Chapter 3

Kun Columbian sotajoukot, joita Bolivar oli jättänyt kenraali Santa Cruzin käytettäviksi, olivat karkoitetut eteläisestä Perusta, oli rauhallisuus ja lepo palannut tähän maahan, jota sitä ennen sotaväen kapinat olivat hällinneet. Yksityisten kunnianhimo ei näkynyt todellakaan esiintyvän yhtä hurjasti kuin ennen ja presidentti Gambarra näkyi turvallisena asuvan palatsissaan P1aza Mayorin varrella. Tältä puolen ei siis ollut mitään peljättävää, sillä todellakin uhkaavaa vaaraa ei ollut näistä kapinoista, jotka yhtä pian kukistettiin, kuin syntyivätkin ja nämä kapinat näkyivät ainoastaan mairittelevan amerikalaisten halua sotaväen paraatiin.

Todellinen vaara jäi kuitenkin hispanialaisilta huomaamatta; sillä ne olivat liian ylpeitä vaaraa huomatakseen. Mestisit eivät liioin vaaraa huomanneet, se oli päivän selvä asia, kun nämä eivät koskaan tahtoneet huomata heikompiansa.

Kuitenkin oli tavaton liike ollut kaupungissa indianien kesken, jotka usein seurustelivat vuorelaisten kanssa. Tämä kansa näkyi heittäneen sikseen luonnollisen unteluutensa. Sen sijaan että ennen laiskasti venyivät punchoillaan jalat aurinkoa kohti, kuljeskelivat he nyt maaseuduilla, pidättivät toisiaan tavatessaan ja tunsivat toisiaan eräistä merkeistä sekä kävivät halvemmissa ravintoloissa, joihin saattoivat poiketa ilman mitään vaaraa.

Muutamalla kaupungin syrjäisimmällä torilla huomattiin tämä liike kaikkian paraite. Tämän torin kulmassa oli eräs rakennus, jossa oli ainoastaan maakerta olemassa ja jonka ulkomuoto ilkeästi loukkasi silmää.

Tämä oli mitä huonoin ravintola, jota piti eräs iäkäs indiani-eukko; ravintola tarjoi vierailleen, jotka kaikki kuuluivat köyhimpään kansaan, maissi-olutta ja erästä toista, sokeriputken nesteestä valmistettua juomaa.

Indianien kokoukset tässä paikassa pidettiin aina määrätunnilla, jolloin pitkä tanko pystytettiin ravintolan katolle ikäänkuin merkiksi.

Tämän merkin annettua astui huoneesen indiania kaikista ammateista, rakennus-johtajia, muulin-ajajia, ajureita, yksi erällään ja katosivat kohta etuhuoneen takana olevaan suureen saliin. Emäntä näkyi olevan suuressa puuhassa ja jätti ravintolan hoidon piiolleen sekä kiiruhti itse palvelemaan vieraitaan.

Muutamia päiviä Martin Pazin katoamisen jälkeen oli suuri kokous pidetty ravintolan salissa. Töin tuskin saattoi eroittaa jokapäiväisiä vieraita tässä ravintolassa, sillä sali, joka ennestään oli sangen pimeä, kävi tupakin savun kautta vielä pimeämmäksi. Noin viisikymmentä indiania oli asettunut soikean pöydän ympäri; muutamat pureskelivat teelehtiä, joita sekoitettiin hyvänhajuisen maan kanssa; toiset joivat maissi-olutta suoraan suurista saviastioista, mutta nämä toimet eivät lainkaan heitä häirinneet, vaan he kuulivat suurimmalla tarkkuudella puhetta, jota muuan indiani piti.

Puheenpitäjänä oli Sambo, jonka katse osotti suurta vakavuutta.

Tarkoin tarkastettuaan kuulijoitaan, lausui hän:

"Auringon pojat saattavat nyt puhua asioistaan. Ei löydy ketään petollista korvaa, joka heitä kuuntelee. Muutamat meidän ystävistämme, jotka ovat puetut katulaulajiksi, vetävät ohitsekulkevien huomion puoleensa ja meillä on täällä täydellinen vapaus".

