Part 2

"No kiitoksia vain, eihän sillä kiirettä olisi ollut; kyllä huomennakin nämät olisin ennättänyt saada. -- Sitä Mantaa, kun on lähettänyt villojakin! Mutta kello on jo yksitoista, pankaa maata, kyllä maar väsyksissä olette."

"Olemme kyllä. Kai täti sitten huomen-iltana tulee minua saattamaan Impelän röökinäin luo?"

"Kyllä, tietysti!"

"Hyvää yötä likat", sanoi Severi, "Miina kai torille aamulla menee?"

"Niin menen, ja oikein aikaselta, että ennättäisin kotia asti illalla."

Severi meni viereiseen kammariin ja Haalmanska sanoi: "Kyllä paras onkin aikaiselta olla liikkeellä, paremmin joutuu asiansa toimittamaan ja saamme huoneenkin siivottua siksi, kun miehet nousevat. Meillä on kaksi miestä korttierissa tuolla kammarissa. He kävivät keväällä arpaa nostamassa ja nyt ovat tulleet väkeen. Huomenna menevät kasarmille jo."

"Kuules Martta, ovatkohan ne samat, jotka meitä pilkkasivat?"

"Miten he teitä pilkkasivat?"

"Sanoivat meidän ajavan lehmällä ja mitä kaikkia puhuivat."

"Mitä vielä", vastasi Martta, "kyllä niitä muitakin väkeen menee. Nythän ne kaikki kaupunkiin tulevat, jotka keväällä arpaa olivat nostamassa."

"Ehkä ne ovat samat", sanoi Haalmanska, "sillä vähää ennen teitä he tulivat. Mutta ei nyt enää puhuta, mennään nyt jo maata."

Haalmanska, joka tavan takaa muistutti, että kello oli paljon ja siis nukkumisen aika jo käsissä, kyseli taas jotakin asiaa, mikä mieleen johtui, mutta vihdoin he kuitenkin unen helmoihin väsyneenä vaipuivat.

Seuraavana aamuna kaikki olivat liikkeellä hyvin aikaiselta, "väkeen" menevätkin astuivat ulos kammarista ja toinen heistä oitis sanoi Martalle:

"Kas vain, hyvää huomenta! Jopa Kailu on teidän perille tuonut."

"Jo, ja aivan yhtä hyvin kuin teidän vikurinne on teitä tuonut. Vieläpä samaan paikkaankin."

"No entä jos rupeaisimme nyt kauppaa tekemään?"

"Ei teidän raukkojen sovi kauppoja tehdä, te olette komennon alla. Laittakaa vain, että ajoissa ehditte kasarmille", vastasi Martta.

"Kuules vain, Aleksi; mutta kyllä me heistä vielä hyviä ystäviä saamme, jahka harmaa takki päälle pannaan, niistähän tytöt niin heikkarin lailla tykkäävät."

"Mutta kun lähdemme maalle, niin emme olekkaan teidän, ettekä te meidän _tykättävissämme_", tokaisi Miina.

"Äläpäs huoli, kyllä tiedän, Severi kertoi Matille, että toinen teistä jää kaupunkiin palvelemaan."

"Mutta kumpika?"

"Kyllä se nähdään."

"Martta, mennäänpä nyt torille."

Miina ja Martta menivät ja sillä aikaa sotilaaksi aikovatkin läksivät pois.

Miinan ei kauan tarvinnut torilla olla, sillä hänen tavaransa meni hyvin kaupaksi. Hän riensi korttieriinsa taas. Martta olikin jo ennen sinne mennyt.

"Pianpa torilta pääsit", sanoi Haalmanska, kun Miina palasi.

"Pian kyllä. Ruusunperi vei lampaat oitis ja eräs nihdin vaimo rukiit. Nyt pääsen lähtemään hyvään aikaan."

"Olet kotona jo silloin, kun minä palveluspaikkaani lähden", sanoi Martta, ja näytti tavallista vakaisemmalta. "Sinun ei tarvitse kodostasi mennä, vaan omasta tahdostanihan minäkin lähdin, ei minua kukaan ole pakottanut."

