Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

MARTIN PAZ

Kirj.

Jules Verne

Suomennos

G. W. Edlund, Helsinki, 1880.

I.

Aurinko oli laskeumaisillaan Cordillerien lumenpeittämien huippujen taakse, vaan virkistyttävä viileys näkyi täyttävän Perun ihanan taivaan ilmaa. Tullut oli se päivän hetki, jolloin voi europalaisten tavalla nauttia elämää ja pylväskattojen ulkopuolella hengittää keuhkoihinsa jonkun terveellisen tuulahuksen.

Ensimäisten tähtien kohotessa taivaan rannalla käveli monilukuisia jalkamiehiä Liman kaduilla ja keskusteli juhlallisesti joutavimmista asioista. Tänä päivänä oli ollut suuri kansankokous Plaza Mayor'illa, vanhan kuningaskaupungin torilla. Käsityöläiset käyttivät viileätä iltaa hyväkseen kokien ansaita rahoja; he hyörivät ja pyörivät toimeliaasti väkijoukossa ja kehuivat rähisevällä äänellä tavarainsa erinomaisuutta. Naiset, huolellisesti verhottuina viittoihinsa, jotka peittivät heidän kasvojaan, tunkesivat polttajien parvien läpi. Muutamat korkeasukuiset naiset tanssipuvuissa sekä kaunistetut paksuilla, pitkillä, luonnollisten kukkasten koristamilla palmikoilla rehentelivät raskaissa vaunuissa. Indianit kävelivät ohitse silmiään nostamatta ylöspäin, hyvin tietäen olevansa liian halvat tullakseen huomatuiksi, eivätkä liikenteillä eikä puheilla ilmaisseet salaista kateutta, joka heitä kalvasi; siten olivat he mestisien jyrkkiä vastakohtia, jotka niinikään olivat ylönkatsotuita, vaan joiden tytymättömyys enenmän tuli ilmi kuin indianien.

Mitä hispanialaisiin, noihin Pizarron pöyhkeihin jälkeläisiin tulee, kävelivät he päät pystyssä, juuri kun siihen aikaan, jolloin heidän esi-isänsä perustivat "kuningasten kaupungin". Heidän polvesta polveen kulkeva ylönkatseensa käsitti sekä indianeja, joita he olivat kukistaneet että mestisejä, jotka olivat syntyneet hispanialaisten avioliitoista uuden mailman alku-asukasten kanssa. Indianit, jotka, kuten muutkin orjuuteen joutuneet kansakunnat, eivät miettineet kahleittensa murtamista, vihasivat yhtä paljon vanhan keisarikunnan ja Inkan voittajia kuin mestisiäkin, jotka olivat jonkunmoinen väliluokka, täynnä hävytöntä röyhkeyttä.

Mutta nämä mestisit, jotka hispanialaisten tavoin ylenkatsoivat indianeja ja indianien tavoin vihasivat hispanialaisia, elivät huonossa sovussa muiden asukkaiden kanssa.

Parvi tällaisia nuoria miehiä neuvotteli lähellä kaunista suihkulähdettä, joka on keskellä Plaza Mayor'ia. Verhottuina "punchoihinsa" (neliskanttisiin, suuriin vaatekappaleisiin, joissa on reikä päätä varten) ja leveälahkeiset, tuhansista väristä hohtavat housut jalassa sekä Guayaquillista tuodut, leveälieriset olkihatut päässä, he puhelivat, huusivat ja liikuttivat käsiänsä.

"Olet oikeassa, André", sanoi hyvin nöyrästi pieni mies, nimeltä Millaflores.

Tämä Millaflores oli André Certan kuokkavieras, nuori mestisi, rikkaan kauppamiehen poika, jonka isä oli tullut murhatuksi, kapinoitsia Lasuentes'en viimekst nosta. massa kapinassa. André Certa oli perinyt Suuren omaisuuden, jonka hän antoi Otävänsä vapaasti käyttää, niiltä hän vaati ainoastaan alamaista nöyrygttä.