Todellakin kuului mandoliinin ääni ulkoa.

Ravintolassa olevat indianit, jotka tiesivät olevansa turvallisessa paikassa, kuuntelivat tarkkaan Sambon puhetta: häneen luottivat ne kokonaan.

"Mitä uutisia voi Sambo kertoa Martin Pazista?" kysyi muuan indiani.

"Ei mitään. Onko hän kuollut vai elääkö hän?... Ainoastaan suuri henki sen tietää. Odotan muutamia veljistämme, jotka ovat kulkeneet pitkin jokea joen suuhun saakka ja ne ovat ehkä löytäneet hänen ruumiinsa".

"Hän oli hyvä päällikkö", sanoi Manangani, eräs hurja indiani, jota suuresti peljättiin. "Mutta miksei hän ollut paikoillaan sinä päivänä, jolloin kuunari toi meille aseita?"

Sambo ei vastannut, vaan painoi päänsä alas.

"Veljenl", jatkoi Manangani, "eivät ehkä tiedä, että kuunari ja rantavahdit ovat ampuneet toisiaan kohti ja että, jos tämä laiva olisi joutunut heidän käsiinsä, meidän hankkeemme olisivat menneet myttyyn".

Indianin puhetta seurasi hyväksyvä morina.

"Ne veljistäni, jotka tahtovat jättää tuomionsa julistamisen toistaiseksi, ovat tervetulleet", jatkoi Sambo. "Kuka tietää, eikö poikani Martin Paz kerran ole palaava! Kuulkaa nyt! Aseet, joita olemme saaneet Cechurasta, ovat käsissämme; ne ovat kätketyt Cordillerien vuorirotkoihin ja ovat valmiit meitä palvelemaan, kun te tahdotte täyttää velvollisuutenne".

"Ja kuka meitä estää?" kysyi eräs nuori indiani. "Me olemme teroittaneet puukkojamme ja odotamme nyt ainoastaan".

"Odotamme ratkaisevaa hetkeä", sanoi Sambo. "Veljeni kyllä tietävät, ketä vihollisia meidän ensiksi on kukistaminen".

"Noita mestisiä, jotka kohtelevat meitä kuten orjia", sanoi eräs läsnäolevista; "noita ylpeitä konnia, jotka lyövät meitä kädellä ja ruoskalla juurikuin olisimme itsepintaisia muulia".

"Niin", vastasi toinen, "ensiksi niitä, jotka ovat anastaneet tämän meidän esi-isiemme maan".

"Te petytte, sillä ensimäiset iskumme tehdään muualla", jatkoi Sambo, joka hänen puheestaan innostui. "Nämä miehet eivät ole samat, kuin ne, jotka kolme sataa vuotta sitten uskalsivat astua Perun vapaasen maahan? Nämä rikkaat miehet alhaisemmasta säätyluokasta eivät ole niitä, jotka ovat vieneet Manco Capacin poikia hautaan? Ei! Sen ovat ylpeät hispanialaiset, todelliset europalaiset tehneet, joiden orjia olette. Jos heillä ei ole rikkautta, on heillä sen sijaan arvoa ja vihasta perulaisiin vapautuspuuhiin polkevat he jalkojensa alle luonnolliset oikeutemme. Unohtakaamme, ketkä me olemme, muistaaksemme, mitä esi-isämme ovat olleet".

"Niin! niin!" huudahti kokous, mielihyvällä jalkaansa polkien.

Muutaman silmänräpäyksen vaiti-olon perästä, Sambo muutamia kapina-liittolaisia kyselemällä, vakuutti itseään siitä, että ystävät Cuzcossa ja koko Boliviassa olivat valmiit astumaan esiin yhtenä miehenä.

