Part 1

MARTTA

Kirj.

TH. HAHNSSON

Werner Söderström, Porvoo, 1891.

SISÄLLYS:

1. Haalmanska. 2. Jylhämäki. 3. Palvelustyttö. 4. Kasvatustuumia. 5. Rehellisyys maan perii. 6. Maalle-muutto. 7. Kirkkomatkalla. 8. Rakkaita vieraita. 9. Vihkiäiset. 10. Martan kodissa. 11. Onni vaihtelee. 12. Ristimäellä. 13. Neuvon-antajat. 14. Lapsuudenkoti.

HAALMANSKA.

"No hyvänen aika, tuolla tulee Herralan armo meille, koska ajoi pihaan ja kuuluu kysyvän Haalmanskaa, enkä vielä ole joutunut korjaamaan päivällistä pöydästä. Severi, joudu pian, vie nämät ruoat takakammariin; saisin edes pöydän pyyhityksi. Kas niin, tulkoon nyt vain!"

Herralan paronitar astui sisään.

"Hyvää päivää, Haalmanska!" "Jumal' antakoon! Armo on hyvä ja istuu keinutuoliin. Severi laittoi sen minulle. --- 'Äidillä, jolla aina käy hienoja vieraita', sanoi hän, 'täytyy olla hyvä tuoli', ja mukavasti siinä istuukin; armo on hyvä ja koettaa."

"Tässähän varsin mainiosti keinuu."

"Niin minustakin. Äijäni on timpermanni, eikä joudu tuollaisia tekemään, mutta Severi poikani, hän kyllä puusta irti saa vaikka mitä."

"Mutta, Haalmanska hyvä, minä nyt taas tahtoisin teitä toimittamaan minulle taitavaa kyökkipiikaa."

"Jaa, niin kai; kyllähän niitä päästötodistuksia minulla on, jos ne sitte vain muuten ovat sopivia; ruvetaan niitä tarkastamaan. Tässä nyt on yksi, Viinu Aaltosen. -- Hän palveli toissa vuonna everstillä ja viime vuonna herasyörinkillä ja tänä vuonna pappilassa."

"Ai, hän on muuttanut joka vuosi, en häntä uskalla ottaa."

"No kun ei passaa, niin tässä on toinen -- Henriika Simoliin, hän on Puupakan kartanossa palvellut ja osaa olla sisällä ja kyökissä; ehkä minä annan armolle hänen, kyllä minä olin päättänyt pitää häntä everstinnaa varten, sillä heiltä menee köksä pois, kun tuli vääpelin kanssa naimisiin. -- Severi kuules!"

"Hää".

"Tule tänne, poikani."

Severi, pitkä, kaunis mies, jonka kähäräiset hiukset olivat keltaiset kuin Längelmäen pellavat, tuli nyt sisälle ja kumarsi, kysyen: "Mitä, äiti, tahdotte?"

"Onko se Riikan-Kallu jo vääpeli, joka everstin Marin nai?"

"On".

"No saat mennä sitten, pane myöskin ovi kiinni perääsi, minä en kärsi, että lapset kuulevat, mitä näin kahdenkesken puhutaan."

Severi meni tottelevaisesti kuin lapsi ja Haalmanska lisäsi: "Kyllä minä sen oikein muistin." --

"Minä nyt siis otan tämän päästötodistuksen, mutta milloinka minä saan tyttöä puhutella?"

"Kyllä hän pyhänä tulee armon luo, ennen hän ei pääse. Minun täytyy nyt hankkia everstinnalle toinen, tulee sovittaa aina sillä tapaa, kuin parahiten sopii."

"Kiitoksia vain, Haalmanska toimittaa nyt sitten, että tyttö tulee. 100 markkaa hän saa vuosipalkaksi."

"Niin, sama määrä hänellä on ennenkin ollut."

"Hyvästi!"

Paronitar meni, vaan samassa toinen rouva astui sisään.

"Hyvää päivää, snälla madam Haalman."

