Part 3
"En, nyt sanon kuin viimeist‰ kertaa. Etkˆ sin‰ todellakaan k‰sit‰?"
"Tietysti k‰sit‰n, miksi en k‰sitt‰isi."
"ƒl‰ silloin mene pois, kuuntele."
"Onko sinulla muutakin?"
"On. Saman sanon viel‰kin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mit‰."
"Ha-ha-haa."
"Sin‰ naurat toisen tuskalle. N‰etkˆ, ett‰ olet mielipuoli, rikollinen?"
"J‰t‰", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, k‰rsin itsekin."
"Rakas veli, etkˆ sin‰ sitten voi?"
"En."
"Usko vain."
"Anna olla. Tapahtukoon mit‰ tahansa, ‰l‰ v‰lit‰ minusta, olen -- no, sin‰h‰n sen jo sanoit."
Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna n‰ki h‰ness‰ veljens‰, jota h‰n ei voinut olla rakastamatta. H‰n ymm‰rsi h‰nt‰ ja rakasti h‰nt‰ rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi h‰nest‰ ollut onni, jos ‰kkin‰inen tauti, jos salama olisi h‰net tappanut ja tuhonnut tuohon h‰nen eteens‰. Kun vain kunnialla olisi el‰m‰st‰ suoriutunut ja s‰‰stynyt suuremmilta h‰v‰istyksilt‰.
Rattaat ajoivat pihalle.
"Iida tuli nyt. K‰skenkˆ h‰net t‰nne", kysyi Anna.
"K‰ske."
P‰‰st‰kseen Alvaria n‰kem‰st‰ ja h‰nt‰ turhaan kiusaamasta keksi Anna kysy‰ sit‰. H‰n odotti Iidaa ja pyysi h‰nt‰ Alvarin luo.
Iida meni.
"Onko h‰t‰ suurikin", kysyi Iida.
"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteiv‰t muut kuule."
"Sulje siis ovet. Onpa t‰m‰ juhlallista."
"Kun me nyky‰‰n puhelemme kesken‰mme, tapahtuu se vain siksi, ett‰ on juhlallista sanottavaa, etkˆs ole sit‰ huomannut?"
"Niin, kun et ole kotona en‰‰ koskaan. Pyyt‰isin sinua muuten --"
"ƒl‰ vaivaannu suotta. Annakin t‰ss‰ jo pyysi."
"Tietysti. Olen pahoillani --"
"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"
"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."
"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyv‰ksi tuttavaksesi rahamiehen pojan."
"Mustasukkaisuuttako?"
"Ei, en tunne sit‰, eik‰ minulla ole oikeutta siihen."
"Sit‰ min‰kin."
"Olet vapaa tekem‰‰n mit‰ tahdot."
"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin n‰kisin, ettei minulla olisi oikeutta."
"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus tehd‰ mit‰ tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pid‰n sinusta toki siksi ja ymm‰rr‰n sinua."
"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sin‰ taas rahaa?"
"Ja luotan siihen, ett‰ sin‰ autat minua, pyyd‰t Eriki‰ auttamaan minua."
"Oletko hullu?"
"Muuta keinoa ei en‰‰ ole. Eih‰n se ole sinusta hauskaa, mutta t‰ll‰ kertaa se on t‰rke‰t‰."
"Mink‰laisia asioita sinulla sitten on?"
"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."
"Mutta min‰ en voi pyyt‰‰, sanon viimeisen sanan, min‰ en voi."
"Katsos, eih‰n sill‰ v‰li‰ olisi muuten, mutta siin‰ on is‰n nimi."
"Hyv‰ Alvar. Oletko sin‰ sen --?"
"Itse kirjoittanut, v‰‰rent‰nyt! Olen. Minulla oli er‰s kunniavelka."
"Kunnia?"
"Sano sitten h‰pe‰."
"Mutta, Alvar, t‰m‰h‰n on kauheaa. Mit‰ t‰st‰ en‰‰ tuleekaan!"
"Ei mit‰‰n. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita is‰lle. Ei se ole vaarallista, ei siin‰ kukaan k‰rsi."
"Mutta seh‰n on rikos."
"Sin‰ puhut leikkis‰sti. No, ehk‰ se on, ehk‰ ei. Saat pett‰‰ minua, saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mit‰‰n ja nyt sin‰ turhanp‰iv‰isesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse sen suurempaa huomiota."
