Part 2

Siin‰ istui h‰n ja kuiskasi h‰nelle ‰‰netˆnn‰ sanoja, joilla lohdutteli h‰nt‰. H‰nest‰ oli Alvar sama pieni lapsi, jota h‰n ennen rinnoillansa syˆtti. Silloin uinuivat siin‰ h‰nen syd‰nt‰ns‰ vasten kaikki h‰nen rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siit‰ lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota h‰n oli toivonut. Ei se, jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teit‰, teit‰, joilta ‰iti ei h‰nt‰ koskaan takaisin lˆyt‰nyt.

Niin meni h‰nen ainoansa, niille teillens‰ ehk‰ i‰ksi katosi, eik‰ h‰n voinut auttaa h‰nt‰.

Sanoiko kukaan, ett‰ oikeus el‰m‰ss‰ tapahtui?

V

Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli h‰nen tyˆns‰ annettu toisille. Kuitenkin k‰vi h‰n siell‰ p‰ivisin, luki konttorihuoneessa sanomalehti‰, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. H‰n nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa. Sit‰ h‰n karttoi. Lennart oli m‰‰r‰nnyt, ettei kukaan saanut loukata h‰nt‰. Salaa h‰n toivoi, ett‰ Alvar saisi tyˆt‰ muualta. Heill‰ oli h‰n mahdoton. H‰n teki omaksi edukseen tahallisia virheit‰ ja sotki asioita, niin ett‰ h‰nest‰ oli suoranaista haittaa ja h‰nen tekemi‰‰n nappauksia oli vaikea peitt‰‰ muilta. P‰‰si v‰hemm‰ll‰, kun maksoi h‰nelle ja antoi h‰nen olla.

Alvar olisi pystynyt tyˆhˆn, mutta h‰n ei viitsinyt sit‰ tehd‰. Ei h‰n viitsinyt tehd‰ edes siksi nimeksik‰‰n, ett‰ olisi pett‰nyt kotijoukkoja, kuten ennen. ƒidille h‰n en‰‰ puhuikin tyˆst‰. Ja jos ‰iti ymm‰rsi, ett‰ h‰n valehteli, ei h‰n siit‰ v‰litt‰nyt. Ei h‰n v‰litt‰nyt mist‰‰n. Ei siit‰k‰‰n, kauanko t‰t‰ h‰nen el‰m‰‰ns‰ t‰llaisenaan kesti vai joko se pys‰htyi siihen. H‰n oli v‰linpit‰m‰tˆn ja kyll‰stynyt. H‰n ymm‰rsi, ett‰ h‰n oli julkea ja ett‰ h‰nen olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut h‰nt‰. Mik‰‰n ei her‰tt‰nyt en‰‰ voimakkaita tunteita. Tavallaan h‰n ymm‰rsi ihmisten ajatukset, mutta aina j‰i h‰n ihmettelem‰‰n sit‰, kuinka ihmiset jaksoivat verev‰sti suhtautua el‰m‰‰n ja sen sellaisenaan todeksi ottaa. H‰n ei sit‰ en‰‰ voinut. H‰n katseli itse‰ns‰kin kuin toisen, vieraan varjoa, ja toisia katseli h‰n kuin outoja, kaukaisia olentoja, joiden harrastukset tuntuivat v‰kin‰isilt‰ ja luonnottomilta ja joiden el‰m‰st‰ ei tahtonut keksi‰ mit‰‰n mielenkiintoista. Mit‰ heid‰n tyˆns‰ heist‰ kertoi? Vain heid‰n ahtaudestansa ja ‰‰rettˆm‰st‰ turhuudestansa.

Vaan jopa, eikˆ tuntunut, ett‰ h‰n olisi tahtonut sanoa jotakin syytt‰v‰‰? Ket‰ kohtaan? Eikˆ el‰m‰ ilmestynyt vain muodoissa, jotka sille olivat mahdollisia, ja eiv‰tkˆ ihmiset olleet kuin lapsia, syyntakeettomia ja viattomia kaikki.

