Part 9

Näin järjestettiin Martinin asemaa sillä aikaa kun hän itse Arthurin ja Normanin johdolla suunnitteli oikeata hullun yritystä. Sunnuntaiaamuna herrat lähtisivät pitkälle pyörämatkalle vuoristoon, mutta se ei herättänyt Martinin mielenkiintoa, ennen kuin hän sai kuulla, että myös Ruth ajoi pyörällä ja lähtisi mukaan. Martin ei osannut ajaa eikä hänellä ollut pyörääkään, mutta jos kerran Ruth ajaisi, hänkin hankkisi pyörän ja opettelisi, hän päätti, ja kun hän oli heittänyt hyvästinsä, hän poikkesi kotimatkalla erääseen liikkeeseen ja maksoi neljäkymmentä dollaria pyörästä. Se oli enemmän kuin kokonaisen kuukauden raskaan työn palkka, ja se teki hänen varoihinsa hämmästyttävän loven. Mutta kun hän lisäsi sen sata dollaria, jonka hän _Examinerilta_ saisi siihen neljäänsataankahteenkymmeneen dollariin, jonka _Youth's Companion_ vähintäänkin maksaisi, hän tunsi, että hän todellakin saattoi käyttää tuon mitättömän summan hankkiakseen elämäänsä edes hieman vaihtelua. Ei hän myöskään välittänyt, vaikka turmelikin pahasti pukunsa koettaessaan ajaa pyörällä kotiin. Hän soitti vielä samana iltana räätälille herra Higginbothamin puodista ja tilasi itsellensä uuden puvun. Sitten hän kantoi pyöränsä ylös talon takaosassa kiertäviä portaita, ja kun hän oli siirtänyt sänkynsä hiukan ulommaksi seinästä, hän huomasi, että pienessä huoneessa oli nipin napin tilaa hänelle ja hänen pyörällensä.

Sunnuntain hän oli päättänyt käyttää valmistellaksensa itseänsä korkeakoulun pääsytutkintoon, mutta helmenpyytäjäin artikkeli vietteli hänet pois niistä ajatuksista, ja hän käytti koko päivän koettaen kuumeisella innolla antaa muodon sille romanttiselle kauneudelle, joka poltti hänessä. Se hämmästyttävä tosiasia, ettei Examiner ollut sinä aamuna julkaissut hänen artikkeliansa aarteenetsijöistä, ei ollenkaan masentanut häntä. Hänen ajatuksensa lensivät korkealla, niin korkealla, että hän oli kuuro, vaikka häntä kahdesti kutsuttiin herra Higginbothamin maukkaalle sunnuntaipäivälliselle, ja ilman sitä hän jatkoi työtänsä. Herra Higginbothamille sellainen päivällinen oli juhlahetki maallisessa aherruksessa, ja sen kestäessä hän aina muisti enemmän tai vähemmän onnistuneilla juhlasaarnoilla ylistää Amerikan verrattomia oloja, jotka sallivat kovan työn tekijänkin nousta aina hänenkin asemaansa, johon erehtymättä aina viittasi, sillä hän oli kohonnut puotilaisesta Higginbothamin Rahaksimuutto Liikkeen omistajaksi.

Maanantaiaamuna Martin Eden katsahti huoaten keskeneräiseen "Helmenpyytäjiinsä" ja ajoi raitiotievaunulla Oaklandiin korkeakoululle. Ja kun hän sitten muutamaa päivää myöhemmin tiedusteli kokeitten tulosta, sai hän kuulla, että hänet oli hylätty kaikissa muissa aineissa paitsi kieliopissa.

"Teidän englannin kielen taitonne on erinomainen", sanoi professori Hilton katsoa murjottaen häneen suurten silmälasiensa läpi, "mutta te ette tiedä mitään, ette yhtään mitään muista aineista, ja teidän taitonne Yhdysvaltain historiassa on inhoittava, ei löydy sille toista sanaa -- inhoittava. Minä neuvoisin teitä..."

Professori Hilton vaikeni ja katsahti häneen välinpitämättömänä ja elottomasti kuin yhteen koeputkistaan. Hän opetti korkeakoulussa fysiikkaa, hänellä oli suuri perhe, pieni palkka ja valikoitu annos papukaijan tietoja päässään.

