Part 1
MARTININ RIKOS
Novelli
Kirj.
MARIA JOTUNI
Otava, Helsinki, 1914.
I
Anna loikoi viel‰ tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli ohuita uutimia ja kuinka p‰iv‰ paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan h‰nen s‰nkyns‰ jalkap‰‰h‰n. H‰n veti peitteen alta jalkansa ja liikutteli sit‰ p‰iv‰npaisteessa.
H‰n ei viitsinyt nousta viel‰ ylˆs. H‰n oli valvonut pitk‰‰n eilen ja ajatellut t‰m‰n maailman asioita. Nyt ei h‰n viitsinyt edes ajatella. Oli huoletonna siin‰ hyv‰ olla.
Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisess‰. Mummo tuntui toruvan heit‰, pelottelevan, ett‰ Anna-t‰ti viel‰ nukkuu.
Kuitenkaan ei ‰iti itse malttanut olla pilkist‰m‰tt‰ Annan kamariin.
"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeks‰n." Sitten huusi ‰iti etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia t‰nne."
ƒiti oli viel‰ toruvinaan Annaa, korjasi siin‰ uudinta, joka oli irronnut kokonaan pitimest‰‰n ja hulmueli vapaana.
Anna lep‰si yh‰ liikahtamatta ja katseli ‰iti‰ns‰. H‰n ihmetteli, ett‰ ‰iti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren n‰kˆinenkin oli viel‰ ja kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin sen myssyn alta.
"Mit‰p‰ unta n‰it", kysyi ‰iti Annalta ja istuutui s‰ngyn laidalle ja otti Annan jalan k‰teens‰.
"En sanottavia."
"Et sanottavia."
"Mit‰p‰ sin‰ itse?"
"Min‰? Mit‰ lienee ollut, ik‰vi‰, en muista. Mutta miss‰ ovat kortit, katsotaanpa p‰iv‰n tapahtumia."
"ƒitih‰n ne vei eilen."
"Nyt muistan, no, olkoot."
He vaikenivat. ƒidist‰ ja tytt‰rest‰ oli molemmista hyv‰ niin olla, katsella toinen toistansa ja ymm‰rt‰‰ toinen toisensa syd‰melliset ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.
N‰in aamuisin tuli ‰iti aina Annan luokse, istuutui h‰nen s‰nkyns‰ laidalle. Siin‰ katselivat he p‰iv‰n tapahtumia korteista tahi juttelivat syd‰mellisesti pienist‰ seikkasistansa. Eiv‰t ne seikkaset ihmeit‰ olleet, eiv‰t he siksi niist‰ puhuneetkaan. He iloitsivat vain toistensa l‰heisyydest‰ ja siit‰ ymm‰rryksest‰, joka vallitsi heid‰n v‰lill‰‰n. Ja n‰in he ik‰‰nkuin liittoutuivat p‰iv‰n ik‰vi‰ vastaan, he ik‰‰nkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heid‰n el‰m‰ss‰‰n ollut mit‰‰n vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sit‰ vakuuttaa.
Miina toi kahvia ja meni. ƒiti kaatoi tytt‰rellens‰. Ja kun Anna kohosi istualleen, huomasi ‰iti, ett‰ jokin ik‰v‰ ajatus painoi taas h‰nen mielt‰ns‰. Itsep‰inen ryppy ilmestyi otsalle silmien v‰liin.
"Oliko Alvar eilen myˆh‰‰n poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.
"Ei h‰n myˆh‰‰n ollut. Min‰ valvoin viel‰."
"Min‰kin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yˆt‰."
"Miksi sitten kysyt?"
"ƒiti, sin‰ et saa puolustaa Alvaria. Sinun t‰ytyy olla ankarampi h‰nelle. T‰t‰ el‰m‰‰ ei voi en‰‰ siet‰‰."
ƒiti punastui. H‰nen ohuet sormensa piteliv‰t kahvileip‰‰, k‰‰nteliv‰t sit‰, niin ett‰ muruja tippui h‰nen huomaamattaan lattialle.
H‰nt‰ loukkasi, kun Anna rikkoi t‰ten heid‰n ‰‰nettˆm‰n sopimuksensa kosketella arkoja asioita. H‰nt‰ loukkasi Annan muistutus. Mit‰ Anna el‰m‰st‰ tiesi.
