Part 4

"Ei ole mit‰‰n moraalista oikeutta. Tyhm‰ petos, se on tietty, on halveksittava, mutta nerokas petos her‰tt‰‰ ehdottomasti ihastusta. T‰ytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijˆit‰."

Is‰ nousi ylˆs ja h‰nen silm‰ns‰ iskiv‰t tulta, mutta Iida, joka koko ajan oli huomannut vaaran, sys‰si ik‰‰nkuin vahingossa kuppia, joka kaatui h‰nen p‰‰llens‰. H‰n kiljahti muka kauhusta ja syntyi h‰lin‰‰, jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, ett‰ poistuisi. Ja Alvar, Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi v‰hentynyt.

Mutta Annan mieli oli alakuloinen. H‰n tunsi vain pelkoa ja h‰pe‰‰. Olisi voinut ‰sken synty‰ yhteentˆrm‰ys is‰n ja Alvarin v‰lill‰. Ja kuinka silloin olisi k‰ynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.

Ja nyt, kun Lennart oli heill‰ ensi kertaa.

Kuinka h‰pe‰llist‰ joutua naimisiin juuri nyt, siirty‰ sinne t‰llaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, ett‰ niit‰ tahtoi paeta eik‰ mit‰‰n muuta. Tuntui selv‰lt‰, ett‰ siten petti ottajaa. Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei h‰n voinut syytt‰‰ siit‰. Tietysti h‰n voi syytt‰‰ aina h‰nt‰ ja h‰nell‰ oli oikeus.

"Oletko v‰synyt", kysyi Lennart Annalta, kun he j‰iv‰t kahdenkesken.

"En."

"N‰yt‰t niin surulliselta. Kadutko?"

"En. Ellet sin‰ kadu. T‰‰ll‰ kotona ovat olot nyky‰‰n niin ik‰v‰t. Tuntuu pahalta oikein l‰hte‰ nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en osaa sit‰ selitt‰‰."

"Ja minua pelottaa vied‰ sinua sinne, siell‰ voit sin‰ ik‰vˆid‰, voit tuntea itsesi yksin‰iseksi ja kaivata t‰nne."

"Ei, ei."

"Min‰ olen vain tavallinen ihminen. Min‰ voin hyvin v‰h‰n antaa sinulle. Ettet vain pettyisi?"

"Ei, ei. ƒl‰ sin‰k‰‰n odota minulta liikoja. Koetan tehd‰ kyll‰ kaikki, mit‰ voin, tehd‰kseni sinut onnelliseksi, mutta en tied‰."

"Sin‰ teet minut onnelliseksi jo sill‰, ett‰ tulet minulle. Sanoisi, ett‰ se on liikaa, jos ei olisi niin itsek‰s ja sit‰ juuri haluaisi. Anna, olen jo vuosia sit‰ ajatellut ja toivonut. Mutta sin‰ olet ollut minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."

"Min‰ rukoilen, ett‰ voisin tyydytt‰‰ sinua."

"Armas, oma, sin‰ teet sen. Sin‰ olet liian hyv‰ minulle. Mill‰ palkitsen min‰ sinut, mill‰ palkitsen ‰itisi ja is‰si, jotka suovat sinut minulle?"

"Lennart, ole heille hyv‰, he ovat k‰rsineet paljon viime aikoina. ƒl‰ tyˆl‰sty heihin koskaan."

"Oma armas. Odotan, ett‰ saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi kunnes olet siell‰."

XIV

Annan h‰‰t oli p‰‰tetty viett‰‰ syksyll‰. Anna oli mennyt ‰idin ja lasten kanssa maalle. Is‰, Alvar ja Iida olivat j‰‰neet kaupunkiin.

Annalla ei ollut suuria varustuksia teht‰v‰n‰. Lennartilla oli siell‰ valmis koti. Niin olikin hyv‰.

Anna tunsi itsens‰ v‰syneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi h‰n kuin puolihorroksissa, josta ei oikein tahtonut p‰‰st‰ hereille.