"Sanoisin sinulle er‰‰n asian, mutta sin‰ k‰sit‰t minua v‰‰rin."
"Sano. Tahi j‰t‰. Tied‰n sen asiasi. Kaikki te sit‰ samaa. Arvelit, ettenkˆ ole ajatellut itsemurhaa tai niin poisp‰in. Sin‰ punastut. No, seh‰n on teid‰n kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ik‰v‰ sanoa, en ole sit‰ ajatellut."
"Olet kamala."
"En sanaakaan sano, jos lupaat. T‰ll‰ kertaa vain."
"Mutta Erik ei saa rahoja is‰lt‰‰n."
"H‰n saa jotenkuten, jos sin‰ tahdot."
"Olkoon siis. Mutta vain t‰m‰n kerran. Ja sitten lupaathan l‰hte‰ kes‰ksi maalle?"
"En lupaa, en tule siell‰ toimeen."
"T‰n‰ kes‰n‰ on t‰ss‰ talossa h‰‰tkin, jos oikein ennustan."
"Kenen muka?"
"Annan ja Lennartin."
"En usko viel‰. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"
"Ja sit‰ sin‰ kysyt? N‰eth‰n, kuinka yksi voi m‰‰r‰t‰ useiden el‰m‰nkulun."
"Eip‰h‰n se olisi onnettomuudeksi."
"Ei. Rahoja tarvitaan t‰ss‰ talossa. Mies on vain yksinkertainen."
"Ei muuta kuin kokematon viel‰."
"En voi antaa h‰nelle anteeksi h‰nen loukkaavia sanojaan. H‰n oli sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta. Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."
"J‰t‰ se. Tied‰n, miten se p‰‰ttyisi. Varoitan, ‰l‰ ole huvitettu h‰nest‰."
"No, min‰ l‰hden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"
"En voi mit‰‰n luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."
"T‰st‰?"
"Kaikesta."
Iida naurahti ja pyˆr‰hti ulos ja Alvar j‰i paikoilleen seisomaan. H‰n kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli is‰n raskaiden askelten kohoavan portaita.
Eikˆ pit‰nyt is‰n tulla jo kotiin? P‰‰st‰ vain jotenkuten tapaamasta h‰nt‰.
X
Kumarassa ja v‰syneen‰ palasi Martin kotiin. H‰n n‰ytti vanhalta ja harmaap‰iselt‰ ukolta, jolla ei ole t‰‰ll‰ en‰‰ pitki‰ oltavia. Mutta h‰nen terveytens‰ oli silti luja ja mielens‰ masentumaton ja kova. H‰nen pieniss‰ silmiss‰ns‰ oli viel‰ eloa ja tulta, kun h‰n kiivastui.
"Oletko kuullut ik‰v‰‰ jotakin?" kysyi Fredriikka miehelt‰ns‰ ja seurasi Martinia h‰nen huoneeseensa.
"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"
"Miten sin‰ noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt tyˆhˆns‰ jo menn‰."
"Mihin tyˆhˆns‰?"
"Sin‰h‰n nyt. Ahlmaniin tietysti."
"Toista kuukauteen ei hau ole siell‰ en‰‰ ollut, kuuletko. Ei muuta kuin huviksensa ja meit‰ pett‰‰kseen k‰ynyt. Ymm‰rr‰tkˆ sin‰?"
"Ymm‰rr‰n, ymm‰rr‰n, ‰l‰ huuda."
"H‰n on valehdellut taas."
"S‰‰st‰ sanojasi. H‰n tietysti ei ole uskaltanut siit‰ puhua, ettei pahoittaisi meit‰."
"Sit‰ h‰n taitaa ajatella. H‰n ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin valehdella, olla h‰pe‰n‰ ja pahennuksena."
"Martin, ‰l‰ kiivastu taas. H‰n on erehtynyt."
"H‰n ei ole koskaan muuta tehnytk‰‰n. Ja sin‰ uskot aina h‰nen juttujansa. Aina sin‰ annat pett‰‰ itse‰si. Jos sin‰ kerrankin koettaisit n‰hd‰, miten asiat oikein ovat, etk‰ sotkisi niit‰ hyvyydell‰si."