"Jumal' antakoon! Kapteenska Plomroos on hyvä ja istuu. Kapteenska varmaankin tarvitsee palvelustyttöä."

"Joo, minä tarvitse oikein snälli flikka. Minä tarvitse huusa, snygi, luotettava ja puhdasmuotoinen. Ei saa springa ulkona yöllä, täytyy olla hyvä, auttaa aina, kun minä tahto. Minä maksa sata -- sata ja kymmenenkin markka, mutta pitää olla sievä, nätti, kiltti tyttö. Söta madam, toimitta nyt."

"Kyllä herasyörinkillä on oikein kelpo tyttö, jahka minä käyn kysymässä, vieläkö hän sinne jää. Herrasväki pitää paljon hänestä, mutta kun he eivät anna niin suurta palkkaa kuin kapteenska, niin ehkäpä tyttö lähtee; tuleehan minun sitten taas toimittaa toinen heille, mutta mitäs sillä väliä on, koska olen tämän toimen työkseni ottanut. Juosta sitä täytyy tässä virassa kovasti, mutta enhän minä vaivojani lue."

"Jaa, kyllä minä maksa madami, ei minä tahto vaivata ilman palkka."

"Kyllä minä sen tiedän, en minä sitä tarkoittanut, mutta en minä mitään maksua ota, ennenkuin kauppa tehty on; sitten vasta saan kapteenskalta markan ja tytöltä toisen. Sellaisen taksan olen pitänyt."

"Niin, madam Haalman toimitta kaikki hyvin! Minun täytyy nyt mennä. Adjö. Adjö, snälla madam!"

Kapteenska meni ja Haalmanska rupesi kiireesti pukemaan yllensä, mennäksensä tapaamaan herasyörinkin palvelustyttöä. Hän oli jo valmis lähtemään, mutta huusi vielä miehellensä: "Santeri, kuules, pane avain porstuan akkunan päälle, kun ulos menet, ja Severin täytyy nyt oitis lähteä vettä tuomaan rannasta."

"Kyllä häntä huolta pidetään avaimesta", vastasi Haalmanni, ja hänen muijansa aikoi juuri lähteä ulos, kun ovi kävi ja sisään astui neiti Viirinen.

"No hyvänen aika! Juuri olin menemäisilläni pois; olipa onni, ett'en ehtinyt. Röökinä on hyvä ja istuu."

"Kiitoksia! Tulin taas pyytämään teitä hankkimaan meille palkollisia; sisareni ja minä olemme kovin tyytyväisiä Taavaan. Hänpä jo on pari vuotta meillä palvellut."

"Sepä on varsin hauskaa, kyllä Taava onkin enemmän vakaanpuolinen tyttö, ei häntä koskaan asevollien rinnalla näe kävelemässä. Minä koetan aina sen mukaan heitä sovittaa kuhunkin paikkaan, kuten parahiten luulen heidän tulevan toimeen. Kapteenska Plomroosi meni tästä juuri vast'ikään ja hän sanoi: 'Sööta madam, toimittakaa nyt minulle oikein snälli tyttö', ja minun nyt tietysti hänellekkin tulee hankkia hyvä palvelia. Hän on kovin hyvä ihminen, tuo kapteenska, erinomaisen heveli -- 'söta snälla madam', hän aina sanoo minulle. Mutta mihinkä virkaan röökinä nyt tarvitsisi palveliaa, kyökkiin vaiko sisälle?"

"Minä tahtoisin tallirengin Impelään. Agaata sisareni kanssa tuumasimme, että teidän poikanne, joka osaa vähän kaikkia, olisi erinomaisen sopiva maalla. Eihän siellä aina saa kaikellaisia ammattimiehiä käsiinsä, ja sitä paitsi hän kuuluu olevan viinaan menemätön. On erittäin tärkeä, että sinne saamme kelvollista väkeä, kun itsekkin talvella olemme kaupungissa."

"No niin, kyllähän Severi täälläkin työtä saa, mutta onhan se työ siellä hakematta. Mitä röökinä palkkaa maksaa?"