Ei h‰n viitsinyt ajatella sit‰. Oli miten oli. Ep‰miellytt‰v‰, inhonsekainen tyls‰ tunto t‰ytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset. H‰n vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, ett‰ jokin tapaus, vaikka jokin onnettomuus, j‰rkytt‰isi h‰nt‰ ja tuottaisi vaihetta h‰nen iljett‰v‰n tasaiseen, tyls‰‰n tilaansa. H‰nen puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sill‰ loppuhan siit‰ tuli ennemmin tahi myˆhemmin. Oli kysymys vain hetkest‰ ja siit‰, miten se sattui. Tuliko se ulkoap‰in, vai tuliko se itsest‰‰n, tahi jospa h‰n joutuisi jostakin kiinni -- niin, p‰‰asia, kauanko t‰t‰ kesti, kauanko laahustaa p‰iv‰st‰ p‰iv‰‰n, kauanko el‰‰ niit‰ siet‰m‰ttˆm‰n tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mist‰ el‰m‰nkevennyst‰ lˆyt‰isi, mist‰ edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedett‰v‰mm‰ksi. Sill‰ kukapa tiesi, jos vaikka t‰m‰ oli viimeinen p‰iv‰.

Sit‰ viimeist‰ p‰iv‰‰ oli h‰n jo kauan el‰nyt ja n‰hnyt ihmeeksens‰, ett‰ aika vain eteenp‰in riensi ja yh‰ niit‰ p‰ivi‰ riitti. Yh‰ h‰n eli toisten keskuudessa, nukkui, sˆi, joi. Yh‰ kulki h‰n samoja katuja, n‰ki samoja ihmisi‰, samoja taloja, yh‰ siis eli, eik‰ kukaan h‰nt‰ syrj‰‰n sys‰nnyt. Ei kielletty h‰nelt‰ el‰m‰‰. Tuo s‰‰nnˆllinen pikkuel‰m‰, joka samanlaisissa muodoissa jatkui, samanlaisia perinn‰ismuotoja suosi, joka julmistui rikkeist‰, olikin nyt pitk‰mielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siit‰ v‰litt‰nyt, kun ei sit‰ ‰rsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli velkaa ja jonka vallassa oli ja joka k‰ytti valtaansa, laski jokaisen veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli t‰ysi.

Silloin se vapautti h‰net painajaisesta ja h‰n pudisti tyls‰n olon p‰‰lt‰ns‰ ja k‰vi rauhaan.

Ja sit‰ rauhaa ei mik‰‰n h‰irinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita h‰n oli tehnyt, ei ne rikokset, joiksi h‰nen pieni‰ tekojaan sanoivat. Sen rauhan h‰n peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen t‰‰ll‰ oli toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. -- Kunpa ‰itikin sen k‰sitt‰isi.

VI

Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja v‰hitellen. H‰ness‰ tapahtui jonkinlainen ruumiillinen v‰symys, jota ei juuri huomattu. Pienen‰ oli h‰n ollut herttainen kuten hyv‰ns‰vyiset lapset ja kasvavana oli h‰n hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia eik‰ koskaan kiivastellut. Mutta h‰n ei myˆsk‰‰n vastustellut eik‰ vastustanut mit‰‰n. Ja siin‰ h‰nen hyvyydess‰‰n oli h‰nen heikkoutensa.

Kun h‰n erosi koulusta antautuakseen k‰yt‰nnˆlliselle alalle, ei h‰nen onnistunut lˆyt‰‰ sopivaa tointa. H‰n yritti yht‰ ja toista, mutta ei pysyv‰sti mit‰‰n. Ja v‰liajoilla tyˆttˆm‰n‰ oppi h‰n kuljeksimaan ja ryypiskelem‰‰n. H‰nell‰ ei alussa ollut mit‰‰n himoa juomiseen. Oli hauskaa istua toverien seurassa ja kevent‰‰ mielt‰ns‰. Jokap‰iv‰isyyden paino h‰visi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi el‰m‰, joka tuntui ihmisarvon mukaiselta. El‰m‰ oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita. Sai nauttia. Mit‰ siit‰, jos v‰list‰ liikaa sattui. Ehtip‰ viel‰ tasaantuakin.

Niin ajatteli ‰itikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi niit‰ is‰lt‰.