Annakin katui jo ‰skeisi‰ sanojansa ja virkkoi sovittaen:
"Mist‰h‰n he saavat varojakaan? Ja is‰ saapi el‰tt‰‰ perhett‰", lis‰si h‰n katkerasti.
"Ehk‰ heill‰ on viel‰ Iidan myˆt‰j‰isi‰."
"Myˆt‰j‰isi‰? Siit‰kˆ vaivaisesta kymmenest‰tuhannesta? Ne ovat menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niill‰ pysy. Sill‰ tavalla kun Iida pukeutuukin. Etkˆ sin‰ voi sanoa Iidalle, ett‰ n‰in pieness‰ kaupungissa on h‰pe‰m‰tˆnt‰ pukeutua siten?"
"H‰n on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli ‰iti hiljaa.
"Siksi, ett‰ h‰n h‰p‰isee meid‰t", sanoi Anna lujasti.
"Anna, min‰ pyyd‰n, sin‰ pahoitat mielt‰ni ajattelemattomilla sanoillasi."
"Niinh‰n sin‰ itsekin sisimm‰ss‰si ajattelet."
"Min‰ en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun t‰ytyy tyyty‰ siihen, mik‰ on. Enh‰n min‰ voi vaatia, ett‰ kaikki olisi mieleist‰ni."
"Mutta min‰ vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nime‰ni h‰v‰ist‰. Katkeroittakoot el‰m‰n t‰‰ll‰ kotona -- vaan, vaan kaupungilla ei --."
ƒiti viittasi k‰dell‰ns‰ pyyt‰en Annaa hillitsem‰‰n itse‰ns‰ ja kohosi siit‰ ylˆs. H‰n aikoi l‰hte‰ pois. Haikea tunto valtasi h‰nen mielens‰. H‰n seisoi hetken neuvotonna, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, joilla puolustaa taas Alvaria. Iidan suhteen oli h‰n osiksi samaa mielt‰, mutta h‰nen poikansa Alvar oli mik‰ oli, mink‰p‰ sille taisi, eih‰n h‰nt‰ en‰‰ toiseksi saanut.
"ƒiti, istuhan viel‰", pyysi Anna.
ƒiti istuutui j‰lleen. H‰n ei voinut vastustaa lastansa. H‰nen syd‰mens‰ l‰mpeni taas, kun h‰n katseli tervett‰ ja voimakasta tyt‰rt‰ns‰, joka kuitenkin oli oikeassa.
"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heitt‰ytyi viel‰ s‰nkyyns‰.
"Kauniit. Kes‰ on tullut."
"Taas kes‰. Jopa kuluu t‰m‰ el‰m‰kin", sanoi Anna ja nosti paljaan jalkansa ‰idin syliin. ƒiti otti sen taas k‰teens‰ ja silitti sit‰.
"Mit‰p‰ siit‰, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mik‰ sinulla on h‰t‰n‰, oletpahan meid‰n ilonamme t‰ss‰."
"Olisi ik‰‰ jo, h‰vett‰‰, vuosi vain ja ik‰‰ on jo kaksikymment‰viisi vuotta. Monilla ik‰isill‰ni on jo suuria tytt‰ri‰."
"Sit‰kˆ sin‰ --"
"Sit‰", sanoi Anna. "Eikˆ se muka olekaan asia? Min‰p‰, rehellisesti sanoen, en el‰m‰st‰ mit‰‰n tied‰."
"Odotahan."
"Montako kymment‰ vuotta?"
"Itse tied‰t."
Anna punastui ja ‰iti jatkoi:
"V‰h‰tp‰h‰n el‰m‰st‰ nyt, kun on t‰llaiset ilmat. Eikˆh‰n pit‰isi hommautua kes‰asunnolle jo?"
"Eikˆ oltane pitemp‰‰n kaupungissa? Vai mit‰ ‰iti arvelee?"
"Miksi pitemp‰‰n? No, is‰ kyll‰."
"Ja me muutkin."
"Ahaa, ymm‰rr‰n."
"V‰‰rink‰sit‰t, ‰iti. Siit‰ asiasta ei viel‰", sanoi h‰n. "Mutta Alvar, kun tuo Alvar taas --"
H‰n ei sanonut enemp‰‰, ettei pahoittaisi taas ‰idin mielt‰. Mutta raskaina tulvahtelivat ajatukset ja h‰n unohtui niiden valtaan.