Sitten jatkoi hän kiivaasti:

"Ja meidän veljemme vuorilla, uskollinen Manangani, jos he sydämessään kantavat yhtä suurta vihaa kuin sinä itse ja yhtä suurta rohkeutta, eivätkö ne lankea Liman yli kuten lumivyöry Cordillerien huipuilta?"

"Sambolla ei tule määräpäivänä olemaan syytä valitella heidän rohkeuttaan", vastasi Manangani. "Sambon, käydessään ulos kaupungista, ei tarvitse kävellä kauas, ennenkuin hän kaikkialla näkee indianeja nousevan ylös, vihasta hehkuvina. San Christovalin ja Amancaien vuorensolissa odottaa usea mies, punchoonsa käärittynä ja väkipuukko vyöllään. Pantakoon vaan karpiina (lyhyt ratsu-pyssy) hänen käteensä! Ne eivät ole unohtaneet, että heidän on hispanialaisille kostaminen Manco Capacin miestappoa".

"Oikein Manangani", vastasi Sambo. "Suuri henki on puhunut suusi kautta. Veljeni tulevat ennen pitkää tietämään jotakin siitä, jonka heidän päällikkönsä ovat valinneet. Presidentti Gambarra kokee ainoastaan vahvistaa valtaansa; Bolivia on kaukana ja Santa Cruz on karkoitettu. Me voimme siis toimia täydessä turvasa. Muutaman päivän perästä kutsuu Amancaien juhla sortajamme riehuviin huveihin. Silloin olkoon kukin valmis lähtemään liikkeelle, jotta tämä uutinen levetköön Bolivian etäisimpiin kyliin".

Tässä silmänräpäyksessä tunkesi kolme indiania esille suureen saliin. Sambo astui sukkelaan heitä vastaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän mnutamalta niistä.

"Martin Pazin ruumista ei ole löydetty", vastasi eräs näistä indianeista. "Me olemme naaranneet useissa paikoin joessa ja taitavimmat sukeltajamme ovat suurella huolella etsineet. Nyt uskomme, ettei Sambon poika ole hukkunut Rimacin aaltoihin".

"Ovatko tappaneet hänen? Mihin hän on joutunut? Piru heitä periköön, jos ovat poikani tappaneet. Erotkoot veljeni nyt hiljaisuudessa. Palatkoon kukin paikalleen, valvokoon ja odottakoon aikaa".

Indianit lähtivät pihalle ja erkanivat. Sambo jäi yksin Mananganin kanssa, joka kyseli häneltä:

T2iedättekö Sambo, mikä tunne se oli, joka johdatti pojan askeleet San Lazaron kortteliin? Onko Sambo varma pojastaan?"

Salama leimahti Sambon silmistä niin että Manangani säpsähti; mutta edellinen hillitsi tunteitaan sanoen:

"Jos Martin Paz pettäisi veljiään, tappaisin ensin kaikki ne, jotka ovat hänen ystävyydessään, kaikki ne, joita hän on rakastanut. Sitten tappaisin hänet itse ja vihdoin itseni, jottei häväistystä suvusta jäisi ketään eloon".

Emäntä aukasi nyt salin oven, astuen esille Sambon luokse ja antaen hänelle kirjeen, joka oli hänelle tuleva.

"Kuka on tämän antanut teille?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi indiani-eukko; "joku vieraista on tahallaan jättänyt tämän paperin jälkeensä, sillä minä löysin sen pöydältä".

"Onko täällä ollut ainoastaan indiania?"

"Ainoastaan indiania".

Emäntä meni matkoihinsa. Sambo aukasi kirjeen ja luki ääneen:

"Nuori tyttö on rukoillut Martin Pazin puolesta, sillä hän ei ole unohtanut indiania, joka pani henkensä alttiiksi hänen edestään. Jos Sambolla on jotakin uutisia pojastaan tahi jotakin toivoa vielä löytää häntä, tulee hänen kääriä punaisen silkkihuivin käsivartensa ympäri. Silmäpari löytyy, joka näkee hänen kulkevan ohitse joka päivä".