"Niinpä sitä ihmislasten täytyy lähteä sinne tänne maailmaan", huokasi Haalmanska, "kukapa tietää, mihinkä Miinakin vielä joutuu."

"Kyllä Miina Kontion Kallun kanssa kotikuusen juurelle asumaan jää", sanoi Martta, jonka suu jo taas hymyili.

"Onko Miina kihloissa? Sitä jo kerran tässä aijoin kysyä, mutta siinä tulikin muuta väliin, ett'en muistanut."

"On kyllä, kihloissa ja kahleissa."

"Ei minusta kihlat kahleilta tunnu. Mutta tässä vain puhun, enkä muista syksypäivän lyhyyttä; kyllä minun jo täytyy lähteä, että kotia joudun."

Miina pisti kättä sisarelleen sekä kaikille huoneessa olemille, eikä siinä sen pitempiä puheita pidetty. Vähän Martan silmät kävivät kosteiksi, kun hän äidillensä ja Maalulle terveiset lähetti. Kailuakin vielä kerran täytyi silittää ja sitten hän hetkisen katseli portilla, kunnes Miina ja Kailu eräässä kadun kulmassa joutuivat näkyvistä.

Hiljakseen Martta palasi takaisin tätinsä huoneeseen ja istui ääneti tuolille.

"Älä yhtään ikävöitse", sanoi Haalmanska, "kerranko kodista lähdetään."

Severi otti soittotorvensa seinästä ja soitti vähän aikaa, vaan sanoi sitte: "Saa nähdä, joudunko soittamaan enään, kun palvelukseen menen -- pyhinä kuitenkin ja illoin ehkä."

"Niin, eihän muulloin, ei röökinät soittajaa tarvitse", tokasi Haalmanska. "Kun nyt isäkin ennättäisi kotia tulla, ennenkuin lähdet."

"Missä setä on?" kysyi Martta.

"Hän on tuolla, tuolla noin Lönnin talossa timpermannin työssä."

"Jaksaako setä vielä tehdä salvumiehen työtä?"

"Kyllä, mutta aikasemmin syksyllä hän oli puistossa puutarhurin kanssa puita istuttamassa monta päivää."

"Saako sinne puistoon meikäläisetkin mennä?" kysyi Martta.

"Saa, tulevana kesänä minä sinun sinne saatan", sanoi Severi.

"Siitä lupauksestasi jäät pitkään velkaan."

"Kyllä kesä pian tulee, johan syksy loppuu ja kun talvessa ollaan, silloin sitä jo kevättä odotetaan."

"Hm. -- Pian sinä vuoden läpi pääset", sanoi Martta, joka juuri oli tuuminut, että aika ehkä kuitenkin pitkäksi kävisi vieraalla.

Päivä kului ja Severin täytyi lähteä, ennättääksensä Impelään ennen iltaa. Hänestä ei muutto ensinkään ikävältä tuntunut, sillä eipä Impelä ollut kaukana Hämeenlinnasta ja olihan Viirisen röökinäin aina tarvis ajella maatalonsa ja kaupungin väliä; siis Severi tiesi pian jälleen näkevänsä omaisiaan. Äiti kuitenkin antoi hänelle muutamia varoituksia evääksi ja sitten poika lähti.

Illalla meni Haalmanska saattamaan Marttaa Viirisen neitien luo, issikalla ajoivat, kun arkkukin oli vietävä. Erittäin mukavalta tuntui tuo keikkuminen ajurin vaunuissa ja pian päästiin röökinäin talon kohdalle. Uih, miten komealta se talo näytti! Marttaa oikein vilutti, kun ajatteli, että hänen, maalaistytön, tuli elää ja olla tuossa suuressa, valaistussa talossa. Mutta nyt oltiin pihassa, eikä ollut aikaa miettimisiin. Martta maksoi ajurin, nosti arkkunsa porstuaan sekä meni sitten tätinsä perässä kyökkiin. Siellä seisoi yksi palvelustytöistä takan vieressä ja toinen tuli sisähuoneista, jossa hän oli ollut illallispöytää kattamassa.