"Koetanhan min‰. Enh‰n min‰ liikaa luulottele, k‰rsinh‰n min‰."
"K‰rsit, k‰rsit. Se ei tuota mit‰‰n tulosta, t‰ytyy toimia."
Is‰ k‰veli viel‰ kiivaana edestakaisin, mutta h‰nen ‰‰nens‰ oli jo lauhkeampi.
"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehd‰‰n niinkuin sin‰ tahdot. M‰‰r‰‰ sin‰ vain, ja niin tehd‰‰n."
"T‰ss‰ me seisomme vanhoina ja harmaap‰isin‰, emmek‰ viel‰ tied‰, mit‰ olisi teht‰v‰. Oli vain yksi poika ja siit‰k‰‰n ei saatu miest‰."
ƒiti vaikeni peloissaan.
"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja h‰n sanoi, ettei Alvar ole toista kuukauteen ollut siell‰. Ja sitten mainitsi h‰n jostakin paperista, jossa piti olla minun nimeni."
"Siin‰ t‰ytyy olla erehdys."
"Vaan kun ei ole."
"Hyv‰ Jumala."
"Ja min‰ olen p‰‰tt‰nyt, ett‰ min‰ en sit‰ maksa."
"Sinun t‰ytyy."
"En. Asia menkˆˆn menojaan. Kerranhan siit‰ kuitenkin t‰llainen loppu tulee."
"Min‰ rukoilen ja sinun t‰ytyy taipua. Enkˆ ole tehnyt t‰ss‰ kaikki, mit‰ ihminen tehd‰ voi, enkˆ ole jo k‰rsinyt kylliksi? N‰eth‰n sin‰, kuinka olen nˆyryytetty, kuin maahan lyˆty, kuinka minulta on viety kaikki, kaikki. Siit‰ saakka kun sinut otin, on el‰m‰ ollut minulle pelkk‰‰ kielt‰ymist‰. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut, olenko itselleni mit‰‰n pyyt‰nyt? Nyt pyyd‰n min‰, ja jos sinulla on syd‰nt‰ v‰h‰‰k‰‰n, niin sin‰ j‰rjest‰t t‰m‰n asian minun t‰hteni."
Is‰ vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myˆntyen:
"Se on vaikeata."
"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"
"Ei ole rahoista kysymys nyt, niist‰h‰n on kysymys aina, niit‰h‰n saa j‰rjestell‰ aina, vaan on petoksesta, v‰‰rennyksest‰ kysymys. Sellaiset asiat j‰rjest‰‰ laki. Niiden peittelemist‰ ei oikeudentunto salli."
"Minun sallii", sanoi ‰iti hiljaa ja jatkoi pelj‰ten ett‰ is‰ peruutuisi: "H‰n on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella h‰nt‰, muuta min‰ en tunne. Min‰ rakastan h‰nt‰ kipein syd‰min ja olen oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyv‰‰ h‰nen kauttansa ymm‰rt‰m‰‰n ja rakastamaan."
"Mutta meill‰ on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itse‰mme ja omaa rakkauttamme kohtaan."
"Ket‰ kohtaan?"
"Yhteiskuntaa kohtaan ja niit‰ terveit‰ ja voimakkaita kohtaan, jotka tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa rikollisuutta."
"Mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰?"
"Olisi pit‰nyt antaa Alvarin menn‰ pois kotoa ajoissa, k‰vi miten k‰vi."
"Maailmalle kuljeksimaan."
"H‰n olisi saanut siell‰ koetella voimiaan, joko kest‰‰ tahi kaatua."
"H‰n olisi kaatunut."
"Mit‰ siit‰. H‰n kaatuu nytkin..."
"J‰‰h‰n h‰nelt‰ lapset."
"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, ett‰ olisi ollut parempi, jos heit‰ ei olisi ollut?"
"Oletkos sin‰ varma siit‰, ett‰ kerran toivoisit heid‰t olemattomiksi?"
"En suinkaan. Mutta mit‰‰n emme tied‰."
"ƒlk‰‰mme siis langettako tuomioitamme. Eth‰n sin‰k‰‰n ole voinut vastata j‰lkel‰isist‰si etk‰ mit‰‰n taata, niin eiv‰t muutkaan voi. Kuka on siis syyllinen?"