Se j‰nnitys, jota h‰n oli ennen aina tuntenut, oli h‰vinnyt. H‰n oli liioitellut el‰m‰‰ synkemm‰ksi kuin mit‰ se oli. Kaikkialla oli h‰n n‰hnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut h‰net h‰t‰‰ntym‰‰n. Eiv‰th‰n kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti jokaisella muullakin perheell‰ oli pikkuhuolensa. Mutta he eiv‰t el‰m‰ss‰ n‰hneetk‰‰n muuta kuin huolta.

Niin. H‰n oli paennut hyv‰n miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui ‰kki‰, mutta ei saanut sit‰ oudoksua. El‰m‰ h‰mm‰stytti oudoilla k‰‰nteill‰‰n. Kaksi, jotka eiv‰t olleet ennen toisistaan mit‰‰n tienneet, joutuivat yhteen. Niinh‰n usein k‰vi. Ja mit‰ siin‰? Ehtih‰n perehty‰ ja tutustua sittenkin, kun yhdess‰ oli. Riitti aluksi, ett‰ molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyiv‰t he sit‰ mukaa kuin oppivat toinen toistansa tuntemaan.

Anna oli k‰ynyt puolestansa vaatimattomaksi. H‰n ei antanut ajatustensa eik‰ tuntojensa puhua vapaasti. H‰n pakotti niit‰ aloille, jotka olivat niille vieraat. H‰n tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehd‰ vain sen, mik‰ oli aivan v‰ltt‰m‰tˆnt‰. Niin oli h‰nell‰ helpompi olla.

H‰n rakasti siis siksi, ett‰ oli rakastettava. H‰n meni Lennartille, koska oli ment‰v‰, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. H‰n j‰tti oman el‰m‰ns‰, oman itsens‰, koska tiesi, ett‰ se tuotti hankaluuksia ja vaikeuksia. Niin eli h‰n jonkun toisen el‰m‰‰, odotellen, mille laduille h‰nen t‰ytyi k‰‰nty‰ ja miksi el‰m‰n t‰ytyi muodostua, ett‰ siihen tyydyttiin, ett‰ h‰n sill‰ saisi maksetuksi ottajalleen sen lainan, jonka h‰n tunsi ottaneensa nimiins‰ ostaakseen itselleen ja perheelleen turvatun olon.

Sill‰ niinh‰n se oli. Sit‰ ei h‰n itselt‰‰n kielt‰nyt.

Ja t‰m‰n kielt‰ymyksen ja tahdonponnistuksen alla h‰nen tuntonsa vaimenivat ja h‰nen ajatuksensa tottelivat h‰nt‰ niin, etteiv‰t ne h‰nt‰ h‰irinneet.

H‰n oli tehnyt voitavansa ja h‰nell‰ oli siit‰ hyv‰ olla.

XV

Sunnuntain seuduissa k‰vi Lennart aina maalla Annan luona. H‰n ajoi omalla hevosellansa ja usein toi h‰n Iidan mukanansa.

Lennart oli kes‰n kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin ep‰s‰‰nnˆllisyydest‰ huolimatta oli h‰n j‰rjest‰nyt h‰nelle helppoa tyˆt‰, josta h‰n toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi h‰n hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut h‰net siit‰ j‰ykkyydest‰, joka h‰nt‰ itse‰‰nkin vaivasi. Ja maallak‰yntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen vieh‰tyksens‰. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhti‰. H‰n kypsyi mieheksi.

Anna ihmetteli sit‰, ihmetteli h‰nen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, ett‰ liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella el‰m‰‰. Siit‰ saakka, kun Anna lupautui h‰nelle, tunsi h‰n kuin jokin salainen voima veisi h‰nt‰ eteenp‰in, niin ett‰ kaikki, mihin h‰n ryhtyi, onnistui hyvin.

Anna iloitsi siit‰, ett‰ h‰n vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, ett‰ h‰nell‰ oli oma osuutensa ja teht‰v‰ns‰. Lennart muuttui siten h‰nelle l‰heisemm‰ksi. Ja usein tunsi h‰n jo kaipaavansakin Lennartia.

Ik‰v‰ns‰ ja sellaisen l‰mpim‰n kaipauksen valtaamana l‰ksi Anna kerran ‰kki‰ kaupunkiin tapaamaan Lennartia. H‰n luuli sill‰ ilahduttavansa h‰nt‰. H‰n satutti tulonsa iltap‰iv‰ksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.