Tiesih‰n ‰iti, mit‰ Anna ajatteli, eik‰ kysynyt enemp‰‰. Tiesih‰n h‰n, ett‰ Alvar se Annaa huolestutti. Alvar j‰i kaupunkiin koko kes‰ksi, niinkuin viimekin kes‰ksi oli j‰‰nyt. Sellainen juonti-into h‰nell‰ oli ja sellaiset asiat. Is‰k‰‰n ei viihtynyt heid‰n kanssaan, h‰nkin j‰i kaupunkiin syytt‰en sairask‰yntej‰‰n, vaikka oli kaksi l‰‰k‰ri‰ niin pieness‰ kaupungissa ja kes‰asunnolta olisi sit‰paitsi voinut vastaanotoillaan k‰yd‰. Vaan tosinhan is‰n oli pakko hoitaa raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki n‰ytti niin sotkuiselta.
"Onko is‰ mennyt kaupungille", kysyi Anna.
"On, tapansa mukaan."
"Is‰ on vanhentunut n‰in‰ viime aikoina."
"En ole huomannut."
Anna tiesi, ettei se ollut totta. ƒiti oli sen huomannut. Vaan ‰iti ei tahtonut is‰st‰ puhua. He olivat vieraita kesken‰ns‰. Is‰ kulki yksin omia teit‰ns‰ ‰‰netˆnn‰ kuin vieras, joka jostakin syyst‰ oli pakotettu asumaan yhdess‰ heid‰n kanssansa. Tekiv‰th‰n he niinkuin is‰ toivoi, kun is‰ toivonsa heille ilmaisi. Vaan is‰ ei sit‰ usein tehnyt. Viime aikoina oli h‰n koetellut l‰hesty‰ Annaa ja puhellut usein h‰nen kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin h‰n sen kautta olisi ik‰‰nkuin uuden tuttavan lis‰‰ saanut.
II
Eilisen‰ p‰iv‰n‰ oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja pyyt‰nyt kotiinsa ja Lennart tuli.
Anna s‰ik‰hti, kun h‰n ikkunasta n‰ki is‰n ja Lennartin tulevan yhdess‰. H‰n sulki nopeasti kamarinsa oven ja h‰nen syd‰mens‰ lˆi pelosta. Mutta kohta h‰n rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni vierasta vastaan. Eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ Lennartia, eih‰n h‰nen tarvinnut pel‰t‰ sit‰, mink‰ v‰ltt‰m‰tt‰ t‰ytyi tapahtua. H‰nen oli naitettava itsens‰. Ja niist‰ nuorista miehist‰, joita kaupungissa oli, oli Lennart Annan mielest‰ parhain ja ainoa, jota h‰nen sopi ajatella.
Ik‰v‰ vain, ettei ‰iti ollut samaa mielt‰. ƒidist‰ oli Ahlmanin kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenelleh‰n ‰iti tahtoi s‰ilytt‰‰ h‰nt‰ sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nyky‰‰n ket‰‰n mahdollista. Ja kukapa ‰idin mielest‰ olisi ollutkaan kyllin hyv‰? Hyvittih‰n se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun vaikeammaksi. ƒiti haaveili tietysti tyhj‰‰. Odotti sellaista, jota mist‰‰n ei tullut. Ihmeellist‰, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin j‰rkev‰sti suhtautunut. Se ‰iti oli nuori syd‰melt‰‰n aina, sellainen haaveilija. Toista oli is‰.
Is‰ n‰ki tietysti mielell‰‰n, ett‰ Lennart pyysi h‰nt‰ ja h‰n suostui. Ja is‰ oli oikeassa. Sill‰ jos Anna Lennartin otti, ei h‰n rasittanut en‰‰ kotiansa, h‰nen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja is‰n silloin myˆskin. Se oli p‰‰asia nyky‰‰n. Ja siksi toisekseen aika oli jo menn‰. Eik‰ Annasta ollut suinkaan vastenmielist‰ sit‰ ajatella. P‰invastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytyst‰ ja iloa. H‰nest‰h‰n nyky‰‰n koko perheen onni riippui. Ja siksi ei h‰nell‰ itsell‰‰n ollut en‰‰ mit‰‰n ratkaistavaa siin‰. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet jo vuosia hyvi‰ tuttuja, vaikkeiv‰t olleet koskaan oikein puhelleet kesken‰‰n.