"Neuvostanne kiitän, herra", sanoi Martin nöyrästi, toivoen, että sama mies, joka hoiti virkaansa kirjaston pöydän ääressä, olisi sillä hetkellä ollut professori Hiltonin asemassa.

"Ja minä neuvoisin teitä palaamaan kansakouluun vähintäänkin kahdeksi vuodeksi. Hyvästi."

Tämä epäonnistuminen ei järkyttänyt Martinia syvästi, vaikkakin häntä loukkasi Ruthin hämmästynyt ilme, kun hän kertoi, minkä neuvon professori Hilton oli hänelle antanut. Ruthin pettymys oli niin ilmeinen, että Martin pahoitteli hänen vuokseen epäonnistumistaan.

"Näettehän, että olin oikeassa", sanoi Ruth. "Te osaatte paljon enemmän kuin yksikään niistä, jotka hyväksyttiin, mutta kuitenkaan ette voi läpäistä tutkintoa. Se johtuu siitä, että teidän tietonne ovat hapuilevat ja pinnalliset. Te tarvitsette johdonmukaista ohjausta opinnoissanne, ja sitä voi ainoastaan taitava opettaja antaa. Teidän täytyy rakentaa lujalle pohjalle. Professori Hilton oli oikeassa, ja jos minä olisin teidän sijassanne, minä menisin iltakouluun. Puolessatoista vuodessa te kyllä pääsisitte siihen, mitä professori Hilton kahdella tarkoitti. Sitäpaitsi, silloin jäisivät teille päivät vapaiksi, jolloin voisitte kirjoittaa, tai ellette voisi hankkia toimeentuloanne kynällä, voisitte työskennellä jotenkin muuten."

"Mutta jos minun päiväni menevät työssä ja illat koulussa, koska minä tulen teitä tapaamaan?" oli Martinin ensimmäinen ajatus, vaikka hän pidättyi lausumasta sitä julki. Sen sijaan hän virkkoi:

"Minusta tuntuu niin lapselliselta mennä iltakouluun. Mutta sittenkään en siitä välittäisi, jos uskoisin että se maksaa vaivan. Mutta sitä minä en usko. Minä voin itse hankkia nuo tiedot pikemmin kuin mikään opettaja kykenee niitä antamaan. Se olisi ajan hukkaa" -- hän ajatteli Ruthia ja kiihkeätä haluansa saada omistaa hänet -- "eikä minulla ole varaa siihen. Minulla ei ole hetkeäkään joutilasta aikaa, se on joka tapauksessa varma."

"On kuitenkin paljon, joka on välttämätöntä." Ruth katsahti häneen hellästi, ja hän tunsi olevansa julma vastustaessansa häntä. "Fysiikka ja kemia. Niissä te ette pääse mihinkään ilman laboratoriotöitä; ja huomaatte kyllä algebran ja geometrian toivottomaksi ilman perusteellista ohjausta. Te tarvitsette taitavia opettajia, spesialisteja, jotka osaavat päntätä tietonsa toistenkin päähän."

Martin vaikeni hetkisen miettien sanoja, jotka antaisivat hänen ajatuksilleen vähimmän itserakkaan ilmaisun.

"Pyydän teitä, älkää luulko minun kerskuvan", hän alkoi. "Minä en ole ollenkaan ajatellut menetellä siten. Minusta tuntuu kuin minulla olisi luontaiset opiskelijanlahjat. Minä voin opiskella yksin. Minulle se on yhtä mieluista kuin ankalle vesi. Näettehän, miten minä sain selville kieliopin. Ja minä olen oppinut paljon muutakin -- te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon. Ja minä olen päässyt vasta alkuun. Odottakaahan, kunnes minä olen saanut -- --". Hän viivytteli, kunnes oli varmistunut, että lausuu oikein ja vasta sitten täydensi: "ladatuksi voimapatterini. Minä olen vasta nyt alkanut tajuta asioita oikealla tavalla. Minä alan osata arvostella ja klareerata asioita -- --"

"Oh, älkää sanoko 'klareerata'", keskeytti Ruth.

"Tarkoitan, että olen alkanut päästä tolkulle asioista", selitti Martin kiireesti.

"Ei tuokaan sanontatapa tunnu sujuvalta", väitti Ruth.

Martin yritti uudestansa.

