Part 4

Iltapäivällä Martta käveli Inkerin kanssa puutarhassa, hän oli iloinen kuten ennenkin ja jutteli lapselle kaikenmoisia kukista ja linnuista, mutta sydämmensä tuntui niin täydeltä, että hän kaipaili omaisia, joille olisi saattanut puhua kaikki. -- "Jospa Miina olisi täällä, ei, äiti -- voi jos saisin nähdä äitini", huokasi Martta, ja hän, jonka heleää ääntä ei kukaan ollut kuullut, siitä asti kuin hän palvelukseen tuli, hän nyt huojensi sydämmensä laulamalla Jylhämäessä sepitettyjä laulujansa:

Minun jos hän unhottaisi, ei hän mull' oo luotu. Mutt' en toista kullaks ota, vaikka oiskin suotu.

"Mitä Martta huutaa?" kysyi Inkeri ihmeissään, hän kun ei koskaan ennen ollut Martan lauluääntä kuullut, eikä täditkään milloinkaan hänelle laulaneet.

"Minä vain laulan", vastasi Martta,

"Laula vielä, Martta laulaa nyt Inkerille!"

Martta otti tytön syliinsä ja rupesi hänelle laulamaan kaikellaisia kansanlauluja, joita hän ennen oli laulanut kotilammella kalassa ollessaan. Lapsi kuunteli noita yksitoikkoisia, surunsekaisia ääniä siksi, että hän uneen vaipui. Martta nousi, viedäkseen Inkeriä sisään, ja samassa häntä jo huudettiinkin. Haalmanska ja Hilma olivat tulleet häntä katsomaan. Martta vei Inkerin sisälle ja pani vuoteelle lapsen lepäämään sekä meni sitten Haalmanskaa ja Hilmaa tapaamaan.

"Hyvää päivää, Martta", sanoi Hilma, "mitenkä sinä täällä maalla nyt olet voinut? Tulin Haalmanskan kanssa sinua helssaamaan. Kun Haalmanskan teki mieli poikaansa katsomaan, niin minä heti lupasin tulla mukaan, on hauskaa nähdä Severiäkin, hänpä oli aina niin kovin snälli poika, että minä oikein tykkäsin hänestä."

"Missä Severi on? Vieläkö tänne jäätte?" kysyi Haalmanska.

"En tiedä, minnekkä lienee mennyt", vastasi Martta, ja jätti viimeisen kysymyksen ilman vastausta. "Ehkä on mennyt levolle tallinparveen."

"Ai, häntä täytyy herättää. Mennään ulos häntä hakemaan." Mutta ulos kun tulivat, näkivätkin Severin voudin keralla istuvan tallin kynnyksellä. "Päivää, Severi, nyt minä tulin tänne teitä helssaamaan, mutta tulevana pyhänä täytyy teidän tulla vastavuoroa Hämeenlinnaan, siellä tulee kovasti hauskaa. Prankoori pitää silloin juhlaa parkissa. Sinne laitetaan lava, jossa tanssitaan ja prankoorin oma musiikki soittaa. Tulkaa oikein varmaan."

"Tokkohan sopii päästäkkään; en nyt vielä tiedä", vastasi Severi.

"Juu, juu, kyllä maar, sanokaa vain, että tahdotte mennä. Minun luokseni teidän sopii tulla kortteeriin ja sitte pidetään oikein hauskaa."

"Kiitos vain, mutta äidin luo me kortteeriin menisimme."

"Tietysti, mitähän everstin herrasväki siitä sanoisi, jos me heidän kyökkiinsä tulisimme", sanoi Martta.

"En minä enään everstillä olekkaan, olen omassa olossani. Tykkäsin että oma priiheeti sentään on parempi, kuin vieraita palvella."

"Miten sinä nyt toimeen tulet?" kysyi Martta.

Vouti, joka ääneti oli kuunnellut Hilman puhetta, sanoi nyt varsin vakavasti: "No näes, se priiheeti kai niitä kaupungin likkoja elättää."

Hilma ei ollut tuota kuulevinaan, vaan vastasi: "Minä stryykään ja ompelen."