"Mitä nämä kaikki vallankumoukset, nämä alituiset neuvottelut hyödyttävät, jotka Perua kukistavat?" jatkoi André Certa puhettaan korkealla äänellä. "Hallitkoonpa sitten Gambarra tahi Santa Cruz valtakuntaa, niin se ei kuulu mihinkään, jollei tasa-arvo ole vallan päällä täällä".

"Hyvin puhuttu, oikein puhuttu", huusi pieni Miillaflores, joka tasa-arvonkin vallitessa ei koskaan olisi voinut tulla tervejärkisen miehen veroiseksi.

"Minkätähden", jatkoi André Certa puhettaan, "minkätähden pitää minun, rikkaan kauppamiehen pojan, kulkeman muulien vetämissä vaunuissa? Eivätkö minun laivani ole tuottaneet maalle rikkautta ja varallisuutta? Eikö piasterien ahkera ylimysvalta vedä vertoja kaikille Hispanian joutaville arvonimille?"

"Se on herjaus meitä vastaan", vastasi nuori mestisi. "Kas tuossa! Tuossa ajelee don Fernand ohitse kahden hevosen vetämissä vaunuissa. Don Fernand d'Auguillo. Töin tuskin hän jaksaa kuskiaankaan elättää ja kuitenkin rehentelee hän herroiksi täällä torilla. Kas tuossa on toinen hyvä. Markiisi don Végal

Komeat vaunut ajoivat tällä haavaa pitkin Plaza Mayoria. Niissä istui markiisi don Végal, ritari, varustettu Alcantaran, Maltan ja Kaarlo III:nen tähdillä. Mutta tämä korkea herra ei näkynyt tällä kertaa tahtovan näillä kerskailla, vaan tahtoi nähtävästi ainoastaan haihduttaa ikäväänsä. Hänen surullisesti alaspäin painuneesta päästään saattoi huomata, että levottomat ajatukset vaivasivat häntä ja hänen nelivaljakkonsa kulkiessa väkijoukon läpi, ei hän kuullut mestisien kateellisia puheita.

"Minä vihaan tuota miestä!" sanoi André Certa.

"Ei sinun tarvitse häntä kauan vihata", vastasi eräs nuorista herroista.

"Ei! sillä nuo aatelismiehet näyttelevät nyt komeutensa viimeisiä tähteitä ja minä voin teille kertoa, mihin heidän hopiansa ja perhe-kalleutensa joutuvat".

"Niin, senhän sinä kylä tietänet, joka käyt juutalaisen Samuelin talossa".

"Ja vanhan juutalaisen tilikirjoihin kirjottavat korkeasukuiset velalliset nimensä, ja hänen raudoitettuun raha-arkkuunsa kokoontuvat heidän rikkautensa tähteet. Sen päivän koittaessa, jolloin kaikki nämä bispanialaiset tulevat köyhiksi kuten heidän "don Cezar de Bazano", silloin me tulemme iloitsemaan".

"Sinä, André, etukynnessä, kun tulet saamaan kaikki nuo miljonat. Sinun omaisuutesihan on tulemaisillaan toista vertaa suuremmaksi!... Mutta odotappas! Milloin aivot naida juutalaisen Samuelin kauniin tyttären, joka on perulainen nainen sormenpäihin saakka eikä nähtävästi ole missään muussa suhteessa juutalainen kuin nimeltään, joka on Sara".

"Kuukauden kuluessa", vastasi André Certa, "eikä silloin ole Perussa mikään omaisuus, joka olisi minun rikkauteeni verrattava".

"Mutta", kysyi eräs nuorista mestisistä, "mintähden et nai korkeasukuista, hispanialasta naista?"

"Minä saman verran ylönkatson kuin vihaan tätä kansaa", vastasi André Certa, joka ei tahtonut tunnustaa, että useat korkeasukuiset perheet, joiden tuttavuuteen hän oli pyrkinyt, olivat häpeällisellä tavalla käskeneet häntä pois.