"Mitä tahdon sanoa on, että minä olen alkanut päästä hajulle, missä päin on maa."

Säälistä Ruth vaikeni, ja Martin jatkoi:

"Tieto tuntuu minusta muistuttavan karttahuonetta. Milloin ikinä minä menen kirjastoon, valtaa minut sellainen tunne. Opettajain osa on neuvoa oppilaita tutustumaan tuon huoneen sisältöön määrätyn järjestelmän mukaan. Opettajat ovat tuon karttahuoneen oppaita -- siinä kaikki. Heidän oma päänsä on typötyhjä. He eivät keksi itse, mitä opettavat, eivätkä luo mitään. Kaikki on siellä karttahuoneessa valmiina, ja he ovat tutustuneet siihen, ja heidän tehtävänsä on ohjata outoa, joka muuten joutuisi harhaan. Mutta minä en joudukaan niin helposti harhaan. Minulla on kohtuullisen hyvä paikallisvaisto. Minä tavallisesti tiedän, josko olen osunut oikeaan -- mikä siinä on väärää taas?"

"Älkää sanoko, 'josko olen osunut oikeaan'."

"Olette oikeassa", myönsi Martin kiitollisena, "olenko osunut oikeaan. Mutta mihinkäs minä jäinkään? Jo muistan, karttahuoneeseen. Muutamat ihmiset tarvitsevat oppaita -- ehkäpä useimmat, mutta minä luulen selviytyväni ilmankin. Minä olen nyt jo oleskellut melko kauan karttahuoneessa ja olen juuri saamaisillani selville, mitkä kartat minun on paras valita, mitä rannikoita tahdon tutkia. Ja oman suunnitelmani mukaan minä luulen voivani tutkia yksikseni asioita paljon nopeammin. Laivaston nopeus on järjestettävä hitaimman aluksen mukaan, tiedättehän, ja opettajain nopeus on saman lain alainen. He eivät voi mennä eteenpäin nopeammin kuin heidän oppilaittensa suuri enemmistö, ja minä kyllä pääsen yksikseni nopeammassa tahdissa kuin kokonainen luokka." "Se pääsee nopeimmin, joka matkustaa yksin", myönsi Ruth. "Mutta nopeammin minä matkustaisin teidän kanssanne", teki Martinin mieli lisätä, ja hän näki kuin kangastuksena rajattoman maailman aurinkoisine lakeuksineen ja tähtikirkkaine syvyyksineen, joiden läpi hän leijaili hänen kanssaan käsi hänen vyötäröllään, vaaleitten, kultaisten kiharain hyväillessä hänen kasvojaan. Sinä hetkenä hän tajusi, kuinka surkuteltavan köyhästi kieli kykenee tunteita tulkitsemaan. Jumala! Jospa hän voisi sovittaa sanansa niin, että Ruth voisi nähdä sen, mitä hän silloin näki! Ja hän tunsi povessaan merkillisen piston, niin kuin hänet olisi yllättänyt ääretön tuska ja vaiva, niin kiihkeästi hän olisi tahtonut maalata nähtäville ne ihmeelliset näyt, jotka kutsumattomina välähtelivät hänen sielunsa peilissä. Ah, siinä se oli! Hän keksi nyt menestyksen salaisuuden. Juuri sen olivat suuret kirjailijat ja mestarirunoilijat oppineet. Sen vuoksi he olivatkin sellaisia jättiläisiä. He osasivat ilmaista sen, mitä ajattelivat, tunsivat ja näkivät. Auringonpaisteessa nukkuvat koirat usein vikisevät ja haukahtelevat unissaan, mutta ne eivät kykene ilmaisemaan, mikä panee ne vikisemään ja haukkumaan. Hän oli usein miettinyt, mitä se oli. Ja juuri sellainen hän itse oli, auringonpaisteessa makaava koira. Hän näki uljaita ja ihania näkyjä, mutta hän saattoi vain vikistä ja haukkua Ruthin jalkain juuressa. Mutta hän lopettaisi auringossa makaamisen. Hän nousisi ylös silmät auki, ja hän taistelisi, tekisi työtä ja oppisi, kunnes silmät vapautuisivat sokeuden sumusta ja kieli pääsisi kahleistaan, että hän voisi kertoa hänelle uniensa valtakunnan suuruudesta ja ihanuudesta. Muut ihmiset olivat keksineet keinon, miten ilmaista ajatuksensa, miten tehdään sanat palvelijoiksi ja miten eri tavalla yhdistelemällä noita sanoja annetaan niille suurempi sisällys kuin niiden yksityinen merkitys on. Hän aivan hämmästyi, kun tuo salaisuus selvisi kirkkaana välähdyksenä hänen mielessään, ja taas ilmestyivät rajattomat lakeudet ja tähtikirkkaat syvyydet, kunnes hänestä tuntui, että kaikki oli niin hiljaa, ja hän näki Ruthin tarkastelevan häntä huvitetuin ilmein ja hymyilevin silmin.