"Mennään nyt sisälle, täti jo odottaa", sanoi Martta.

"Onko äiti täällä?"

"On hän. Hyvänen aika, emmekö siitä puhuneetkaan!" huudahti Martta.

"Ette ikään, menkää nyt sitte edellä, minä tulen kohta."

Kun tytöt olivat menneet, sanoi vouti: "Tuo Hilma on aika tytön kekkuli, kyllä hänen näin ennen, kun hän röökinöillä palveli; keikkui ja kieppui, että harmitti. Varo itseäsi vain, Severi, nyt hän sinua mielittelee."

"Ei ole hätää."

"No niin -- kyllä ymmärrän, pysy sinä vain paremmassa kiinni."

Severi meni äitiänsä tervehtimään. Hilma oli neitien luona ja Martta keitti kahvia vieraillensa.

"Mitä nyt tuumaatte, jäättekö tänne tulevaksi vuodeksi?" kysyi Haalmanska.

"Emme", vastasi Severi. "Ajattelin juuri, että osui hyvin, kun tänne nyt tulitte, sillä pyytäisin teitä katselemaan minulle sopivaa huonetta tulevaksi vuotta, minä kun aion omaan olooni ruveta, aion kaupunkiin muurariksi."

"Mikähän sinun päähäsi nyt on pistänyt, täytyy kai sinulle sitten katsoa muijaakin, et suinkaan sinä itse rupea keittämään?"

"Se on katsottuna jo",

"Ethän vain tuota Hilma häiläkkää aikone ottaa?"

"Hui hai, arvatkaa paremmin vain."

"Täti, kelpaanko minä miniäksenne?" sanoi Martta ja tarttui ystävällisesti tätinsä käteen.

"Hyvä lapsi, kyllähän se käy päinsä näinkin, vaikka olettekin sisarusten lapsia. -- Olisittehan saattaneet mennä suvusta edemmäksi, -- mutta onpa niitä ennenkin tapahtunut liittoja orpanien välillä. Hm -- vai niin, te ette siis enään jää tänne, enkä teitä muuallekaan saa toimittaa, Röökinäthän tarvitsevat nyt toiset palkolliset teidän sijaanne. Jahka nyt Hilma tulee pois tuolta sisältä, niin minun täytyy mennä asiasta puhumaan röökinöille. Se on varsin välttämätöntä, sillä parhaat palkolliset jo ottavat paikat itselleen. Tietävätkö täällä jo liitostanne?"

"Ei kukaan", vastasi Severi, "vasta tänään se tapahtuikin."

"Vai niin, antakaas kun minä sitten puhun röökinöille."

"Juokaa nyt ensin kahvia ja menkää sitten vasta."

"No niin, paras ehkä on, sopiihan minun käskeä Hilmaa sitten tänne kahvia juomaan, niin saan röökinäin kanssa kahdenkesken jutella."

Haalmanska joi kahvinsa ja meni sitten Viirisen neitien luo kammariin. "Suokaa anteeksi, että tulin näin rohkeasti oikoiseen tänne vain, vaikka olen tämmöinen ämmän-kakkula kuin olenkin -- mutta röökinäthän aina ovat olleet niin erinomaisen heveliä minulle. Hilma, mene sinä kyökkiin, Martta odottaa sinua kahvia juomaan." Hilma meni ja Haalmanska jatkoi: "Niin maar, niin maar, on se kumma, miten kaikki ihmiset ovat hyviä, kapteenska Plomroosikin aina minulle sanoo: 'sööta snälla madam', niin hän sanoo."

"Istukaa, Haalmanska", kehotti Agaata neiti.

"Kiitoksia, hyvää se tekeekin, istuminen, kun on kulkenut pitkän matkan. Tulin kuulemaan, kuinka täällä poikani on toimeen tullut. Ajattelin, että ottaisin samalla selkoa, vieläkö herrasväki pitää häntä, mutta kuulin tuolla kyökissä, että poika paha ei enään aiokkaan palvella."

"Eikö, siitä ei meillä ole ollut aavistustakaan. Mitä hän aikoo?"