"Onko tuo röökinä?" kysyi Martta hiljaa tädiltään.

"Ei ikään, lapsi parka, huusa se on", sanoi Haalmanska aivan ääneen ja lisäsi vielä: "Luuli sinua röökinäksi, mitä ne maantollikot ymmärtää, eikä sentään kummakaan -- erehtyis siinä kokeneemmatkin. Hilma onkin käynyt kovin pulskaksi."

Tyttö hymyili mielihyvissään ja meni röökinöille ilmoittamaan, että uusi lapsen-tyttö oli tullut sekä että Haalmanska oli hänen muassaan.

"Hyvä, käske heitä sisälle." Palvelustyttö meni ja Kunigunda neiti sanoi sisarelleen: "Hupaista on nähdä, minkälainen hän on, lieneekö sopiva?"

"Niin, saapa nähdä. Meidän täytyy vain oitis alkaa hänen kasvattamistansa", vastasi Agaata.

Haalmanska ja Martta astuivat sisään. Ensin mainittu sanoi: "Tässä tämä Martta nyt on. Tulin häntä saattamaan, kun ei tyttö olisi löytänyt muuten, vaan kyllä vosikkakin hänet tänne olisi ohjannut, mutta tyttö tuli sentään turvallisemmin tädin suojassa".

"Tervetultua, Martta!" sanoi Kunigunda neiti, "toivon, että olet kelpo tyttö, joten huolella teet, mitä sinua tekemään tahdomme." Sisarelleen lausui hän ruotsiksi puoli-ääneensä ja vähän nenäänsä puhuen, jotta Haalmanska ei ymmärtäisi: "Flickan är rätt bra till det yttre, bara hon nu hinner hyfsa sig."

Haalmanska, jonka tarkka korva kuitenkin sai selkoa neiden nenä-äänistäkin, vastasi heidän hämmästyksekseen: "Joo, nu pliir ten praa, väst ten int ä så kunni kunni."

Martta istui ääneti, kun häntä arvosteltiin, mutta samassa pieni kolmivuotias tyttö juoksi Agaata neiden luo itkeä nyyhkyttäen ja näyttäen suurta nukkea, jonka käsivarsi oli mennyt poikki: "Molla kipee!" valitti tyttö ja näytti poikki mennyttä käsivartta.

"Ai, onko Inkeri rikkonut? Sillä tavalla käy, kun ei pitele varovaisesti", neuvoi neiti Agaata hyvin opettavalla tavalla pienokaista.

Martta katseli tyttöä hetkisen ja sanoi sitten:

"Inkeri tuo nuken tänne, minä panen käden kiinni".

Inkeri ujosteli vähän aikaa Marttaa, vaan meni sitten hänen luoksensa, kysyen: "Taidatko parantaa Mollan kättä?"

"Kyllä, Inkeri antaa vain nuken minulle".

"Ei se ole nukke, se on Molla", oikasi tyttö. "Parannatko nyt oitis?"

"Huomiseksi parannan, kun Inkeri herää, on tyttö terve."

"Ei se ole tyttö, se on Molla vain, ja sen täytyy oitis tulla terveeksi".

"No, no, Inkeri ei saa näristä", sanoi Agaata.

"Älä lasta toru, hän pitää nukestansa ja tietysti tahtoo sitä eheäksi mitä pikemmin".

"Molla terveeksi mitä pikemmin", matki Inkeri nyyhkyttäen.

"Jos Inkeri panee kiltisti maata illalla, niin Molla sanoo aamulla terveenä hyvää huomenta, mutta muuten en saata ollenkaan sitä parantaa", sanoi Martta. "Pienen hiiren minä Inkerille laitan." Ja nyt hän nenäliinastaan valmisti hiiren, sekä hyppyytti sitä niin, että Inkeri nauroi oikein sydämmestään, ja unhotti koko Mollansa.