"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja heikot."
"Syyllinenkˆ olen siis min‰?"
"Et, ehk‰p‰ me kaikki."
"Siin‰ sanot oikein."
Is‰ huokasi kuin taakan alla ja ‰iti kohosi ylˆs. H‰n j‰i ajatuksissaan seisomaan viel‰ paikoillensa. Tietysti oli is‰ oikeassa. Mutta yht‰ oikeassa tunsi h‰nkin olevansa.
Miksi h‰nen siis tarvitsi pel‰t‰ tuota miest‰, joka oli hallinnut h‰nt‰ yli kolmekymment‰ vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka k‰siin sattumus oli h‰net viskannut ja tehnyt h‰net h‰nen lastensa ‰idiksi. Miehenkˆ olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt h‰nen. Koko ajan oli h‰n k‰ynyt salaista sotaa heist‰. Ja nyt sai h‰n pit‰‰ heid‰t. Annankin kohta, kun h‰n oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.
Eikˆ ollut kuin pahaa unta koko t‰m‰ el‰m‰? T‰ss‰ he olivat harmaap‰isin‰ vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. N‰in olivat he taivaltaneet el‰m‰ns‰ melkein loppuun, p‰‰sem‰tt‰ l‰hemm‰ksi toisiansa. Ja kun se heid‰n osaltansa loppui, mit‰ j‰i j‰ljelle?
Oli tuskaista ajatella sit‰. Heid‰n el‰m‰ns‰ tuntui nyt heid‰n lastensa el‰m‰n rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitk‰ onnettomuudet heit‰ vaanivat viel‰. Onni ei ollut seurannut heit‰ miss‰‰n.
Siit‰ se alkoi, kun h‰n Martiniin tutustui ja kevyesti el‰m‰ll‰‰n leikkim‰‰n rupesi. Siit‰ se alkoi.
Erik ÷hman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin h‰nen olevan kihloissa siell‰. Ja h‰n sen uskoi.
Silloin katosivat h‰nen kauniit lapsuutensa p‰iv‰t. H‰n oli el‰nyt Eriki‰ varten ja odottanut vain h‰nt‰. Mutta itselleenk‰‰n ei h‰n tahtonut tunnustaa, ett‰ isku oli sattunut h‰neen. Ja kun Martin kosi h‰nt‰ niihin aikoihin, lupautui h‰n. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myˆh‰ist‰, h‰n oli jo Martinin. Oliko Erikill‰ ollut ket‰‰n, sit‰ ei Fredriikka saanut tiet‰‰. Vasta muutamien vuosien kuluttua h‰n nai er‰‰n kaupungin tytt‰rist‰.
Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei h‰n. H‰n kunnioitti miest‰ns‰ ja koetti unohtaa oman itsens‰ h‰nen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli h‰n heid‰n el‰m‰‰ns‰ ja iloitsi heid‰n ilojansa, ja hiljallensa, h‰nen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus h‰nen rinnastansa.
Niin, ei h‰n ollut enemp‰‰ el‰nytk‰‰n, sarjan harmaita p‰ivi‰ vain. Eik‰ h‰n ollut itse pyyt‰nytk‰‰n olla mit‰‰n. Olihan h‰n vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyiv‰t uusille ja tuleville. Uusille, joiden el‰m‰st‰ enemm‰n odotti ja joita enemm‰n kuin aikalaisiaan rakasti. Eiv‰tkˆ siit‰ kertoneet ne ep‰m‰‰r‰iset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta syd‰mest‰ kumpusivat? Eiv‰tkˆ ne sis‰lt‰neet aavistusta siit‰ t‰ydellisyydest‰, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?
XI
Kun ‰iti tuli pois is‰n luota, katosi h‰nest‰ se varmuus, jota h‰n oli jo tuntenut. H‰nt‰ huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi h‰n itsens‰ turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.
Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. H‰n olisi tarvinnut tukea ja turvaa. Sit‰ h‰n ei saanut miehelt‰ns‰ eik‰ lapsiltansa. Ja h‰nen oma ajatuksensa vaappui sinne t‰nne eik‰ jaksanut kasvaa eik‰ kypsy‰ voimakkaaksi eik‰ itsen‰iseksi. H‰n olisi kaivannut sellaista, jota h‰n olisi ymm‰rt‰nyt ja jonka ajatuksiin h‰n olisi saanut luottaa ja jonka tuntoihin h‰n olisi saanut turvata.