Sambo hieroi kirjettä sormiensa välissä.

"Tuo onneton", sanoi hän, "joka on silmäillyt naista".

"Kuka on tämä nainen?" kysyi Manangani.

"Hän ei ole indianinainen", vastasi Sambo, "hän on joku nuori, korkeasukuinen neitonen. Voi! Martin Paz, en tunne sinua enään".

"Aivotko tehdä sen, minkä tämä nainen pyytää teiltä?"

"En suinkaan", vastasi indiani kiivaasti. "Kadottakoon hän kaiken toivon jälleen nähdä poikani ja kuolkoon hän siitä".

Hän repi kirjeen palasiksi raivoissaan.

"Näkyy olleen indiani, joka on tuonut kirjeen tänne muassaan", huomautti Manangani.

"Niin, joku meikäläisistä on sen tehnyt. Hän on tiennyt, että minä usein käyn tässä ravintolassa, mutta minä en koskaan enään tule tänne. Palatkoon veljeni vuorille. Minä jään kaupunkiin valvomaan etujamme. Tahdomme nähdä, tuleeko Amancaien juhla iloisemmaksi sortajille vai sorretuille".

Molemmat indianit erkanivat.

Hanke oli hyvin harkittu ja hetki sen toimeen panemieeen hyvin valittu. Perussa, joka siihen aikaan oli melkein tyhjänä ihmisistä, oli ainoastaan harvoja hispanialaisia ja mestisiä. Idianien hyökkäys sekä Brasilian metsistä että Chilen vuorilta ja La Platan tasangoilta tulisi täyttämään kapinallisen alueen peljättävällä sotajoukolla. Suurten kaupunkien Liman, Cuzcon ja Punan kerran perin pohjin hävitettyä ei ollut luultavaa, että Columbian sotajoukot, joita Perun hallitus vähää ennen oli karkoittanut, nyt tulisivat pulassa olevia vihollisiaan avuksi.

Tämän yhteiskunnallisen mullistuksen piti kuitenkin onnistuman, jos asiaa saatettiin pitää salassa, eikä muuten löytynyt tässä kansassa kavaltajia. Mutta he eivät tienneet, että muuan mies oli erikseen päässyt presidentti Gambarran puheille, he eivät tienneet tämän miehen kertoneen, että kuunari "Annonciacion" oli purkanut kaikenlaisia aseita indianien veneisin Rimac-joen suulla. Ja tämä mies oli äskettäin pyytänyt suuren palkinnon tästä palveluksesta, jonka hän oli tehnyt Perun hallitukselle, kertoessaan näitä tapauksia. Viekkaasti hän näet piti kummankin puolta. Vuokrattuaan laivansa Samhon asiamiehille korkeasta hinnasta, oli hän äsken myynyt presidentille kapinallisten salaisuuden.

Näistä toimista tunnemme, että tämä mies oli juutalainen Samuel.

VI.

André Certa, joka vihdoin oli täydelleen toipunut, ja luuli Martin Pazin kuolleen joudutti nyt häitään. Hän halusi Liman kaduilla näyttäytyä ihanan, nuoren juutalais-naisen seurassa.

Sara kuitenkin osoitti hänelle suurta jäykkyyttä, mutta hän ei pitänyt tuosta lukua, sillä hän näki Sarassa ainoastaan kallisarvoisen tavaran, josta hän oli maksanut satatuhatta piasteria.

Meidän tulee tässä mainita, että André Certa syystä piti epäluuloa juutalaista kohtaan. Jos kontrahti ei juuri ollut kunniallinen, el niihin liioin ollut luottamista, jotka sen olivat tehneet. Mestisi tahtoi myöskin salaa puhutella Samuelia ja vei hänet eräänä päivänä mukanaan Chorilloon. André Certa halusi häittensä edellisinä päivinä koettaa onneaan pelissä. Pelihuoneet Chorillossa oli avattu muutamia päiviä don Végalin sinne tultua ja niiden avattua oli alituinen liike Liman tiellä. Moni tuli sinne jalkasin ja palasi vaunuissa ja moni menetti siellä lopun tavaroistaan.