"Hm -- hankkii kaupunkiin omaan oloonsa, on näette oman pesän toimeenpano tullut mieleen; poika on Martan kihlannut, heidän on ollut hyvä väli jo lapsuudesta."

"Martan!" huudahti Kunigunda, "no enpä minä halusta olisi Marttaa antanut pois. -- Vai vie Severi Martan meiltä!"

"Kai maar sitten, koska käski minun toimittaa huonetta kaupungista itselleen. Hän aikoo muurariksi ruveta."

Inkeri, joka tätinsä huudahdukseen oli herännyt ja kuullut, kun täti sanoi, että Severi vie Martan, seisoi nyt aivan suorana vuoteellaan ja kysyi pelästyneen näköisenä: "Mihinkä Severi Martan vie?"

Tädit joutuivat vähän hämilleen, eivätkä tietäneet heti, mitä vastata, mutta Haalmanska sanoi aivan iloisesti: "Severi vie syksyllä Martan omaan kotiinsa kaupunkiin ja pikku Inkeri tulee sitten häntä katsomaan."

"Ei saa viedä", sanoi lapsi ja juoksi oikopäätä kyökkiin. Siellä kun näki Severin, meni hänen eteensä ja löi jalkaansa lattiaan, huutaen: "Ei Severi saa! Ei Severi saa!"

"Mitä en saa? Enkö saa juoda kahvia?" kysyi Severi, joka juuri joi Martan tarjoamaa kahvia.

"Ei saa viedä Marttaa", sanoi lapsi, jonka silmistä kyyneleet rupesivat tipahtelemaan.

Severi ja Martta punastuivat, mutta Hilma rupesi nauramaan ja kysyi:

"Kuka niin on sanonut, että Severi Martan vie?"

"Ämmä sanoi", nyyhkytti Inkeri.

"Vai niin, katsoppas vain! Kratulus sitten", lausui Hilma.

"Niitä lapsia", sanoi Martta itsekseen, vaan samassa osui hän katsomaan ulos ja huudahti:

"Vieraita tulee, Inkeri menee röökinöille sanomaan."

Inkeri juoksi, unhottaen surunsa, tätiensä luo ilmoittamaan, että vieraita tulee.

"Ai, vai tulee, minunkin täytyy mennä kyökkiin sitten", sanoi Haalmanska ja lähti, mutta neidet riensivät vieraitansa vastaan.

8. Rakkaita vieraita.

"Näkyy olevan Ristimäen kapteeni sekä Miila ja Mimmi Visa! Hyvänen aika, hänkin sattui tulemaan, sepä hauskaa!" huudahti Kunigunda.

Etehisessä nyt sanottiin mitä lämpimimmät tervetuliaiset ja mentiin sitte sisälle.

"Tämäpä on ihana paikka, olen jo aikoja sitten Miilan kanssa tuumannut tulla tänne, mutta yksinäisellä miehellä, kuin minäkin olen, on aina niitä esteitä."

"Yksinäisellähän sitä aikaa pitäisi ollakkin", sanoi Agaata.

"Pannahinen kanssa, suokaa anteeksi, tuollaiset sanat eivät juuri sovi hienojen naisten parissa eikä kenenkään muittenkaan, vaan pahoista tavoista on vaikea päästä. -- Mutta mistä tässä puhuimmekaan -- kiireestä ajasta -- niin tosiaankin, maanviljelijällä sitä on niin paljo puuhaa, että vaikka sisareni kyllä on ollut uskollinen auttajani, niin kyllä meillä työtä riittää molemmille, vähän liikaakin. Vaan, Jumalan kiitos, terveinä olemme saaneet olla."

"Jaa, minä luulen, että maanviljelyksen hoitaminen on hyvin terveellistä", lausui Agaata. "Siihen toimeen tarvitsisi vain olla enemmän pyrkijöitä, mutta kaikki nyt vain tahtovat virkamiehiksi."

"Aivan oikein, vieläpä naisetkin."

"Niin, miksikä ei naiset, kuten miehetkin", sanoi neiti Visa.