Samassa silmänräpäyksessä tuuppasi häntä voimallisesti kylkeen eräs pitkä, harmaatukkainen mies, jonka vahvat jäsenet osottivat väkevää ruumista. Tämä mies, eräs vuori-indiani, oli puettu ruuniin liiviin, jonka alla oli karkeasta palttinasta tehty paita leveällä kauluksella; kaulusta oli päästetty napista, niin että karvainen rinta oli näkyvissä. Jonkunlaiseksi koristukseksi oli viheriöitä nauhoja neulottu hänen lyhyille housuilleen, jotka taasen punaisilla sukkanauhoilla olivat sidotut maankarvaisiin sukkiin; jaloissa oli hänellä härän nahkasta tehdyt anturat; päähän kantoi hän huippupäistä hattua ja korvissa hohtivat suuret renkaat.

Tuupattuaan André Certaa tarkasteli hän häntä, silmiään pois kääntämättä.

"Kurja indiani", huusi mestisi nostaessaan kättään.

Hänen ystävänsä pidättivät häntä ja Millaflores huusi, "André! André! Malta mielesi!"

"Kurja orja uskaitaa tuuppia minua!"

"Hänpä on mielipuoli! Hän on nimeltään Sambo!"

Sambo yhä jäykästi katseli mestisiä, jota hän tahallaan oli tuuppinut. Tämä, raivostuneena, tarttui vyöhön kätkettyyn tikariin ja oli juuri hyökkäämäisillään hätyyttäjän kimppuun, kun kummallinen kurkku-ääni, joka oli perulaisen metsälinnun äänen kaltainen, kuului kävelevien hälinässä. Sambo katosi.

"Väkevä ja pelkuri", huusi André Certa.

"Malta mielesi", sanoi Millaflores hiljaa, "ja lähtekäämme pois P1aza Mayorilta. Liman naiset eivät ole missään niin röyhkeitä kuin täällä".

Nuoret miehet lähtivät kävelemään torin syrjäpuoleen. Yö oli nyt seurannut päivää ja naiset kantoivat syystä nimensä "tapadas" [espanjalainen sana, merkitsee kätketyt], sillä ei voinut eroittaa heidän vartaloaankaan vaipan alta, joka kokonaan verhosi heitä.

P1aza Mayorilla oli vielä sangen vilkas liike. Huuto ja rähinä eneni yhä. Hevoskaartilaiset, jotka olivat asetetut varakuninkaan palatsin keskimäisen portin ulkopuolelle torin pohjoispuolella, vaivoin pysyivät alallaan tässä hurjassa väkijoukossa. Kaikenlaisia tehdastelijoita oli kokoontunut tälle torille, jossa nyt oli kaikenmoisia tavaroita kaupan. Varakuninkaan palatsin alakerta ja kirkon kivijalka, joissa oli kauppapuoteja, muodostivat yhteensä suuren puodiston, jossa nähtiin tropikien kaikki tuotteet.

Tällä paikalla oli siis suuri hälinä; mutta kun Angelus kaikui kirkon tornista, taukosi yhtäkkiä koko tämä melu. Rukousten kuiskaaminen seurasi huutoja ja naiset seisahtuivat keskellä kävelyänsä tarttuen rukousnauhoihinsa.

Kaikkien muitten seisahtuessa ja laskeutuessa polvilleen, koki vanha naispalvelija, joka seurasi nuorta tyttöä, raivata itselleen tietä väkijoukon läpi. Tästä syystä soimattiin ja haukuttiin molempia naisia, koska häiritsivät rukousta. Nuori tyttö tahtoi seisahtua, vaan naispalvelija raahasi häntä innokkaasti mukanaan.

"Näettekö tuota perkeleen tytärtä", sanoi joku läheisyydessä.

"Hän on eräs Caracamin [haukkumanimi, jolla perulaiset nimittävät europalaisia] naisista!"