Vaan siin‰ h‰n pettyi. Alvar tottui siihen el‰m‰‰n ja tottui juomiseen. Halu iskeytyi vereen, niin ettei h‰n en‰‰ voinut tulla toimeen ilman. H‰n huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itse‰‰n sill‰, ett‰ ainakin silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut, ja niin se j‰i. H‰n tylsyi v‰hitellen, niin ettei tuntenut tilansa luonnottomuutta. H‰nen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus katosi. H‰neen ei vaikuttanut mik‰‰n ulkoap‰in tuleva voima, ja sis‰isi‰ sys‰yksi‰ ei ollut. Niin vieriv‰t miehistymisvuodet, ja h‰nt‰ pidettiin jo menneen‰.

Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli ‰idin hommasta saanut paikan ÷hmanin konttorissa. Ja vanhan ÷hmanin yst‰vyys her‰tti Alvarissa halun saada el‰‰ tyˆll‰‰n niinkuin muutkin. H‰n kiintyi tyˆhˆns‰ ja h‰nen el‰m‰nintonsa her‰si. H‰nen ulkonainenkin olentonsa muuttui. K‰ynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen. H‰nen komea ulkomuotonsa vieh‰tti naisia. H‰nt‰ pidettiin kaupungin kauneimpana nuorena miehen‰.

Sattui niihin aikoihin, ett‰ Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta k‰ym‰‰n sukulaistensa luokse kaupunkiin, h‰n huomasi heti Alvarin. Ja niin se alkoi.

He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin naimista.

ƒiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta h‰n tunsi suurta kiitollisuutta Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei h‰nen tarvinnut Alvarista en‰‰ huolehtia. Alvarin el‰m‰ oli taattu.

Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. H‰n toivoi Alvarin k‰sitt‰v‰n asemansa. Tosin h‰nest‰ oli Alvarin naiminen hullua viel‰, mutta mink‰ taisi. H‰n koetti puhua Alvarille tuloista ja el‰m‰n k‰yt‰nnˆllisist‰ puolista, vaan t‰ll‰ kertaa uskalsi Alvar nauraa is‰lle. Heill‰ Iidan kanssa oli omat suunnitelmansa.

No menkˆˆt, ajatteli is‰, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen tullaan. Nyth‰n Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiesp‰ heist‰ tuli viel‰ tervett‰ sukua. Ja seh‰n oli p‰‰asia. Sairaalloisissa ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista n‰ki. Mutta kenties se ei ollut viel‰ t‰ydellist‰ rappeutumista, vaikka heikkous oli perinnˆllist‰: Fredriikan pehmeydess‰ ja liiallisessa herkkyydess‰ n‰htiin jo ne oireet. H‰nen liikatunteellisuudestaan oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin muistutti ‰iti‰‰n. Samat k‰det, sama k‰ynti, samat silm‰t. Is‰n terveit‰ hermoja ja rautaista terveytt‰k‰‰n eiv‰t lapset olleet perineet. Niinp‰ ei h‰n itsek‰‰n ollut voinut varoa heikon hedelm‰n syntymist‰. H‰nen tietoinen tahtonsa ei ollut mit‰‰n vaikuttanut siin‰ suhteessa. Turhaa oli siis laskea niit‰ mahdollisuuksia, joihin perinnˆllisyys uudet polvet vei. Viel‰ n‰ytti melkein kuin sokea sattuma olisi hallinnut, kuin el‰m‰ kulkisi latujansa merkillisiss‰ nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan m‰‰r‰isiv‰t tuntemattomat tekij‰t sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmiss‰.

Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui, niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin t‰m‰ el‰m‰ ja t‰m‰ p‰iv‰ olisi kaikista t‰rkein, t‰m‰ ihminen se p‰‰m‰‰r‰, jota varten koko mennyt oli. Menkˆˆt siis lapset, niinkuin olivat menneet toiset ja mennyt h‰n itsekin. Menkˆˆt, ei h‰n niille mit‰‰n tainnut.

Vietettiin iloiset h‰‰t. Ja n‰ytti, ett‰ iloa riitti h‰‰p‰iv‰n ylikin. Iida oli kevytjalkainen ja vieh‰tt‰v‰ pikku hupakko, jonka p‰‰h‰npistot ilahduttivat heit‰ kaikkia. Alvarista h‰n oli verraton. Alvar ei alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla h‰nt‰ h‰mm‰styneen‰ ja yll‰tettyn‰ siit‰, ett‰ h‰n omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut vertoja miss‰‰n. T‰h‰n saakka oli h‰n n‰hnyt tavallisia yksitoikkoisia naisia, niinkuin ‰idin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan miehi‰ns‰ ja huokailemaan heid‰n t‰htens‰, nyt n‰ki h‰n sen oikean, jonka edest‰ kannatti el‰‰kin.