Arkana ja ep‰varmana soitti h‰n Lennartin ovelle.

"N‰in odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart h‰mill‰‰n.

"Tuli yht‰kki‰ niin ik‰v‰", sanoi Anna.

"Etkˆ viihdy siell‰ en‰‰?"

"Viihdyn, mutta --", Anna ei tiennyt, mit‰ sanoa. H‰n oli pahoillaan, kun Lennart ei k‰sitt‰nytk‰‰n. Siis Lennart ei ollut kaivannut h‰nt‰.

"Tulinko sopimattomasti", kysyi h‰n sis‰‰n astuessaan.

"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui t‰nne tulemaan."

Anna tervehti Iidaa j‰yk‰sti. T‰‰ll‰ istui siis Iida Lennartin luona. Anna olisi tahtonut juosta pois, syd‰nt‰ puristi, tuntui kuin jotakin h‰pe‰llist‰ olisi ollut tekeill‰.

"Olinkin juuri l‰hdˆss‰", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita Lennart oli ostanut."

"Anna n‰ytt‰‰ v‰syneelt‰", sanoi Lennart.

"Ei, nyt minun t‰ytyy j‰tt‰‰ teid‰t." Iida nousi ylˆs l‰hte‰ksens‰.

"ƒl‰ anna minun h‰irit‰ itse‰si", sanoi Anna.

"Ha-ha-haa, sep‰ oli sana", nauroi Iida. "Sinun h‰irit‰ -- minua ja Lennartia! Ei, hyv‰sti vaan."

Anna kuuli Iidan nauravan viel‰ etehisess‰, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siin‰ voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.

Mit‰ oli siis tapahtunut?

Ehk‰ Lennart oli jo h‰nen.

Tuntui kuin h‰net yht‰kki‰ olisi syˆsty jonnekin huimaavaan syvyyteen.

H‰nt‰ petettiin. Heill‰ oli jotakin kesken‰ns‰. Iidan nauru sen ilmaisi. H‰n ei voinut siit‰ erehty‰.

Kun Lennart tuli takaisin, koetti h‰n saada selvyytt‰, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.

Ehk‰ h‰nen ep‰ilyksens‰ oli turha. Tietysti se oli turha.

"Sin‰ olet alkanut siet‰‰ Iidaa", sanoi h‰n kohta.

"Ei h‰n ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."

"Muistelin vain."

"Kun en tuntenut h‰nt‰, oli h‰n minusta pel‰tt‰v‰. Enk‰ niin v‰‰r‰ss‰ tainnut ollakaan", nauroi Lennart.

"On siis syyt‰ pelkoon?"

"Kielt‰m‰tt‰ miellytt‰‰ h‰n miest‰", sanoi Lennart.

Ehk‰ vertasi Lennart h‰nt‰ ja Iidaa. H‰n ei miellytt‰nyt, h‰n ei pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syyt‰ ilkkumiseen.

Anna j‰ykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut h‰nt‰ en‰‰ iloisemmaksi. Pettyneen‰ palasi Anna maalle.

Maalla eiv‰t ep‰ilykset en‰‰ j‰tt‰neet h‰nt‰. H‰n ymm‰rsi ja n‰ki yh‰ selvemp‰‰n, mit‰ oli tekeill‰ ja oli jo koko kes‰n ollut, vaikkei h‰n ollut sit‰ ymm‰rt‰nyt. Lennart ja Iida olivat lˆyt‰neet toisensa. Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heid‰n naurunsa, heid‰n ‰‰nens‰, heid‰n asentonsa ilmaisi heid‰t. N‰ki, ett‰ he pitiv‰t toisistansa. H‰n vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sit‰ ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heit‰ jo toisin silmin. H‰n vaani jokaista heid‰n liikett‰ns‰. Eik‰ ollut vaikeata n‰hd‰, ett‰ h‰n oli ollut oikeassa. He eiv‰t tehneet paljoa peitt‰‰kseen v‰li‰ns‰. Heid‰n katseensa puhui selv‰‰ kielt‰. Luulivatko he, ettei h‰n sit‰ ymm‰rt‰nyt.