Ja heikon tavalla toivoi h‰n vain, ett‰ t‰m‰kin p‰iv‰ olisi ohi.
"K‰y is‰n luona", kehoitti h‰n Alvaria, "pist‰ydy siell‰."
"Mit‰ h‰n minusta?"
"H‰nell‰ on asiaa. ƒl‰ vastusta h‰nt‰, kuuntele vain ja pysy ‰‰neti, h‰n on hyvin vaivaantunut, h‰n siit‰ paperista."
"Joko sekin on tietona? Iida tuli ‰sken, h‰n on jo j‰rjest‰nyt sen."
"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se is‰lle."
"Ei ole tarpeellista."
"Mene, lapsi, mene nyt minun t‰hteni. Lupaa h‰nelle, ett‰ se on viimeinen kerta."
"ƒiti tyhj‰‰. Min‰ tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja ‰iti arvaa, etten tyˆtt‰ rahaa saa. Min‰ lainasin is‰n nime‰, taisi olla suurikin rikos? Olen maksanut sen, eik‰ kukaan joudu k‰rsim‰‰n siit‰. Mink‰ min‰ taidan t‰llaiselle sattumalle?"
"Voi, Alvar."
"Kun min‰ koetan tehd‰ kaikki, mit‰ voin, mit‰ viel‰ tahdotaan?"
"Koetatkohan sin‰?"
"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siin‰, etten jaksa enemp‰‰. Mit‰p‰ se puhuen paranee?"
"Lupaathan nyt pist‰yty‰ is‰n luona, niin selvit‰‰n taas ja minulla on hyv‰ olla."
"Kyll‰ ‰iti."
Alvar huokasi helpotuksesta, kun p‰‰si toiseen huoneeseen. H‰nt‰ vaivasi itse‰‰n se varma ja valheellisen rˆyhke‰ ‰‰nens‰vy, jolla h‰n puhutteli koko ajan ‰iti‰. H‰n tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti ‰itiin. ƒiti tuli vakuutetuksi, ett‰ Alvar oli oikeudestaan varma, ja ‰idille teki hyv‰‰ saada n‰hd‰ h‰nen kiivastuvan, jos h‰nt‰ muka aiheettomasti syytet‰‰n. Ja Alvarille itselleen teki hyv‰‰, kun h‰n n‰ki ‰idin rauhoittuvan ja uskovan h‰neen. H‰n tunsi kuitenkin itsens‰ turvattomaksi ja h‰nen syd‰mens‰ k‰vi heikoksi, kun h‰n n‰ki ‰idin pelokkaan ja aran katseen. H‰nt‰ melkein s‰‰litti ‰iti. Olisi tehnyt mieli ottaa h‰net k‰sivarsillensa ja itke‰ h‰nen kanssansa. Itke‰ pois kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen ‰iti kun h‰nell‰ oli.
XII
Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ket‰‰n ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi l‰‰k‰ri vei joukot. Martinin luona k‰vi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo menn‰. Sanoivat h‰nt‰ jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.
Sanokoot. Siin‰ h‰n kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei h‰n viitsinyt imarrella ihmisi‰ eik‰ ostaa heid‰n suosiotansa. H‰nell‰ ei ollut yst‰vi‰ eik‰ l‰heisi‰ tuttavia. T‰nne saakka oli h‰nen onnistunut suoriutua el‰m‰st‰ yksin. Nyt n‰ytti, ett‰ h‰nen t‰ytyi l‰hesty‰ toisia apua saadakseen. H‰n oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eiv‰t olleet suuria, mutta h‰nen tulonsakaan eiv‰t riitt‰neet perheelle.
Oli v‰ltt‰m‰tˆnt‰ naittaa Anna. Ei h‰n tahtonut sanallakaan pakottaa eik‰ edes ilmaista, ett‰ se oli h‰nen tahtonsa. Ymm‰rsih‰n Anna sen sanomattakin. Ja h‰nt‰ ilahdutti, kun h‰n n‰ki, etteiv‰t nuoret olleet vastahakoisia kesken‰ns‰.