"Sataviisikymmentä markkaa. Mutta onko poikanne hevosia tottunut hoitamaan?"

"No ei vaan, hevosten hännässähän se on juossut pienestä vesasta -- näkeekö röökinä, kun lapset meillä olivat melkein liikaakin karttusia ja pojat varsinkin, niin nuorempi sisareni, joka on naituna kototorppaamme, Jylhämäkeen, otti Severin sinne jo pienenä. Heillekkin sitte myöhemmin tuli noita Jumalan lahjoja; kaksi tytärtä on jo aikahista ja kolmas kahdentoista-vuotias. Meiltä Herra on korjannut, ett'ei ole jäänyt muuta kuin kolme poikaa eloon."

"Vanhako Severi on?"

"Niin hän nyt on, että on asevelvollisuutensa suorittanut. Janne poikani, joka on suutarin opissa, on tulevana kesänä toista vuotta reservissä. Kallu on aivan kaukana renkipoikana eräällä herasyörinkillä. Severi hoi, tule tänne." Severi tuli ja hänen äitinsä tuskin antoi hänen kumartaa, ennenkuin sanoi: "Viirisen röökinät tahtoisivat sinua tallirengiksi Impelään. Saat oitis pestin, jos menet. Sataviisikymmentä markkaa on vuosipalkkasi."

"Saahan tästä mennä, kyllä minä rupean."

Kauppa siis tehtiin ja pesti annettiin.

"Mutta minä tahtoisin vielä nuoren tytön myöskin", sanoi neiti Viirinen, "vaan en täältä kaupungista, ne ovat tähän aikaan kovin huonoja, maalta me tahtoisimme siivon ja puhtaan tytön. Ei hänessä saa olla mitään nyppyä eikä näppyä, sillä me tarvitsemme häntä lapsenhoitajaksi."

"Hei, mistähän röökinät nyt ovat lapsen saaneet?"

"Veljemme, joka kuoli, jätti hoidettavaksemme pienen orpotytön. Lapsen äiti on jo pari vuotta ollut kuolleena."

"Onhan niitä piikatyttöjä täällä, mutta kuten röökinä sanoo, ovat ne enemmiten huikentelevaisia. Mutta Lindgrenin hantelsmannilla on hiljan maalta tullut tyttö, hän on sievä ja osaa, luulen, vähän vaatetten silitystäkin, ei hän klanssia osaa, mutta tavallisia tärkkivaatteita varmaankin luulen hänen osaavan silittää."

"Ei, ei, me tahdomme suorastaan maalta, jotta itse saatamme opettaa häntä mielemme mukaan. Pää-asia se, että hänellä on hyvät tavat, sekä että hän on virkku heräämään."

"No mutta Manta sisareni, hän nyt aina oli, kuin kukko, niin aikainen aamusin, jos tyttärensä tulevat häneen, niin kylläpä heidän pitäisi heräämän. Tietysti he eivät ole niin taitavan taitavia, kuin täällä moni tyttö on, mutta kyllä he vikkeliä ovat sormistaan olleet. Severi, kummanko luulet paremmin passaavan, Miinanko vai Martan?"

Severi punastui kovin, mutta vastasi kuitenkin, silmät maahan luotuina: "kyllä Martta paremmin sopii palvelukseen menemään; täti tarvitsee Miinaa kotona, hän on tottunut kaikellaisiin miehenkin töihin, mutta Martta on sukkelampi naisväen toimissa."

"Paras on siis, että kirjoitatte Martalle. Koska luulette vastausta saavanne?"

"Kyllä siihen vähän pitkästi aikaa kuluu, sillä tästä on koko seitsemän penikuormaa Jylhämäkeen."

"Saa sieltä vain parissa viikossakin tiedon", vakuutti Severi.

"Toimittakaa siis tyttö meille."

"Kyllä, kun nyt muuten vain hyvin lykästäisi. Severin luulen ainakin toimeen tulevan, sillä hän osaa mitä tahtoo: hän muuraa, maalaa ja tekee joka sorttia, vieläpä soittaakin. Asevelvollisena hän oli musiikissa."