Siksip‰ nyt ‰kki‰ tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei Annalla ollutkaan puolestaan mit‰‰n sanottavaa.
T‰m‰ on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eip‰ runollisuutta, eip‰ rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin h‰n oli p‰‰tt‰nyt, ett‰ h‰np‰ kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut v‰itt‰‰ menett‰neens‰ eik‰ tuntea pettyv‰ns‰. H‰np‰ ne teki, siksi ett‰ teht‰v‰ oli, siksi ett‰ se oli maailman meno, siksi ett‰ siten oli hyˆty‰ h‰nenkin el‰m‰st‰‰n, joka muuten kului aivan hyˆdytˆnn‰.
Ja siin‰ sitten he saivat kuin saivatkin p‰‰tetyksi jotakin outoa, sinnep‰in, ett‰ he t‰st‰l‰hin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka se lienee tapahtunut, puoliksi v‰kisin, puoliksi leikkien, ik‰‰nkuin kevytmielisesti itse‰‰n tyˆnt‰en. Ei itsek‰‰n siihen uskonut, ei syd‰mess‰‰n pys‰htynyt niihin sanoihin, joita pani itsens‰ sanomaan. Mutta neh‰n olivatkin mahdottomia ihmisten v‰lill‰ aina. Tuli niit‰ tahdikkaasti ja kylm‰sti k‰sitell‰, niinkuin Anna tekikin v‰isty‰kseen t‰st‰ tapahtumasta sopivasti pois toiseen.
Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se Annaa. Tunsiko Lennart enemm‰n kuin h‰n? Tahi mit‰p‰ h‰n tunsikaan. Eip‰ h‰n muuta kuin ihmetteli, ett‰ sellainen sattumako teki k‰‰nteen h‰nen el‰m‰ss‰‰n, sellainen v‰h‰p‰tˆisyys, sellaiset mit‰ttˆm‰t sanat m‰‰r‰siv‰t kokonaan h‰nen el‰m‰ns‰ kulun. Sit‰ h‰n ei t‰ysin tajunnut, vaikka olisi sit‰ itsellens‰ tuhannesti kerrannut. Tekikˆ h‰n v‰‰rin? Itse‰‰n kohtaan h‰n v‰‰rin teki, jos teki. Itsep‰ h‰n omasta el‰m‰st‰‰n vastasi. Eiv‰tkˆs olleet v‰‰ri‰ n‰m‰ p‰iv‰t, joita h‰n kotona toimetonna vietti, v‰‰ri‰ n‰m‰ vuodet, jotka hitaasti eteenp‰in vieriv‰t, v‰‰r‰‰ koko t‰m‰ el‰m‰, jolla ei ollut mit‰‰n tarkoitusta?
Niin ett‰ h‰n oli menetellyt oikein, kun asian t‰ten ratkaisi. Tiesih‰n nyt edes, mihin kiinte‰sti pyrki‰ ja mit‰ tahtoa. Oppia toista ymm‰rt‰m‰‰n ja h‰nt‰ rakastamaan. Oppia h‰nest‰ lˆyt‰m‰‰n ihminen ja oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.
Sopiutua? Eikˆ ollut siin‰ kaikkien pulmien ratkaisu?
Sit‰ oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yˆt‰ odottaessaan Alvaria kotiin. Ja kuta myˆhemm‰ksi aika kului, sen selvemm‰lt‰ ja yksinkertaisemmalta n‰ytti se h‰nest‰. H‰n ei pyyt‰nyt itsellens‰ suuria iloja. H‰n p‰‰tti palkita Lennartille sen rakkauden, jota t‰m‰ tarjosi. Ja h‰n toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sit‰, ett‰ h‰nt‰ pyysi. H‰nen t‰htens‰ ei h‰n saanut tuntea onnettomuutta. H‰n koettaisi t‰ytt‰‰ velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan miest‰ns‰, olkoon h‰n mink‰lainen tahansa.
Ja miksi h‰n ei oppisi? Rakastihan h‰n muitakin, kaikkia t‰‰ll‰ kotona, miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miest‰ns‰?
Sit‰ h‰n mietti.
Ja el‰m‰ n‰ytti toiselta niiden ajatusten valossa. T‰ytt‰v‰‰, melkeinp‰ riemukasta oli siin‰ uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja sen kautta selveni kaikki.