Siis selvittiin siit‰ puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin viel‰. Mutta oli seikkoja, jotka eiv‰t koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.
Alvarista he eiv‰t p‰‰sseet.
Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja p‰‰ k‰den varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat h‰nt‰ kuin sairaus. Nyt kun voimat v‰heniv‰t ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, k‰vi el‰m‰ yh‰ kire‰mm‰lle. H‰n teki yh‰ tili‰ itseksens‰, miss‰ m‰‰rin h‰n oli syyp‰‰ Alvarin kohtaloon. H‰n oli laiminlyˆnyt h‰nen kasvatustaan ja j‰tt‰nyt sen ‰idille, mutta laiminlyˆtiinh‰n niin monen muunkin kasvatus, eik‰ se mit‰‰n merkinnyt. Ja olihan h‰n sitten koettanut hyv‰ll‰, oli koettanut pahalla, mik‰‰n ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntym‰st‰‰n ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi h‰nt‰ pit‰nyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveist‰, ettei tautiaan levitt‰isi ja sill‰ terveit‰ turmeleisi.
H‰nen ajatuksensa keskeytyiv‰t, kun ovelta kuului koputusta.
"Astu sis‰‰n."
Alvar tuli ep‰varmana.
"Asia on jo maksettu, pist‰ydyn sit‰ vain sanomaan."
"Vaan ymm‰rr‰tkˆ sin‰, mit‰ olet tehnyt?"
"Sanon, asia on jo hoidettu."
"Ei ole kysymys siit‰, on kysymys siit‰, ymm‰rr‰tkˆ edes, mit‰ olet tehnyt", is‰ kiivastui.
"Ymm‰rr‰n. Lainasin v‰h‰isen summan rahaa ja maksoin sen."
"Ja sin‰ kehut ja kerskut siin‰ silmieni edess‰. Lainasit muka. Kavalsit, v‰‰rensit." Ja is‰ kiihtyi yh‰ enemm‰n, kun h‰n n‰ki Alvarin rˆyhke‰n v‰linpit‰m‰ttˆmyyden, h‰n ei voinut en‰‰ hillit‰ itse‰ns‰, h‰n melkein huusi:
"Tied‰tkˆ, miss‰ sinun paikkasi olisi? Siell‰, miss‰ muidenkin vaarallisten."
Alvar naurahti ja n‰p‰hytti sikaristansa tuhkan lattialle.
"Sin‰ naurat."
"Pit‰isikˆ itke‰?"
"H‰vet‰ pit‰isi."
"H‰peiss‰nih‰n min‰ nauran, kun is‰ on liian nuorekas ik‰isekseen."
"Sinuna tiet‰isin min‰, mit‰ tekisin."
"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos is‰llisest‰ neuvosta. Joko saan menn‰?"
"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."
Alvar poistui nopeasti ja is‰ oli rynn‰t‰ h‰nen j‰lkeens‰. H‰n ei voinut hillit‰ itse‰ns‰. Miksi piti h‰nen antaa t‰m‰n jatkua viel‰. Miksi ei loppu saanut jo tulla?
Tuntui kuin yht‰kki‰ vuosien paino olisi h‰vinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi h‰nen mieless‰ns‰. H‰n tunsi voimansa k‰ytt‰m‰ttˆmiksi. H‰n olisi tahtonut k‰sin ruhjoa ja h‰vitt‰‰ sit‰ el‰m‰‰, jonka olemiseen oli itse syyp‰‰. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervett‰ el‰m‰‰ rasitti, saada leikata se omin k‰sin, ilman s‰‰li‰ ja tuskaa. Saada tehd‰ oikeutta osaltansa, panna rajat jo t‰lle h‰pe‰lle ja ainaiselle ep‰toivolle.
Oikeutta, sit‰ h‰nen sielunsa janosi hinnalla mill‰ tahansa.
XIII
T‰n‰‰n p‰iv‰ll‰ piti Lennartin tulla. Anna odotti h‰nt‰, ei kiihke‰sti, ei kaivaten, vaan varmana, p‰‰tt‰v‰n‰ ja rauhallisena. Ei saanut tulla kysymykseen mik‰‰n sis‰inen ratkaisu en‰‰, se puoli oli valmista, kaikki oli vain ulkonaista asettelua.