Don Végal ja Martin Paz eivät ottaneet osaa näihin huveihin, sillä nuoren indianin väliäpitämättömyyteen oli jalompia syitä.

Iltakävelyjen perästä markiisin kanssa palasi Martin Paz huoneisinsa ja saattoi siellä ikkunaa vasten nojaten viettää pitkiä aikoja omissa mietteissään. Don Végal alinomaa muisteli Samuelin tytärtä, jonka hän oli nähnyt rukoilevan kirkossa; mutta hän ei uskaltanut kertoa tästä Martin Pazille, vaikka hän vähitellen häneen teroitti kristinopin totuuksia. Hän pelkäsi Martinin sydämessä verestää niitä tunteita, joita hän halusi tukahuttaa; sillä indiani alkoi luopua kaikesta toivosta saada Saraa omakseen. Poliisi oli nyt lakannut häntä etsimästä ja aikaa voittaen olisi Martin Paz ehkä kerran saattanut suojeliansa vaikutuksesta saada paikan Perun yhteiskunnassa.

Mutta nyt alakuloinen indiani eräänä päivänä päätti hankkia tietoa siitä, mihin nuori juutalais-nainen oli joutunut. Hispanialaisen pukunsa vuoksi saattoi hän hiipiä johonkin pelisaliin ja siellä kuunnella vieraiden puhetta.

André Certa oli niin mahtava mies, että hänen naimisensa, jos se oli tapahtumaisillaan, piti oleman heidän puhe-aineenansa.

Indiani ei siis lähtenyt meren rannalle, vaan kiipesi niille korkeille kallioille, joille Chorillon mahtavimmat talot olivat rakennetut, ja astui muutamaan huoneesen, johon tultiin leveitä kiviportaita myöten.

Tämä oli pelihuone. Päivä oli ollut kuuma usealle Liman asukkaalle. Muutamat, jotka edellisen yön vaivoista olivat henkisesti ja ruumiillisesti väsyneet, lepäsiivät lattialla, käärittyinä punchoihinsa. Toiset pelaajat istuivat suuren, viheriän liinan edessä, joka oli jaettu neljään pohjaan kahdellä viivalla, jotka kohtisuoraan halkasivat toisiaan; jokaisella pohjalla oli sanojen azar [hasaarti, onnen-touko, sattumus] ja suerte [kohtalo] alkukirjaimet A. S. Pelaajat merkitsivät pisteillä jommankumman näistä kirjaimista, pankin pitäjä teki panoksen ja nakkasi pöydälle kaksi arpa-noppaa, joiden yhteen lasketut pisteet määräsivät, voittivatko pelaajat A:lla vai S:llä.

Tällä haavaa oli peli hyvin vilkas. Eräs mestisi takaa-ajoi onnetarta kuumeentapaisella innolla, mutta huonolla menestyksellä.

"Kaksituhatta piasteria", huudahti hän.

Pankin pitäjä nakkasi arpanopat ja pelaaja kiroili.

"Neljätuhatta piasteria", huudahti hän kohta sen jälkeen.

Ja taasen hän tappasi rahansa.

Martin Paz, joka seisoi katveessa, saattoi nyt nähdä pelaria suoraan silmiin. Hän oli André Certa ja hänen vieressään seisoi juutalainen Samuel.

"Kylin pelattu, herrani", sanoi Samuel. "Onni ei ole kanssanne tänään".

"Mitä se teihin kuuluu?" vastasi mestisi äreästi.

Samuel kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Jollei se minuun kuulu, niin se kuuluu teihin; sillä teidän täytyy luopua näistä tavoistanne häittenne edellisinä päivinä".