H‰n ajatteli sit‰ yˆll‰, kunnes v‰syi aamupuoleen ja nukkui mietteisiins‰. Ja nytkin viel‰, loikoessaan siin‰ s‰ngyss‰ns‰ tunsi h‰n v‰symyst‰ eilisest‰. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja tuntojen t‰hden ja haihduttivat v‰symyst‰.
ƒiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:
"Lennart oli k‰ynyt t‰‰ll‰ eilen."
"K‰vi."
"Ja mit‰ p‰‰titte?"
"Ei, ei viel‰ mit‰‰n, h‰n tulee t‰n‰‰n", sammalsi Anna h‰mm‰styneen‰ ja ‰iti vaikeni.
III
ƒiti seisoi ikkunan luona ja katseli yh‰ auringonpaisteiselle kadulle, katseli tuttua n‰kˆalaa, jota h‰n lapsuudesta saakka oli katsellut. Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla n‰kyi kaupungin vanha kivikirkko.
Samat puutalot olivat seisoneet siin‰ niin kauan kuin h‰n muisti. Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat olivat samoilla suvuilla kuin viisikymment‰ vuotta sitten. Ahlmanien kivitaloa ei h‰nen lapsuudessaan siin‰ ollut. He olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta parikymment‰ vuotta sitten. H‰nen lapsena ollessansa olivat ÷hmanit kaupungin mahtavimpia. Heid‰n kauppansa lienee ollut yht‰ vanha kuin kaupunkikin. He eiv‰t loistaneet kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon tuolla puolen. Eiv‰tk‰ he muutenkaan ulkonaisen loistonsa t‰hden muista eronneet. Heid‰n synnynn‰inen ‰lyns‰ ja kykyns‰ erotti heid‰t muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt? Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja h‰vitt‰m‰‰n pes‰‰. Huhuiltiin heid‰nkin asioittensa menev‰n siksi yh‰ alasp‰in. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.
Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa vanhalla Erik ÷hmanilla raskaat vanhuuden p‰iv‰t. Ehk‰ yht‰ raskaat kuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin, Fredrika Martinilla.
Erik ÷hman oli ollut h‰nen leikkitoverinsa, h‰nen parhain yst‰v‰ns‰. Ja h‰n jumaloi viel‰kin Eriki‰. Olihan h‰n miehi‰ jo joitakuita el‰ess‰‰n n‰hnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksin‰isyydess‰‰n omaa kielt‰ytyv‰‰ el‰m‰‰ns‰, eik‰ kukaan muu kuin h‰n ehk‰ aavistanut, mit‰ h‰n itseens‰ k‰tki.
H‰n oli toivonut Erikille kaikkea hyv‰‰. Ja kohtaisiko Eriki‰ nyt sellainen suru? Tiesih‰n h‰n, milt‰ tuntui, kun n‰ki sukupolven rappeutuvan, kun n‰ki poikansa menev‰n alas. Erik ponnisteli siell‰ salassa, olihan h‰nell‰ vain yksi ainoa poika.
Yksi ainoa, niinkuin h‰nell‰ itsell‰‰nkin. Siksip‰ h‰n tiesi, milt‰ se tuntui. Toisen ei tarvinnut sit‰ h‰nelle vakuuttaa. Niin, Erik, n‰in heille nyt k‰vi.
H‰n oli salaa toivonut, ett‰ nuori Erik ja Anna olisivat sopineet toisillensa. Vaan ei. Kaikki h‰nen toiveensa olivat rauenneet alusta alkaen. Seh‰n se olikin omituisinta, ettei ainoakaan h‰nen toiveensa toteen k‰ynyt.
Mustat, pahviset katot n‰yttiv‰t harmailta kirkkaassa auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen k‰rryiss‰‰n torille. Sinne kulki talonem‰nti‰ rannukkaiset, harmaat saalit hartioilla, maitokannu ja torikori k‰dess‰‰n. Suorina ja j‰ykkin‰ kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Kˆyhemm‰t ja laihemmat tyˆmiesten vaimot menn‰ humppasivat kiireesti k‰si‰‰n huitoen ja p‰‰ etukumarassa ja tervehtiv‰t nˆyr‰sti rikkaampia, jotka vain huuliaan liikuttaen arvokkaasti vastasivat.