Ja est‰‰kseen mielens‰ painumasta mihink‰‰n mietiskelyyn kuljeksi h‰n huoneesta huoneeseen j‰rjestellen niit‰. H‰n antoi kyˆkiss‰ m‰‰r‰yksens‰ ja valvoi, ett‰ kaikki tapahtui hyvin.
Nyt siis tapahtui se, jota h‰n oli ik‰ns‰ haaveksinut, p‰‰st‰ pois kotoa ja saada tehd‰ jotakin hyˆdyllist‰. Nyt sai h‰n alkaa el‰‰ omaa el‰m‰‰ns‰ ja muodostaa sen mielens‰ mukaiseksi. Vihdoinkin siis.
H‰n otti n‰in rauhallisesti, taitavasti el‰m‰n, h‰n muodosti sen niin kauniiksi ja tyydytt‰v‰ksi kuin voi.
N‰in kirkas oli p‰iv‰, jona h‰n kihlautui, ja n‰in rauhalliseksi selvennyt mieli.
H‰n voi hyv‰ll‰ omallatunnolla menn‰ Lennartia vastaan ja ojentaa h‰nelle k‰tens‰. H‰n voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart sai n‰hd‰ h‰nen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei h‰nen pit‰nyt lˆyt‰‰ h‰nest‰ mit‰‰n, jota h‰n ei hyv‰ksynyt ja ymm‰rt‰nyt.
Siis selvisi el‰m‰ vihdoinkin. Kuinka h‰n oli onnellinen ja tyytyv‰inen. T‰h‰n asti oli h‰n ottanut liian pienesti el‰m‰n, h‰nelt‰ oli puuttunut mielenmalttia ja ymm‰rryst‰. Tuntui kuin h‰n nyt yht‰kki‰ olisi n‰hnyt laajemmalta ja t‰h‰n saakka eletty n‰ytti pienemm‰lt‰ ja kaukaiselta.
Kun Lennart tuli, meni h‰n ensin is‰n luo.
Milt‰h‰n nyt is‰st‰ tuntuu, arveli Anna, h‰nen mielens‰ ilostuu varmaan, kun asia n‰in nopeaan k‰y. Sattui t‰m‰ hyv‰‰n aikaan. Onni aivan, ett‰ kerrankin voi is‰lle iloa tuottaa. Nyt antoi is‰ siell‰ h‰net pois. Olipa is‰ll‰kin viel‰ mit‰ antaa. T‰st‰ l‰htien katsoi h‰n, ettei is‰lt‰ saanut mit‰‰n puuttua. H‰n j‰rjesti asiat. Niin, ett‰ h‰n siihen vihdoinkin pystyi, ett‰ oli rikas se, jolle h‰n meni.
ƒiti odotti jo salissa. H‰n oli valellut silmi‰ns‰ vedell‰, mutta silm‰luomet olivat viel‰ punaiset.
"Minun t‰htenikˆh‰n ne ovat punaiset", arveli Anna.
"Liekˆ Alvar mennyt jo ulos", kysyi ‰iti.
"Kotona on viel‰."
"Oletko pyyt‰nyt, ett‰ h‰n pysyisi nyt kotona?"
"Miksi, ei h‰n v‰lit‰ sellaisesta."
"Anna, pyyd‰ nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin t‰hden, olkaamme kerta perheen‰ koolla nyt, kun on t‰llainen perhejuhla."
Anna pyˆr‰hti pois ja kun h‰n tuli takaisin saliin, olivat is‰ ja Lennart tulleet jo sinne. ƒiti toivotti Lennartin syd‰mellisesti tervetulleeksi ja is‰ hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.
Ja se hymy teki Annalle niin hyv‰‰, ett‰ kyyneleet pyrkiv‰t silmiin. Pelk‰‰m‰tt‰ ojensi h‰n molemmat k‰tens‰ Lennartille ja Lennart otti h‰net luoksensa kuin omansa.
Onnellisena irtautui Anna h‰nen sylist‰ns‰ ja ‰iti itki ja syleili h‰nt‰.
Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten tulevaisuudesta.
"Ja milloin tahdotaan h‰it‰", kysyi is‰.
"Rakas Anna -- milloin", kysyi Lennart.
"Eih‰n h‰ill‰ ole kiirett‰, annetaan nuorten mietti‰ viel‰", arveli ‰iti.
