Part 3

Hilma ei ollut hyvällä tuulella, häntä harmitti, kun ei Martta tullut sillalle ja vielä enemmän se, että sotilas osotti suurempaa kohteliaisuutta Martalle, kuin hänelle, hän, joka kuitenkin oli kaupungissa palvellut jo monta vuotta, ja osasi mielestään paremmin käyttää itseänsä kuin Martta.

Seuraavana päivänä Inkeri odotteli tätiänsä kotia ja kävi odottaessaan malttamattomaksi. Martta koetti häntä huvitella kaikin tavoin. Hän puhui satuja ja sitten kun hän ei enään muistanut uusia kertoa, alkoi hän alusta taas, mutta Inkeri sanoi: "Ei Martta sitä satua taas puhu, Inkeri sen jo kuuli."

"Noh, joko senkin kerroin, -- mitä nyt sitte puhun? Kerronko kodistani?"

"Kerro vain."

"No kuuleppas sitten. Minun kodissani on vanha akka, joka istuu mustassa, sauhuttuneessa tuvassa ja kehrää lankaa, josta minä saan liinavaatteita."

"Kuka se akka on?"

"Minun äitini, ja hän on niin hyvä akka, että minä pidän hänestä yhtä paljo, kuin Inkerikin Kunigunda tädistä."

"Eipä". --

"Kyllä varmaan. Ja sitten siellä on Miina ja Maalu, jotka ovat sisariani, ja ne kalastavat --"

"Kuinka ne kalastavat?"

"Menevät veneellä laskemaan verkkoja lampeen sekä jättävät ne sinne yöksi ja ottavat aamulla taas ylös ne lammesta ja silloin niissä on paljon kiiltäviä kaloja."

"Syödäänkö niitä kaloja sitten?"

"Syödään".

"Mutta niissä on ruotoja, ja ne menevät kurkkuun ja pistävät."

"Ei, ruodot perataan pois. Sitten siellä kodissani on vähäisiä lampaita --"

"Pureeko ne?"

"Ei ne pure. Ja niittuha'assa juoksee kolme vasikkaa, yhden nimi on Kukkanen, toisen Herttike ja kolmas on Riimuke."

"Eikö niitä saa kiinni?"

"Kyllä, kun niille viedään juomaa, tulevat ne heti juomaan."

"Onko niitten jano kovasti?"

"Ei järki, niin jano vain, kuin Inkerinkin on silloin kun juoda tahtoo."

"Inkerin on nyt jano."

"Minä tuon juotavaa."

"Martta, Martta, tädit tulevat jo, tule katsomaan."

"Tuon vettä ensin."

"Ei, ei Inkerin enään ole jano."

Martta meni aukaisemaan ovea, ja pikku Inkeri iloitsi, kun sai tädit jälleen kotia.

Kun neidet olivat tulleet sisään, hyppäsi Inkeri Kunigunda tätinsä syliin ja sanoi: "On taas lystiä niin että, kun täti tuli kotia, täti oli kovasti kauan poissa."

"Olinko? Mutta sinullapa oli Martta, eikö hän ollut kiltti?"

"Oli, ja Martta sanoi, että hänen kodissaan on lampaita, mutta ei ne pure, ja vasikoita, ja ne juoksevat niin, niin kovasti että, ja ne saavat aina juoda, kun niitten on jano."

"No olihan Martta sitten oikein kiltti, joka tuollaisia jutteli!"

"Oli, mutta Hilma oli paha."

"Mitä varten?"

"Tahtoi jättää Taavan kanssa Inkerin tänne yksin ja aikoi viedä Martan pitkälle sillalle, mutta Inkeri ei vain jäänyt Taavan kanssa."

Hilma tuli samassa sisälle ja Agaata neiti sanoi: "Olitko ulkona eilen illalla?"

"En".

"Inkeri sanoo, että Hilma tahtoi viekotella Marttaa mukaansa sillalle, mutta ett'ei hän jäänyt Taavan kanssa yksin. Se ei ole sopivaa, että Hilma opettaa Marttaa tuollaisiin."