"Vai niin, onko neiti noita tasa-arvon saarnaajoita, ei, suokaa anteeksi, sitä minäkin puolustan, naisella on miltei suuri-arvoisempi tehtävä, hän kun kasvattaa nuorisoa nousevata, mutta te olette noita yhtäläisyyden puolustajoita."

"Olen aivan, nainen siinä, missä mieskin!"

"Ilman poikkeuksettako? -- pysykää kiinni sitten siinä, mitä sanotte. -- Nainen asevelvollisena, pappina y.m."

"Ei asevelvollisena, se ei hänelle sovi." --

"No niin, älkää sitten puhuko yhtäläisyyksistä, kun yhtäläisyys ei ole mahdollinen. Eihän nainut vaimokaan voi samati hoitaa virkaa kuin mies, ja jos hän sitä hoitaa, niin jää se, mikä on paljon suuri-arvoisempaa, hänen lapsensa hoitaminen, laimiinlyödyksi."

"Kyllähän naisilla nyt jo on oikeuksia, mutta myöntää täytyy, että heitä ennen on liiaksi sorrettu", sanoi Kunigunda.

"Aivan oikein, neiti Kunigunda", lausui kapteeni, ja loi häneen ystävällisen katseen.

"Kunigunda on vielä tuollainen vanhoillaan olia", sanoi Agaata.

"En maar, kyllä se on hyvä minun mielestäni, että muutoksia parempaan on tullut, ja aivan välttämättömän tarpeellistakin, mutta jos mennään yhdestä liiallisuudesta toiseen, niin ei sekään ole hyvä."

Martta toi kahvia vieraille ja kun hän meni pois, juoksi Inkeri, joka aina vielä pelkäsi Severin vievän Martan, hänen perässään, pitäen kiinni hänen hameestansa.

"Katsokaapas, miten tyttö pitää hoitajastansa", sanoi neiti Visa. "Oletteko aina vielä yhtä tyytyväisiä Marttaan?"

"Olemme", vastasi Agaata, "mutta niin harmillista, me emme saakkaan häntä pitää tulevana vuonna enään -- tyttö raukka menee naimisiin."

"Sepä vahinko, ja hän kun on ollut niin hauska ja kelvollinen teidän mielestänne."

"Saako tyttö kelvottoman miehen, koska häntä noin surkuttelette?" kysyi Miila neiti, joka hiljaisena ja ääneti tähän asti oli kuunnellut veljensä ja tuttaviensa keskustelua.

"Ei, hän on hyvä työmies ja hänen äitinsä kertoi, että poika aikoo kaupunkiin muurariksi. Muuten hän tätä nykyä on meillä tallirenkinä."

"Hah, hah, todellakin raukka tuo tyttö", nauroi kapteeni. "Mutta myöntäkää toki, hyvät naiset, että liioittelette. Emmehän me miehet sentään metsänpetoja liene."

"Ei suinkaan, eihän sitä ole tarkoitettu", sanoi Kunigunda, "mutta köyhät vaimot usein haluaisivat takaisin onnellista palvelus-aikaansa, ja siitähän näkyy, että se aika on heille onnellisin ja suruttomin ollut."

"Jaa, Kunigunda neiti, se on tosi kyllä, sillä heidän palvelus-aikansa on heidän nuoruutensa aika, ja kenpä meistä, vaikka kuinka onnellisia olisimme, ei tahtoisi takaisin parhaan nuoruutensa aikaa? Mutta kysykää tuollaiselta vaimolta, haluaako hän tulla palvelukseenne, tahi olla omassa köyhässä kodissaan, niin varmaan koti on hänelle kultala, vaikka onkin köyhä ja matala, ja niin rakas, ettei hän halua ruualla täytetyn pöytänne ääreen, niin kauan, kuin hänelle kehnoinkin ruoka omassa kodissa on riittävä."