"Kahdeksantuhatta piasteria", vastasi André Certa ja viittasi kirjainta S. Kirjain A. sattui tulemaan ja mestisi kiroili. Pankin pitäjä jatkoi:

"Herra, tehkää panoksenne!"

André Certa, joka oli ottanut käsille seteleitä lakkaristaan, tahtoi nyt uskaltaa suuren summan. Hän laski rahat yhdelle noista neljästä pohjasta ja pankin pitäjä puisteli jo arpa-noppia, kun eräs Samuelin viittaus pidätti häntä. Juutalainen uudelleen kyykistyi mestisin korvalliselle ja kuiskasi:

"Jollei teillä ole kyllin rahoja päättääksenne kauppaamme, niin jo tänä iltana kaikki on rikottu".

Aindré Certa nosteli olkapäitään ja osotti liikkeellään närkästymistä. Otettuaan rahansa takasin lähti hän pois pelisalista.

"Jatkakaa nyt", sanoi Samuel pankin pitäjälle. "Tehän saatatte häiden jälkeen saattaa tämän herran perikatoon".

Pankin pitäjä kumarsi nöyrimmästi, sillä juutalainen oli Chorillon pelihuoneen perustaja ja omistaja.

Tämä mies tavattiin kaikkialla, missä oli realikaan ansaittavissa.

Samuel lähti kävelemään mestisin jälkeen ja tarratessaan hänen kiviportailla sanoi hän:

"Minulla on tärkeimpiä asioita teille kerrottavina, mutta missä saatamme rauhassa puhua".

"Missä hyvänsä", vastasi mestisi äreästi.

"Herra, teidän paha tuulenne ei suinkaan mahtane turmella tulevaisuuttanne. Minä en luota huoneisin vahvimmilla lukoilla, en luota autioimpaan kenttään, kun salaisuuden uskominen teille on kysymyksessä. Te saatte minulle kalliisti maksaa; mutta kannattaa kyllä hyvin kätkeä salaisuuteni".

Niin puhuen olivat molemmat miehet tulleet rannalle niiden pienien mökkien edustalle, jotka olivat määrätyt kylpyvieraita varten. He eivät tienneet, että Martin Paz sekä näki että kuuli heitä, kun hän käärmeentapaisesti luikerteli heidän perässään.

"Ottakaamme vene", sanoi André Certa, "ja lähtekäämme merelle".

Mestisi irroitti rannalta pienen veneen ja heitti muutaman lantin vartijalle. Samuel astui hänen kanssa veneesen ja mestisi lähti soutamaan merelle päin.

Mutta kun Martin Paz, joka oli ollut piilossa eräässä kallion kolossa, näki veneen etenevän, oli hän äkkiä riisunut vaatteet ja voimallisesti uinut veneen perässä, pitäen ainoastaan väkipuukkoa vyöllään. Auringon viimeiset säteet valaisivat Tyynen valtameren aaltoja ja taivas ja maa olivat synkän pimeyden peitossa.

Martin Pazin mieleen ei johtunut että mitä vaarallisimpia haikaloja oleskeli tässä meressä. Hän pysähtyi veneen läheisyyteen ja kyllin lähelle saattaakseen kuulla, mitä puhuttiin.

"Mitä todistuksia minä olen antava tämän tytön isälle, jos tyttö todellakin on sen, jonka sanotte hänen olevan?"

"Teidän tulee muistuttaa häntä, miten hän kadotti lapsensa".

"Miten se sitten tapahtui?"

"Kyllähän saatte kuulla".

Martin Paz, joka vaivoin keikkui aaltojen harjalla, kuunteli, vaan ei käsittänyt mitään.