"Minun unelmiini ilmestyi suuri näky", Martin sanoi, ja kun nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan, hänen sydämensä ihmeellisesti sykähti. Mistä olivat tulleet nuo sanat? Ne täydellisesti selittivät sen äänettömyyden, jonka hänen näkynsä oli keskusteluun aiheuttanut. Se oli ihme. Hän ei ollut milloinkaan voinut niin ylevästi ilmaista ylevää ajatusta. Mutta hän ei ollut koskaan yrittänytkään pukea yleviä ajatuksia sanoihin. Siinä se oli. Se selitti kaiken. Hän ei ollut koskaan koettanut. Mutta Swinburne oli, ja Tennyson ja Kipling ja kaikki muut runoilijat. Hänen mielensä palasi "Helmenpyytäjiin". Hän ei ollut koskaan uskaltanut yrittää mitään suurta, ei ollut koskaan koettanut antaa henkeä sille kauneudelle, joka tulena paloi hänen sielussaan. Tuosta artikkelista pitäisi tulla aivan toisenlainen, kun hän saisi sen valmiiksi. Häntä oikein kauhistutti se rajaton kauneus, joka siihen sisältyi, ja taas hänen mielensä leimahti ja terästyi, ja hän kyseli itseltään, miksi hän ei ollut voinut esittää tuota kauneutta uljaina säkeinä, kuten suuret runoilijat tekivät. Ja siihen lisäksi tuli se salaperäinen riemu, se henkinen ihme, joka sisältyi hänen rakkauteensa Ruthiin. Miksi hän ei voisi laulaa myös siitä, kuten runoilijat? He olivat laulaneet rakkaudesta. Hän tekisi samoin. "Kunniani kautta!"

Hän kuuli tuon huudahduksen kaikuvan pelästyneissä korvissaan. Ajatustensa liidellessä hän oli lausahtanut sen ääneen. Veri syöksyi hänen kasvoihinsa, aalto aaltoa ajaen, punaten ne voimakkaammin kuin auringon pronssinen väri, kunnes häpeän hehku peitti ne kokonaan kauluksen hankaamasta juovasta hiusmartoon asti.

"Minä -- minä -- pyydän anteeksi", hän änkytti. "Minä ajattelin."

"Se kuului kuin te olisitte rukoillut", sanoi Ruth rohkeasti, mutta sielussaan hän värisi. Ensimmäisen kerran elämässään hän kuuli jonkun tuntemansa miehen vannovan, ja se järkytti häntä ei ainoastaan kasvatuksen ja tottumuksen vuoksi, vaan siksi, että hän oli sielussaan tuntenut elämän raa'an tuulahduksen tunkeutuneen suojeltuun neitsytkammioonsa.

Mutta hän antoi anteeksi ihmetellen, kuinka helppoa oli antaa anteeksi Martinille mitä tahansa. Martinia ei oltu kasvatettu, kuten muita miehiä, ja hän yritti niin ankarasti ja myös menestyksellisesti. Ruthin päähän ei kertaakaan pälkähtänyt, että hänen kiihkeään hyväntahtoisuuteensa olisi saattanut olla jokin muu syy. Hänen hellemmät tunteensa Martiniin olivat heränneet, mutta sitä hän ei tiennyt. Hänen ei ollut mahdollista tietää sitä. Kahdenkymmenenneljän vuoden tyyni elämä ilman pienintäkään rakkausseikkailua ei ollut johtanut häntä erittelemään tunteitansa, ja koska ei todellinen rakkaus ollut häntä koskaan lämmittänyt, ei hän nytkään ymmärtänyt, että hänen sydämensä vähitellen nyt syttyi ja lämpeni.