"Kas nyt tuota Inkeriä, mitä hän narraa. Minä en ollut koko päivänä ikään missään. Täällä vähän kiusottelimme Inkeriä, ja minä lupasin viedä Martan ulos. -- Mitä minä hänen kanssaan minnekkään olisin mennyt, ihmiset vain olisivat nauraneet, hän kuin ei ensinkään osaa föörata itseään."

"Hilma on paha, mutta Martta on kiltti", mutisi Inkeri, ja katsoi hyvin vakaasti Hilmaan.

"Olkoon vain minun puolestani", sanoi Hilma. Martta toi kahvia, ja Kunigunda kysyi: "Oliko Martta kotona eilen illalla?"

"Kyllä minä olin muuten, mutta vettä olimme tuomassa rannasta Hilman kanssa."

"En minä laskenut sinua menemään", huudahti Inkeri.

"Niin, silloin ei Inkeri laskenut, kun Hilma tahtoi minua kävelemään sillalle, enkä minä sinne olisi mennytkään, mutta sitte kun Inkeri jo oli nukkunut, tahtoi Hilma minua vettä noutamaan rannasta ja minä menin, kun hän sanoi aamulla pesevänsä vaatteita."

"Niin, puhu nyt kaikki. Kun oletkin olevinasi. Puhu sitten sekin, että sinulla oli pari kavaljeeria kelkkaasi vetämässä."

"Vaikka vain, mutta eihän se röökinöitä huvita, semmoinen. Tapasin orpanani, Haalmannin Jannen sekä erään asevelvollisen, jonka tunsin vähän, ja he tahtoivat minua kävelemään, mutta minä en mennyt, vaan kiirehdin kotia, ja he seurasivat meitä sekä vetivät kelkkaamme portille asti."

"Martta on puhunut suoraa totuutta", sanoi Agaata, "sen huomaa heti, ja hän voittaa siten luottamuksemme, mutta Hilma on kierrellyt sinne ja tänne sekä vielä tahtonut syyttää Inkeriä valheesta. Sellainen käytös ei hyvin pääty."

Hilma meni kyökkiin, vaan Martta ruokasaliin ompelemaan, jonne Inkerikin häntä seurasi.

"Ikävät nämä tämänlaiset palveliakäräjät", sanoi Agaata. "Kun Hilma nyt on pesuvaatteet silittänyt, niin annamme hänen mennä. Hän kentiesi vielä Martan rehellisen luonnon pahentaa, huono esimerkki vaikuttaa paljon pahaa."

Kunigunda oli aivan samaa mieltä.

Muutama päivä tämän jälkeen tiesi Hilma, ett'eivät neidet häntä enään tarvinneet, hän kun heille olikin vain epämääräiseksi aikaa pyydetty. Ennen kuin Hilma muutti, kävi Haalmanska tavan takaa Viirisen neitien kyökissä. Hän koetti saada tyttöä palvelukseen, mutta Hilma selitti, että hän aikoi mennä "itsellensä" ja ruveta ompeliaksi.

"Mitä suotta", sanoi Haalmanska, "kyllä suruttomampana toisen leivässä on. Minulla olisi sinulle oikein sievä paikka maalla, tulisit huusaksi. Siellä kartanossa, johon sinun toimittaisin, pidetään välipiikaa, joka, kun vieraita tulee, on sinun käskettävänäsi. Siellä käy paljon vieraita ja onhan siinä silloin aina juomarahatkin tiedossa, jos vähän vaivaakin on enemmän."

"En minä maalle mene."

"Vai et tykkää olla maalla, no mikä siinä on? Kyllä minulla toinenkin paikka on sentään täällä kaupungissa. Ei uskos, kun tuo likka, jonka minä syksyllä everstille toimitin, olikin kihloissa, eikä hän minulle sanaakaan hiiskunut, ja nyt tahtoo sulhanen jouluksi muijan itsellensä eikä siinä auta mikään, herrasväen täytyy antaa hänen mennä. Mutta tule sinä nyt everstille, siellä on tietty hyvä paikka. -- Teetä saat joka ilta ja aina sitä sellaisissa paikoissa on hyvä kaikin tavoin semmoiselle oppineelle tytölle, kuin sinä olet."