Haalmanska läksi sitten pois ja Martta jäi pikku Inkerin hoitajaksi. Jo ensi iltana hän tuolla hilpeällä ja kuitenkin lujalla luonnollaan pääsi lapsen suosioon ja sai hänen aivan helposti tottelemaan. Kun Inkeri oli nukkunut, otti Martta koivunhalosta tuohen palasen, poltti sitä ja kokosi siitä hiukkasen tuohentervaa, jolla hän sitten aivan sievästi paransi Mollan käsivarren. Pieni musta raita näkyi nyt siinä paikassa, mistä se oli poikki ollut. Tuolla tavalla hän jo kotona Jylhämäessä monta haljennutta porsliini-astiaa oli kiinni pannut. Agaata neiti tuli Martan luo sanoen:

"Inkeri oli yksipäinen; älä huoli laittaa hänen nukkeansa, hänen täytyy saada joku rangaistus ja se on sopivinta, ettei hän saa nukkeansa eheäksi. Sitä paitsi hän vast'edes muistaa paremmin hoitaa leikkikalujansa".

"Ajatelkaa, röökinä hyvä, muuta rangaistusta. Minä lupasin laittaa sen, enkä siis saata olla sitä tekemättä".

"Hm. -- Mitä minä määrään, sitä sopii sinun tehdä."

"Agaata hyvä", sanoi Kunigunda. -- "Inkerin täytyy saada nukkensa, lapsi on niin helläsydämminen, hän luulee, että Molla on sairas ja tahtoo sitä terveeksi. Jos nyt Inkeri olisi sairas, niin mekin hakisimme hänelle lääkäriä. Laita vain, Martta, tuo nukke eheäksi."

"Sinä, Kunigunda, hemmottelet liiaksi Inkeriä", sanoi Agaata ja läksi pois, mutta Martta oli jo ennen sisarien kiistaa parantanut tuohentervalla Mollan käsivarren ja vei nyt Kunigundan luvalla nuken Inkerin viereen, jotta lapsi aamulla herätessään iloksensa heti näkisi lemmikkinsä. Tällä työllään hän kyllä olikin voittava lapsen sydämmen puoleensa, sillä lapsi on tarkka huomaamaan, keneenkä hän voi luottaa.

Martta meni levolle; hän oli ensi kerran poissa kodistaan ja tunsi itsensä yksinäiseksi. Toiset palvelustytöt nukkuivat piankin, mutta Martta ajatteli kotiansa. Hän muisti äitiä, siskoja, -- hiljainen lammen pintakin ikään kuin välkkyi hänen silmiensä edessä. Näin muisteli hän tuota köyhää kotiansa, joka nyt, hänen siitä etäällä ollessaan, tuntui vielä entistä herttaisemmalta. Hän johdatti muistiinsa vähäpätöisimmätkin esineet siksi, että katulyhdyn tuikkaava valo jo sammui. Silloin Martankin silmät vähitellen uneen vaipuivat.

4. Kasvatustuumia.

Joulukuu oli jo alussa. Viirisen neidet istuivat kammarissaan juoden aamupäivä-kahviansa, joka näyttikin hyvältä maistuvan, koska Agaata jo kaatoi toisen kupin itsellensä. Pieni Inkeri leikitteli nukkien kanssa lattialla. Martta oli pesemässä vaatteita ja senpä vuoksi oli Inkeri nyt tätiensä hoidettavana. Etehisen kello kilisi.

"Joku tulee, Martta! -- Ai hän onkin poissa. Pane lakki pannun päälle, Agaata", sanoi Kunigunda, "minä menen aukaisemaan ovea".

Kunigunda läksi ja tervetullut olikin tuo vieras, jolle hän oven avasi, sillä lämpöisempää tervehdystä tuskin sulhanen morsiamelleen antaa. Siinä nyt syleiltiin ja suudeltiin sekä huudettiin: "Mimmi Visa! Olipa hauskaa että tulit, -- rakas Mimmi! Täällä on juuri kahvikin kuumana".