XI LUKU

Martin kävi uudestaan käsiksi Helmenpyytäjät-artikkeliinsa, joka olisi kyllä valmistunut ennemmin, elleivät runokokeet olisi lakkaamatta johtaneet hänen mieltään siitä pois. Hänen runonsa olivat rakkaudenlauluja, jotka Ruthin innoittamina olivat syntyneet, mutta ne eivät koskaan valmistuneet. Ei voinut yhtenä päivänä oppia käyttämään helkkyviä runomittoja. Runomitta, poljento ja loppusointu olivat jo itsessänsä vakavia asioita, mutta niissä ja niiden takana oli jotakin kaukaista ja saavuttamatonta, jota hän löysi kaikessa suuressa runoudessa, mutta jota hän ei voinut vangita oman henkensä hedelmiin. Se oli runouden petollinen henki, jonka hän vaistoillansa tunsi ja jota etsi, mutta ei voinut valtaansa anastaa. Se oli hänestä kuin loimuava liekki, lämmin ja leijuva auer kaukana saavuttamattomissa, vaikkakin hän joskus sai siitä ahkeruutensa palkinnoksi häipyviä säteitä, jotka hän muodosteli säkeiksi, ja ne kaikuivat kuin hopeakellot hänen aivoissaan tai loihtivat hänen näkyihinsä utuisen aavistuksen näkymättömästä kauneudesta. Se oli kuin ilveilyä. Hän paloi halusta voida tulkita tunteitansa, mutta osasi vain soperrella tyhjiä sanoja, kuten kuka muu tahansa. Hän luki kokeitansa ääneen. Runomitta marssi täydellisin jaloin, ja soinnut olivat moitteettomat ja poljento virheetön, mutta korkeampi hehku ja innostus, jota hän itsessänsä tunsi, puuttui. Hän ei voinut sitä ymmärtää, ja uudestaan ja yhä uudestaan, epätoivoissaan, lyötynä ja masentuneena hän palasi artikkeliinsa. Proosa oli varmaankin helpompi pähkinä purra.

Saatuaan "Helmenpyytäjät" valmiiksi hän kirjoitti artikkelin merenkulusta elämäntehtävänä, toisen merikilpikonnan pyynnistä ja kolmannen luoteisväylästä. Kokeen vuoksi hän päätti kyhätä lyhyen kertomuksen, ja ennen kuin hän oli lakannut tästä, hän oli kirjoittanut kuusi lyhyttä juttua, jotka hän lähetti eri aikakauskirjoille. Hän kirjoitti herkeämättä aamusta iltaan, vieläpä myöhään yöhönkin lukuunottamatta niitä aikoja, jolloin hän kävi lukusalissa, lainaamassa kirjastosta kirjoja tai tervehtimässä Ruthia. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi. Elämä oli muuttunut korkeaan vireeseen. Hän oli ainaisessa kuumeessa. Luomisen ilo, jonka luullaan kuuluvan vain jumalille, oli vallannut hänet. Koko elämä hänen ympärillään, ummehtuneitten kasviksien ja saippuavaahdon haju, hänen sisarensa löntystävä olemus ja herra Higginbothamin inhoittavat kasvot, oli unta. Todellinen maailma oli hänen sielussaan, ja ne jutut, joita hän kirjoitti, olivat vain ilmauksia hänen mielensä todellisesta maailmasta.

Päivät olivat liian lyhyet. Oli niin paljon, jota hän tahtoi opiskella. Hän lyhensi nukkuma-aikansa viiteen tuntiin ja huomasi, että silläkin voi tulla toimeen. Hän koetti myös neljää ja puolta, mutta hänen täytyi mielipahakseen palata viiteen. Hän oli ilolla omistanut kaiken aikansa mille harrastuksellensa tahansa. Mielipahalla hän lopetti kirjoituksensa saadakseen lukea, lukemisensa mennäksensä kirjastoon, huoaten hän riistäytyi vapaaksi tietojen karttahuoneesta tai lukusalien aikakauskirjoista, jotka olivat täynnä niiden onnellisten kirjailijoitten salaisuuksia, joiden oli onnistunut saada tuotteensa myydyiksi. Oli kuin olisi pitänyt katkoa sydämen kieliä, kun hänen täytyi lähteä pois Ruthin luota; ja hän riensi kuin villitty pitkin pimeitä katuja päästäksensä kirjainsa luo niin pian kuin suinkin. Mutta vaikeinta kaikista oli sulkea algebra tai fysiikka, panna pois kynä ja muistivihko ja sulkea silmänsä uneen. Hänestä oli äärimmäisen vastenmielistä lakata elämästä, vaikkapa vain vähäksikin aikaa, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että herätyskello oli asetettu soimaan viiden tunnin päästä. Olihan ajanhukka vain viisi tuntia, ja silloin kellonpärinä herättäisi hänet tajuttomuuden tilasta, ja hänellä olisi käytettävänä uusi, ihana yhdeksäntoista tunnin työpäivä.