Miten Haalmanska siinä puhui, niin onnistui hän kaupassaan, sai Hilman päästötodistuksen ja markan vielä lisäksi. Sitten meni hän suoraa tietä everstille, toimitti hyvin asiansa siellä ja sai toisen markan.

Muutama päivä tämän jälkeen lähti Hilma Viiriseltä, mutta Martta voitti rehellisyydellään yhä enemmän emäntiensä suosion.

6. Maallemuutto.

Toukokuu oli jo loppumaisillaan ja Viirisen neidet rupesivat muuttoa valmistamaan Impelään. Kunigunda neiti täytti arkkua ja Agaata kapsäkkiä. Martta kantoi tavaroita.

"Kunigunda, oletko pannut kultakukilliset kahvikupit mukaan?" kysyi Agaata.

"Mitä niillä teemme maalla?"

"Kyllä ne ovat hyvät olemassa. Jos kapteeni ja hänen sisarensa tulevat meille niin --."

"Eihän kapteeni ennenkään ole ollut ja nyt kun hän on leskenä, niin --."

"Se nyt on sama, mutta pane kuitenkin kupit mukaan. Martta, mene tuomaan kultakukilliset kupit Kunigunda röökinälle. -- Kapteeni ei ole ollut, sanoit sinä, mutta hänen sisarensa on tuttu meille ja hän on nyt veljensä luona."

"Jaa, Miila on hänen luonansa. Mutta Agaata, oletko kapsäkkiin pannut pöytälampun purpuranpunaisen silkkihunnun?"

"Mitä sillä tekisimme? Kesähän nyt on."

"On niin, mutta syksypuoleen tarvitsee jo sytyttää lamppua ja silloin on erittäin hauskaa istua tuossa purppurahohteessa, jota lampunhuntu levittää huoneeseen."

"Jaa, todellakin. -- Martta, tuo piironkini ylimmäisestä laatikosta se punainen lampunhuntu, joka siellä on oikeanpuolisessa etunurkassa."

Martta riensi taas ja Inkeri perässä, ikään kuin hänelläkin olisi ollut kova kiire.

Hetken perästä tuli Martta takaisin ja sanoi, että Severi ja Impelän toiset rengit olivat tulleet kuormia ottamaan. Hevoset olivat jo pihassa.

"Vai ovat, no hyvä, Kunigundan arkku näkyykin jo kohta olevan täysi. Kysy Taavalta, onko hän muistanut panna munkki- ja lättypannut mukaan. Ai, lääkepotit myöskin vielä ovat paperiin käärittävät. Kunigunda, mitä lääkkeitä me otamme mukaamme?"

"Koinruohon ja Tiilemannin tippoja. Jos Inkerin vatsa kipeäksi tulisi, niin kyllä niitä tarvitaan. -- Mutta oletko pannut vaksinahkaa mukaan kylmiä kääreitä varten?"

"En ole. Martta, piironkini vasemmanpuolisessa laatikossa on vaksinahka-käärö, tuo se tänne. -- Älä vielä mene, kuule, siellä on myöskin isävainajani pitkä harmaa sukka, tuo sekin tänne."

Tuokion kuluttua toi Martta sekä nahkakäärön että sukan.

"Kas niin, nyt minä menen panemaan potit tähän sukkaan", sanoi Kunigunda. "Mitä siihen nyt panisinkaan? Täytyy kirjoittaa lapulle ensin, että muistan kaikki."

"Saahan niitä jäljestäpäinkin, jos unohtuisi jotakin, mutta Kiinan pulveria kuitenkin täytyy ottaa ja puhdistettua tärpättiä sekä terveydensuolaa", tuumi Agaata.

"Prinssintippoja myöskin tarvitaan; jos Inkeri sattuisi peljästymään, niin silloin ne ovat suuresta tarpeesta."

