi ruunu huntuineen. Melkein kohta sen jälkeen, kuin Haalmannille olivat joutuneet, oli kirkonmenot loppuneet ja pappi tuli heitä vihkimään. Juhlallisilta vihkisanat kuuluivat. Jylhämäen muori pyyhkieli silmiään, siinä kun seisoi ikkunan pielessä kädet ristissä. Haalmanska kutsui vihkimiseen jälkeen häävieraat päivälliselle. Sitten kun päivällistä oli syöty, annettiin kahvia ja sitte konvehtia. Vihkiäiset olivat nyt päättyneet ja vieraat läksivät pois. Näitten joukossa oli Hilmakin, mutta ei hän sellaisista juhlallisista häistä pitänyt. Nyt olivat vain sukulaiset yhdessä ja he menivät kaikin saattamaan Severiä ja Marttaa heidän omaan kotiinsa.

"Jumala huoneenne siunatkoon", lausui Martan äiti sisään tullessaan. Haalmanska oli tavallista äänettömämpi, mutta puuhasi ja toimieli sitä enemmän. Ei vieraat monta hetkeä ennättäneet olla Severin ja Martan kodissa, ennenkuin iloinen tuli paloi pesässä ja kahvi kiehua porisi, ja se oli Haalmanska, joka tätä toimitti. Pian siinä tuo mieluisa neste olikin valmista ja sitte juotiin tervetuliaiskahvia taas. Hauskasti kului ilta, mutta täytyihän senkin loppua. Jylhämäen muori sanoi Martalle hyvästijättäessään, kun Martta itki:

"Lapsi, tee aina velvollisuutesi ja pysy nöyränä Jumalassa."

Seuraavana aamuna Jylhämäkeläiset lähtivät kotia. Martta katseli portilla siksi, että Kailu ennätti kadun ristiykseen. Silloin äitikin vielä kerran katsoi taaksensa, vaan sitte he poikkesivat toiselle kadulle ja joutuivat näkyvistä, jättäen Martan ja Severin oman onnensa nojaan, koettelemaan elämän monivaiheellisuutta!

10. Martan kodissa.

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein Martan näimme; silloin näimme hänen hääpäivänänsä elämänsä käännekohdassa, ikäänkuin uutta elonrataa alkamassa. Samassa huoneessa hän asuu kuin silloinkin, huonekalutkin ovat samat: ikkunan alla kaappi, jonka päällystä muodostaa pöydän, sivulta ulos päin vedettävä sänky jonka päällä on mustan- ja punaisenkirjava peitto; vielä löytyy huoneessa piironki, muutamia tuoleja sekä yksi huonekalu, jonka kuitenkin ovat saaneet lisää; pieni soma kätky, ja sillä on jo omistajansa. Pieni poika veitikka siinä potkielee.

"Oma kultani, tui, tui!" sanoi Martta, mennessään takan luo, jossa perunapata kiehui, ja rupesi sitte laittamaan pannussa perunankastetta. Poika närähteli. "Ole kiltti, että saan isälle ruokaa laittaa, isä tulee kohta! Tui, tui, pikku Toppo!" Lapsi vaikeni tytyväisenä, kun kuuli äitinsä äänen. Vähän aikaa tätä tyytyväisyyttä kesti, mutta kun äiti yhä vain puuhaili, alkoi lapsi uudestaan narinaansa ja Martta samati uudestaan lohdutustaan, mutta tällä välin olikin ruoka valmistunut ja vahvoja askeleita kuului porstuasta. Severi astui sisään. Hän oli iloisen ja reippaan näköinen, vaatteet olivat vähän savessa, mutta sehän oli luonnollista, sillä hän oli ollut muurarin työssä.

Kätkyessä oleva lapsi kävi malttamattomaksi ja rupesi katkerasti itkemään, osottaen sillä, ettei hän enään aikonut tyhjiin lohdutuksiin tyytyä.

"Mikäpä pikkua vaivaa? Isä ottaa lapsen", sanoi Severi.