"Miksi mietitt‰isiin", sanoi Anna. "Vai viel‰kˆ ep‰ilet, tahdotko mietti‰?"
"En, en."
"Siis pian, eikˆ niin, is‰, eikˆ niin, ‰iti?"
"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi ‰iti.
He siirtyiv‰t toiseen huoneeseen, jossa kahvipˆyd‰n luona seisoivat jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heit‰ ja Alvar puristi v‰kin‰isesti heid‰n k‰tt‰ns‰.
"T‰m‰h‰n oli odottamatonta", sanoi Iida.
"Nyt, Iida", sanoi is‰ leikkis‰sti, "pit‰‰ sinun uhrata aikaasi Annalle."
"Aikani on kokonaan h‰nen k‰ytett‰viss‰‰n, is‰."
"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikˆ niin, Lennart?"
"Niin, tietysti niin."
ƒidin kasvoille oli levinnyt lempe‰ ja onnellinen hohde, kun h‰n kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pˆyd‰n ymp‰rill‰. Siin‰ istuivat vastakkain Alvar ja is‰, ja he olivat, niinkuin ei olisi mit‰‰n tapahtunut. H‰nt‰ rauhoitti se ja h‰n tunsi suurta kiitollisuutta is‰‰ kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. H‰n katsoi is‰‰ silmiin ja sanoi silm‰ten jokaista:
"Olen t‰n‰‰n niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyh‰ tahi suuri juhla."
"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "N‰it‰ juhlia ei ole tavallisesti kuin yksi ihmisen el‰m‰ss‰."
Iida k‰‰ntyi Lennartiin p‰in ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:
"Ja tep‰ vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku miss‰‰n ja nyt teist‰ tuleekin vasta oikea kotitonttu."
"Miss‰ liikkuisi", sanoi Lennart.
"Ja miss‰ viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi ‰iti.
"Minusta ennen tyttˆn‰", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, miss‰ olisin ollut."
"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. H‰n ei tahtonut turhasta kinastella eik‰ sotkea sill‰ rauhaansa.
Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida h‰iritsi h‰nt‰. Ja niin avoimin silmin kun h‰n katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa seisoa h‰nen silmiss‰ns‰. H‰n teeskenteli itsens‰ lapsellisemmaksi ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mist‰ h‰n saikaan tuon tyhm‰n ja kysyv‰n ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpist‰v‰? Mit‰ h‰n sill‰ nyt tarkoitti?
"Kodit", jatkoi Iida, "h‰vitt‰v‰t ilon, vaikka ei ole kohteliasta suinkaan pelotella sill‰ nyt teit‰."
"Emme sit‰ pelk‰‰", sanoi Lennart.
"Ja ehk‰ ilo tahi huvi ei meist‰ olekaan p‰‰asia", sanoi Anna.
"Iida on oikeassa", sanoi ‰iti. "Ilo on t‰rke‰. Se nuorentaa. Ja toisillekin tekee hyv‰‰ n‰hd‰ iloisia ihmisi‰. Iidakin yh‰ nuortuu ja kaunistuu."
"Nyt ‰iti liioittelee taas. ƒiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.
"ƒiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi is‰. "Iida on nuortunut taas."
Is‰ ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna n‰ki syrj‰st‰, ett‰ Alvarin tarkoitus oli n‰ht‰v‰sti ‰rsytt‰‰ is‰‰. Kylm‰sti ja ylimielisesti viskasi h‰n sanansa ja oli aina valmis v‰ittelem‰‰n is‰n kanssa. Se oli Annasta niin outoa, ett‰ pelotti. H‰n n‰ki, kuinka is‰ koetti hillit‰ itse‰ns‰ ja vaieta.
Alvar kertoi Lennartille er‰‰st‰ oikeusjutusta, jossa rikollinen vastaaja oli nerokkaasti peitt‰nyt j‰lkens‰. Is‰ ei voinut olla siihen kiivaasti huomauttamatta:
"Min‰ en tuota sinuna viitsisi kertoa."
"Mutta seh‰n on suurenmoista", sanoi Alvar.
"Pett‰‰ niin, ettei oikeuskaan pysty."
"Muodollinen oikeus, pyyd‰n huomauttaa."
"Mutta moraalinen?"