Viikkojen vieriessä hänen rahansa hupenivat peloittavasti, eikä ollut mitään tuloja. Kuukauden kuluttua siitä, kun hän oli lähettänyt poikain seikkailusarjansa _Youth's Companionille_, se palautettiin hänelle takaisin. Hylkäämiskirjelmä oli laadittu niin hienotunteisesti, että hän joka tapauksessa ajatteli kustantajaa sangen ystävällisesti. Mutta yhtä ystävällisesti hän ei ajatellut _San Francisco Examinerin_ toimittajaa. Odotettuaan kaksi kokonaista viikkoa Martin oli kirjoittanut hänelle. Viikkoa myöhemmin hän oli kirjoittanut uudestansa. Kuun lopussa hän oli itse matkustanut San Franciscoon käydäkseen henkilökohtaisesti tervehtimässä toimittajaa. Mutta hän ei saanut tavata tätä ylhäistä herraa punatukkaisen juoksupojan estämänä, joka Kerberoksena vartioi ovia. Viidennen viikon lopulla tuli käsikirjoitus hänelle postissa takaisin ilman ainoatakaan sanaa selitykseksi. Ei ollut mukana hylkäyskirjelmää, ei huomautuksia eikä kerrassaan mitään. Samalla tavalla saivat hänen muutkin kirjoitelmansa lojua San Franciscon toistenkin johtavien lehtien toimistoissa. Saatuaan ne vihdoin takaisin hän lähetti ne Idän aikakauslehdille, joista ne lähetettiin takaisin nopeammin, ja mukana seurasi aina painettu hylkäyskirjelmä.

Lyhyet jutut palautettiin samalla tavalla. Hän luki ne uudestaan ja uudestaan ja piti niistä niin, ettei mitenkään voinut ymmärtää syytä niiden hylkäämiseen, kunnes eräänä päivänä luki sanomalehdestä, että käsikirjoitukset oli aina kirjoitettava koneella. Se selitti kaiken. Tietysti toimittajilla oli niin paljon työtä ja puuhaa, etteivät he mitenkään ehtineet tankata pitkiä käsinkirjoitettuja liuskoja. Martin vuokrasi kirjoituskoneen ja kulutti kokonaisen päivän oppiakseen käyttämään sitä. Joka päivä hän kirjoitti koneella kaikki sepitelmänsä ja myös entiset käsikirjoitukset aina sen mukaan kuin ne palautettiin hänelle takaisin. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä, kun nämä koneella kirjoitetutkin kyhäelmät alkoivat tulla takaisin. Hänen leukansa näytti käyvän jäykemmäksi, hänen ilmeensä uhmailevammaksi, ja hän sinkosi käsikirjoituksensa uusille kustantajille.

Hänen mieleensä iski ajatus, ettei hän voinut pätevästi arvostella omia töitänsä. Niinpä hän koetti Gertruden apua. Hän luki juttujansa ääneen hänelle. Sisaren silmät säteilivät, ja hän katseli ylpeänä veljeänsä sanoessaan:

"Sehän on suurenmoista! Oletko sinä sen itse kirjoittanut?"

"Itse tietysti", myönsi veli kärsimättömästi. "Mutta kertomus, mitä pidit siitä?"

"Suurenmoinen", kuului vastaus. "Aivan suurenmoinen ja niin jännittävä. Olin pelkkänä korvana."

Martin saattoi nähdä, ettei sisko tiennyt, mitä sanoisi. Hämmästys ainoastaan oli levinnyt hänen hyväntahtoisille kasvoilleen. Siksi hän odotti.