Naapurin em‰nt‰ pys‰htyi torilta tullessaan kadun toisella puolen puhutellakseen toista naapurin em‰nt‰‰, joka portista oli juuri tulossa ja h‰‰teli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelk‰siv‰t naapurin em‰nt‰‰ ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin raosta, milloin vieras j‰tt‰isi ‰idin. Vaan siihen j‰iv‰t vaimot kielest‰ns‰ kiinni. Heid‰n keltaisilla kasvoillansa pysyi j‰ykk‰ ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja k‰si viittaili saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan p‰in ja kasvoille tuli pahansuopainen ja ilke‰ ilme. He p‰lyiv‰t yh‰ Martinin ikkunoihin ja tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.
Fredrika Martin k‰‰ntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. H‰n sattui katsahtamaan ‰itiin ja h‰n ihmetteli, miten ‰iti yht‰kki‰ oli k‰ynyt niin vanhan n‰kˆiseksi.
"Voitko pahoin", kysyi h‰n ‰idilt‰.
"T‰llainen auringonpaiste tuntuu ‰kki‰ voimakkaalta."
"ƒidin ei pid‰ olla ikkunassa."
Anna ajatteli, ett‰ jokin ‰idille vastenmielinen henkilˆ oli kulkenut kadulla. Ehk‰ se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei en‰‰ mit‰‰n tainnut. H‰n oli jo valinnut Lennartin, ottanut h‰net. Ja ‰idin t‰ytyi siihen tyyty‰, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli jo h‰nen!
H‰nen! Ilo t‰ytti syd‰men. H‰n hymyili kuvallensa istuessaan peilin edess‰. H‰n katseli peilist‰ silmi‰ns‰, katseli tukkaansa. H‰n oli tyytyv‰inen itseens‰. H‰n oli nyt tyytyv‰inen olemiseensa. H‰n oli melkein onnellinen.
ƒiti n‰ki h‰nen hymyns‰. H‰n tiesi, mit‰ se merkitsi, vaan h‰neen ei ilo tarttunut.
H‰nest‰ tuntui ‰kki‰, kuin Anna ei olisikaan h‰nen lapsensa, vaan jokin vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja mink‰laiselle rakkaudelleen? Eikˆ Anna ymm‰rt‰nyt, mit‰ h‰n teki? Antoiko h‰n ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko h‰n myi itsens‰? Myi h‰pe‰‰ tuntematta. H‰nen tytt‰rens‰, h‰nen ainoa tytt‰rens‰!
Kauniin onnenpa el‰m‰ h‰nen lapsillensa tarjosi. Eip‰ ollut syyt‰ ainakaan ylpeill‰.
"ƒiti", sanoi Anna, "el‰m‰ selvi‰‰ t‰st‰ viel‰."
"Mitenk‰ niin?"
"Min‰ selvit‰n sen."
"Mill‰, lapseni?"
"Tahdollani."
"Vaan muista, ett‰ mit‰ teet, teet oikein."
"Kun teen kaikki mit‰ voin, enkˆ tee oikein?"
"T‰ytyy vain tuntea ja tiet‰‰, mik‰ on oikein. Jos tunnet --"
"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eik‰ tiet‰‰ sit‰ -- meid‰n asemassamme."
"Meid‰n tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."
"Se muuttaa."
"En ole samaa mielt‰. ƒl‰ ratkaise asioita j‰rkesi mukaan."
"Vaan syd‰men. Syd‰n ei minulle mit‰‰n puhu."
"Mutta miksi sin‰ lankeat ottamaan niin raskaasti n‰it‰ pieni‰ ulkonaisia koettelemuksia, koeta s‰ilytt‰‰ syd‰mesi iloisena ja puhtaana, niin n‰et, ett‰ syd‰nkin sinulla puhuu."
"Ei, ‰iti, j‰tet‰‰n se. Usko, etten v‰‰rin tee. Minulla on hyv‰ olla ja se tulee hyv‰st‰ omastatunnosta."
"Uskon."
"Ei siis siit‰ mit‰‰n en‰‰."
"Ei. Eth‰n sin‰ ole en‰‰ lapsi."
"En. Olen sinun viisas tyttˆsi, ‰iti rakas, rakas --"
H‰n ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneest‰, kaikesta rakkaasta, mik‰ heill‰ oli ollut yhteist‰, vaan ei lˆyt‰nytk‰‰n sanoja. H‰n tarttui ‰idin k‰teen ja kyyneleet tulvahtivat h‰nen silmiins‰. ƒiti itki hiljallensa. He ymm‰rsiv‰t toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja yht‰ katkeralta tuntui nyt heist‰ molemmista se askel, joka kenties i‰ksi erotti heid‰t toisistansa.