Tehtiin h‰nen edess‰‰n petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta n‰ytti nyt Lennart ja kuinka miehek‰s ja kohtelias h‰n oli. Sellaista kohteliaisuutta ei viel‰ ollut h‰nen osakseen tullut.

Annan hermot olivat ainaisessa j‰nnityksess‰ ja ajatus askarteli aina saman asian ymp‰rill‰. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois sovinnainen hyv‰ ajatus. H‰n oli katkera ja mielelt‰ns‰ ilke‰. Ja itsekk‰‰t pyyteet ja halut saivat valtaa h‰ness‰.

Sit‰ mukaa kuin h‰nen ajatuksensa askartelivat ep‰toivoisina ja kiihkein‰, sit‰ mukaa kasvoi myˆs halu voittaa Lennart. H‰nelle ei ollut nyt en‰‰ samantekev‰‰, saiko h‰n h‰net vai eikˆ. H‰n tahtoi h‰net ja h‰nen t‰ytyi saada h‰net. H‰n tunsi rakastavansa h‰nt‰.

Sill‰ Lennart ei ollut h‰nest‰ en‰‰ se, jonka kanssa h‰n kihlautui. H‰n kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei n‰ytt‰nyt olevan suuria vaatimuksia el‰m‰lt‰. Nyt n‰ki h‰n, ett‰ se mies oli voimakas ja ett‰ sen sielussa liikkui el‰m‰, joka n‰ytti rikkaalta. Kun p‰‰sisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna h‰nelle. H‰n ei p‰‰ssyt l‰hestym‰‰n sit‰. Mutta sellaista voimakasta, el‰v‰‰ ihmist‰ oli Anna kaivannut, sellaista, joka her‰tt‰isi h‰netkin.

Olihan h‰n her‰nnyt. Mutta miten? Oli kuin olisi h‰net lastenkamarista heitetty katuojaan, eik‰ h‰n tiennyt, minne menn‰.

Mit‰ h‰n oli tehnyt sitten? H‰n oli tehnyt sen, mink‰ niin monet muutkin. H‰n aikoi myyd‰ itsens‰. H‰n oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi h‰n voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota h‰nelle aseman ja toimeentulon. H‰n oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain k‰tens‰ ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myˆnnytykseksi liikahuttaa.

Vaan saikos h‰n? Eikˆ el‰m‰ss‰ muka oikeutta ollut?

XVI

Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun huoneesta, jonka ikkunan alla h‰n sattui olemaan. Kun h‰n oli kuullut ‰‰net, ei h‰n voinut liikahtaa paikaltaan eik‰ ilmaista itse‰‰n.

"Oletko nyt t‰‰ll‰ onnellinen", sanoi Iida.

"ƒl‰ puhu ‰‰neen, joku voi kuulla."

"Huoneissa ei ole ket‰‰n, kaikki ovat rannalla. N‰etkˆ, miten Anna on hermostunut? H‰n ihan vihaa minua."

"Ei ole suotta,"

"Miksi et j‰t‰ h‰nt‰?"

"Valitseisin h‰net viel‰kin. H‰n on minun mieleiseni. Onko sinulla siihen mit‰‰n sanomista?"

"Sit‰ sin‰ kysyt."

"Olen sanonut, t‰m‰ meid‰n v‰limme ei muuta asiaa. Seh‰n oli sovittu jo alussa."

"Jos Anna tiet‰isi."

"Ei sittenk‰‰n. Min‰ sopisin h‰nen kanssansa. Sanoinhan jo, h‰n on mieleiseni, h‰n on sopuisa."

"Niin ett‰ antaa pett‰‰ itse‰ns‰."

"H‰n ei saa tiet‰‰ mit‰‰n. Ymm‰rr‰h‰n toki, ettei t‰llainen j‰rjettˆmyys saa mit‰‰n merkit‰."

"Nyt se on j‰rjettˆmyytt‰."

"On. En ikin‰ olisi aavistanut, ett‰ sen j‰lkeen, kun saisin sen, jota olin halunnut, tapaankin sinut. Seh‰n on j‰rjetˆnt‰. Vaan me eroamme ajoissa, nyt, kun viel‰ ei mit‰‰n ole tapahtunut."