H‰nen ihmisarvonsa nousi h‰nen omissa silmiss‰‰n ja muidenkin silmiss‰. Olihan h‰n nyt mies, joka tyˆskenteli perheens‰ hyv‰ksi.

Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin el‰m‰‰n. N‰in oman tarpeen, edun ja tottumuksen t‰hden olivat aikojen kuluessa kehittyneet muodot, jotka velvoittivat tyˆskentelem‰‰n ja pyrkim‰‰n, ja se velvoitus ei tuntunut raskaalta eik‰ ahdistavalta. Se tuotti riemua ja sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilˆllisyytens‰ painosta, niin ett‰ puhdassyd‰misen‰ ja rohkeana antautui uuteen el‰m‰nleikkiin. Ja nyt Alvar siunasi el‰m‰‰. Se oli t‰ynn‰ vaikeuksia, mutta h‰n koetti ponnistaa. Vaikeinta oli lˆyt‰‰ sopivaa tyˆt‰. H‰n sai paikan pankissa, mutta pienet tulot eiv‰t riitt‰neet heille molemmille. H‰nen t‰ytyi siis yritt‰‰ muuta ja j‰rjest‰‰ el‰m‰ j‰rkev‰lle pohjalle, etteiv‰t he n‰in j‰‰neet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.

Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei h‰n mit‰‰n keksinyt. Nyt huomasi h‰n, ett‰ is‰ oli ollut oikeassa. Heid‰n naimisensa oli ollut liian aikaista ja kevytmielist‰. Iida oli tottunut el‰m‰‰n v‰lj‰sti, ja se pieni perintˆ, jonka Iida sai, k‰ytettiin aluksi, mutta siihen loppuikin heid‰n hyvinvointinsa.

Ensi onnen menty‰ alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. H‰n alkoi arvostella h‰nt‰. Alvar oli ep‰k‰yt‰nnˆllinen ja mahdoton. Luuliko h‰n, niinkuin mik‰ tyhm‰ nainen, ett‰ paljaalla rakkaudella voitiin el‰‰? Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymm‰rt‰m‰ttˆmi‰ naimisiin menness‰‰n. Mutta miten korjata sit‰ en‰‰?

Sit‰ mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sit‰ mukaa kylmeni h‰nen tunteensa h‰nt‰ kohtaan. Heid‰n el‰m‰ns‰ alkoi tuntua h‰nest‰ ahtaalta ja ik‰v‰lt‰. Eik‰h‰n heill‰ ollut omaa kotia edes. He asuivat is‰n ja ‰idin turvissa ja heid‰n leiviss‰ns‰. Eik‰ Iida tottunut siihen ahtauteen eik‰ heid‰n kotinsa painostavaan tuntoon. Eik‰ h‰n virkistynyt en‰‰ Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli sit‰ samaa aina. Ei sit‰ jaksanut aina n‰hd‰.

Mutta sille ei en‰‰ mit‰‰n tainnut, mit‰p‰ sit‰ katua sitten! Ei ollut muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keve‰ luonne ja joustava ajatus taltuttivat h‰net tyytym‰‰n oloihin, jotka olivat h‰nest‰ aivan vieraat.