"No niin, asia on siis päätetty. Minun on kiire kotia. Agaata sisareni varmaankin ihmettelee, missä näin kauan olen viipynyt. Hyvästi, Haalmanska!"

Neiti Viirinen meni.

"Hohoh, vai ovat he nyt saaneet lapsen hoidettavakseen -- mutta jos sattuisivat miehen saamaan ja omia kakaroita, --- ei taitaisi orvolle syntyä hyviä päiviä, Kyllä he hyviä ovat, mutta tokkohan sopinevat lapsia kasvattamaan; kaiken pitää käymän tahdin mukaan kuin lukkarin veisu."

Haalmanni, joka oli tullut takakammarista sisälle, otti piippu-nysän suustaan, sylkäsi ja sanoi: "Agaata röökinä on jo hyvän matkaa neljännelläkymmenellä ja Kunigunda röökinä -- onhan tuo vähän nuorempi, mutta mitäpä he enään naimisiin menisivät."

"Severi, kirjoita nyt Martalle, minulta se käy niin kankeasti, ett'ei siitä tule mitään, kun en ole kansakouluja käynyt kuten sinä."

"En minä, äiti kirjoittaa vain, en minä niitä kaikkia muista, josta äidille puhuttiin."

"Täytyy kai minun sitten." Ja Haalmanska meni sisarentyttärelleen kirjoittamaan kirjettä.

2. Jylhämäki.

Mäen rinteeseen, keskelle synkkää korpea oli Jylhämäen torppa rakennettu; sen vasemmalle puolen pohjoiseen päin kohotti Jylhävuori kanervaista harjaansa ja etelään päin oli avarat metsät, jotka monijatkoisina ulottuivat niin etäälle, että katosivat taivaanrannalle sinertävään raitaan. Torpan itäisellä puolella oli laakso, jossa siellä täällä näkyi torppia ja välkkyvä metsälampi, joka kostutti ympärillään olevia niittyjä ja peltoja. Lammen rannalla oli pari ruuhta puoleksi maalle vedettynä laiturin viereen ja nuori kahdeksantoista-vuotias tyttö seisoi laiturilla ja huuhtoeli jalkojansa. Hän oli ollut katiskoita kokemassa eikä saanut soutamalla ruuhta hyvin rantaan. Hän siis astui suorastaan veteen, ja veti niin ruuhensa maalle, mutta kun ranta oli rutainen, tulivat hänen jalkansa ihan likaisiksi, vaan tyttö oli ne nyt puhtaaksi huuhtonut. Hän otti laiturilta koppasen, jossa oli kaloja ja tarkasteli niitä ikään kuin olisi koetellut tottunein silmin niitten painoa arvata, sitten hän verkalleen lähti Jylhämäen torppaa kohti kulkemaan. Samassa varis rääkkyi, kraa, kraa; tyttö katsoi ympärilleen ja näki koko varisparven istuvan lähellä olevassa puussa. "Hutsii, hutsii, vai siellä te rääkytte", huudahti tyttö, "kyllä minä teitä opetan tulemasta tänne, te pahan-ennustajat, te ohransyöjät -- pois vain, täältä pois kaikki mustan-harmaat menkööt, ilolinnut, pienet sirkut kaikki tänne tulkoot -- hutsii!" Tyttö lauskahutti iloisesti käsiänsä yhteen, ja varisparvi lensi peljästyksissään puusta pois sekä asettui kirkuen etäämmälle metsään. "Kas niin vain, täytyihän teidän mennä, nyt minä vuorostani rääkyn:

"Minä olen metsän kukka Nurmikolla täällä, Olen lintu laulavainen Vehreen oksan päällä.

Lapsuuteni kumppani hän Lähti kaukomaille, Lähti pois ja jätti minun Ystävätä vaille.

Minun jos hän unhottaisi, Ei hän mull' oo luotu, Mutt' en toista kullaks ota Vaikka oiskin suotu."

Nuori poika tuli metsästä päin polkua pitkin ja Martta sanoi: "Hyvää päivää, Kustu! mitä Kontion töllistä kuuluu?"