"Älä nyt, ennenkuin asetan hänet syliisi. Pidä häntä siksi, että saan ruoan pöytään asetetuksi. Sitte otan oman poikani."

"Eipä ole hätää isänkään sylissä."

"Soh, nyt on ruoka pöydällä; äiti ottaa poikansa."

Pariskunta rupesi ruoalle ja Severi kertoi, että hänelle riitti pitkäksi aikaa työtä polttimossa. "Sinä aina pelkäsit kaupungin elämää", sanoi hän, "mutta kyllä täällä sentään toista on työtä tehdä kuin maalla, mitä siellä voi kokoon saada?"

"Niin, minä vain pelkäsin, että kaupungissa paremmin joutuisi kiusauksiin. Mutta ehkä niistä päästään Jumalan avulla."

"Mitä niistä tarvitsee huolia, on heistä erillään vain. Ei täällä mitään hätää ole."

"Kentiesi ei. 'Älä ota koskaan ensimmäistä ryyppyä', sanoi Kontion muori pojalleen, ja siinä hän kyllä hyvän neuvon antoikin."

Severi punastui vähän. Muuraustyössä kun oli ollut polttimossa, oli hänelle viinaa tarjottu ja hän oli maistanut vähän vain, mutta kun tarjooja oli sanonut: "kyllä tuollaisen miehen ruumis vain pienen lasillisen sietää", niin täytyihän se pohjaan juoda, eikä se hullumpaa ollutkaan, oikein se lämmitti, vaikka vähän karvaalta maistui. Ei hän tästä vaimolleen sentään mitään maininnut, sanoi vain: "Mitäpä sillä väliä on, vaikka vähän maistaisikin, kun tarjotaan, ei siihen sen vuoksi opi, kun ei itse ostamaan rupea."

"Ei tiedä, mitä tekisit. En vain uskokkaan -- makeisista sinä enemmän pidät kuin viinasta. Nisusia sinä ostit, silloin kuin muut ikäisesi poikanulikat tupakkaan rahansa panivat. Se minusta hauskaa on, kun miehet makeisista pitävät, silloin eivät karvaista huoli."

Heidän tässä keskustellessa kuului vilkkaita askeleita ja Haalmanska astui sisälle.

"Hyvää päivää, eipä äiti ole täällä käynyt moneen aikaan, kun ette ole tullut Toppoakaan katsomaan."

"Päivää. En ole joutunut, kun on sitä työtä ja tointa aina niin yltäkylläisesti, ja kiirettä nytkin olisi ollut, kun täytyy noita likkoja asetella kullekkin sopivaan paikkaan."

"Mitäs nyt muuten kuuluu?" kysyi Severi.

"En minä juuri mitään tiedä. -- He noh, kun olin unhottamaisillani -- sitähän tulin puhumaankin, että Viirisen Kunigunda röökinä nyt on kihloissa. Jaa, ei nyt uskos! Sanoinhan minä, että kyllä miehen ottaisivat, kun saisivat vain -- ja sanoin Agaata röökinälle suoraan, ettei hänen enään tarvinnut toivoakkaan miestä, vaan Kunigunda röökinällä saattoi vielä olla toivoa, mutta kuka olisi uskonut sentään --"

"Vai niin. Kenenkä kanssa menee naimisiin?"

"No kapteenin kanssa, Ristimäen kapteenin."

"Kyllä hän vain hyvän rouvan Kunigunda röökinästä saa, se on varma, mutta mitenkä Inkeri raasun sitte käy? Sitä lasta minun tulee säälini."

"Kunigunda röökinä ottaa hänen luoksensa, ja sitte kun tyttö koulua rupeaa käymään, tulee hän taas Agaata röökinän luo, minä kysyin röökinältä itseltä ja kyllä hän minulle puhui kaikki meiningit."

"Koska häitä pitävät?" kysyi Severi.

"Ennen joulua jo. Nähkääs, kapteeni tietysti jouluksi tahtoo emännän taloonsa, ja mitäpä he vanhat ihmiset odottamaan rupeaisivat? Kylläpä Kunigunda röökinällä on ollut aikaa sitten kapiot valmiina. Mukamat mitat kun sinäkin heille kudoit. Hyvä on vain, että nyt tulevat käytetyksi, etteivät murtumaan jää."