Kepeillä askelilla nämät neitoset, jotka päältä päättäen näyttivät olevan hyvän matkaa neljännelläkymmenellä, riensivät Agaatan luo. Täällä uudistettiin tuo tervehdysnäytelmä uudestaan. Mimmi Visa oli opettajatar ja Viirisen neidet viihtyivät erittäin hyvin hänen parissaan, sillä he kovin harrastivat lasten kasvatusta -- puheessa -- ja nyt viimeisenä vuotena myöskin käytännössä, kun olivat saaneet veljensä tyttären luokseen. Näitten kolmen neitosen välillä vallitsi täydellinen sopusointu -- tietysti lukuun ottamatta muutamia pieniä sanakahakoita, joita aina syntyi, kun neitoset oikein lämpenivät, selittäessään toisillensa kasvatus-oppia. Kun ystävykset olivat päässeet tervehdyspuuhistaan ja jälleen istuivat rauhassa kahvipöydän ääressä, huomasi neiti Visa pikku Inkerin, joka istui lattialla leikitellen Mollansa kanssa. No, eihän Inkerikään saanut osattomaksi jäädä -- yks kaks läiskähti suudelma Inkerinkin huulilla -- ei, poskella, sillä tuo pieni vesa käänsi sukkelaan päänsä toisaalle, sanoen: "Et saa nuolla!"

"Onko joku vielä yhtä yksipäinen kun ennenkin?" kysyi neiti Visa, katsellen tarkoittavasti Inkeriin.

"Ei käy päinsä. Hänen täytyy välttämättömästi totella, se on minun mielipiteeni. Kunigunda häntä välistä liiaksi hemmottelee".

"En ikään, mutta sinä olet liian ankara ja niinpä olet Martallekkin, vaikka kyllä minä tiedän, että sillä hyvää tarkoitat, mutta menet kuitenkin toisinaan liian pitkälle".

"Martta? Onko teillä toinenkin kasvatti?"

"Melkeinpä kyllä", vastasi Agaata, "Martta on Inkerin hoitaja; hän on maalta tullut ja on siivo ja kaikkiin tehtäviinsä hyvin oppivainen, mutta opetusta hän tietysti tarvitsee -- me tahdoimmekin sellaisen tytön, jota mielemme mukaan saatamme kasvattaa".

"Jaa, kasvatuksen puutteellisuutta näkyy niin ylhäisissä kuin alhaisissa", sanoi Mimmi. "Naisellisuutta, sellaista vanhan-aikuista naisellisuutta on meihin tyrkytetty, joka on pelkkää velttoisuutta vain; mitäpä naisen tarvitsee olla nöyrempi kuin miehenkään? -- Jos minä olisin mies, niin halveksisin tuollaista tahdotonta naista ja niinhän ne miehet tekevätkin, nukkinaan heitä vain pitävät. Kasvata sinä luja tyttö Inkeristä, joka voi puoltansa pitää miesten rinnalla niin työssä kuin toimessa."

Inkeri leikitteli lattialla, nukkensa kanssa jutellen, hän ei kuunnellut tätien puhetta, toimessaan kun oli, mutta joku sana aina sentään ennätti hänen korvillensa, sillä nyt hän nukelleen tavan-takaa sanoi: "Mollan pitää olla miesten rinnalla työssä ja toimessa."

Inkeri tietysti ei ymmärtänyt näitten sanojen merkitystä, mutta kyllä kai se oli tuo urhea ääni, millä neiti Visa puhui, joka kaikui lapsen korvissa, sillä sitä hän kuitenkin aivan matki ja hänen onnistui todellakin saada äänensä niin mahtavaksi, että neitien täytyi häntä nauraa.

"Missä hänen hoitajansa nyt on?" kysyi neiti Visa.

"Pesemässä vaatteita", vastasi Agaata. Samassa Hilma tuli viemään kahvi-asettimet pois.

"Onko Hilmakin teillä vielä?" kysyi Mimmi.

"On. Hän on täällä nyt vielä jonkun viikon, kun on ollut vähän yhtä ja toista tehtävää, mutta kyllä hän sitten, jahka Martta nyt vielä vähän edistyy, lähtee ompelukouluun. Me olemmekin hyvin tyytyväiset siihen, että hän lähtee, sillä hän on ruvennut liiaksi kulkemaan tuttaviensa luona ja tahtoo vähän laiminlyödä tehtäviänsä."