"Lapsi."
"Se on minun kohtaloni ja min‰ olen onnellinen."
Anna kohotti p‰‰t‰ns‰ ja hymyili jo. Ja ‰iti ei saanut selkoa, liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja h‰nelle k‰sitt‰m‰tˆn tunto saanut jo jalansijaa h‰ness‰.
IV
"Kes‰ on", sanoi ‰iti Annalle kevyesti, ett‰ he vapautuisivat ‰skeisest‰, "kuuluu jo lasten ‰‰nist‰kin."
Lapset rynt‰siv‰t samalla sis‰‰n.
"Mummo, ‰iti l‰htee taas ajelemaan eik‰ ota meit‰ mukaan." Lapset kiipeiliv‰t mummon syliin.
"Mep‰ l‰hdemme kohta kes‰asunnolle."
"Ei oteta ‰iti‰ mukaan", sanoi pienempi.
"Ei ‰iti meist‰ v‰lit‰k‰‰n", sanoi suurempi.
"V‰litt‰‰ kyll‰", sanoi mummo, "l‰hdet‰‰np‰ kysym‰‰n vaikka."
Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen l‰hte‰kseen ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edess‰. Iida sanoi iloisesti huomenta mummolle, korjasi peilin edess‰ vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti harson silmillens‰.
"Olkaapa lapset nyt kilttej‰, ‰iti menee ajelemaan hiukan", h‰n pui sormeansa lapsille varoittaakseen heit‰ ja sanoi mummolle herttaisesti:
"ƒiti rakas, ei pit‰isi rasittua lasten t‰hden. Einarikin, iso poika, antaa mummon kantaa itse‰ns‰."
"Ole huoletta, Iida."
Iida pyˆr‰hteli kevyesti ja h‰nen silmiss‰ns‰ oli kirkas loiste.
Ja mummo tunsi helpotusta, kun h‰n katseli Iidaa ja n‰ki, miten h‰n osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa jos kenen. Mit‰ Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mit‰‰n. Ei omaa kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli onni, ett‰ h‰n uskalsi el‰‰ huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenell‰ oli oikeus kielt‰‰ sit‰ toiselta, joka kenties tarvitsi sit‰ pystyss‰ pysy‰kseen? Eih‰n Iidan laista oltu luotu t‰llaista ahdistavaa el‰m‰‰ varten.
"Hauskaa matkaa", toivotti h‰n Iidalle vilpittˆm‰sti. "Onkin kaunis ilma."
"Kaunis on. No, hyv‰sti, pikku typyk‰t, ja hyv‰sti, ‰iti."
"Hyv‰sti."
Iida pyˆr‰hti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja k‰ski huiskuttamaan hyv‰stiksi. Iidan vaaleat kasvot n‰yttiv‰t niin somilta suuren hatun alla. H‰n kohotti viel‰ hansikoitua k‰tt‰ns‰ hyv‰stiksi, ja hevonen l‰ksi kiit‰m‰‰n kirkolle p‰in.
P‰iv‰n polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen, pys‰htyi ja j‰i hevosella ajajaa katsomaan.
Kirkonkello kumahutti kymmenlyˆntins‰. Kohta ajoi kadulla ÷hmanin nuori Erik, katsahti ikkunoihin, l‰im‰hytti piiskalla hevostansa ja katosi kirkolle p‰in. Vaimo kadulla pys‰htyi uudelleen, laski kantamuksensa maahan ja j‰i katsomaan heid‰n ikkunoihinsa.
Lapset l‰ksiv‰t kiit‰m‰‰n hevosina pitkin huoneita, mutta mummo j‰i istumaan v‰syneen‰ ompelupˆyt‰ns‰ ‰‰reen. H‰n istui siin‰ ja katseli, kuinka ilma v‰r‰hteli l‰mmˆst‰, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin koivujen tuoreilla lehdill‰, kuinka ohut savukiemura kohosi heid‰n piipustansa ja haihtui pilvettˆm‰lle taivaalle.
H‰n katseli sit‰ mit‰‰n ajattelematta. H‰n tunsi tarvitsevansa lepoa.