"Katsokaa, äiti, miten Toppo osaa seisoa jo, kun vain pikkuisen sormesta kiinni pitää."

"Kyllä siitä jo miestä paisuu, kohta rupeaa isälle kiviä kantamaan", virkkoi Haalmanska.

"Ja tulee aina enemmän isänsä näköiseksi."

"Ole vaiti, te äidit näette kummilla silmillä, sinun näköisesipä Toppo on, ja se onkin hyvä, sillä poika, joka tulee äitiin, on onnelliseksi tuleva."

"Rikkaaksi, minä olen kuullut", sanoi Martta.

"No niin, sehän sama, kun on rikas, niin on onnellinen."

"Onkohan se niin? -- Me olemme niin kovin onnellisia, vaikka emme rikkaita olekkaan. Jos meillä olisi puutetta, niin eihän silloin olisi hyvä oltava, mutta kun on terve, että jaksaa työtä tehdä, niin kyllä silloin on onnellinen."

"Hm, tyytyväinen mieli on hyvä kyllä, enkä minäkään ole tyytymätön ollut, mutta kun vanhuus tulee ja voimat pettävät, ajattelen välistä, että rikkaat ovat toki onnellisia, joitten ei tarvitse niin paljo juosta leipää haaliakseen."

"Emme me, Toppo parka, vain mistään rikkauksia saa, hyvä vain, kun olisi meillä aina suruti jokapäiväinen leipä", sanoi Martta, katsellen hellästi pienokaista, joka hymyili hänelle vastaukseksi.

"Jahka tästä kesään ennätetään, pääsee Toppo isän ja äidin kanssa Jylhämäkeen, muoria katsomaan ja tätejä. Olen luvannut äidille, että silloin lähdetään."

"Niin, olen Maalulle vielä velkaa kauniin huivin, jonka hänelle lupasin kotoa lähtiessäni; lupasin tuoda, jahka rikkaaksi tulen, ja onhan minulla nyt sentään varoja sen verta. Kovin hauskaa lähteä sinne, mutta pitkä on kesään, kun vasta syksyn lopussa ollaan. Silloin Toppo jo osaa kävellä ja puhua. Kuules Toppo, kesällä lähdetään mummoa katsomaan, ai, ai sitä poikaa, kun pääsee hummalla ajamaan pitkän matkan."

Poika liverteli vastaukseksi jotakin ääniä, näki äidin silmäin ilosta säteilevän ja katsoi siis tarpeelliseksi, että hänkin pienellä hymyllä otti osaa äitinsä iloon.

Severi lähti jälleen polttimoon työhönsä ja Haalmanska kotiansa.

11. Onni vaihtelee.

Välistä aika rientää niin tasaisesti, että muutamassa vuodessa tuskin mitään tapahtuu. Kun luomme taakse päin katseen, tuntuu melkein siltä, kuin aika olisi seisonut paikallaan, menemättä askeltakaan eteen päin. Toisinaan neljässä vuodessa on saattanut tapahtua kokonaisia elämän muutoksia ja ihmisluonnon vaihdoksia. Nuot viimemainitut ne kyllä usein elämänmuutoksia vaikuttavat, mutta useimmiten juuri elämänmuutokset tehokkaasti luontoon vaikuttavat.

Haalmannin Severi oli muurariksi tultuaan joutunut, kuten olemme nähneet, viinapolttimoon työhön, ja heikkoluontoinen kun oli, kävi hän vähitellen viinapaholaisen orjaksi. Hänellä ei enään ole kaupungissa siistiä asuntoa, nyt on hän muuttanut Myllymäkeen, Hämeenlinnan etukaupunkiin. Täällä on hän nyt asunut huonossa hökkelissä neljä vuotta.