"Mutta ettekö hänestä maalla ollessanne pitäneet?"

"Kyllä, sillä hän oli hyvä kankaita kutomaan", sanoi Kunigunda, "mutta lapsia hän ei kärsi. Vaan kentiesi Marttakin osaa kangasta kutoa?"

"Mutta hän hoitaa erittäin huolellisesti Inkeriä ja on hyvin oppivainen", sanoi Kunigunda.

Samassa Martta, joka nyt oli päässyt pesostaan, tuli sisälle. Raitis puna hehkui hänen poskillaan ja hänen kirkkaissa silmissään kuvastui tyytyväisyys ja pieni veitikkamaisuus. "Ainako Inkeri Mollan kanssa leikittelee? Ruvetaanpa nyt yhdessä leikkimään, kun olen ollut koko päivän poissa", sanoi Martta.

Inkeri ei vastanut mitään Martan puheeseen vaan kysyi: "Kuules Martta, etkö sinä mitään osaa? Täti sanoi ettet sinä osaa mitään, et kankaitakaan kutoa."

"Kyllä minä osaan, kudonpa vaikka Inkerillekkin, vieläpä Mollallekkin kaunista hamekangasta."

"Täti! Martta osaa kutoa Inkerille kauniin hameen."

"Vai niin; osaatko kutoa?"

"Osaan minä nastaraitaista ja parkkumiraitaista ja tirkkua ja ohranpäistä, ja kaikellaista mitä tavallisesti kudotaan."

"Sepä hyvä", sanoi Agaata, "Kun maalle mennään, tulet sinä olemaan kotona ja silloin on sinulla aikaa kutoa. Mutta sinä saat nyt mennä Inkerin kanssa ruokasaaliin."

Martta ja Inkeri menivät ja neiti Visa virkkoi: "Katsokaapas, miten tarkka lapsen korva on. Ei ole sopiva puhua lasten kuullen, mitä ei tahdo ilmaista jokaiselle."

"Kyllä sinä olet oikeassa, me teimme väärin, mutta minun täytyy kuitenkin lujasti kieltää Inkeriä puhumasta Martalle kaikkea, mitä kuulee", sanoi Agaata.

"Kolmen vuoden vanha lapsi, ei hän vielä ymmärrä, mitä hän puhuu, mitä puhumatta jättää", vastusti Kunigunda.

"Mutta meidän täytyy se opettaa hänelle. Hänen tulee vähitellen ymmärtää, ett'ei hänen sovi Martalle puhua, mitä me täällä juttelemme, sekä että me olemme hänelle läheisempiä kuin Martta. Sen totuuden on moni vanha lausunut, että kolmen vuoden vanhasta lapsi jo saa pysyväisen vaikutuksen kasvatuksestaan."

"Se on varma -- aivan varma!" todisti neiti Visa; ja kylläkai hänen todistuksessaan oli perää, koska hän sen noin varmasti tiesi. --

Neidet olivat niin innokkaasti jutelleet, ett'eivät huomanneet, miten ilma yht'äkkiä oli käynyt sameaksi, ennenkuin kuulivat Inkerin iloisesti huutavan ruokasalissa: "Lumilintuja lentää! Katso, Martta, pian, pian, kuinka paljo lumilintuja!"

"Todellakin! Nyt saamme hyvän rekikelin", sanoi Kunigunda. "Lähtekäämme huomenna Impelään. Sinä, Mimmi, tulet kaiketi mukaamme. Pieni huviretki kyllä sinuakin virkistää."

"Tulen aivan mielelläni, koulullakin on luistinlupaa."

"Martta, kuules!"

"Mitä röökinä tahtoo?"

"Sinun täytyy sanoa maitopojalle, että hän käskee Severin huomen-aamulla maitoa tuomaan, sekä että hän ottaa hyvän reen, sillä me olemme päättäneet lähteä Impelään huomenna."