Näin ajatuksiaan vaihetellen ja jutellen vieraissa-olijat hauskasti iltansa viettivät. Kapteeni ja Miila jäivät vielä illallisellekkin, jota syötiin lampunvalossa. Lampun punainen silkkihuntu levitti ympärilleen hienon purppurahohteensa ja lieneekö se ollut tuo hohde, joka vielä heijasti Kunigundan silmissä, kun hän maata pantuaan ei unta saanut, vaan ajatteli, että kyllä hän halusta jättäisi kaikki ulkonaiset huolet ja murheet miehelle, kun se mies esimerkiksi olisi kapteeni, ja kyllä hän vain halusta hoitaisi ja sulostuttaisi kotia, jotta se olisi lämmin, herttainen ja hauska, kun tuo mies, kapteeni, kotiin palaisi. --

* * * * *

Seuraavana päivänä Haalmanska ja Hilma menivät hyvästi sanomaan Viirisen neideille. "Kiitoksia paljon nyt, kun olemme täällä saaneet yösijan, ruoat ja kahvit ja kaikki", sanoi Haalmanska. "Kyllä kai minä sitten taas toimitan röökinöille Martan ja Severin sijaan toiset palkolliset".

"Meneekö Martta nyt todellakin naimisiin?"

"Kyllä, mitä siitä viivyttämisestäkään on, turhaahan se olisi."

"Martta rukka, kyllä hän vielä olisi joutanut palvella", sanoi Agaata.

"Mikä rukka, kun miehen saa. -- Kyllä Severiä vain ottaa kelpaa, vaikka en minä sen puolesta yllyttää pyydä, tehkööt miten hyvään, mutta en minä näe tässä mitään surkuttelemisen syytä."

"No hyvänen aika, hauskaahan se on, kun kelpo miehen saa", virkkoi Hilma.

"Niin, ottas maarin röökinäkin miehen, kun niin vain soveltuisi." --

"Ei, Haalmanska hyvä, en minä hyviä päiviäni huonoihin vaihettaisi. Miehet ovat itsekästä joukkoa."

"Käyhän sitä niinkin sanominen, ja kai siinä röökinä jo vanhana piikana pysyykin, mutta Kunigunda röökinä nyt saattaisi vielä naimiseen mennä, eihän tämä vielä järki vanha ole."

"Kyllä maar minä olen samaa mieltä kuin sisareni", sanoi Kunigunda, mutta punaiseksi kävi kuitenkin, sillä hän muisti, miten ystävällisesti kapteeni oli häntä kehottanut tulemaan Ristimäkeen ja ajatteli, ettei hän suinkaan luulisi sitä onnettomaksi, joka kapteenin saisi, vaikka se nainen olisikin -- -- hän itse.

Haalmanska ja Hilma sanoivat nyt hyvästi ja läksivät kyökkiin mennäksensä pois. Väki oli juuri päässyt ruoalta.

"Tuleeko Matti tulevana pyhänä Hämeenlinnaan?" kysyi Hilma.

"En, mitä minä sinne tulisin, kun ei Marttaakaan haluta. Eikä minulla sitä paitsi hänestä mitään hauskuutta ole, vaikka tulisikin, kun jo on toisen morsian."

Nyt läksivät ulos kaikin ja Hilma rupesi taas kehottamaan Marttaa ja Severiä sekä varsinkin Mattia tulemaan Hämeenlinnaan, vaikka turhaan. Matti sanoi vain: "En viitsi, kun ei ole henttuakaan enään, jonka kanssa kulkisi." Ja sitten rupesi hän laulamaan:

Nätin tytön aioin minä kullakseni ottaa, Mutta sen jo toinen kohta omaksensa noppaa.

"Mitä annoit ottaa", sanoi Hilma.

"Ei sillä väliä ole", vastasi Matti ja jatkoi lauluaan:

Kyllä noita likkoja on, saanhan vaikka kuusi, Tulevana kesänä jo mull' on kulta uusi.

"Kyllä Matti pian itsensä lohduttaa", virkkoi vouti, "laulaa vähän ja on yhtä tyytyväinen taas."

"Mitä hän suotta hentusta puhuu, kun sitä ei ole ollutkaan", lausui Martta vähän harmistuneena.