"Mutta sano, Mart", kuului pitkän äänettömyyden jälkeen, "miten se päättyy? Saiko se nuori mies, joka puhui niin korkealentoisesta lopulta hänet?"

Kun Martin sitten oli selittänyt lopun, jota piti taiteellisen selvänä ja vaikuttavana, virkkoi Gertrude:

"Sitä minä tahdoinkin tietää. Miksi et kirjoita juttuasi samalla tavalla?"

Yhden asian Martin oppi luettuaan hänelle koko joukon kertomuksia, nimittäin, että sisar piti onnellisista lopuista.

"Tuo kertomus oli kerrassaan suurenmoinen", hän sanoi ojentuen ylös pesupunkkansa äärestä ja pyyhkien punaisella, höyryävällä kädellä hikeä otsaltaan, "mutta se tekee minut surulliseksi. Minä tahtoisin itkeä. Maailmassa on kuitenkin niin paljon surullisia asioita. Minä tulen iloiseksi, saadessani ajatella iloisia asioita. Jos hän nyt nai hänet, ja... Et suinkaan sinä pahastu Mart?" hän kysyi huolestuneesti. "Minä nyt satun tuntemaan tuolla tavalla, kun olen niin väsynyt, luulisin. Mutta kertomus oli suurenmoinen, siitä huolimatta -- kerrassaan suurenmoinen. Mihin sinä aiot sen myydä?"

"No, se nyt on hieman toinen juttu", nauroi Martin.

"Mutta _jos_ sinä sen myisit, paljonko luulisit siitä saavasi?"

"Oh, sata dollaria. Se nyt on ihan pienin summa, tavallisten hintojen mukaan."

"Voi minun päiviäni! Minä toivon, että sinä myisit sen."

"Helposti saatua rahaa, vai?" Sitten Martin lisäsi ylpeästi: "Minä kirjoitin sen kahdessa päivässä. Siitä tulee viisikymmentä dollaria päivälle."

Hän halusi kiihkeästi saada lukea kertomuksiansa Ruthille, mutta ei uskaltanut. Hän odottaisi, kunnes joku niistä julkaistaisiin, hän päätteli, silloin Ruth ymmärtäisi, mitä hän oli tehnyt. Sillä aikaa hän yhä jatkoi työtänsä. Seikkailuhalu ei ollut koskaan kiihoittanut häntä voimakkaammin kuin nämä ihmeelliset löytöretket hänen omaan sieluunsa. Hän osti uusia fysiikan ja kemian oppikirjoja, luki edelleen algebraa ja ratkaisi probleemoja ja todisteli teoreemoja. Hän osoitti suurta luottamusta laboratoriokokeihin, ja hänen voimakas mielikuvituksensa johti häntä käsittämään kemiallisia muutoksia paljoa selvemmin kuin tavalliset laboratorioitten oppilaat. Martin otti selvän vaikeatajuisista sivuista, ja se uusi ja omaperäinen käsitys, jonka hän luonnon laeista sai, oli kerrassaan valtava. Hän oli pitänyt maailmaa vain maailmana, mutta nyt hän alkoi tajuta sen järjestystä, voiman vaikutusta aineeseen. Monet ennen käsittämättömät seikat selvisivät hänelle nyt aivan itsestänsä. Vivut ja väkipyörät kiinnittivät erikoisesti hänen mieltänsä, ja ajatukset palasivat takaisin laivojen vipuihin, väkipyöriin ja köysistöön. Merenkulkuteoria, joka johti laivoja erehtymättä kyntämään suuntaansa viitoittamattomalla merellä, selvisi hänelle täydellisesti. Myrskyn, sateen ja luoteen ja vuoksen salaisuudet paljastuivat, ja tutustuminen pasaatituulten syihin sai hänet miettimään, eikö hän sittenkin ollut kirjoittanut artikkeliansa luoteisväylästä liian aikaisin. Joka tapauksessa hän tiesi, että hän nyt osaisi sen tehdä paljon paremmin. Eräänä iltana hän meni Arthurin mukana Kalifornian yliopistoon ja henkeä pidätellen ja melkein uskonnollisella kunnioituksella kulki siellä laboratorioissa, katseli kokeita ja todistuksia ja kuunteli fysiikan professorin luentoa.