Martta kutoo kangasta että jyskyy, oikein kuumeen tapaisesti hän sukkulaa heittää, kun tuon kankaan murun saisi valmiiksi ja myydyksi, niin vuokraisi hevosen ja lähtisi Jylhämäkeen. Jos saisi Severin tulemaan mukaan, sitte hän voisi lähteä ja saisi kerran nähdä vanhan äitinsä, joka vielä elää, ja näyttää hänelle lapsensa -- äiti ei enään jaksa kaupunkiin tulla. Tätä ajatellessaan sukkula yhä kiivaammin kulkee. Martan ennen täyteläiset posket ovat käyneet kapeiksi ja nenä ohueksi, mutta silmät ovat kauniit ja lempeät, näyttävät kentiesi vähän suuremmilta kuin ennen.

Vanhat irtaantuneet porstuanpalkit kolahtivat ja Mäkipään Leena-Kaisa astui sisään.

"Hyvää päivää!" lausui eukko.

"Jumal' antakoon! Mitä Leena-Kaisalle kuuluu?"

"Ei mitään erittäin, olin yksin tuvassani, ja tuumin, että tarvitsisi tästä lähteä Marttaa katsomaan. Otin sukankutimeni mukaani, mutta kentiesi tarvitsisit puolia. Niin, kyllä sinun käskee toimeen tulla kolmen lapsesi kanssa, kun Severi vain vie kapakkaan kaikki, mitä itse kokoon saa -- kentiesi enemmänkin..."

Martta ei puhunut mitään, mutta kyyneleet tipahtelivat kankaalle.

"Semmoinen mies-juntti ei olisi kelpo vaimoa ansainnut", jatkoi Leena-Kaisa.

"Kyllä Severi oli hyvä ja kelpo mies, silloin kun naimisiin menimme, kykeni työtäkin tekemään mitä lajia vain halusi, mutta kun viina villitsee, niin -- niin sitte eivät enään mistään huoli."

"On se Hilmakin sentään kumma, kun on viitsinyt ruveta kapakkaa pitämään, sinne Severikin aina menee ja tiesi minkälaista elämää siellä pidetään..."

Martta punastui; taaskin sukkula lensi kiivaasti, mutta silmät eivät enään olleet kyynelissä. Hänen muuten lempeä muotonsa kävi jäykäksi ja hän vastasi: "Kyllä sen tietää, minkälaista elämää juomari pitää, juo niin kauan kuin pennikin kukkarossa kilisee ja laahustaa kotia sitte, miten jaksaa, ja ellei jaksa, niin kaatuu jonnekkin tien syrjään."

"Hm, niin kai, niin, mitäs muuta, vaan puhutaanhan sitä kaikellaista. Uh, uh, kun se yskä pahakin vaivaa. Olin pellavia likoon panemassa ja kylmetytin jalkani. Minulla oli Kankaantaustassa pellavansiemeniä pari kappaa kylvössä, otin Kostukselta maata päivätöistä. Pellavista sitte taas saan työtä talveksi. Se everstinna, joka rouvasseuran päänä on, ostaa minulta langat, hän kun tietää, ett'en mitään vilunkkia tee, vaan aina säntillistä työtä."

Martta oli käynyt vakavaksi, hän, joka aina ennen puhui iloisesti kaikkien kanssa, oli nyt tullut harvapuheiseksi ja umpimieliseksi; vaivojaan ei hän kenellekkään valittanut, miehensä, juomarin, häpeällinen tila, oli ikään kuin hänen omansa, sillä he kaksi olivat yksi. Leena-Kaisa oli kyllä hyvä ja avulias, mutta hän morkkasi aina Severiä eikä Martta siitä pitänyt, se koski häneen kovasti.

Toppo ja pikku Riitta leikkivät lattialla, vaan samassa nousi Toppo kulkemaan hoiperrellen pitkin huonetta ja Riitta nauroi; sanoen: "Noin isä menee, tun juossissa on."

Martta punastui ja hänen muuten lempeät silmänsä katsoivat ankarasti lapsiin:

"Toppo, kävele oitis kauniisti, jos kerrankin tuolla tavalla teet, niin Jumala rankaisee, entä jos vielä jalkasi poikki menisivät!... Leikkikää siivosti!"