Muori tyttö seisahtui vihdoin vallan hurmautuneena. Äkkiä löi muulin ajaja häntä oikapäälle ja tahtoi pakottaa häntä notkistamaan polviaan, vaan ajaja oli tuskin koskenut häneen, ennenkuin voimakas käsi kaatoi ajajan maahan. Silmänräpäyksen häiriö seurasi tätä lyöntiä, joka suoritettiin salaman nopeudella.

"Pakene neitoseni", kuiskasi lempeä ja kunnioittava ääni nuoren tytön korvaan.

Tyttö käännähti, kalpeana säikähyksestä ja näki nuoren, pitkän indianin, joka ristissä käsin pelotonna odotti vastustajaansa.

"Totta tosiaan, me olemme hukassa!" huusi naispalvelija taluttaessaan nuorta tyttöä pois.

Muulin ajaja, puolittain huumauksissa lyönnistä, nousi seisaalle, mutta, ollen liian viisas kostaakseen niin rohkealle ja pelkäämättömälle vastustajalle kuin nuori indiani, lähti pois ajaen muuliaan ja mutisten tyhjiä uhkauksia.

II.

Liman kaupunki piileilee Rimacin jokilaaksossa, yhdeksän franskalaista peninkulmaa joen suusta. Pohjassa ja idässä kohoaa maa aallontapaisesti ja tämä seutu on Andien suuren vuoriselänteen jatkona. Liman etukaupunkien tienoilla loppuu Luriganchon jokilaakso, jonka kaupungin edustalla alkavat San Christovalin ja Amancaien vuoriharjanteet muodostavat. Itse kaupunki sijaitsee joen toisella rannalla, vaan toisella puolella on etukaupunki San Lazaro ja molempia rantoja yhdistää viisiholvinen silta, joka lepää kohisevaan koskeen upotetuilla, äärettömän suurilla kivi-arkuilla. Kävelijöitä varten on penkkiä, joilla keikarit venyttelevät ruumiitansa kesä-illoilla ja joilta saattavat katsella kaunista koskea.

Kaupunki on 2 peninkulmaa [nim. Franskan, s.o. noin 3 virstaa] pitkä idästä länteen ja ainoastaan 1 1/4 peninkulmaa leveä sillalta muureille. Muurit, 12 jalkaa korkeat ja 10 jalkaa paksut lähinnä maata, ovat rakennetut "adobesta", auringossa kuivatuista tiilistä. Tiilet ovat tehdyt savesta ja olkisilpuista sekä ovat vallan sopivia kestämään maanjäristyksiä. Vallissa on 7 porttia ja 3 ajoporttia ja vallinpäässä on pienoinen linnoitus Sainte Catherine.

Sellainen on vanha "kuningaskaupunki", jonka Frans Pizarro perusti loppiaisena vuonna 1534. Kaupungissa on tapahtunut useita vallankumouksia ja vieläkin tapahtuu niitä tuon tuostakin. Lima oli muinoin Amerikan tärkein tavarapaikka Tyynen meren rannalla. Liman tulee tätä kiittää Callaon satamaa, joka 1779 rakennettiin omituisella tavalla. Annettiin vanhan rekatin joutua karille ja se täytettiin kivillä, soralla sekä kaitenlaisilla tähteillä. Sitten paalutettiin se ympäriinsä rhizophorapaaluilla [eräs amerikalainen puunlaji], joita oli tuotu Guayaquillista ja jotka erittäin hyvin voivat kestää vedessä lahoamatta; täten vähitellen syntyi se vankka perustus, jolla Callaon satamarakennukset lepäävät.

Ilmanalansa puolelta, joka on lauhempi kuin Kartagenan ja Bahian, jotka kaupungit ovat samalla leveys-asteella Etelä-Amerikan toisella rannalla, Lima kuuluu Uuden mailman mitä suloisimpien kaupunkien joukkoon. Tuulella on kaksi suuntaa, jotka eivät vaihettele: tuuli joko käy lounaasta ja jähtyy kulkiessaan Tyynen valtameren yli tahi käy tuuli kaakosta ja silloin taasen on sitä raitistuttanut Cordillerien jäiset huiput.