"Eikˆ mit‰‰n ole tapahtunut? Voiko viel‰ enemm‰n tapahtua? Sin‰ rakastat minua ja min‰ rakastan sinua."

"Voi. Min‰ voisin sokeassa hulluudessani rikkoa Annalle antamani sanan. Ja se ei saa tapahtua. Minun v‰lini Annan kanssa t‰ytyy s‰ily‰ kirkkaana ja puhtaana."

"Sanoit rakastavasi vain minua."

"Avioliitto ja rakkaus ovat kaksi aivan eri asiaa, se sinun pit‰isi tiet‰‰."

"Lennart rakas."

"Vaikene."

"Min‰ vien sinut sittenkin, niinh‰n --"

"Vaikene, hullu, joku kulkee ikkunan alatse. Sin‰ olet varomaton."

Anna l‰ksi sielt‰ huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Kun ‰iti tuli h‰nt‰ kohta hakemaan, pyysi h‰n sanomaan vieraille, ett‰ h‰n oli sairas eik‰ voinut tulla en‰‰ sis‰‰n.

Tuskissaan ja h‰peiss‰‰n voihki h‰n ja valvoi sitten koko yˆn unta saamatta.

H‰nest‰ tuntui niin katkeralta ja h‰pe‰lliselt‰ se alennus, johon h‰n oli joutunut oman heikkoutensa t‰hden. Likainen ja matala oli maailma. Ja kuitenkin tuntui kipe‰lt‰ kielt‰yty‰ siit‰ el‰m‰st‰, joka siin‰ maailmassa ainoana h‰nelle tarjoutui.

XVII

Seuraavana p‰iv‰n‰ ilmoitti Anna ‰idille kihlauksensa puretuksi. H‰n ei ilmoittanut mit‰‰n purkamisen syist‰, eik‰ ‰iti kysynytk‰‰n. Vaieten hyv‰ksyi h‰n Annan teon. H‰n tiesi, ett‰ se oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰, muuten ei Anna olisi sit‰ tehnyt.

Iltap‰iv‰ll‰ l‰ksiv‰t ‰iti ja Anna kaupunkiin. ƒiti tahtoi olla nyt kotona ja Annan tukena, jos h‰n tukea tarvitseisi.

Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat ‰‰nettˆmin‰ kaupunkia kohti.

Kauempien vaarojen harjuilta n‰kiv‰t he jo pienen kaupunkinsa kuin mets‰kukan heloittavan kirjavan mets‰n keskell‰. Saarekkaat vedet aukenivat heid‰n silmiens‰ edess‰ ja sulkivat kaupungin niemekkeineen syliins‰.

ƒidist‰ ei kaupunki ollut koskaan n‰ytt‰nyt niin kauniilta eik‰ tuntunut niin rakkaalta. Siell‰ oli kaikki, mit‰ h‰nell‰ oli, h‰nen syd‰mens‰ oli kiinni siell‰. Siell‰ oli h‰n aina el‰nyt, muusta maailmasta ei h‰n tiennyt. Kaupunki, sinne h‰n kuului, siell‰ vain oli h‰n kotonaan.

Aurinko alkoi jo laskeutua l‰nteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle. Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylist‰. Saarekasta vett‰ kimmelsi silm‰nkantamat, sinne miss‰ maa ja taivas n‰yttiv‰t yhtyv‰n, sinne miss‰ maan heikko, sinerv‰ juova suli autereisen taivaan rantaan.

Kirkonkello kajahutti lyˆntins‰. Tuntui kuin olisi n‰hnyt ‰‰nen v‰r‰j‰vin‰ aaltoina levi‰v‰n l‰pi laakson ja kajahtelevan kaupunkia ymp‰rˆivien harjujen rinteill‰ ja painuvan hiljalleen j‰rvelle p‰in. N‰ytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon sinipunervaan usvaan ja lev‰nnyt jo iltauntaan metsiens‰ keskell‰.

Jo erotti ‰iti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Milt‰h‰n Annasta tuntunee, ajatteli h‰n. Siin‰ istui h‰n ‰‰netˆnn‰ ja kalpeana. ƒiti toivoi, ettei h‰nen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi kokemus oli vaarallinen, se vei koko el‰m‰n. Niinh‰n oli h‰nellekin k‰ynyt.