Tätä asiaa ei Martta unhottanut.

Neiti Visa lähti pois ja lupasi seuraavana päivänä tulla takaisin, lähteäksensä ystäviensä kanssa Impelään.

Aamulla tuli Severi jo hyvissä ajoissa maitokuormansa kanssa. Hän oli komea poika, sen huomasi Hilma heti ja tuumasi, että Severin pitäisi saada kahvia. Hän meni Kunigunda neidin luo ja kysyi: "Eiköhän Severi tarvitse kahvia?"

"Anna vain, jos pannu vielä on kuumana."

"Kyllä minä luulen", sanoi Hilma, ja meni kyökkiin, jossa hän tiesi pannun olevan kylmänä. Hän pani sen kiireesti tulelle ja toimitti Severille kahvikupin.

Marttakin tuli kyökkiin ja Severi tarttui iloisesti hänen käteensä, sanoen:

"Terveeks! Mitenkä sinä olet voinut!"

"Hyvin vain, mitenkä sinun sitten on laitasi, viihdytkö maalla?"

"Kyllä sentään. Tuletko sinä kesällä maalle?"

"Kai maar."

"Kuinka äiti nyt voinee?"

"En tiedä, ei häntä ole näkynyt vähään aikaan, enkä minäkään ole missään käynyt."

"Jahka tulee kevät, niin sitten minä vien Martan kaupungin ympäristöön katsomaan kauniita paikkoja", sanoi Hilma. "Kun rupean ompeliaksi, on minulla paremmin vapaata aikaa. Tulkaa tekin, Severi, sitte tänne jonakin pyhänä, niin pidämme oikein hauskaa, esimerkiksi silloin, kun prankomennon juhla on, silloin puistossa tanssitaankin. Et usko, Martta, kuinka prankomentolaiset silloin meitä tuttaviansa fiiraavat."

Hilma keikkui ja kiikkui sekä tarjosi makeasti hymyillen kahvia Severille.

Etehisen ovi-kelloa kilistettiin ja Martta juoksi aukaisemaan. Neiti Visa tuli, ja muutaman hetken kuluttua Viirisen neitoset ystävänsä kanssa istuivat reessä. Martta pani tarkkaan rekivällyt neitien jalkojen ympäri ja sai Severiltä ystävällisen katseen. Hilma seisoi keittiön porstuassa ja huusi sieltä: "Älkää nyt vain, Severi, kaatako röökinöitä."

"Ei ole pelkoa", vastasi Severi, huimasi piiskallaan hevostaan ja sitte mentiin.

5. Rehellisyys maan perii.

"Kuules Martta", sanoi Hilma, "menkäämme pitkälle sillalle kävelemään, ulkona on kaunis kuuvalo ja kun röökinätkin ovat poissa, niin meillä on hyvää aikaa."

"En ikään tulekkaan, mihinkä Inkerin jättäisin? Mitä röökinät sanoisivat, jos tietäsivät, että minä lapsen olin jättänyt mennäkseni ulos kaupungin katuja mittaamaan."

"Kuka hupsu sitä röökinöille sanoisi? Ja onhan köksä-Taava kotona. Kyllä maar hän Inkerin katsoo yhtä kuin sinäkin."

"Ei Martta saa mennä pois, en minä jää Taavan kanssa."

"Miksikä ei? Inkeri panee maata ja minä tuon konvehtia huomenna, jos Inkeri on kiltti ja antaa Martan mennä", sanoi Hilma. "Mutta Inkeri ei saa puhua tädille mitään."

"Ei Martta saa mennä, en minä jää Taavan kanssa."

"En minä mene mihinkään, täällä leikittelen vain pikku Inkerin kanssa. Nyt Martta menee piiloon ja Inkeri tulee hakemaan."

"Hoh, viitsit teeskennellä -- mielesi kyllä sinunkin tekee."

"Mitä minä sillalle haluaisin, ei minulla ole edes tuttaviakaan ja sitäpaitsi ei palvelian tulekkaan omaa mieltään noudattaa, vaan haltiansa."