Yöt ovat kauniit ja terveelliset tällä tropillisella leveys-asteella; öisin on virvoittava kaste, joka tekee maan hedelmälliseksi, vaikka taivas alati on sekeessä. Päivän kuluttua iltapuoleen viettävät Liman asukkaat mielellään ylellisiä seurojaan nyt raitistuneissa huoneissaan pelaamalla l'hombrea, erästä hispanialaista seurapeliä; kadut pian käyvät autioiksi ja ainoastaan ravintoloissa on nyt oluen- ja viinanjuojia.

Tänä iltana saapui nuori tyttö naispalvelijansa seurassa ilman muita seikkailuja Rimacin sillalle, jossa hän seisahtui kuunnellen epäselvää hälinää, joka hänen säikähtyneessä mielikuvituksessaan tuli vielä kuuluvammaksi. Tyttö huomasi kuitenkin, että tämä hälinä oli ainoastaan muulien kellojen kilinää sekä erään Indianin vihellyksiä.

Nuori tyttö, jonka nimi oli Sara, joudutti matkaansa ja astui isänsä, juutalaisen Samuelin huoneesen. Hänellä oli tummanvärinen läninki yllään, joka oli sidottu ylös sopiviin laskuihin ja soukkeni jalkoihin päin; senpä vuoksi hänen täytyi ottaa lyhyiä askeleita ja hänessä oli tuo erinomainen sulo, joka on omituinen Perun naisille. Tämä läninki, reunustettu pitseillä ja kukilla, oli osaksi silkkikapan peittämä, joka ylettyi pään yli ja verhosi sen päähineellä. Erinomaisen hienot sukat ja pienet satiinikengät vilkkuivat sievän puvun alta; kallisarvoiset rannerenkaat koristivat nuoren tytön käsivarsia ja koko hänen olennossaan oli tuo omituinen sulo, jota sana bonayre hispanian kielellä niin selvästi kuvailee.

Millaflores oli puhunut totta. André Certan morsian ei näkynyt olevan juutalainen muuta kuin nimeksi, sillä hän oli noiden korkeasukuisten, ihmeteltävien naisten todellisin perikuva, joiden kauneutta ei voida kyllin ylistää.

Naispalvelija, eräs vanha juutalaisnainen, jonka kasvoissa ahneus ja saituus kuvautuivat, oli Samuelin uskollinen piika, ja hän palkitsi häntä ansionmukaisesti.

Kun molemmat naiset astuivat etukaupunkiin, San Lazaroon, kulki heidän ohitsensa eräs mies, puettu pitkään munkkikaapuun. Tämän pitkän miehen kasvot osottivat tyyneyttä ja hyvyyttä. Hän oli pappi Joachim de Camarones ja käydessään ohitse hymyili hän ystävällisesti Saralle, joka suosiollisesti tervehti häntä kädenviittauksella, samassa luoden aran silmäyksen naispalvelijaan.

"Mitä nyt, korkeasukuinen nainen?" kysyi kiivaalla äänellä eukko. "Eikö siinä ole kyllin, että kristityt ovat loukanneet teitä ja nyt te kuitenkin tervehditte heidän pappejaan. Arvatenkin me jonakuna päivänä saamme nähdä teidän rukousnauha kädessä, ottavan osaa kirkonmenoihin".

Kirkonmenot ovat Liman naisille vallan tärkeä toimi.

"Sinä teet kummallisia päätöksiä", vastasi nuori tyttö punehtuen.

"Ne eivät ole kummallisempia kuin teidän käytöksenne. Mitä herrani Samuel on sanova, saatuaan kuulla, mitä on tapahtunut tänä iltana?"

"Onko se minun syyni, että raaka muulin-ajaja on loukannut minua?"