"Päivää! Ei mitään erittäin, kävin maantietä korjaamassa. Saitko paljokin kaloja katiskoista?"

"Ei näitä paljoa ole, ehkä leiviskän verta."

"Onko emäntä kotona?"

"Kyllä kai."

"Toin hänelle kirjeen, sain kartanosta sen, kun kävin kuulustamassa, oliko Hämeen Sanomia tullut."

"Kirje! Onko se äidille, kah, onhan se! Mitä lieneekään?"

"Kas kun oikein kävit punaiseksi, luulit Severiltä sen olleen --"

"Orpanaltani? En ikään luullutkaan; vaikka saattaisihan se ollakkin -- ehkä hän jotakin tädin asioista kirjoittaa äidille."

"Niin, ja sinusta."

"Mitäs hän minusta? -- Kyllä kaupungissa tyttöjä on, ei siellä joudu muistamaan kaikkia, joita täällä Jylhämäen rotkoissa kasvaa."

"Mutta sen minä tiedän, että jos minua vietäisiin asevollina vaikka Lappeenrantaan asti, niin en minä Jylhämäen Marttaa unhottaisi."

"Hm, sepä on vahinko, sillä sinä olet hyvä poika, ja jota sinä muistat, sen sopisi myöskin sinua ajatella, mutta minä en sinua muista paitsi silloin, kuin sinun edessäni näen."

"Hyvästi Martta, vie tämä kirje äidillesi."

"Jumalan haltuun Kustu! Älä ole pahoillasi." Martta otti kirjeen ja meni tupaan, mutta Kustu palasi jälleen Kontioon.

"Tuossahan meidän Marttakin jo tulee", sanoi Martan äiti, "saitko paljonkin kaloja? Näytäppäs!"

"Tässä!" Martta kurkotti kirjettä äidillensä.

"Hm. -- Onko tämä kala? Etkö kaloja saanutkaan?"

"Niin kaloja, onhan niitä leiviskän verta. Tässä ne ovat." Martta toi nyt kopan äidillensä.

"Onpa sinulla koko joukko. Mene nyt Maalun kanssa niitä perkaamaan, Miinalla on muuta työtä. Mikäpä sinunkin hajamieliseksi teki, en sinussa sitä vikaa ennen ole havainnut."

"Ajattelin, että mitä tuossa kirjeessä lienee?"

"Jaa niin, kirje, lueppas se ensin, en minä näekkään hyvin, lasini ovat tulleet kovin epäselviksi."

Maalu tuli peräkammarista, uteliaasti kysyen: "Mitähän siinä kirjeessä on?" Kun sitä nyt oli kaikin puolin tarkastettu, repäsi Martta sen auki ja luki:

Rakas sisareni!

Terveisiä paljon meiltä teille. Kaikin voimme hyvin ja toivomme teille sitä samaa. Ja että minä nyt sinulle kirjoitan, vaikka kiire on päällä, kun on se tyttöjen pestaus-aika, niin on se siihen syynä, että Impelän röökinä kävi minun luonani ja pyysi minua toimittamaan heille lapsenhoitajaa -- heillä tietysti ei itsellään ole lapsia, mutta heillä on veljentyttö, ja he sanoivat, että lapsenhoitajan tulisi olla hyvä ja virkku heräämään, eikä sillä saa olla nyppyä eikä näppyä, ett'ei lapseen mitään tarttuisi. Minä oitis muistin, että sinä olet aamuvirkku kuten minäkin ja arvelin, että tyttäresi luultavasti tulee äitiinsä ja senhän Severikin todisti. Severikin menee rengiksi Impelään, mutta Martta tulisi olemaan kaupungissa talven, vaan kesällä maalla. Hänen, näes, tulisi aina herrasväkeä seurata. Anna tytön tulla palvelukseen, maailmalla sitä sentään oppii yhtä ja toista ja jos hän Herrassa kiinni pysyy, niin ei hänen missään hätää ole. Pian kyllä Miinakin naimiseen menee ja väki lisääntyy torpassa ja ken tietää, onko sitten semmoista paikkaa tarjolla Martalle, kuin nyt. Halusta tulisin joskus vielä kotipaikkoja katsomaan, mutta eipä sitä liikaa rahoja koskaan ole, joita sopisi maantielle ajaa. Lähettäkää vastaus niin pian kuin saatatte ja jääkää Jumalan haltuun.

