Part 38

Alas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin väsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän oli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen päässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti kätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen tahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan hillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset hänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten tuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka väreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on elämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen isku, jonka elämä voi hänelle antaa.

Hänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä kouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että sen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian syvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli suloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät häntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli? Se tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella -- tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja nopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli kaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella. Ja jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi. Hän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän lakkasi tietämästä.