"Ymmärrän kyllä", sanoi eukko, puistellen päätään, "enkä tahdo ollenkaan kuulla puhuttavan muulin-ajajista".

"Onko tuo nuori mies tehnyt väärin suojellessaan minua rahvaan solvauksia vastaan?"

"Ensi kertako tuo nuori indiani ilmaantui matkoillanne?"

Nuoren tytön kasvot olivat kaikeksi onneksi täydellisessä peitossa, sillä ei nyt oleva pimeyskään olisi kyllin suojellut hänen kasvojaan tutkivalta silmäykseltä, jonka vanha naispalvelija loi häneen.

"Mutta jättäkäämme indiani sikseen", pitkitti nainen. "Minun asiani on ainoastaan valvoa teitä. Minua eniti levotuttaa se seikka, että tahdoitte viipyä, kunnes krtstityt olivat lopettaneet rukouksensa. Eikö teidän tehnyt mieli notkistaa polvianne kuten he. Voi, armollinen nainen, isänne heti paikalla karkottaa minun talosta, jos hän saa tietää, että minä olen sallinut sellaista luopumusta opistamme".

Mutta nuori tyttö ei enää kuunnellut hänen puhettaan. Eukon muistutus, jonka esineenä nuori indiani oli, saattoi hänen suloisempiin ajatuksiin. Hänestä näytti juuri kuin nuoren miehen väliytyminen olisi ollut sallimuksen määräämä ja useampia kertoja käännähti hän katsoakseen, eikö mies seuraisi häntä varjossa. Sara oli jossain määrin rohkea ja tämä rohkeus aikaansaatti hänessä kummia. Sara oli ylpeä kuin hispanialainen nainen ja hän oli luonut silmänsä tähän mieheen, sentähden että mieskin oli ylpeä eikä kerjännyt silmäystäkään häneltä palkinnoksi suojeluksestaan.

Kun Sara luuli indianin seuraavan häntä, ei hän pettynyt. Martin Paz tahtoi autettuaan nuorta naista myöskin pitää huolta hänen paluumatkastaan. Kävelijäin siis hajaantuessa eri tahoille aikoi hän seurata, Saran huomaamatta.

Martin Paz oli nuori, kaunis mies; hän kantoi arvollisuudella vuori-indianien kansallispukua; leveäreunaisen olkihatun alta aaltoili kaunis, musta tukka, jonka kiharat olivat sopusoinnussa hänen kasvojensa kuparivärin kanssa. Hänen silmistään loisti sanomaton lempeys; hiukan kaareva nenä kohosi kauniin suun yläpuolella; tämä on enemmän harvinaista tässä ihmisrodussa. Hän oli Manco Capacin jälkeläisiä ja hänen suonissaan virtasi tulinen veri, joka saapi suuria aikaan.

Hän oli uljaasti poimutellut kirjavan, loistavan vaippansa, hänen vyöllään riippui malajilainen tikari, joka oli peloittava ase tottuneessa kädessä, sillä nämä tikarit näkyvät olevan ikäänkuin naulatut siihen käsivarteen, joka niitä heiluttaa. Pohjois-Amerikassa Ontarion rannoilla olisi tämän indianin pitänyt olla niiden ympäri kiertelevien heimokuntien johtaja, jotka englantilaisten kanssa ovat sotineet niin kunniakkaita tappeluja.

Martin Paz tiesi Saran olevan rikkaan juutalaisen Samuelin tytär ja mahtavan mestisin André Certan morsian; hän tiesi, että Sara sukunsa, asemansa ja rikkautensa vuoksi ei koskaan voinut tulla hänen omaksensa, mutta kaikki nämä mahdottomuudet unohtuivat hänen mielestään ajatellessaan omaa ihastustaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena joudutti hän askeleitansa, kun hän äkkiä tapasi kaksi indiania, jotka pidättivät häntä.