H‰n otti p‰iv‰n sellaisenaan kuin se tuli, nautti siit‰, mist‰ nauttia voi, eik‰ ollut huomaavinaan sit‰, mik‰ ik‰v‰‰ tuotti. Tavallaan oli helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. H‰nt‰ eiv‰t muut voineet ihmeisiin velvoittaa. Eik‰ h‰nt‰ voitu myˆsk‰‰n syytt‰‰. Eiv‰t Martinit sit‰ tehneet, siksi kuitenkin ymm‰rsiv‰t, ei sit‰ tehnyt Annakaan, joka oli heist‰ ahtain. Annaa ei Iida siet‰nyt. H‰n melkein vihasi sellaisia pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista keve‰mp‰‰ jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja s‰ik‰htiv‰t v‰h‰ist‰kin naurua. He olivat vanhoja jo syntyess‰‰n. Ja n‰hd‰ sitten ik‰ns‰ t‰t‰ harmaata ja ik‰v‰‰ ymp‰ristˆ‰, jota katsellessa kalvoi ja j‰yti mielt‰, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieni‰ puurakennuksia, jotka ik‰‰nkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa ymp‰rille, ja ihmisi‰, jotka puutuneina, el‰m‰st‰ mit‰‰n tiet‰m‰tt‰ kulkivat l‰pi ik‰ns‰ samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa ajatuksissa kuin heid‰n vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat kulkeneet.

Iida p‰‰tti, ettei h‰n antanut heid‰n s‰ik‰hdytt‰‰ itse‰ns‰. Tarvitsiko h‰nen h‰vet‰ sit‰, ett‰ h‰n oli nuori ja tahtoi el‰‰ ja iloita. Jos ei sit‰ ymm‰rretty, eih‰n se ollut h‰nen syyns‰.

Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymm‰rt‰nyt erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. H‰n ei ollenkaan k‰sitt‰nyt sit‰ ihastusta, jolla heit‰ odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui is‰ suvun jatkumisesta ja el‰m‰n jatkumisesta. Niinkuin ei olisi ollut samantekev‰‰, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko el‰m‰ tahi s‰ilyikˆ vaikka ikuisesti. Kun itse oli el‰nyt, ei siit‰ en‰‰ mit‰‰n tiennyt. Ja itse oli p‰‰asia itsellens‰, pitemm‰lle ei ajatus ulottunut. Eikˆ liene ollut teeskentely‰ tahi itsepetosta heid‰n el‰m‰nrakkautensa? Eiv‰t he itsess‰‰nk‰‰n el‰m‰‰ rakastaneet, he kielsiv‰t sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla. Tarvittiinko lis‰‰ samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko niit‰, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeit‰ uudelta sukupolvelta? Eih‰n ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut muuksi muuttunut. Mik‰ h‰net sitten juuri seuraavassa polvessa toiseksi muuttaisi? Eikˆ se ollut vain n‰iden el‰m‰ns‰ tukahtuneiden ep‰toivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkiv‰t el‰m‰lt‰ omilleen sit‰ osaa, jota itse eiv‰t olleet raskineet k‰ytt‰‰?

Iidaa eiv‰t tyydytt‰neet n‰m‰ haaveet, ei lapsen vuoteen ‰‰ress‰ tunnelmoiminen eik‰ turhien toiveiden tuudittelu. Mit‰‰n uskonnollista hartautta ei h‰n tuntenut lapsen edess‰, h‰n n‰ki heiss‰ vain tulevia ihmisi‰, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eik‰ parempia. Ja h‰nest‰ tuntui, ett‰ liika rakkaus heit‰ kohtaan oli tarpeeton. Se esti heit‰ karaistumasta ja v‰h‰‰n tyytym‰st‰. Ellei h‰nkin, Iida, olisi kasvanut orpona ja yksin, ei h‰n niink‰‰n hyvin olisi voinut sopiutua eik‰ outoja oloja siet‰‰. El‰m‰ oli ollut h‰nt‰ kohtaan kova. H‰n oli kova myˆskin, h‰n ei h‰mmentynyt v‰h‰st‰. Jos h‰n ei saanut sit‰, mit‰ toivoi, otti h‰n osansa siin‰, mit‰ h‰n ei ollut osannut toivoa, siin‰, mit‰ el‰m‰ kunakin p‰iv‰n‰ tarjosi.

Kun h‰n ei voinut rakastaa en‰‰ Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta, etsi h‰n itsellens‰ huvitusta kodin ulkopuolelta. H‰n seurusteli Alvarin tuttavien kanssa. H‰nest‰ oli oikeus ja kohtuus saada hiukan lev‰ht‰‰ ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli h‰nen otettava korvaus itse. H‰n salli itsellens‰ nautintoja ja iloa. Ei h‰n syvemmin hakenut niit‰, mutta koska niist‰ kerran oli luovuttava kuitenkin, jouti niit‰ nyt olla; eiv‰tk‰ h‰nt‰ t‰ysin tyydytt‰neet ne ihmiset, joita h‰n oli tavannut, mutta parempiakaan ei mist‰‰n tullut. Ja oikeastaan h‰n piti ihmisist‰ sin‰ns‰ ja lˆysi tien heid‰n syd‰miins‰, silloin kun h‰n tahtoi.