Mutta ‰kki‰ h‰n her‰si. H‰n kuuli ruokasalista askeleita ja liikett‰. Siell‰ oli Alvar.
Alvar oli siis viel‰ kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syˆd‰, ennenkuin l‰htee taas matkoillensa. Lienev‰tkˆ laittaneet h‰nelle aamupalaa edes?
Siell‰h‰n se liikkui Alvar h‰t‰‰ntyneen‰ kuin takaa ajettu otus. Jospa h‰n koettaisi puhutella ja viihdytt‰‰ h‰nt‰. Ja pitih‰n h‰nen saada n‰hd‰ poikaansa, ennenkuin h‰n taas l‰ksi.
Ruokasalissa istui Alvar syˆm‰ss‰. H‰n nieli suuria paloja, ja k‰det vapisivat. H‰n kiirehti, sill‰ h‰n pelk‰si, ett‰ is‰ ehtisi tulla.
Kun ‰iti tuli ruokasaliin, painoi Alvar p‰‰t‰ns‰ alemma ja katsoi lautaselleen. H‰nen silm‰ns‰ olivat punaiset ja pˆhˆttyneet eilisest‰ juonnista, ja h‰n h‰pesi ‰iti‰. ƒiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi h‰nen taaksensa ja sanoi herttaisesti:
"Kaunis s‰‰ t‰n‰‰n."
"Kaunis."
"Kes‰ siit‰ nyt tulee."
"Kes‰ n‰kyy tulevan."
"Pit‰isi l‰hte‰ kes‰asunnolle vaikkapa pist‰ytym‰‰n."
"Vai jo ‰iti sinne?"
"Jo. Et sin‰ haluaisi?"
"En jouda."
"Pit‰isi sinun saada lev‰t‰ hiukan ja virkisty‰."
"Kes‰ll‰ sitten, kun on lomaa."
"Jospa haluaisit jo?"
"En, ‰iti on huoletta."
Alvar oli vaivautunut ja arka. Ett‰ h‰nen n‰in piti valehdella. Miksi ‰iti tunkeutui aina kyselem‰‰n ja puhelemaan. Antaisi h‰nen jo olla. Siell‰ se nytkin istui h‰nen selk‰ns‰ takana, ik‰‰nkuin h‰n ei sielt‰kin tuntisi h‰nen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa, eik‰ tiet‰isi, mit‰ h‰n siell‰ mietti, eik‰ tuntisi, kuinka h‰n oli neuvoton, kun ei lˆyt‰nyt sanoja, mill‰ puhetta taas alkaa. Siin‰ se ‰iti istui ja vaivasi h‰nt‰ ‰‰nettˆmyydell‰‰n. Eikˆ h‰n alkanut ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n oli jo mennytt‰, ett‰ h‰nt‰ vaivasi kaikki, ett‰ h‰n tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tiet‰ns‰, veip‰ tuo minne tahansa! Olisivat antaneet h‰nen olla ja s‰‰st‰neet hellyytt‰ns‰. Ei h‰n en‰‰ toiseksi muuttunut.
Mutta ‰iti ei sit‰ uskonut. Eik‰ h‰n voinut j‰tt‰‰ lastansa. Jos Alvar ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi ‰iti kevent‰‰ h‰nen taakkaansa. Kun vain tiet‰isi miten? Sit‰ h‰n siin‰ tuskissansa mietti ja mietti. Miten voisi l‰hesty‰ Alvaria? Miten voittaa h‰nen luottamuksensa? Ei h‰n lˆyt‰nyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, ett‰ ‰iti ymm‰rsi h‰nt‰ ja kaikesta huolimatta rakasti h‰nt‰. Kun olisi saanut sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itse‰ns‰ loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selitt‰‰, ett‰ tekip‰ Alvar mit‰ tahansa, ‰iti ei h‰nt‰ tuomitseisi, ei h‰nt‰ j‰tt‰isi. He kaksi, he kuuluivat yhteen; mink‰ Alvar el‰m‰ll‰‰n rikkoi, sen h‰nkin rikkoi.
Tuska kohosi yh‰ ‰idin syd‰meen, kun h‰n katseli poikaansa. El‰m‰ oli vaikeata. Se oli haavoittanut h‰nen lastansa ja tahtoi tuhota h‰net kokonaan, eik‰ h‰n voinut auttaa.