"Mitäs lapset ymmärtää..."

"Leena-Kaisa, mitä eivät ymmärrä, koetan Jumalan avulla saada heitä ymmärtämään."

Martta astui pois kangaspuistaan, meni ulkoa tuomaan pieniä kiviä, neuvoi lapsiansa rakentamaan kivinavettaa lattialle, ja nämät, jotka äidin ankarista sanoista olivat käyneet ihan vakaviksi, rupesivat nyt iloisesti leikkimään. Kun olivat kivien kanssa hommissa, jatkoi Martta jälleen kutomistaan.

"Sievää kangasta tuo, siitä karttuu koko joukko rahaa, jahka se myydyksi tulee."

"Kyllä. Lähden sitte vielä tänä syksynä Jylhämäkeen, kun kankaani myytyä saan. Äitikin vielä elää."

"Niin kyllä sopisikin, jätä Severi oman onnensa nojaan tänne; hyvä vain, kun saa sinua kaivata vähäsen."

"Kyllä hän minua kaipaa aina kun selkeänä on, jos poissa vähänkin olen; juopuneelta ei mitään vaatiakkaan voi, se on mieletön. Jos minä lähtisin lasten kanssa pois, tulisi hänen aikansa niin pitkäksi, että hän oitis lähtisi kapakkaan huvitusta hakemaan. Paras on, että tulee mukaan."

"Sitte vasta kovat koettaa saat, jos hänen kanssaan matkalle lähdet, hän juo itsensä viinaan tiellä ja miten sitte pelailet, kun on lapsijoukkokin vielä muassa? Monta juonta juopuneella, eikä yhtään hyvää."

"Saa sitte nähdä, mitä tehdään."

Martan sydän oli huolia täynnä, viisi vuotta oli hän tuuminut Jylhämäen matkaa, mutta kun sai tuota matkaa varten kootut rahat käteensä, oli niin monta tärkeämpää tarvetta taas, etteivät rahat siihen riittäneetkään. Ja nytkin Leena-Kaisan puhe häneltä vei viimeisenkin toivon. Hän tunsi itsensä nyt niin uupuneeksi ja olisi halusta itkenyt, mutta kun Leena-Kaisa oli siinä, koetti hän vain estää itkuansa. Kuului jalan astuntaa -- Martan katse lensi kelloon, se kävi yhdeksättä. Aika oli kuitenkin joutunut Leena-Kaisan jutellessa niin pian, ettei Martta huomannutkaan sen näin pitkälle kuluneen, ennenkuin kuuli nuot haparoivat askeleet porstuasta. Severi astui sisälle. Toppo katsoi isäänsä ja sitte taas äitiinsä, ikäänkuin olisi ajatellut: 'käveleepä isä sillä tavalla, kuin minä näytin'. Mutta äidin vakaa muoto vaikutti, että poika siirtyi ääneti nurkkaan istumaan. Leena-Kaisa otti lattialla konttaavan Jaakon syliinsä.

"Onhan täällä ämmiäkin, kuuleppas, ämmä, onko täällä ruokaa, vai ovatko ämmät kaikki syöneet?"

"Ei ole ämmät mitään syöneet, mutta äijät ovat juoneet, näemmä", vastasi Leena-Kaisa äkäisesti, hän kun ei voinut kärsiä tuota juoppoa Severiä, mutta Severi, joka selkeänä oli hiljainen ja hyvänluontoinen, oli juovuksissa ihan kuin toinen mies.

"Vai juovuksissa, olenko minä juovuksissa? Kuka sitä sanoo? Häh?"

Pikku Riitta istui levollisena lattialla ja sanoi aivan ääneensä taas: "Isä on juossissa."