Niin oli h‰n tullut el‰neeksi pari pient‰ rakkautta Alvarin j‰lkeen. Ne olivat arvottomia eiv‰tk‰ h‰nelle merkinneet mit‰‰n. H‰n olisi ollut valmis luopumaan niist‰ heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyiv‰t mit‰ttˆmist‰ syist‰ ja sammuivat yht‰ mit‰ttˆmist‰ syist‰. H‰nen sielunsa oli niist‰ vapaa. Siksi eiv‰t ne h‰nen rauhaansa rikkoneet. H‰n ei tehnyt mit‰‰n kysymyst‰ niist‰. Selv‰sti ja kevyesti suoriutui h‰n niist‰ ja ihmeellisen helposti aukoi h‰nen ajatuksensa uusia aloja ja omisti ne tuskattomasti.

Niin ett‰ mit‰‰n vaikeutta ei tuottanut en‰‰ se, kun Erik ÷hman rakastuneena tahtoi h‰net ja sai h‰net. H‰n piti Erikist‰, he ymm‰rsiv‰t toisiansa. Iida tiesi kyll‰, ett‰ leikki kerran loppui, ehk‰ piankin. Oli siis kysymys vain siit‰, kuinka h‰nen tuli tahdikkaasti menetell‰, ett‰ asia pysyi salassa. H‰nell‰ ei ollut syyt‰ loukata Martineja.

VII

Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli h‰n ensin tehnyt sen siksi, ett‰ Alvar oli myˆs poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se h‰nt‰, ja niin alkoi h‰n j‰lleen entisen el‰m‰ns‰. H‰n oli poissa tihe‰mmin ja tihe‰mmin, ja kun Iida sitten koetti pid‰tt‰‰ h‰nt‰, ei h‰n en‰‰ voinut. Niin meni el‰m‰ menojaan ja he joutuivat yh‰ etemm‰s toisistansa.

Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi h‰pe‰‰ peitt‰‰ksens‰ oli h‰n p‰iv‰t pitk‰t poissa kotoa, mutta sitten se tuli h‰nen tavaksensa. H‰n joi enemm‰n kuin ennen. Kun h‰n selvin‰ hetkin‰‰n viel‰ huomasi, kuinka pitk‰lle h‰n oli mennyt, p‰‰tti h‰n lakata. Mutta hyv‰t p‰‰tˆkset ja lupaukset j‰iv‰t vain p‰‰tˆksiksi ja lupauksiksi. Ja oikeastaan, mit‰p‰ niist‰. Ei ollut olemassa mit‰‰n, joka olisi h‰nt‰ velvoittanut pyrkim‰‰n. Ett‰kˆ muka pyrki‰ perheen‰, ett‰kˆ muka ihmisill‰ oli jotakin yhteist‰? H‰n nauroi niille ajatuksille, jotka olivat kangastaneet h‰nen mieless‰‰n. Ei ollut olemassa mit‰‰n velvollisuuksia, ei mit‰‰n tarkoitusta el‰m‰ll‰ enemp‰‰ kuin se, mit‰ ihminen oli asettanut itselleen pett‰‰kseen itse‰‰n, ei ollut olemassa mit‰‰n rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien tekojen v‰lill‰, ei ollut v‰li‰ sill‰, mit‰ tiet‰ kulki. Ei ollut vapautta valita edes teit‰ns‰, meni niin, kuin oli luotu menem‰‰n. N‰kih‰n h‰n itsest‰‰n. Jo syntym‰st‰ oli h‰nell‰ ne merkit, ett‰ h‰n t‰t‰ tiet‰ kulki. Eiv‰t auttaneet mit‰‰n tahto eik‰ ponnistukset. Sisimm‰ss‰‰n oli h‰n siit‰ ollut selvill‰ aina. Jokaisen hyv‰n p‰iv‰n oli h‰n mieless‰‰n el‰nyt kuin varkain, kuin lainaksi, h‰n oli silloin aina itsellens‰ vieras, ja h‰nt‰ vaivasi se ep‰vapaus ja pakko, jota h‰n tunsi. Ei, h‰nen el‰m‰ns‰ oli luotu jo kulumaan toisin, menem‰‰n alas niit‰ teit‰, joita h‰n kulki. Kuin unessa oli h‰n n‰hnyt jo koko el‰m‰ns‰. Se oli tuttua. Outoa ei siin‰ ollut muu kuin se, mink‰ h‰n pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.