Siell‰ n‰kyi kirkon luona ÷hmanin talo. Siell‰ jo h‰nenkin kotinsa katot n‰kyiv‰t. N‰m‰ kaksi paikkaa ne olivat h‰nest‰ rakkaimmat, niihin liittyi kaikki se tuska ja k‰rsimys, jolla el‰m‰ oli h‰nt‰ siunannut.

Jo oltiin l‰hell‰ kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siell‰ oli ÷hmanien, siell‰ oli heid‰n maatansa. Siell‰ lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. V‰ki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja siell‰kin j‰ljet h‰visiv‰t.

Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellert‰v‰t ja punaiset pikkutalot ik‰‰nkuin hymyiliv‰t tulijoille. T‰‰ll‰ oli hyv‰ olla, t‰‰ll‰ tunsi el‰m‰n noiden pikkupihojen sis‰ss‰, tunsi ihmiset, tunsi heid‰n ajatuksensa. Niit‰ ymm‰rsi ja niit‰ rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hypp‰siv‰t ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti ‰iti kuin parhaita sukulaisiaan.

Eiv‰tkˆ ne olleetkin sukulaisia? Viereisill‰ maapaloilla olivat he vuosikymmenens‰ itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisill‰ maapaloilla he siell‰ kaupungin vieress‰ pysyv‰isen sijansa saivat. Eiv‰tkˆ he olleet kuin sukulaisia? ƒiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pes‰, jonka oli isilt‰ saanut.

XVIII

Alvarilla oli t‰n‰‰n ollut tavalliset vaikeutensa. H‰n oli tehnyt paperin ja tarvitsi t‰n‰‰n rahoja sen maksamiseen. H‰n oli luottanut, ett‰ h‰n saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kielt‰ytyi jyrk‰sti menem‰st‰ Erikin luo, jonka kanssa h‰n oli lopettanut jo kev‰‰ll‰ v‰lins‰, ja Lennartin luo, jonka kanssa h‰nell‰ ei ollut mit‰‰n tekemist‰. H‰n tunsikin, ettei h‰n voinut nˆyrty‰ siten Lennartin edess‰. Lennart oli loukannut h‰nt‰ j‰rkkym‰ttˆmyydell‰‰n. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta h‰n ei halunnut luopua. Lennart oli h‰nen mieleisens‰ ja h‰n tarvitsi h‰nt‰, ja toivoi h‰net saavansa viel‰, kunhan h‰n jaksoi vain odottaa.

Mutta h‰nt‰ s‰‰litti Alvar, joka vajosi yh‰ auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli h‰n k‰ytt‰nyt is‰n ja Lennartin nimi‰, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkk‰uskoinen, ett‰ luuli voitavan sellaisia v‰‰rennyksi‰ helposti peitt‰‰? Iida ymm‰rsi kyll‰, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heill‰, eih‰n heill‰ ollut mit‰‰n maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhytt‰ ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvitt‰v‰‰ leikki‰ h‰n huolettomuudessaan leikki. Ei mit‰‰n vastuunalaisuutta. H‰n oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mit‰ teki.

Ja nyth‰n oli Alvar vain luottanut h‰neen. H‰nt‰ s‰‰litti Alvar, eih‰n h‰nt‰ saisi j‰tt‰‰ pulaan. Ja Iida lupasi k‰yd‰ pyyt‰m‰ss‰ iltap‰iv‰ll‰ lainaa Erik ÷hmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.

Alvar oli kiitollinen. H‰n pyysi Iidalta viel‰ pient‰ rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltap‰iv‰ksi, jolloin h‰n tuli kotiin, oli h‰n vahvistanut itse‰‰n niin, ett‰ h‰n hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.

Kuinka h‰nt‰ j‰nnittikin t‰m‰n asian suoriaminen t‰ll‰ kertaa. H‰n ihan toivoi, ett‰ kaikki olisi selvill‰ taas.

Mutta ellei selvi‰isi?

Ei selvi‰isi. Ymm‰rrett‰v‰‰ sekin, ajatteli h‰n. Kerran tietysti j‰‰ selvitt‰m‰tt‰. Ja se on loppu. Eik‰ se odottamatta tullut.