"No tykkäsinhän vähän sentään", väitti Matti. "Mutta, Haalmanska, toimittakaa vain sievä tyttö Martan sijaan, jotta hän minulle hentuksi sopisi tulevaksi kesää."

"Kyllä, kyllä. Hyvästi vain!"

9. Vihkiäiset.

Syksy oli tullut ja Viirisen röökinätkin jo olivat muuttaneet kaupunkiin maalta. Kaikki hillo- ja marjanmehu-pullot ja pöntöt olivat täysinäisinä talvenvaraksi varustettuina kellarissa. Martta oli ollut neitien ahkerana apulaisena noitten säälimisessä, nyt hän taas pesi, paikkasi ja parsi, jotta kaikki kunnossa jättäisi toisen käteen talosta lähtiessään.

Näitä toimia tehdessään Martan iloinen luonto oli käynyt vähän alakuloiseksi. Tulevaisuus oli hämäränä, tietämättömänä hänen edessään -- no niinhän se ainakin oli ollut, mutta ennen ei hän sitä ajatellutkaan -- päivä tuli ja meni ja hän otti sen vastaan raittiilla mielellä semmoisenaan kuin se oli. Nyt hänen tuli tuumia monta asiaa, joista ei hänellä ennen ollut mitään huolta ja elämä muuttui paljon vakaammaksi. Jospa Severi olisi jäänyt maalle, mutta kun tahtoi kaupunkiin ja se kaupungin elämä oli aivan outoa Martalle, ei hän tietänyt, miten köyhät alkavaiset kaupungissa toimeen tulevat. Äitiään hän kovin kaipasi, äiti olisi tietänyt antaa monta hyvää neuvoa. Mutta ei nyt kotiinkaan sopinut lähteä, sillä se olisi maksanut liian paljon. Martan vähät varat kyllä tarvittiin kodin perustamiseen. Martta meni etsimään Inkerin vaatteita pestäksensä niitä sadevedellä, jota hän äsken oli koonnut, kun satoi. Puuvajan eteen hän sitte asetti pesin-astian ja rupesi vaatteita siinä huuhtomaan. Inkeri juoksenteli pihalla ja huusi: "Martta!"

"Täällä olen", vastasi Martta.

"Mitä Martta tekee? Pesetkö sinä?"

"Pesen minä Inkerin vaatteet puhtaiksi."

"Minä autan Marttaa", sanoi Inkeri ja pyysi astiaa, missä saisi vaatteita huuhtoa. Lapsi tietysti häiritsi Marttaa, mutta tämä hyväsydämminen tyttö ymmärsi lapsen hyvän tarkoituksen ja riensi hakemaan hänelle sopivaa astiaa ja asetti vyöliinan hänen eteensä sekä saippuaa hänen käteensä ja nytkös Inkerin oli hauska pulikoida käsillään vedessä.

Hilma, joka sattui kadulla kulkemaan, näki Martan vaatteita hieromassa ja pistäysi pihaan häntä tervehtimään.

"Vieläkö sinä nyt vaatteita peset täällä, vaikka jo lauantaina pois lähdet, viitsis häntä nyt enään touhua toisen työssä. Olisi sitä itselleenkin laittamista."

"Tietysti tahdon jättää puhtaana kaikki, kun lähden."

"Kyllä lapset aina uudestaan likaiseksi saa, peskööt nyt muut vain."

"Mutta minä autan kanssa Marttaa, ei hänen tarvitse niin kovin paljon tehdä", vakuutti pikku Inkeri.

"Kutsu vain minuakin häihisi tanssimaan."

"Ei minun häissäni tanssita, emmekä me häitä pidäkkään, tädin luona vain vihitään."

"Kuules, Hilma, minä autan Marttaa, kuules, etkö näe, minä niin kovasti pesen puhtaaksi", puhui Inkeri ja nyki Hilmaa hänen äsken silitetystä hameestansa, joten siihen tuli suuri märkä paikka hänen saippuaisista käsistään.

"Soo, soo; no hyi kuinka se Inkeri klottaa, hameeni ihan pilaantuu", harmitteli Hilma.