"Niin, ja Valleriaana tippoja täytyy myöskin ottaa -- jos sattuisi saamaan kohtausta, niin 15 tahi 20 tippaa tekisi hyvän vaikutuksen ensi hädässä."

Kunigunda neiti rupesi nyt etsimään apteekistansa kaikkia näitä mukaan otettavia potteja ja kun hän oli ne paperiin käärinyt ja pistänyt sukkaan, oli siinä vieläkin hyvää tilaa.

"Vielä tähän mahtuu muutama pullo Maria Farinaa. Tuo, Martta, ne ovat piironkini päällä ja Amykos-potti myöskin."

"Mutta välttämättömästi täytyy Martan sitte mennä apteekiin tuomaan lyijyvedellä sekotettua ruusuvettä; sattuu usein maalla olemaan vetoa, että silmät tulevat kipeiksi, mutta tuollaisella ruusuvedellä kun hautoo, niin tulevat terveiksi."

"Niin, lähde vain oitis apteekiin, että tämä sukka saadaan täyteen ja sitte kiinni", sanoi Kunigunda.

Martta läksi. Pihalla seisoi Severi kuormien vieressä, mutta Martan oli niin kiire, ett'ei hän orpanaansa huomannutkaan.

"Hei kuinka ylpeä", sanoi Severi, "eikö enään hyvää huomentakaan mainita maalaiselle?"

"Hyvää päivää, en huomannutkaan sinua, kun on kova kiire apteekiin. Kyllä sitten maalla sanon sinulle vaikka hyvää päivää ja iltaa, kun sinne vain kerran taas pääsisin." Martta kiirehti apteekiin eikä kauan siellä viipynytkään.

Raitis kevättuuli suhahteli ilmassa ja kaupungin puutarhoissa linnut livertelivät. -- "Oi, miten kaunista on kaikkialla!" ajatteli Martta, Hän muisti kotilampea, jossa hän näin keväällä oli käynyt verkkoja laskemassa, kotirantaa, jossa hän monesti oli jalkojansa huuhdellut. -- Paljon muistoja johtui hänen mieleensä, mutta kiire, kiire oli, ei Martta joutunut uneksimaan. "Olen toisen palkkalainen, täytyy kiirehtiä kotia", tuumi hän. Hetkeksi nousi raskas tunne Martan sydämmeen, vaan samassa tämä raitismielinen tyttö taas ajatteli: "Kukapa ei ole toisen palkkalainen? -- sitähän kaikki ihmiset ovat -- sekä ylhäiset että alhaiset, ja kaikilla on velvollisuuksia täytettävänä; mitäpä minä nureksisin." Impelän miehet ja kyökki-Taava olivat sillä aikaa saaneet kuormat valmiiksi ja Severi ajoi Impelän vaunut esiin.

"Joko nyt lähdette? Odottakaa vähän, että kuulen, mihinkä minä asetun", sanoi Martta.

"Vaunuissa sinä menet, kuten röökinä vain", pilkkasi Taava.

"Jahka kysyn; olisihan hauskaa kerran koettaa, millaiselta vaunuissa ajaminen tuntuu." Martta meni sisälle ja Kunigunda neiti otti häneltä pullon, joka vielä sai tilansa tuohon pitkään sukkaan.

"Menenkö minä kuormien muassa, miehet ovat jo lähdössä?"

"Et, sinä istut kuskipenkille Severin kanssa, ja Inkerin me pidämme sylissämme. Rupea nyt vain panemaan vaatteita tytön päälle, sillä nyt mennään."

"Nyt mennään", huudahti Inkeri ja hyppi iloissaan niin, että Martan oli vaikea saada päällysvaatteita hänen yllensä.

"Inkeri pääsee maalle", sanoi Martta, "ja siellä Impelässä on suuri, suuri piha, jossa Inkeri saa juosta niin paljo kuin haluttaa."

"Niinkö kovaa, että oikein? Eikö Martan yhtään tarvitse huutaa, että Inkeri lankee?"

"Ei yhtään."

"Kovasti on lystiä!"