Eikˆ h‰n nyt jo ollut selvill‰ siit‰? Eikˆ ollut aika viskata ainaiseksi ies p‰‰lt‰ns‰, olla valhettelematta ja olla pyrkim‰tt‰, kest‰kˆˆn el‰m‰ sitten mink‰ kest‰‰?

Mutta h‰n tunsi, ettei h‰n voinut viel‰. H‰n oli kiinni Iidassa ja h‰n kaipasi h‰nt‰, h‰n ei syd‰mess‰‰n voinut viel‰ luopua h‰nest‰. Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja n‰ytti alussa, kuin he olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eiv‰t olisi tarvinneet. Se oli erehdyst‰ kaikki.

Mutta h‰neen koski kipe‰sti, kun h‰n ei saanut pit‰‰ Iidaa. Ei h‰n nurissut siit‰, ett‰ siin‰ tapahtui v‰‰ryys. Ei, kaikki tapahtui, niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesip‰ h‰n, mit‰ olisi pit‰nyt tehd‰, ett‰ h‰n olisi saanut Iidan takaisin, h‰n tiesi sen selv‰‰n, vaan eip‰s voinut mit‰‰n tehd‰. Kuin kirous oli siin‰, ettei h‰n tahtonutkaan, eik‰ voinut mit‰‰n tahtoa. H‰nen tahtonsa oli kuollut. Siin‰h‰n oli koko sairauden syy, ett‰ h‰nen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei ollut h‰nen vallassansa. H‰n n‰ki, mit‰ olisi teht‰v‰, miten olisi tahdottava, mutta h‰n ei saanut tahtoansa en‰‰ hereille. Se oli v‰hitellen kuollut, se oli alunpit‰en ollut heikompi kuin muilla, ja jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut h‰nelle suuria vaivoja. Kun olisi jo pienest‰ ymm‰rt‰nyt hoitaa sit‰, kuin pahaa sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko t‰m‰ h‰nen kohtalonsa, jolle ei mit‰‰n olisi voinut. Ainakaan ei h‰n en‰‰ voinut. H‰n kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin vallassa. Kun h‰n koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi h‰n olevansa vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mik‰‰n en‰‰ voinut pelastaa, joka teki ep‰toivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi rangaistus. Ep‰toivoissaan? Ei. Kylmin syd‰min teki h‰n nyky‰‰n kaikki, mit‰ h‰n teki. H‰n oli tullut v‰‰rent‰neeksi nimi‰ rahaa saadakseen, h‰n oli ottanut vieraita varoja, h‰n oli kirjanpidossaan tehnyt suoria v‰‰rennyksi‰. Ja viel‰ ei h‰n ollut joutunut kiinni! H‰n oli viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin h‰nen sopi, milloin ei. Olipas sielunvoimia ja tarkkan‰kˆisyytt‰ h‰nell‰, olipas tahtoa silloin. Ja kuinka etev‰sti h‰n oli j‰rjest‰nyt asiat peitt‰‰kseen tekojansa? H‰nt‰ oli kyll‰ ep‰ilty ja pari kertaa saatu jo ilmi h‰nen tekonsa, mutta kotijoukot eiv‰t tiet‰neet viel‰ mist‰‰n.

N‰m‰ pienet selkkaukset her‰ttiv‰t h‰nen toimintahalunsa ja tahtonsa, ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa tyˆskenteliv‰t h‰nen sielunsa voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, j‰tt‰en h‰net tavalliseen tyls‰‰n ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekij‰‰ oli h‰ness‰, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.