"Saran isä", sanoi juutalainen, "asui Concepcionissa Chilessä. Hän oli tuo korkeasukuinen mies, jota jo tunnette ja ainoastaan hänen omaisuutensa veti vertoja hänen aateliselle arvolleen. Tärkeiden asioiden vuoksi täytyi häne matkustaa Limaan, jonne hän yksin lähti jättäen Concepcioniin vaimonsa ja pienen tyttärensä, joka oli viiden kuukauden vanha. Perun ilman-ala oli hänelle kaikin puolin mieluinen ja hän kirjoitti markisinnalle, että tämä tulisi hänen luokseen. Markisinna nousi priki San Joseen Valparaison satamassa muutamain palvelijain seurassa. Minäkin matkustin Peruun samassa laivassa. Laiva oli hankkeessa poiketa Limaan, kun sitä Juan Fernandosin kohdalla kohtasi hirveä myrsky, joka teki sen ohjattomaksi ja kallisti sen toiselle kyljelle. Laivamiehet ja matkustajat turvautuivat nyt pelastusveneesen, mutta meren pauhatessa markisinna ei suostunut astumaan veneesen; hän painoi lastaan syliinsä ja jäi laivaan. Minä jäin niinikään laivaan. Vene lähti pois ja upposi lastineen muutamia satoja syltiä San Joseesta. Me olimme nyt yksinämme. Myrsky riehui sanomattomalla raivolla. Tuuli ajeli laivaa, jossa oli viisi jalkaa vettä, matalikkoja kohti, jossa se meni kerrassaan pirstaleiksi. Nuori vaimo tyttärineen nakattiin mereen, mutta kaikeksi onneksi sain minä lapsen käsiini, jonka äiti hukkui silmäini edessä, ja pääsin lapsen kanssa rannalle".

"Ovatko nämät erityis-seikat todenmukaisia?"

"Aivan tosia. Isä ei saata kieltää niiden totuutta. Voi! herra, minä olin tehnyt hyvän matkan, koska tämä tyttö tuotti minulle satatuhatta piasteria, joita te nyt suosiollisesti maksatte minulle."

"Mitä paljo tuo on?" kysyi Martin Paz itsekseen.

"Kas tässä minun lompakkoni sadallatuhannella piasterilla", vastasi André Certa juutalaiselle.

"Kiitoksia herra", sanoi Samuel, tarttuen aarteesen. "Ottakaa te puolestanne tämä kuitti. Minä sitounnun antamaan teille kaksi kertaa tämän summan, jollette tule Hispanian korkeasukuisimpien perheiden jäseneksi".

Indiani ei ollut kuullut tätä viimeistä lausetta. Hänen oli pakko sukeltaa venettä välttääkseen ja huomasi nyt äärettömän suuren esineen, joka ui häntä kohti. Tämä oli hai-kala mitä vaarallisinta lajia.

Indiani näki hirviön lähenevän ja sukelsi, vaan täytyi pian palata veden pinnalle hengittääkseen. Hirviön pyrstö sattui häneen ja hän tunsi sen näljäiset suomukset koskettelevan rintaansa. Hai-kala käännähti seljälleen tarttuakseen saaliisensa ja aukasi kidan, joka oli varustettu kolmikertaisella hammasrivillä. Mutta Martin Paz, nähdessään hirviön valkoisen vatsan kiiltävän, työnsi puukkonsa sen vatsaan ja kohta hirviön veri punasi veden. Indiani sukelsi uudelleen ja poistui kymmenen syltää hai-kalasta ja huomaamatta, miten mestisi nousi maalle, pääsi hänkin hetkisen uitua rannikolle. Hän oli jo unohtanut päässeensä hengen vaarasta.

Seuraavana päivänä lähti Martin Chorillosta ja don Végal levotonna palasi niinikään kiireimmän kautta Limaan etsiäkseen häntä.

VII.

André Certan hankkeessa olevat häät rikkaan Samuelin tyttären kanssa oli merkillinen tapaus. Korkeasukuiset naiset eivät suoneet itselleen hetkeksikään lepoa. He panivat kaiken älynsä liikkeelle keksiäkseen jotakin kaunista leninki-liiviä tahi jotakin päänkoristusta ja koetteeksi pukivat päälleen kaikenmoisia vaatteuksia.