Martta sai vaatteet lapsen ylle, ja sitte mentiin ulos. Kaikki istuivat he jo vaunuissa. Severi tarttui ohjin, Martta hyppäsi kuskipenkille Severin rinnalle ja sitte lähdettiin kaupungista.

Nyt Martastakin tuntui hauskalta, kun kaupungista maalle ajettiin, vasta nyt hän oikein tiesi, että kesä tuloaan teki, sillä niityt ja pellot olivat vehmasta kasvia täynnänsä, ja leivot liitelivät livertäen ilmassa. Hänen ajatuksensa lentelivät kotia ja hän kysyi Severiltä: "Muistatko tuota Jylhämäen vuorenloukeroa, jota me kammarina pidimme lapsena ollessamme?"

"Muistan minä, mutta lammella minusta hauskinta oli."

"Niin, kun kalassa oltiin. Ovatkohan Miina ja Maalu nyt saaneet kaloja? Mitähän siellä nyt tehnevät?"

"Eikö ole heistä mitään tietoja ollut?"

"Ei ole. Eivät käy kaupungissa, kun on pitkä matka. Mutta katso, tuolla tulee kyyti, kun ajaa noin kovasti, väistyppäs aikoinaan."

"Kyllä sitä vielä ennättää, ei ole kiirettä", vastasi Severi.

Vastaan tulia ajoi aika vauhtia, ja juuri kuin Severi aikoi väistää, ajoi hän niin läheltä tuliaa, että vaunun pyörät sattuivat vastaantulian rattaisiin.

"Hyvää päivää, Miila", sanoi Kunigunda.

"Aih, kah, kapteeni ja Miila!" huudahti Agaata.

"Nöyrin palvelianne!"

"Hyvää päivää! Menikö mitään rikki?"

"Ei vaaraa mitään. Polleni pysähtyi kuin naulattu. Tuo kuski lurjus ei osannut väistyä aikoinaan."

"Jaa, se oli aivan hänen syynsä", myönsi Kunigunda.

Muutamia sanoja vaihetettiin ja sitte sanottiin hyvästi. Agaata vielä huusi, että Miila vain kaikella muotoa pian kävisi Impelässä. Sitten he taas ajoivat kukin eri suunnallensa, ja olivat pian ehtineet toistensa näkyvistä.

"Miksikä ei Severi väistynyt aikoinaan, kun Martta juuri huomautti?" kysyi Agaata vähän terävästi.

"Mitä hekin ajoivat niin hurjasti", vastasi Severi aivan levollisesti.

"Parempi on aikoinaan varoa, ett'ei vaaraan joudu, se on paras kaikissa asioissa", neuvoi Agaata. "Severi panee vain sen toistaiseksi mieleensä. Hyvä, ettei sentään mitään vahinkoa tullut."

He ajoivat eteenpäin ilman mitään muuta tapahtumaa ja puolen tunnin kuluttua joutuivat Impelään.

Tämän kartanon asuinrakennus oli puusta ja vanhan-aikuinen. Sen ylikerrassa oli kaksi kammaria ja näitten akkunoista oli näkö-ala erittäin kaunis: saarikas järvi, jota koivujen ja kuusien koristamat niemekkeet ympäröivät, tekivät sen mitä viehättävimmäksi. Alikerrasta ei näkö-ala ollut yhtä kaunis, sillä puutarha oli niin tuuhea, että esti järveä näkymästä. Puutarhan käytävät olivat, kuten vanhaan aikaan oli tapana, suorat, ja niitten molemmilla puolin kasvoi kaikellaisia harvinaisia, vanhoja lehtipuita, joittenka latvakset muodostivat katoksia noihin käytäviin. Piha oli tasainen ja ruohokas, siellä oli ainoastaan yksi puu, vanha lehmus, mutta se oli niin suuri, että lukuisakin seura sen alla olisi mahtunut istumaan. Tämän suojassa Viirisen neidet tavallisesti istuivatkin kahvia juomassa sekä yksin ollessaan että vieraittensa seurassa.