"Soo, soo, vai niin. Kyllä sen saarnan jo olen kuullut ennenkin", harmitteli Hilma ja lähti pois.

Kun Inkeri oli leikitellyt vähän aikaa, antoi Martta hänelle illallista ja sitten lapsi pani maata. Hilma, jonka yhä teki mieli ulos, keksi nyt hyvän keinon, millä saisi Martan mukaansa. Hän tuli Martan luo, sanoen: "Minun täytyy vähän pestä vaatteita aamulla, tule vettä noutamaan kelkalla."

"Missä Taava on? Eikö hänellä ole aikaa?"

"Ei, hän siivoo kyökkiä, ja kylläpä sinäkin pääset, koska Inkeri makaa, ei sinun alvaria tarvitse kammarissa istua, ikään kuin ei sinulla muuta tehtävää olisikkaan."

"Niin, kun röökinät ovat poissa, silloin tyttöä paremmin vielä pelkään jättää, vaan koska täytyy, -- tulen sitten vain, mutta jätetään kyökin ovi auki, että Taava kuulee, jos Inkeri herää, sillä tyttö kovin pelkäsi, että minä hänen jättäisin."

"Semmoiseksi hän tulee, kun kaikki hemmottelevat häntä. Kyllä käskis vesojaan sellaisiksi kasvattaa."

Kyökin ja kammarin välinen ovi jätettiin auki, ja Martta meni Hilman kanssa vettä noutamaan. Rannalle kun ehtivät, havaitsi Hilma heti, että pitkällä sillalla kulki paljon väkeä. "Katsoppas, Martta, kuinka paljo ihmisiä sillalla on. Mennään mekin!"

"En maar tulekkaan, mene sinä jos tahdot, kyllä minä yksinkin vettä saan."

"Hyvä että menenkin talosta pois, en minä vain sinun kanssasi viitsisi palvella. Olet juuri kuin mikä puujunkkari. Kuules kuinka noilla tuolla on hauskaa! Minäpä viskaan lumipallon!"

"Älä nyt, voi, voi, jospa olisin maalla! Kyllä minäkin siellä viskaisin, se on kovin hauskaa, mutta en minä täällä uskalla -- vallan on vieraita ihmisiä. Älä tee sitä, Hilma!"

Mutta Hilman lumipallot lentelivät jo. Sillalta tuli muutamia ihmisiä alas jäälle, jossa tytöt avannolla seisoivat. "Tekö täällä lumipalloja lennätätte?" kysyi eräs poika, joka asevelvollisen parissa kulki.

"Kah sinäkö Janne se olitkin! Severi veljesi oli meillä, mutta hän ei ennättänyt teille, sillä hänen täytyi mennä viemään röökinöitä Impelään. He lähtivät tänä aamuna."

"Noh, tuttaviahan täällä on", sanoi asevelvollinen, "enhän ole tätä tyttöä nähnytkään, sitte kuin Haalmannilla yhdessä yökorttierissa kävimme."

"Hilma, mennään kotia nyt kiireesti", muistutti Martta.

"Tulkaa sillalle kävelemään ja jättäkää kelkkanne tänne siksi aikaa", kehotti sotilas.

"Kiitoksia hyvästä neuvosta, mutta minä tällä kertaa, kuten ennenkin, teen oman pääni mukaan", vastasi Martta ja rupesi kelkkaa vetämään.

"Hän on niin lapsellinen vielä tuo Martta, pelkää kaikkea, ei hän ole vielä tottunut kaupungin oloihin, ei osaa oikein föörata itseään."

"Kyllä se likka itse puolestaan puhuu sekä maalla että kaupungissa, ei se puolustajaa tarvitse", sanoi sotilas. "Antakaa, Martta, minun vetää kelkkaa, kyllä Haalmannin Janne lykkää. Sitte pääsette pian kotia."

Martta antoi sotilaan vetää kelkkaa ja kulki itse perässä. Pian ennättivät kotiportille, jossa tytöt kiittivät ja sanoivat hyvästi. Martta käski vielä Jannea viemään terveisiä Haalmanskalle.