Part 4

"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani, taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi. Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.

Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean, leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita, jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?

Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut. Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin, olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus. Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä, mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.

Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta, mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.

Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti, hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka, kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä... Se oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa, ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.

Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö. Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi. Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.

Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:

"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"

Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.

"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.

Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa hulluudessa ja rohkeudessa.

V LUKU

Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan, jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä oli kaikki aineellista ja matalaa.

"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti, kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät kauimmin."

Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti häneen.

"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa kipeäksi."

"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua aamutervehdykseksi."

Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita hän kauppansa pöydältä korjaili.

"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä _tahdon_ suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.

Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin -- ehkä ei niin paljon tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta. Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata kosteuden hänen silmissään.

"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa hevosta."

Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään. Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi. Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta, ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen. Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko hänen olemuksensa.

Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat, että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan leipäpalastansa.

"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla taas humalassa?"

Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.

"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen. "Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut kotiin."

Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli -- hänen tapansa oli kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä -- ja kaatoi kuppiin haaleata kahvia.

"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"

Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois haalealla kahvilla.

"Tunnetko sinä Julian?"

Martin pudisti päätänsä.

"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä. Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta. Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen sussun tahansa."

"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen tahansa.

"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanet Maggien?"

"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."

"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."

"Mutta minäpä en tahtonut."

"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"

"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.

"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim kiihkeästi.

Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin, mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."

"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut siellä. Missä sinä oikein olit?"

"Oaklandissa", vastasi Martin.

"Teatterissako?"

Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.

"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.

"Ei, enpä taida", hän vastasi.

Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä. Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet sellaisinaan -- kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman, nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska, toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.

Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon. Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä. Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä. Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä siihen mihin muutkin.

Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta, jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin, Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä. Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja ellei huolisi -- siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä ihmisenä ihmisten joukossa _häntä_ muistellen ja juomisen hän lopettaisi joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä, mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi, kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.