Martan mielestä Impelä oli niin kaunis paikka, että hän sanoi: "Mitä sitten taivaassa, kun täälläkin jo on näin ihanaa." Ja vaikea on sanoa, kumpika täällä oli onnellisempi, Inkerikö vai hänen hoitajansa.

Talon rengit ja piiat katselivat uteliaasti uutta tulokasta ja kylläpä Marttaa sopi katsella, ei suinkaan muodossa eikä käytöksessä ollut moitteen sijaa. Renki Matti, kun päivälliselle tuli, sanoi: "Ai sentään, kun toimme tänne nätin tytön, sitä nyt taas kelpaa tämän kesän katsella."

"Hm, kaupungin tyttö, tietäneekö paremmin kuin Kiven Eeva, kasvaako 'nakriit puussa vai maassa,'" ivaili vouti.

"Kyllä se tyttö tietääkin vähän enemmän, kuin moni muu", vakuutti Severi.

"Muutenko Severinkin on aina tehnyt mieli kaupunkiin, kun vain vähänkin asiaa on ollut", sanoi Impelän karjakko, Anna-Maija.

"Mitäpä muuten", sanoi Severi. "Ehkä et muista, että kotini on kaupungissa."

"No kyllä sinne vain Martankin vuoksi sopii mennä", vakuutti Matti, "se on niin heikkarin sievä tyttö, että voi veikkonen sentään. Ruvetaanpa tytöstä kilpailemaan, Severi!"

"Kaikki räppänät tässä, tuskin reserviin kelpasit."

"Mutta kun kelpasin hyvinkin, sitte kun kerran sinne otettiin, ja ampuminen kävi kuin pästä pojilta vain."

"Kas noin, kyllä Matti itseänsä kiittää osaa."

"Totta kai, eihän sitä muutkaan tee", vastasi Matti ja nousi ruoalta sekä läksi iloisena taas ulos toimiinsa. Mutta Martta asetteli Viirisen neitojen kanssa kapineita paikoilleen eikä tietänyt ensinkään, minkä leikkipuheen esineenä hän ruokatuvassa oli.

7. Kirkkomatkalla.

Päivä paistoi paahtavan kuumana ja taivas oli kirkas, ainoastaan muutama vaalea hattara näkyi siellä täällä sen sinisellä laella. Martta istui kangaspuissa ja kutoi, että jyskyi. Posket punottivat ja otsa hikoili, mutta samaa vauhtia sukkula yhä lenteli. Kun kuumuus kävi liian polttavaksi, aukaisi hän akkunan ja alkoi sitten taas yhä raittiimmasti työtään jatkaa. Samassa viskattiin akkunasta sisään kimppunen mustikanvarsia, jotka olivat täynnänsä kypsiä mustikoita, "Kah, hyvänen aika, kankaani likauntuu", huudahti Martta äänellä, joka oli nuhtelevainen olevinaan, mutta hän hymyili kuitenkin katsellessaan päin akkunaa, jonka ääressä Severi seisoi.

"Sinä vain täällä kudot, etkä ollenkaan tule niitylle! Tänään saamme hyvästi kuivia heiniä, väkeä vain tarvittaisiin lisää."

"Kai maar teitä siellä tarpeeksi on, vaan kyllä sentään halusta tulisinkin; ulkotyö olisi taas muutteesta hyvin hauskaa."

"Kas vain Severiä, kun olikin niin kova nälkä, että kiirehti ennen meitä ruoalle", ivaili Matti, joka voudin ja muun heinäväen parissa meni akkunan sivutse ruokatupaan. "Hyvästi nyt, Severi, teemme sinulle lepästä lusikan."

Mutta nytkös Severi yhdellä hyppäyksellä astui akkunasta kammariin, josta ovi kävi ruokatupaan. Silmänräpäyksessä oli hän rientänyt pöydän ääreen ja kun Matti astui sisään, istui Severi syömässä kaikessa rauhassa, ikään kuin hän siinä olisi jo kauan istunut.

"Hyvä että kuitenkin ennätit päästä ruoalle, minun tulikin sinua jo sääli, kun noin kovasti sinua säikähytin tuolla leppäisellä lusikalla."