"Martin Paz", sanoi toinen niistä hänelle, "sinun pitää jo tänä iltana saapua veljiemme luo vuorille".

"Kyllä tulen", vastasi indiani tylysti.

"Kuunari Annonciacion on näkynyt Callaon kohdalla. Laiva risteili siellä hetken ja katosi sitten niemen taakse. Epäilemättä laiva laskee maihin lähellä Rimacin suuta ja hyvä olisi, jos kaarnaveneemme voisivat purkaa laivasta näitä tavaroita. Sinun pitää olla muassamme siellä!"

"Martin Paz kyiIä tietää, mitä hänen tulee ja pitää tehdä".

"Sambon nimessä me sinua puhuttelemme".

"Ja omassa nimessäni minä teille vastaan".

"Etkö pelkää, että hän pitää oloasi San Lazaron etukaupungissa sopimattomana tällaisena aikan?"

"Minä oleskelen, missä hyvänsä tahdon".

"Juutalaisen huoneen edustalla?"

"Olkoon menneeksi! Ne veljistäni, jotka pitävät tätä sopimattomana, tapaavat minua yöllä vuorilla".

Kolmen miehen silmät säihkyivät, eikä sanaakaan puhuttu sen kovemmin. Molemmat indianit palasivat pitkin Rimacin jyrkkää rannikkoa ja niiden askelten kopina haihtui pimeässä...

Martin Paz oli äkkiä lähestynyt juutalaisen taloa. Tämä oli kuten muutkin talot Limassa ainoastaan kaksinkertainen; tiilimuureja alakerrassa yhdisti saumoista kipsillä peitetyt putket. Koko tämä osa rakennuksesta, joka oli sovelias kestämään maanjäristyksiä, oli taidolla tehdyn maalauksen takia tiilten näköinen alemmissa kerroksissa; nelinurkkainen katto oli kukkia täynnä ja koko penger oli täynnä lemuavia kukkasia. Kahden huvihuoneen välissä olevan suuren portin kautta tultiin pihaan, mutta juutalaisten tavan mukaan ei näissä huvihuoneissa ollut akkunoita kadulle päin.

Kello löi 11 lähimäisessä kirkossa, kun Martin Paz seisahtui Saran asunnon edustalle. Syvä äänettömyys vallitsi hänen ympärillään. Minkätähden seisoo indiani liikkumatonna näiden muurien ulkopuolella? Sentähden että valkoinen haamu näkyy penkereellä kukkien kesken, joille yö antoi epäselvän muodon, poistamatta niiden lemuja.

Martin Paz nosteli ehdottomasti käsiään ja laski ne ristiin kunnioituksella.

Äkkiä katosi valkoinen haamu ikäänkuin säikähtyneenä. Martin 3az kääntyi ja André Certa oli hänen silmäinsä edessä.

"Milloin indianit ovat alkaneet viettää öitään tällaisissa mietteissä?" kysyi viime mainittu vihoissaan.

"Sen he tekevät, niinkauan kuin polkevat esi-isien omaa maata", vastasi Martin Paz.

André Certa astui askeleen lähemmäksi liikkumatonta kilpailijaansa kohti.

"Kurja, väistytkö suosiolla?"

"En väisty", vastasi indiani ja kohta välkkyi kaksi tikaria molempien vastustajain käsissä. Ne olivat saman kokoisia ja näkyivät olevan yhtä väkeviä. André Certa kohotti sukkelaan käsivartensa, jonka hän laski alas vielä sukkelammin. Hänen tikarinsa oli näet sattunut indianin tikariin; Andr6, haavotettuna olkapäähän, kaatui maahan huutaen: "Auttakaa, auttakaa!"

Juutalaisen talon portti aukeni. Mestisiä tulvaili läheisistä taloista ja muutamat ajoivat pakenevaa indiania takaa, vaan toiset nostivat haavotettua ylös.

"Kuka tämä mies on?" kysyi joku niistä. "Jos hän on merimies, anna viedä häntä Pyhän Hengen sairashuoneesen, mutta, jos hän on indiani, pyhän Annan sairashuoneesen".