"Inkeri niin pesee puhtaaksi", toisti tyttö vain, eikä hänkään vuorostaan taas kuunnellut Hilman äkäistä puhetta, toimessaan kun oli.

"Etkö sinä sitten koreillakaan anna itseäsi?" kysyi Hilma taas vähän ivallisesti.

"Tietysti, Kunigunda röökinä on luvannut minua vaatettaa."

"Kyllä te vain joutavan tyystät olette, kun ette häissänne tanssia anna. Vaikka rahat lainaisin, niin tanssittaman sitä pitäisi. Ethän sinä sitäpaitsi mikään köyhä ole, torpan tyttö."

"Voi, voi, Hilma, sinun puheitasi! Vaikka meillä varojakin olisi, en minä sittenkään tanssista huolisi, kun ei se ole minua milloinkaan huvittanut, mutta vallan hurjaahan olisi lainata, saadaksensa tanssia."

"Jotakin sitä kumppaniensakin huviksi tekee -- eikä sinun lainata tarvitsekkaan, kai maar sinä kodistasi tavaroita saat."

"Mitä minä sieltä saan, kyllä äitini omansa tarvitsee, niin kauan kuin hän elää, ja Miina, joka torppaan jää ja siinä työtä tekee, tarvitsee myöskin. Lehmän ja porsaan Miina meille tuo, kun hän tulee tänne."

"Tulee kai nyt häihinne."

"Tulee. Äitiäni olisin tahtonut nähdä, mutta hän on jo niin vanha, ei hän enään liikkeelle lähde."

"Aiotko sinä lehmää pitää kaupungissa?"

"Aion, sen olen itse vasikasta kasvattanut. Etpä usko, miten hauska elukka se on. Kun vain huusin: Herttike hoi! niin oikein juoksemalla se tuli luokseni. Raukka saa vain kulkea pitkän matkan."

"Martta, väsyykö se Herttike kovasti? Eikö se saa maata ollenkaan?" kysyi Inkeri.

"Kyllä se maata saa."

"Miksi Martta sitten sanoi, että se on raukka?"

"No kun sillä sentään on koko matka kulkea, ennenkuin pääsee tänne, ennenkuin pääsee Marttaa katsomaan." Inkeri tuli lohdutetuksi, mutta Hilma kysyi vielä kerran, eikö sentään tanssittaisi Martan häissä, mutta kun Martta varsin varmasti vakuutti, ett'ei sitä tehdä, sanoi Hilma: "Minäkin tässä suotta taas aikaani kulutan, täytyy tästä mennä. Hyvästi nyt!"

Inkeri oli vettä puolikoidessaan kastanut itsensä niin läpimäräksi, että Martan täytyi viedä hänen sisälle sekä pukea kuivat vaatteet hänen yllensä. Sen tehtyä jätti hän tytön neitien huostaan ja aikoi lähteä pesoansa jatkamaan, mutta Inkeri huusi hänen peräänsä:

"Koska Herttike tulee?"

"Tuota lasta", Martta hymyili, "lauantaina varmaan." Hän lähti taas työhönsä.

Loppuviikko Martalta kului kaikenlaisissa toimissa.

Lauantai-aamuna tuli Taava torilta ja sanoi Martalle: "Luulen, että Jylhämäestä tultiin kaupunkiin, sillä kaksi naishenkilöä ajoi Kaihilla Haalmanskan portista sisään ja kyllä se vain oli teidän Kailunne."

"Kaksi naishenkilöä? -- Kulkiko ratasten perässä lehmä?"

"Kulki niinkin."

"Mutta kuka se toinen nainen oli? Entä jos Maalu? -- Kentiesi Kontiosta joku?" --

"Vanha muija siinä istui rattahilla nuoremman rinnalla."

"Vanhako? -- Hyvänen aika, entä jos äiti sentään olisi tullut! -- Tekisipä mieleni juosta katsomaan. Täytyy mennä röökinöiltä kysymään, saanko mennä tätini luo."

Martta riensi Agaata neideltä pyytämään lupaa mennäksensä katsomaan, oliko hänen omaisiaan Haalmanskalla.