Kuinka olisi kuitenkin kaunista t‰m‰ el‰m‰. Olla n‰in rauhassa, antaa el‰m‰n luistaa eteenp‰in pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sit‰ toimetonna. Ja k‰rsi‰ mielell‰ns‰, mit‰ siin‰ oli k‰rsimist‰. Siin‰p‰ oli vieh‰tyst‰. Eip‰ tahtonut sen loppuvan vain.

Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea ep‰mukavuutta ja vaaraa. Niinkuin h‰nkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, ett‰ kunhan is‰ ei saisi sit‰ tiet‰‰. Is‰p‰ se taisi j‰‰d‰kin suurimmaksi pelotukseksi koko el‰m‰ss‰.

Ei niin, ettei is‰ olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta mink‰p‰ h‰nk‰‰n en‰‰ itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myˆnsi, mutta sille hym‰hti, niinkuin ei itse olisi sit‰ uskonut kuitenkaan.

H‰n muisti, kuinka h‰n h‰t‰‰ntyi ja katui, kun h‰n oli ensi kertaa pett‰nyt ‰iti‰. H‰n vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut ‰idilt‰ se suru. Ja sellainen ‰iti kun h‰nell‰ oli.

Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun h‰n juovuksissa ajatteli ‰iti‰‰n. ƒidin t‰hden olisi el‰m‰ saanut olla toisenlainen. ƒiti, sellainen ‰iti kun oli.

Alvar muisteli ‰iti‰ maatessaan vinnill‰ tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sielt‰ kuuli h‰n sitten Iidan ja is‰n vaihtavan sanoja kesken‰ns‰. Is‰n ‰‰ni oli kiivas. Olisiko is‰ jo saanut tiet‰‰ h‰nen asiansa? Varmaan oli. Mit‰ h‰n Iidalle nyt muuta?

Alvar ei uskaltanut menn‰ viel‰ tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin h‰n rattaiden ajavan pihaan ja sitten ‰idin ‰‰nt‰. ƒiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.

Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.

"Luojan kiitos", sanoi ‰iti, kun lˆysi h‰net sielt‰, "olen etsinyt sinua."

"Nukuin tuolla vinnill‰."

"Min‰ laitan sinulle t‰nne vuodetta."

"Antaahan olla."

"En h‰iritse sinua, menen pois. ƒsken sielt‰ Annan kanssa ajoimme. Siell‰ alkaa olla jo ik‰v‰, johan sielt‰ t‰ytyy kohta tulla kokonaan pois. Lapset eiv‰t vain tahtoisi. Kuinkas sin‰ olet jaksanut?"

"Hyv‰sti."

"Tietysti. Mutta mik‰ on tuossa otsassasi ja silm‰kulmassasi, ihanhan se on verinen."

"Kaaduin vinnill‰ tavaroihin, liekˆ loukkaantunut siit‰. Ei se mit‰‰n."

"Ei se mit‰‰n. Jos min‰ kuitenkin hautoisin sit‰ vedell‰?"

"Antaahan olla, ‰iti."

"Katsohan. N‰in hiukkasen, haudon sit‰. En tied‰, mik‰ minulle ‰sken tuli. Yht‰kki‰ alkoi niin pelottaa. Ajattelin, ett‰ jos sinulle olisi jotakin pahaa tapahtunut."

"Mit‰p‰ minulle."

"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siit‰, kun kuulin is‰n ja Iidan siell‰ v‰ittelev‰n. Is‰ etsi muuten sinua. Onko jotakin ik‰v‰‰ tapahtunut?"

"Ei mit‰‰n."

"Luojan kiitos, ett‰ kaikki on hyvin. Min‰ niin pelk‰sin. Syd‰meni on tullut hiukan huonommaksi."

"ƒiti ei saa rasittaa itse‰‰n niiden lastenkaan t‰hden en‰‰. ƒidin pit‰‰ jo lev‰t‰."

"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa lev‰t‰."