Severi, joka ei koskaan ollut lapsiin koskenut, oli nyt niin ärtynyt Leena-Kaisan puheesta, että hän, kuultuaan nuot lapsen sanat, vimmastui ja otti lattialta siinä sattumuksesta olevan köyden pätkän ja aikoi lyödä Riittaa sillä, mutta niin nopeaan, kuin ainoastaan äidin rakkaus voi ihmistä jouduttaa, riensi Martta väliin, pitäen kätensä edessään, joten raivoisan miehen nuora teki syvät naarmut hänen käsivarsiinsa. Martta kiljahti vain kerran, mutta seisoi siinä vaaleana ja jäykkänä aivan ääneti katsellen miestään.

"Hänen syynsä, tuon tuossa", sanoi Severi, joka näytti nyt kammoavan omaa työtään ja pelästyksestä rupeavan selkenemään.

"Oma on syysi, voro, viinaratti!" huusi Leena-Kaisa harmissaan. Mutta Martta sanoi sävyisästi: "Menkää nyt kotia, Leena-Kaisa. Kiitoksia puolista." Hän otti Jaakon syliinsä ja pani miehellensä ruokaa pöytään, sitä mitä löytyi. Hiljakseen hän toimieli. Lampaanrasvalla hän voiteli kivistävät kätensä eikä vaihtanut sanaakaan päihtyneen miehensä kanssa. Aina kun Severi oli juonut, oli Martta ääneti, hän oli sillä tavoin parahiten voinut hillitä miehensä luonnon.

Leena-Kaisa lähti, mutta kumman pian levisi sen perästä kaupunkiin huhu, että Severi lyö vaimoansa, ja tämä huhu ennätti Viiriselle, Agaata röökinänkin korville.

12. Ristimäellä.

"Et usko, täti, kuinka suloisia poikasia valkoisella kanallani on, ja niin kesyjä että..."

"Oi kulta Inkeri, minkälaiselta näytät, oikea sutikkohan olet! Kaksi tuntia kotona ollut ja nyt jo on vyöliinasi täynnä maitotäpliä, ryyniä, multaa ja tiesi mitä."

"Niin... Otetaan vyöliina pois. Kas täti, se kävi sillä tavalla: kun minä annoin maitoa ja jyväsiä kananpojille, tulivat ne aivan lähelleni syömään ja sitte otin jyvät käteeni ja kananpojat hyppäsivät kädelleni niitä nokkimaan ja sitten ... niin, sitten riputin ruokaa vyöliinalleni ja ne hyppäsivät suoraan syliini, etkä usko, täti, kuinka hirmuisen hauskaa se oli, en minä ollenkaan muistanut vyöliinaani -- mutta ethän sinä suutu, täti kulta?"

"En, pikku hamsukkani. Noh, sitä Mattia, kun jätti vaunut tuohon, juuri lehtimajan eteen, mene sanomaan, että hän vetää ne vaunuhuoneeseen."

Ristimäen kapteenska meni sisälle, hänellä oli vieraita, Agaata sisar ja neiti Visa, jotka olivat tulleet Inkeriä saattamaan kotia koululomalle.

"Tulkaa lehtimajaan istumaan, siellä on vähän viileämpi", sanoi Kunigunda vierailleen, "minä menen vain ukkoani etsimään ja tulen oitis perässä."

Agaata ja neiti Visa läksivät lehtimajaan, jossa pöydällä oleva lumivalkoinen liina ja kukkamaljakko ilmoittivat, että siihen vieraanvaroja tuotaisiin. Hetken perästä tuli kapteeni Kunigunda rouvan ja Inkerin parissa. Päivä oli lämmin, selkeä ja niin kaunis, kuin se saattaa olla ainoastaan kesäkuun alussa, vuoden kauneimpana aikana, jolloin koko luonto on nuoruuden ihanimmassa verhossa. Pajukerttu ja peipponen visertelivät kilvan koivikossa ja käki kukahteli etäämpänä metsässä.

"Mutta kylläpä teillä täällä on hauskaa", sanoi neiti Visa, "oikein kadehdittavan hauskalta tuntuu, kun kaupungista pääsee tällaista virkistyttävää maan elämää nauttimaan."