Kaisa Haalmanni.

"Kaisa Haalmanni! Kas niin, oikein siinä seisoo allepiirrettynä Kaisa Haalmanni -- kyllä se kirje sisareltani on. Mutta Martta, mitäpä nyt vastataan?"

"Paras että lähden, ei liiasta väestä tavaraa kartu."

"Älä, Martta kulta, meitä jätä!" huudahti Maalu.

"Kyllä aika sentään sinultakin kuluu, vaikka lähdenkin", vastasi Martta, "työ ajanhupia antaa. Tule Maalu, mennään nyt kaloja perkaamaan."

"Mennään vain; vielähän saamme yhdessä työtä tehdä." Maalu itkeä nyyhkytti ja Marttakin pyyhkieli silmiään.

Tyttöjen lähdettyä tuli Miina sisälle ja äiti kertoi mitä täti oli kirjoittanut. "Mitä Martta tuumasi?" kysyi Miina.

"Oli vain valmis menemään."

"No niin, Kontion Kallu tahtoo, että me ennen Köyriä menisimme kuulutukseen ja sittehän Kallu tulee tänne; eihän Marttaa silloin enään tarvita. Maalu kohta jo jaksaa tehdä mitä Marttakin."

"Mutta entä jos Martta vietäisiin Kontioon? -- Olen huomannut, että vanhempi veli on Marttaan silmänsä iskenyt. Kustu on kelpo poika." --

"On niinkin, mutta Kustu sai rukkaset Martalta tänäpäivänä. Tapasin äsken Kallun, joka kertoi, että Kustu itse oli puhunut hänelle asiasta sekä sanonut: 'kyllä melkein tiesin näin käyvän, mutta koettaa täytyi kuitenkin.' Ei Martta koskaan ole kahdella päällä siitä, mitä hänen tehdä tulee."

"Tyttö raiska, menköön sitte sinne, jonne haluaa."

Jylhämäen torpassa tehtiin nyt ahkerasti työtä koko syksy; pienet olivat tilukset, mutta työntekijöitä oli myöskin sen mukaan. Naapuritorpasta, Kontiosta, tuli kuitenkin miesväkeä apuun silloin, kuin niitä tarvittiin ja Jylhämäen tyttäret menivät taas vuorostaan Kontioon. Näin oli aina tapahtunut siitä asti, kuin Jylhämäen isäntä kuoli ja nyt varsinkin, sitte kuin naapurien ystävyys oli muuttunut hellemmäksi, kun Kontion Kallu oli kihlannut Jylhämäen Miinan. Pian syksy meni Martankin mielestä, melkeinpä liiankin nopeasti. Jokaista uutta työtä tehdessä hän aina ajatteli: 'viimeisen kerran tätä nyt kodissani teen', ja sitten työ kävi hänelle niin rakkaaksi, että olisi toivonut sen kauemminkin kestävän -- raskaalta ei se ensinkään tuntunut. Koti, oma koti! -- Onnellinen se, joka sen lämpimässä suojassa olla saa! Martta sen kyllä tunsi, ja halasi kuitenkin sieltä pois maailmaa koettelemaan.

Viimeinen syystyö oli nyt tehty, pellavat olivat lihdattuna ja Martta pani saunan lämpenemään. Tomuisen työn perästä sauna on kuin rasva narisevan oven saranoissa. Sitten Martta kantoi Maalun kanssa vettä lammesta. Tyttö itkeä nyyhkytti, sanoen: "Viimeisen kerran sinun kanssasi vettä kannan, voi voi! Kovin tulee ikävä, en saata katsella, kun huomenna lähdet, metsään minä menen siksi aikaa."