Lukemattomia valmistuksia tehtiin niinikään Samuelin talossa. Hän tahtoi Saran häitä vietettäviksi suurella loisteella. Kalkki-maalauksia, jotka hispanialaisten tavan mukaan kaunistivat hänen asuntonsa, oli huolellisesti uudistettu; kallisarvoisimpia ikkunaverhoja riippui suurissa laskuissa ikkunain ja ovien edessä huoneiden sisäpuolella; veistokuvilla koristeltuja huonekaluja, jotka olivat tehdyt kalliista ja hyvänhajuisista puulajeista, aseteltiin suuriin, vilpeihin huoneisin; harvinaisia pensaskasveja, kuumien maiden tuotteita, kiertyi koruhäkkien ja penkereitten ympäri.

Nuorella tyttärellä ei enää ollut mitään toivoa, koska ei Sambollakaan näkynyt olevan; sillä hän ei kantanut käsivarrellaa toivon merkkiä. Liberta oli vakoillut vanhan indianin hankkeita, vaan ei ollut voinut huomata ikänä mitään.

Jos Sara-parka olisi saanut noudattaa mielihaluansa, olisi hän paennut luostariin siellä elääkseen ja kuollakseen. Hänellä oli sanomaton taipumus katolilaiseen oppiin, johon hän salaa pastori Joachimin toimesta oli kääntynyt. Luostarissa hän siis olisi kokonaan antaunut uskonnon haltuun, koska tämä niin hyvin soveltui hänen sydämensä taipumuksiin.

Pastori Joachim, joka paremmin osasi lukea breviaristaan kuin ihmisten sydämiä tutkia, oli, kaiken häväistyksen välttämiseksi, ilmottanut Saralle, että Martin Paz oli kuollut. Nuoren tytön kääntyminen oli hänelle tärkeä ennen kaikkia ja koska hän piti tytön kääntymisen varmana, jos tämä joutuisi naimisiin André Certan kanssa, koetti hän totuttaa tyttöä ajattelemaan tätä naimiskauppa, etenkin koska hän ei tuntenut, millä ehdoilla naiminen oli toimeen saatu.

Vihdoin lähestyi tämä päivä, niin iloinen muutamille, niin surullinen toisille.

André Certa oli kutsunut koko kaupungin häihin, mutta yihäisemmät perheet eivät noudattaneet hänen kutsumuksiaan, vaan vetivät syyksi mikä mitäkin verukkeita.

Hetki oli kuitenkin tullut kontrahdin alle-kirjottamiseen, vaan nuorta tyttöä ei näkynyt, eikä kuulunut. Juutalainen Samuel oli pahoillaan, André Certa veti levottomana kulmiaan ryppyyn. Vieraat näkyivät olevan jonkunlaisessa pulassa; saleissa paloi lukemattomia kynttilöitä, joiden valoa peilit heijastuttivat. Kartanon edustalla kadulla kierteli eräs mies suuressa tuskassa; hän oli markiisi don Végal.

VIII.

Kaiken tämän tapahtuessa oli Sara ollut yksinänsä, salaisen tuskan rasittamana. Hän ei saattanut lähteä huoneestaan. Hetkisen nojautui hän liikutettuna balkongia vasten, joka oli puutarhaan päin.

Äkkiä huomasi hän miehen, joka hiipi esiin magnoipuistosta. Hän tunsi orjansa Libertan. Tämä näkyi vainuvan jotakin salaista vaaraa, sillä väliin piileili hän jonkun kuvapatsaan taakse, väliin heittäytyi hän taasen pitkäkseen. Sara vaaleni yhtäkkiä. Liberta paini pitkän miehen kanssa, joka oli heittänyt hänen alleen ja muutamat huokaukset osottivat, että voimakas käsi oli tukkinut neekerin suun.