"Kyllä saat mennä", sanoi Agaata. "Kai se olisi hyvin hauskaa, jos äitisi olisi tullut!"

"Olisi oikein kovasti. Kuitenkin pelkään sitä vähän, kun ajattelen, että hän on jo vanha ja saattaisi matkasta rasittua liiaksi, mutta voi toki, kuinka hauskaa sentään olisi häntä nähdä!"

Ja Martan silmistä loisti iloinen toivo. Hän läksi nyt menemään Haalmanskalle, joka ei kaukana asunutkaan. Sielläpä tallinkujassa Kailu kaikessa rauhassa apettaan pureskeli sekä näytti niin tutulta ja hyvältä, että Martan oikein teki mieli mennä sitä hyväilemään, mutta ei, sitä ei hän nyt joutanut, sillä mahdollistapa oli, että äiti, rakas vanha äiti istui Haalmanskalla, ja häntä Martta nyt hartaasti toivoi näkevänsä. Tyttö siis vain kiirehti eikä hän toivossaan pettynytkään. Äiti, Jylhämäen vanha muori, istui Haalmanskan huoneessa ja joi kahvia par'aikaa. Kun hän tyttärensä Martan näki, rupesi tassilta kahvi maahan läikkymään ja hänen täytyi laskea se pöydälle. Sitte pisti hän kättä tyttärelleen sanoen: "Terveisiä Maalulta", mutta hihaansa pyyhki hän silmistään kyyneleitä, joita ei hän voinut estää vierimästä. Martta vuoron itki ja nauroi ilosta tavatessaan omaisiansa sekä kysyi, miten äiti oli jaksanut tulla tuon pitkän matkan Jylhämäestä tänne. "Eikö teitä nyt kovin väsytä?"

"Ei sentään, täytyihän minun tulla teitä katsomaan, ei tiedä olisiko toisten enään ollut voimia senkään vertaa, mitä nyt on."

"Mitenkä Severi jaksaa?" kysyi Miina.

"Hyvin vain, hän meni jo eilen uuteen kotiimme, mutta täällä tädin luona hän sentään on syömässä käynyt. Meidän kammarin muurissa on pieni hella, joten mukavasti saatamme siinä keittää."

"Miina, tuo se säkki tänne, jonka Martalle toimme." Miina läksi konttoorista tuomaan säkin, joka oli niin täynnä, että tuskin sen suu siteessä pysyi.

"Mitä kaikkia siinä nyt sitten on?" uteli Martta.

"Tässä on 40 kyynärää palttinaa, jota Maalu kehräsi ja kutoi itseänsä varten, mutta kun kuuli sinun naimisiin meneväsi, päätti hän antaa tämän sinulle morsiuslahjaksi", sanoi Miina, "ja tässä", lisäsi hän, "on puolivillainen hamekangas, jonka olen sinulle kutonut; saat itse viedä sen värjärille rassattavaksi. Nämät loput ovat äidin antamia: kuusi täysvarttista raitia sekä peitto, jonka äiti ompelutti räätälin Annilla, ja tässä on vaippa sekä patjojen päällisiä, saat itse täyttää ne heinillä tahi oljilla. Pohjalla on vielä puulusikoita ja kauhoja sekä voipytty."

"Toinen säkki on vielä, johon panin kaikellaista ruokatavaraa, jotta teillä olisi vähän, millä alatte", sanoi äiti.

"Kiitoksia paljon, enhän nyt tyhjänä pesääni mene. Sitä äitiä, kun muisti puulusikatkin, kyllä täällä vain kaikki hyvästä tarpeesta on. En yhtään olisi muistanut, että niitäkin puuttui. Miinan ei tarvinnutkaan tuollaisia ajatella naimisiin mennessään, hänellä kun oli kaikkia kotona."

"Siksipä minun täytyi tulla katsomaan tänne, millä lailla sinä, joka et mitään mukaasi vienyt, alkaisit pesääsi rakentaa", sanoi äiti. "Rupesimme kokoon haalimaan kukin, mitä mielestämme tärkeintä oli, jotta alkuun pääsisitte."