"Älä ole ikävissäsi, jahka rikastun, tulen oikein kaupungin vuurmanilla tänne teitä katsomaan, ja tuon sitte sinulle kauniin huivin."

"Niin kai, koska sinä sitte rikkaaksi pääset?"

"No kun olen saanut palkastani säästöä."

Ajatellessaan sitä koreata huivia, jonka Martta lupasi vuosien perästä hänelle tuoda, kävi Maalu tyytyväisemmäksi ja muitten muassa hän oikein iloiten illalla nautti saunan suloista lämpöä, ja lämmintä sitä kyllä riitti, kun Martta viimeisen kerran kodissa kylpöi; niin, silloinhan varsinkin täytyi olla löylyä, niin että vettä viskattaissa kivet kiukaassa paukkuivat.

"Vihdo nyt, vihdo", sanoi Maalu, itku kurkussa, "et suinkaan kaupungissa tämmöistä löylyä saa." Ja siinä sitten vihdottiin ja hikoiltiin.

Seuraavana päivänä Miina lähti Marttaa saattamaan. Ruistynnyri ja pari teurastettua lammasta pantiin mukaan kaupunkiin myytäväksi eikä kuorman lisäksi ollutkaan sitte muuta, kuin pieni arkkunen, jossa Martan vähäiset vaatevarat säilyivät sekä eväskoppanen, mutta kuitenkin tytöt joka mäessä kävelivät, säästääksensä Kailua, joka näkyi olevan hyvissä voimissa.

Eräässä mäessä ajoi kaksi nuorta miestä tyttöjen ohitse; toinen heistä hyvin tyhmän näköisenä huusi: "Katsokaas ämmiä, kun ajavat kirjavalla härällä."

"Ohoh noin heikkosilmäisiä poikia", vastasi Martta. "Ei ole tytöt ämmiä eikä hevoset härkiä."

"Kas vain, ei Kailu perässään hullumpia tyttöjä vetelekkään", miehet sanoivat, "ehkä kun rupeaisimme kauppaa tekemään."

Miina oli ääneti, mutta Martta vastasi: "Emme ole hevoshuijareita, emmekä rupea hevoskauppoihin."

"He ei, mutta naimiskauppaan."

Tytöt eivät olleet kuulevinaan koko puhetta ja toinen miehistä rupesi laulaa hyräilemään:

"Istuta kultani akkunas alle se kasvava tikkenperi. Näitten poikain taskussa naksaa Saksan silinteri."

Näin laulaessaan ennättivät he jo mäen päälle. Nyt läimähyttivät he hevostansa sekä lähtivät ajamaan, jättäen tytöt ja Kailun rauhassa jatkamaan hiljaista kulkuansa.

3. Palvelustyttö.

Kirkontornin-kello pamahutti jo kymmenen, kun Jylhämäen tyttäret ennättivät Hämeenlinnaan. He ajoivat "kuusiston kulmalle", jossa heidän tätinsä asui eräässä talossa. Lumiräntää oli satanut koko illan, joten tytöt aivan märkinä ja viluisina perille pääsivät. Haalmannilla olivat jo kaikki muut levolla, paitsi Haalmanska, joka vielä myöhään illalla oli ollut ohjaamassa muutamia palvelustyttöjä palveluspaikkoihinsa. Hän kuuli nyt, että hevonen tuli pihaan. Kuu pilkoitti pilvien välistä ja sen himmeässä valossa näki Haalmanska, että joku kuorma oli pihassa sekä sen vieressä kaksi tyttöä, ja arvasi oitis, että Martta oli tullut. Hän raotti toisen huoneen ovea ja huusi: "Severi hoi! Jylhämäen likat ovat varmaankin pihassa, meneppäs ovea aukasemaan."

Severi puki kiireesti yllensä ja lähti ulos. Täällä tytöt katselivat ympärilleen, epätietoisina mitä ovea koputtaisivat, kun eivät varmaan tietäneet, mistä portaasta tätinsä asuntoon menisivät.