"Kas vain, mikä erinomainen yhtäläisyys meissä vallitsee, minäkin niin kovin säälin sinua tuon pitkän nenäsi takia, jonka sinulle toimitin."

Martta meni nyt myöskin ruokatupaan. Vouti loi häneen vähän veitikkamaisen katseen ja sanoi: "Paras on, Martta, että pyydät röökinäin laskemaan sinua niitylle, että pikemmin saamme kuivat heinät kokoon, sillä nyt tulee varmaankin roska-ilma, koska kukonpojat tappelevat".

"Eihän niitä meillä olekkaan".

"Onpa vain, tässä kaksi hyvää veitikkaa, jotka kielillään toisiansa pieksivät. Mutta totta puhuen, mene sinä sanomaan Agaata röökinälle, että minä tahdon sinunkin niitylle. Eihän ne kangaspuut perässä kulje."

Martta läksi Agaata neiden luo ja kysyi, pääsisikö hän heinäniitylle, kun vouti oli käskenyt.

"Kyllä, koska heinänteolla kuuluu olevan kiirettä, mutta jos vieraita tulee, pitää sinun palata kotia".

"Niin, tietysti, kyllä sitten tulen. Odottavatko röökinät vieraita?"

"Kapteeni tässä tuonaan lupasi sisarineen kohdakkoin tulla meille, ja neiti Visaa myöskin olemme odottaneet. Mutta tuskin he tänään tulevat, mene sinä nyt vain".

"Kiitoksia, kyllä on kovin hauskaa mennä vähän ulkotyöhönkin". Martta lähti ulos ja hetken perästä hän harava olalla meni heinäväen parissa niitylle. Severi ja Matti kulkivat taas rinnakkain, kuten hyvät ystävät ainakin, ja Matti kehui ampumistaitoaan. "Niin me ammuimme vain, että joka laakilta meni pilkkuun".

"Tokkohan?"

"Meni kun menikin ja kotia päästyämme sitten laulettiin ja pidettiin hauskaa". Muistellessaan reservi-aikaa Matti rupesi laulamaan että koko seutu kaikui:

"Sinisilmän lammen rannalla On mua kasvatettu, Suomen saaren vartiaksi Koht' olen koulutettu".

Mutta nyt ennätettiin niitylle, jossa sitten ahkera työ alkoi. Martta, joka oli sisätyössä koko kesän ollut, paistoi niin hohtavan valkoiselta toisten rinnalla, että oli ikäänkuin joku hienompi olento, mutta työ sujui niin hyvin, että kyllä piankin huomasi hänen ulkotyössä olevan paikallaan yhtä hyvin, kuin kangaspuissakin. Ahkeraan tehtiin työtä, ei Mattikaan joutunut laulamaan. Päivällisen jälkeen vasta pieni ruokalepo suotiin heinäväelle ja silloin Matti kiirehti Martan lähelle. Hän koetti saada kaikellaista puhetta alkuun, mutta Martta ei paljoa viitsinyt häntä kuunnella. "Ruvetaanpa aprikoimis-arvoituksia arvottelemaan, Martta", sanoi hän vihdoin, koettaaksensa tällä tyttöä huvitella.

"Ruvetaan vain".

"Kuka alkaa? Martta, ala sinä".

"En minä, mutta kyllä jatkan".

"Entäs jos minä sen teen, mutta kuka arvaa? Jos alan k:lla, olen piikkejä täynnä, vaan jos alan M:llä, olen kaunis tyttö".

"Se on kartta ja Martta", sanoi Anna-Maija karjakko.

"Tiedän minä sopivammankin arvoituksen: Jos alan K:lla, olen liukas eläin, jos alan M:llä, olen viekas poika, ja sen saa Matti arvatakseen".

"En minä vain sitä arvaa, huomaan sen liika vaikeaksi".

"Tulenpa avuksesi sitten, se on Katti ja Matti".