H‰n seurasi niiden ihmeellist‰ vaihtelua itsess‰ns‰ hiukan katkerana ja alakuloisin mielin. Oliko h‰nell‰ siis oikeutta pit‰‰ ihmist‰, naista itse‰ns‰ varten? Vaikka h‰n olisi rakastanutkin Iidaa, ei h‰nell‰ en‰‰ olisi ollut oikeutta ajatella h‰nt‰. Mutta h‰n ei rakastanut h‰nt‰. H‰n piti h‰nest‰, h‰n kaipasi h‰nt‰. Iidan huoleton ja iloinen olento h‰ik‰isi h‰nt‰ viel‰kin. Iidassa oli nuoruutta ja el‰m‰‰, sit‰ v‰ljyytt‰, joka antoi vapauden toiselle ja s‰ilytti oman vapautensa. H‰n otti tinkim‰tt‰ ja antoi surkuilematta. H‰n ei ahdistanut toista, h‰n antoi toisen olla ja menn‰. H‰nen kevytmielisyydess‰‰n oli enemm‰n viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja n‰iverteleviss‰ ajatuksissa. H‰nen luonaan oli hyv‰ l‰mmitell‰id‰. Siell‰ oli Iida nyt Erik ÷hmanin luona. H‰n huvittelihen. Se oli h‰nen asiansa. H‰nell‰ ei ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi se h‰nt‰.

VIII

Kun Alvar l‰ksi syˆty‰‰n kotoa, ei h‰n tiennyt, minne olisi painunut. T‰n‰‰n oli h‰nen saatava rahoja vaikka mist‰. Kun olisi voinut tavata Iidaa ja saada neuvotella. Mutta h‰n ei uskaltanut j‰‰d‰ kotiin odottamaan, kun pelk‰si tapaavansa is‰n.

H‰n kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon, maantien viereen h‰n istuutui. Siit‰ n‰ki h‰n ohikulkijat, eiv‰tk‰ ne h‰nt‰ huomanneet. Siit‰ n‰ki h‰n, milloin Iida ajoi kotiin, kun sanoivat h‰nen ajelemaan l‰hteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.

H‰n ei ollut saanut maistaa mit‰‰n virkist‰v‰‰ ja h‰n istui v‰syneen‰ siin‰. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. H‰n tunsi jotakin ep‰m‰‰r‰ist‰ katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.

P‰iv‰kin oli niin kirkas. Vihre‰t, kirkkaat v‰rit leikkasivat ihan h‰nen silmi‰‰n Nekin, vihamielisin‰ ik‰‰nkuin tyˆnsiv‰t h‰nt‰ luotansa.

Niin tyˆnsiv‰t nyky‰‰n kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin menn‰.

No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastap‰‰t‰ sattui. Siell‰p‰ oli toki paikka. Ei h‰n kaivannut sinne, mit‰p‰ tyhj‰st‰. Johtui vain mieleen, ett‰ oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtip‰ tuota olla siell‰kin. Kauemmin siell‰ joutui olemaan kuin t‰‰ll‰. Ehk‰p‰ kyll‰stym‰‰n asti, jos h‰nt‰ kyll‰stym‰‰n asti oli t‰‰ll‰kin.

Niinp‰ tuo aika seisoi h‰nen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pys‰htykˆˆn. H‰n istuu t‰ss‰ maankamaralla tyhj‰n‰ ja paljaana, yht‰ uupuneena, ja riisuu pois p‰‰lt‰ns‰ kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon. H‰n ik‰‰nkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsens‰ hetkeksi. Miten turhaa ajallisen ajan tuska ja el‰m‰n kahlehdittu olo! Mik‰ vapautus ajattomuudessa ja olemattomuudessa.

IX

Kun Alvar oli hetken olematonna, her‰si h‰n ja huomasi nukahtaneensa nurmikolle. Virkistyneen‰ nousi h‰n ylˆs ja kulki kotiinsa. H‰n hiipi sis‰‰n, tapasi Annan ja kysyi h‰nelt‰ h‰t‰isesti:

"Onko Iida tullut jo kotiin?"

"En tied‰. Alvar, minulla on sinulle asiaa."

"Asiaa? Mit‰ sin‰ minusta."

Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:

"Sinun t‰ytyy jo j‰tt‰‰ nuo tapasi."

"ƒl‰ viitsi, aina sin‰ sit‰ samaa."