"No terveeks! Mitä Jylhämäestä kuuluu?" kysyi Severi.

"Terveeksi vain, ei mitään erin-omaista, kaikki siellä on vanhaan tapaan ja vanhoilla paikoillaan; -- hevoset tallissa, lehmät navetassa, lampaat karsinassa ja vieläpä Maukekin nokisena uunin päällä kehrää", sanoi Martta.

"Eläähän Kailukin vielä!"

"Kyllä, ja hyvissä voimissa onkin", kehui Miina, jonka hoitama Kailu olikin.

"Kaikki on kuin ennen, paitsi ett'ei sinun soittotorvesi ääntä koko kesänä kuulunut lammelta".

"Hyvänen aika|! Mitä ajattelette, kun siellä kylmässä olette", huudahti Haalmanska. "Severi, etkö ymmärrä käskeä likkoja sisälle lämpöseen! Vie hevonen vajaan ja tuo porstuaan, mitä lukon taka pannaan."

"Hyvää iltaa, täti! Terveisiä äidiltä", sanoivat tytöt, kun ensin olivat kuunnelleet loppuun asti Haalmanskan kiireistä sanatulvaa.

"Kiitoksia, tulkaa sisälle nyt."

Tytöt, jotka ihan unohtivat kylmän, kun tapasivat entisen kasvattiveljensä, menivät nyt sisälle. Pudistettuaan lumen päältänsä, ottivat he päällysvaatteet yltään sekä rupesivat konttaantuneita käsiänsä uunin edessä lämmittämään.

"Kuinka sisareni jaksaa ja mitenkä Kontiossa voidaan? Elääkö Ulla emäntä vielä, ja ovatko lapset kotosalla?" kysyi Haalmanska.

"Kyllä he hyvin voivat sekä Kontiossa että meillä", vastasi Miina, "ja kotona ovat Kontion nuoret kaikki."

"Niin ovat vielä, --" sanoi Martta myhähtäen.

"Vai vielä, mitä tarkoitat?"

"Tule, Martta, kantamaan kapineitamme porstuaan", keskeytti Miina puhetta, sillä hän pelkäsi Martan rupeavan pitkiin selityksiin. He lähtivät toimeen, mutta Severi olikin jo kantanut jyväsäkit sekä lampaat ja vieläpä arkunkin porstuaan, muutamia kääröjä ja myttyjä rattahilla kuitenkin oli jäljellä, joita tytöt menivät noutamaan.

Haalmanska oli sisarensa tyttärille keittänyt maitokeitosta ja kantoi nyt tuota höyryävää ruokaa kivi-astiassa pöydälle, ajatellen sillä välin: "Vielä", sanoi Martta, "mitä lienee tarkoittanut? -- Miinakin kesken vei hänen pois, ett'en saanut vastausta. -- Täytyy kysyä iikalta tarkemmin. -- Martta näkyy olevan paljon puhuvaisempaa laatua kuin Miina. Lieneekö heillä minulle pellavasykyrää? -- Olisihan sopinut tuliaiseksi tuoda." Haalmanska raotti ovea ja huusi: "Tytöt hoi! Tulkaa illalliselle, ruoka on nyt kuumana."

Severi ja tytöt tulivat Haalmanskan lämpöiseen suojaan ja tytöt rupesivat illalliselle, mutta heidän tätinsä jatkoi kysymyksiänsä:

"Onko teillä pellavat lihdattuna?"

"On kyllä ja häkylöittynäkin. Äiti lähetti tädillekkin muutaman sykyrän."

"Mitä se nyt olisi tarpeellista ollut, mutta kiitoksia vain, eipä niitä pellavia täällä helposti saa. Suutari, jolla nuorin poikamme oppia käy, on aina ostanut naskoolankansa minulta, mutta nyt olen aivan ollut pellavien puutteessa, ett'en ole saattanut kehrätä."

Kun tytöt olivat päässeet ruoalta, meni Miina tuomaan tädillensä mytyn, jossa oli pellavia ja villoja. "Tässä, täti hyvä, on äidin lähettämät tuliaiset."