"No niin, ei taida olla hullumpaa olla naimisissa maalla", sanoi kapteeni ja lisäsi, rouvansa puoleen katsahtaen: "vai mitä sinä tuumaat?"

Rouva hymyili kauniisti ja vastasi: "Jos kaikki onnistuisivat niin hyvin kuin minä, niin kyllä silloin onnellisia aviopareja maailma täynnä olisi."

"No, siinäpä sen nyt kuulette; muistan vielä, kun te, neiti Visa, surkuttelitte naista, joka naimisiin menee."

"En muista sitä tehneeni. Siinä kai oli joku erityinen syy..."

"Niin, mahdollista", keskeytti kapteeni, "että _teillä_ oli joku erityinen syy sitä vastustaa, mutta silloin puhuimme naimisista yleensä."

"Minä muistan aivan hyvin tuon asian", virkkoi Agaata. "Meillä oli erittäin kelvollinen palvelustyttö, joka tahtoi mennä naimisiin ja minä surkuttelin häntä, sillä useinpa he saavat kärsiä köyhyyttä ja huonoja päiviä, ja sinä nauroit meitä, Mimmiä ja minua, kun tunsimme sääliä tuota tyttöä kohtaan. Mutta nyt on hän mitä onnettomimmassa tilassa, juuri tuo sama tyttö. Hänen miehensä juo ja päissään ollessaan lyö hän vaimoansa."

"Kurjia ihmisiä löytyy aina, mutta eivät toki kaikki naimiset alhaisossa noin huonosti menesty, ja kentiesi heidänkin olonsa vielä muuttuu."

"Se on kummallista, ettei hän ota eroa miehestänsä, sen minä tekisin", vakuutti neiti Visa.

"Ettekö luule vaimolla olevan perhettänsä kohtaan mitään velvollisuuksia?"

"Mies on käytöksellään kaikki siteet rikkonut."

"Mimmi hyvä, tuollaisessa tilaisuudessa on vaimolla suuri tehtävä, hänellä on lapsista vielä suurempi edesvastaus, kun hän yksin on mahdollinen hoitamaan heitä ja vieläpä hänen tulee koettaa parantaa miestänsä hänen turmiollisesta tilastaan."

"Kaunista puhetta, Kunigunda sisareni, mutta tähän aikaan eivät naiset enään ole noin turhan alttiiksi antavia. Sellainen mies, joka kelvollista vaimoansa lyö 'kuten pyykkiä', ajatteleppas, aivan kuten pyykkiä, ei ansaitse vaimoa. Eräs Myllymäen muija kertoi itse nähneensä, kuinka tuo hurja mies löi kelvollista vaimoansa. Mitenkä tuollainen pehmeä, naisellinen olento voisi sellaista ruojaa parantaa?"

"Ei omalla voimalla, mutta Jumalan avulla", sanoi Kunigunda hiljaa.

Kapteeni loi lempeän ja hyväksyvän katseen vaimoonsa.

"Älkää vaatiko naiselta mahdottomuuksia; sitä varten miehet kohtelevat häntä niin huonosti, kun nainen aina on heidän orjanansa. Lähteköön vaimo pois vain sellaisesta kodista, jossa häntä lyödään."

"Täti, mihinkä Martan pikku lapset jäisivät, jos hän lähtee pois? Kuka niille antaa vaatteita ja ruokaa?"

"Inkeri hyvä, ei mikään äiti jätä lapsiansa --" vastasi Kunigunda. "Mene nyt katsomaan kananpoikiasi taas, siellä näet kuinka niittenkin äiti hoitaa pienokaisiansa. Maija antaa sinulle jyviä, joita saat niille heittää."

"Tuossa Maija tulee. Ai, täti, mitä me saamme!"

Palvelustyttö toi pöydälle tarjottimen jossa lasiastiassa oli mitä kauniimman kellertävää jäätelöä ja tämän nauttimista varten tarpeelliset astiat.

Kaikki eri mielipiteet haihtuivat tuohon jäähdyttävään herkkuun ja oltiin yksimielisiä siitä, että jäätelö kesähelteessä maistui erittäin hyvältä.