Vanha mies lähestyi haavoitettua ja hän tuskin oli nähnyt hänen, ennenkuin hän huusi: "Anna kohta viedä tämä nuori mies minun luokseni. Kuinka kummallinen onnettontuus!"

Sillävälin toivoi Martin Paz pimeyden ja sukkeluuden avulla voivansa päästä takaa-ajavia pakoon. Hän juoksi kaikin voimin. Jos hän vaan voisi päätä maaseudulle olisi hän turvassa, mutta kaupungin porttia, joita suljettiin joka ilta kelo yksitoista, ei aukaistu ennen kello neljää aamulla. Hän tuli kivisillan toiseen päähän. Indianit lähestyivät yhä sekä muutamat sotamiehet, jotka olivat yhtyneet heihin. Kaikeksi onnettomuudeksi näkyi vahti-joukko vastakkaisella rannalla; Martin Paz huomattuaan, ettei hän voinut päästä eteenpäin eikä taaksepäin, hyppäsi rintavarustuksen yli ja heittäysi kohisevaan koskeen, joka murtui kivi-arkkuja vastaan.

Kumpiki parvi riensi sillan reunalle, ottaakseen pakolaista kiini silloin, kun hän aikoi nousta maihin; mutta turhaan seisoivat siinä odottaen: Martin Pazia ei enää näkynyt.

III.

Kun André Certa oli viety juutalaisen taloon ja laskettu maata k(ireimmän kautta valmistetulle vuoteelle, virkosi hän tainnoksistaan pian ja puristi vanhan juutalaisen kättä. Lääkäri, jolle palvelijat olivat vieneet sanan, saapui paikalle. Haava ei näkynyt olevan vaarallinen, sillä mestisin olkapää oli haavottunut siten, että teräs ei sattunut lapaluuhun. Muutaman päivän kuluttua toivottiin hänen paranevan.

Kun Samuel ja André Certa olivat kahden kesken, sanoi jälkimäinen:

"Tekisitte oikein herra Samuel, jos muuraisitte kiini oven, jonka kautta päästään penkereelle".

"Mitäpä sitten pelkäätte?" kysyi juutalainen.

"Toivoisin, ettei Sara enää pitäisi indiania mielessään. Minun kimppuuni ei käynyt mikään varas; hän on kilpakosija, jonka kynsistä ihmeellisesti pelastuin".

"Ei suinkaan!" huudahti juutalainen, "te petytte. Sara on oleva aviopuolison esikuva ja minä puolestani teen kaikkia, jotta hän olisi teille kunniaksi".

André Certa kohottausi hiukan ylös, nojaten käsivarrelleen.

"Herra Samuel, tahdon sanoa teille jotakin, jota ette kyllin usein voi muistella ja tämä on se, että minä Sarasta olen maksava teille satatuhatta piasteria".

"André Certa", vastasi juutalainen saituri hymyilyllä, "tuota muistan alinomaa ja olen milloin hyvänsä valmis antamaan teille tämän kuitin saatuani kiliseviä kolikoita".

Näin puhuessaan otti hän lompakostaan paperin, jonka André Certa työnsi pois sanoen:

"Kauppa ei ole minkään arvoinen, ennenkuin Sara on tullut vaimokseni ja siksi hän ei ikänä tule, jos minun pitää kilpailla tuollaisen kilpakosijan kanssa! Te tiedätte kyllä, mihin minä pyrin. Mennessäni naimisiin Saran kanssa, tahdon päästä tämän ylimyskunnan vertaiseksi, joka nyt ainoastaan ylenkatseellisilla silmäyksillä katselee minua".

"Ja tämän tarkoituksen te, André Certa, tulette saavuttamaan, sillä mentyänne kerran naimisiin, näette te ylpeimpien hispanialaistemme pakkautuvan saleihinne".

"Missä Sara on ollut tänä iltana?"