ƒidist‰ tuntui niin hyv‰lt‰ Alvarin sanat, ne l‰mmittiv‰t h‰nen syd‰nt‰‰n ihan. N‰inp‰ he kuuluivat yhteen, n‰inp‰ he ymm‰rsiv‰t toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siin‰ Alvarin otsaa, ei ‰iti voinut olla hiljalleen silitt‰m‰tt‰ h‰nen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienen‰kin ollessa. Sama lapsihan h‰n oli ‰idist‰ viel‰, avuttomampi viel‰ vain. Sama katse h‰nell‰ oli, sama pelokas ja arka ilme. ƒidist‰ ei h‰n ollut muuttunut. H‰nest‰ h‰n oli s‰ilynyt yht‰ puhtaana, vaikka h‰nt‰ oli peloteltu ja pahoitettu h‰nen mielt‰ns‰. Maailma oli outo. Ihmekˆ, jos h‰nen k‰yntins‰ t‰‰ll‰ oli tullut niin raskaaksi, ihmekˆ, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne miss‰ koti oli.

Alvarille teki hyv‰‰ ‰idin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silm‰ns‰ ja unohtaa itsens‰. ƒidin k‰si pyyhki olemattomaksi pahan unen. H‰n oli taas lapsi, joka uneksi ep‰m‰‰r‰isi‰ ja tiedottomia unelmiansa.

Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mit‰ se oli? Mit‰ he n‰in? Mit‰ Anna huusi?

ƒiti s‰ik‰hti. H‰nen t‰ytyi menn‰ sulkemaan ovet, ettei is‰ edes kuulisi.

Kun ‰iti meni sinne, syˆksyi Iida h‰nt‰ vastaan ja keskell‰ lattiaa seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.

Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi h‰n:

"Nyt h‰nen t‰ytyy muuttaa meilt‰ pois. Min‰ en voi en‰‰ t‰t‰ siet‰‰, ei, ei en‰‰ p‰iv‰‰k‰‰n."

"Odotahan, Anna, ‰l‰ ole j‰rjetˆn. Mit‰ on sitten tapahtunut."

"He h‰p‰isev‰t meid‰t. Ja h‰n viel‰ ilkkui Alvarin v‰‰rennyksill‰."

"Mit‰ sin‰ nyt, Anna?"

"Is‰ on taas, ‰sken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja Iida -- ei, en voi h‰nt‰ siet‰‰. Pois, heid‰n t‰ytyy nyt muuttaa t‰st‰ pois!"

"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi onnettomuutta."

Anna meni pois, mutta ‰iti j‰i paikoillensa. H‰n ei uskaltanut liikahtaa siit‰. H‰n oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta t‰‰ll‰ oli joka nurkka tuskaa t‰ynn‰.

H‰n seisoi siin‰ kuin j‰hmettyneen‰.

Minne, minne h‰n olisi voinut menn‰?

XIX

Alvar kohosi ‰kki‰ sohvaltansa. Kuului is‰n l‰henev‰t askeleet.

Is‰ etsi h‰nt‰. Silloin oli h‰n hukassa.

Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella l‰pi koko el‰m‰ns‰ ja tuli t‰h‰n hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian myˆh‰ist‰.

Is‰ tuli.

Alvar katsoi s‰ik‰htyneen‰ h‰neen ja torjuen nojautui h‰n sein‰‰ vasten.

"No?"

"Mit‰, is‰?"

"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi is‰ vaivoin hilliten raivoansa.

"Mist‰?"

"N‰ytp‰ tiet‰v‰n."

"Ei minulla ole nyt mit‰‰n is‰lle sanottavaa."

"Minullapa on. Yh‰ sin‰ jatkat v‰‰rennyksi‰si?"

"Tilap‰isess‰ h‰d‰ss‰."

"Lastenko, vaimonko t‰hden? Tahi ehk‰ jo vanhuksia el‰tt‰‰ksesi?"

Alvar koetti p‰‰st‰ pelostaan, mutta ei viel‰ onnistunut. H‰nen mieless‰‰n v‰l‰hti, ett‰ jos h‰n voisi olla vain rohkea, siten h‰n parhaiten suoriutuisi.

"Sinun t‰ytyy muuttaa el‰m‰ntapojasi! Vastaa, voitko?"

"Tied‰tteh‰n!"

"Et voi?"