"Siinä sait Matti. Niinpä kärpänenkin siipensä polttaa, kun hän valkean ympäri lentelee", sanoi vouti. "Mutta arvoitukset jääkööt sikseen, tässä on nyt jo taas työhön ryhtyminen, että saamme aikoinaan heinät korjuun, kuu on lauantai-ilta".

Heinäväki, voutia totellen, ryhtyi heti ahkeraan työhön. Heinät saatiin kokoon ennen iltaa, ja väki läksi kotia. Anna-Maija pani saunan lämpiämään ja sitten heinäväki, joka päivän oli työtä tehdessä hikoillut, otti saunassa vielä aika löylyn, jonka jälkeen heidän väsyneet jäsenensä tuntuivat niin nuorteilta ja virkistyneiltä, etteivät he päivän uuvuttavaa hellettä enää muistaneetkaan.

Seuraavana päivänä eli pyhänä, pääsi Martta kirkkoon, sillä Viirisen neidet olivat molemmat kotona. Jalkaisin hän meni, koska kirkolle oli ainoastaan vähän toista virstaa. Kirkolle Severikin lähti, mutta hän meni jo aikaisemmin kuin Martta. Kotomatkalla he sentään tapasivat toisensa, vaikka oli siinä paljon muitakin, jotka kirkosta palasivat, ja pari muijaa sekä kolme lasta tuli heitä vastaan. "Vastako nyt kirkolle aiotte?" kysyi eräs muija tulioilta.

"Emme ikään, mansikkaan vain mennään. Ajattelin että Impelässä ehkä ostaisivat. Jaa niin, siinähän Impelän kuski onkin, tunnen vielä, kun tässä tuonaan olitte meidän miehen kanssa yhdessä muurarin työssä Impelässä, ja kun vein päivällistä äijälleni, niin näin teidän siellä. Tiedättekö, ottavatko röökinät marjoja?"

"Kyllä maar".

Eräs tyttö, joka kirkolta tuli, saapui nyt myöskin näitten puhuvien joukkoon.

"Kah, naapurin Viinu! Hyvää päivää!" sanoi marjamuija. "Mitä kirkolta kuuluu?"

"Anttilan Santra kuulutettiin jo!"

"Vai niin, soo, soo! Koskahan nyt häät tulee? No kylläpä se paras olikin. Mitäpä he siinä suotta nuoruuttaan olisivat kuluttaneet odottaen. Onhan nikkari-Kallu kelpo työmies, ei Anttilan yhtään tarvinnut estellä tytärtään Kallua ottamasta, kyllä siinä vain miestä on. Vai kuulutettiin nyt".

Muija läksi seuroineen ja kirkolta tuliat jatkoivat matkaansa. Tultiin Impelään vievälle tienhaaralle, jonnekka Severi ja Martta poikkesivat. Kun kahdenkesken jäivät, sanoi Severi: "Martta, mitäs tässä mekään suotta nuoruuttamme kulutamme".

"Eihän se suotta kulukkaan, työhön kuin hyvin kelpaamme kumpikin".

"Mutta kulutamme itseämme toisten työssä, kun omaammekin voisimme tehdä".

"Siitähän palkan saamme".

"Mutta minä haluaisin omaan olooni jo, etkö sinä suostu tulemaan kumppanikseni?"

"Kyllä kai sitten, enhän minä kestään muusta huoli kuin sinusta".

"Ja syksyllä mennään kuulutukseen, minä aion ruveta muurariksi kaupungissa".

"Ja minä muurarin vaimoksi. Minä autan sinua sekoittamalla vettä, savea ja soraa; siten olemme taas yhdessä työssä, kuten ennen lapsena ollessamme".

"Niin ollaan, ja toivon että hyvin toimeen tullaan".

"Eiköhän sentään maalla olisi parempi oltava, kaupungissa sanotaan miesten joutuvan moniin kiusauksiin".

"Enhän ole viinaan menevä, kyllä siellä pysyn sellaisena kuin ennenkin".

Näin jutellessaan olivat jo ennättäneet Impelään. Muutamilla yksinkertaisilla sanoilla olivat he elämäänsä koskevan tärkeän päätöksen tehneet.