Part 32

Päästyään hotelliin hän kiiruhti Brissendenin huoneeseen ja taas alas. Huone oli tyhjä. Kaikki tavarat olivat poissa.

"Jättikö herra Brissenden osoitteensa?" hän kysyi ovenvartijalta, joka katseli häntä hetkisen ihmetellen.

"Ettekö te ole kuullut?" hän kysyi.

Martin pudisti päätä.

"No, olivathan sanomalehdet täynnä siitä. Hänet löydettiin kuolleena vuoteestaan. Itsemurha. Ampui kuulan päähänsä."

"Joko hänet on haudattu?" Martin oli kuulevinaan oman äänensä kuin jonkun muun äänen, joka teki tuon kysymyksen pitkien matkojen päästä.

"Ei. Ruumis lähetettiin Itään heti avauksen jälkeen. Eräs asianajotoimisto järjesti koko asian hänen sukulaistensa pyynnöstä."

"Niiliäpä näyttää olleen kiire", sanoi Martin pahoitellen.

"Oh, enpä tiedä. Se tapahtui viisi päivää sitten."

"Viisi päivää sitten!"

"Niin, viisi päivää sitten."

"Oh", virkahti Martin lähtiessään.

Hän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanoman _Parthenonille_ kehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli taskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän lähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.

Päästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat ja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt ruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin keittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään keittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän siitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka se jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti, että olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt mieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen taiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä kuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien kuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten yläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen henki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän pysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä tiennyt sitä.

Vihdoin tuli päivä, jolloin "Myöhästynyt" oli valmis. Kirjoituskoneen vuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa sängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja kirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. "Loppu" hän kirjoitti alle isoilla kirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta kannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo laskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi selällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys tai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa. Puolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli usein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen tuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa. "Olen valmis" oli kertosäe tuossa runossa.

"Olen valmis -- -- Vaikene, kantelo, oi. Ohi on kohta jo laulu ja soitto. Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto, päivän on varjoista voitto. Olen valmis -- -- Vaikene, kantelo, oi. Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas, kaiku kuin ystävä vuorilta vastas; nyt olen mykkä. Väsynyt olen kuin kulu vaate, laulu on laannut kuin kuollut aate, rinnassan' sävel ei soi. Olen valmis -- -- Vaikene, kantelo, oi!"

Maria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti maljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja kasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi. Martin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle, ettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.

Marian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen elottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo välähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä kääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli vielä avaamattomana pöydällä. "Se on _Parthenon"_, hän ajatteli -- "_Parthenonin_ elokuun numero -- ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'. Jospa vain Brissenden olisi täällä!"

Hän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. "Päiväperhonen" oli koristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla reunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin valokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen lähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John Valuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja julkaistessaan "Päiväperhosen" _Parthenon_ huudahti: "Kas tässä, herra John Value, lukekaa tämä!" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan suurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että "Päiväperhonen" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi toimitus huomautti: "Me emme ole vielä lausuneet lopullista arvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään sitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen sanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut ne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen." Sitten seurasi runo.

"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka", mutisi Martin antaen vihkon liukua polviensa välitse lattialle.

Tuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi kuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin kauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut kyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut. Hänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin. Ja sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen poroporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin suunnattomasti halveksinut.

"Briss parka", huokasi Martin, "hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi."

Nousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli ollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi sieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi pitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti, ja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti ontosti eteensä.

Kauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten silmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä oli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja hän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi Etelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot murtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen veneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan loistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän oli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon savuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen asumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin kalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen veneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla, kuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja odottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan laineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut syrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat he kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän turkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan pilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja kohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi suojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden silmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa Tatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse ilta-auringon kultaisessa valossa.

Kuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen ahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin silmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja että immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä silmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan, jossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen hän sulki silmänsä ja nukkui.

XVII LUKU

Hän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin postinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi itsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti kirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle shekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut sitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä. Ennen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun hänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat merkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo maksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria -- siinä kaikki -- ja hän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.

Muuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa maksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu kuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui ajatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi elää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta pääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan käsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä niistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän päätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä Oaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus mennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli velkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi valmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista kahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum kahvilaan -- ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi tarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä senttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan. Mutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä paitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli? Viidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan ruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta -- mutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt, lukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton ja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä hän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka oli hänelle tuska.

Päivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan tuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi japanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä sentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja poskien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian vähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän ei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä kävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa puistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt mielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän odotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi hänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä kulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.

Kerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen "todellista pohjasakkaa", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten yläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä viehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella filosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku "todellisen pohjasakan" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.

Joskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten "Päiväperhosta" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta huomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen keskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset sanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin palstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja lukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar -- jota torvilla ja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi -- kielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti loistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut mikään runoilija.

_Parthenon_ seuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta löydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili herra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä häpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen miljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa, jossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän häpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.

Monesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli kuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki, mikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon jalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen tolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen lyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin suuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: "Me olemme saaneet kirjeen eräältä herrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen paremman, joku aika sitten". Toinen sanomalehti suunnattomalla vakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla tavalla: "Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä eikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi osoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti Delmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti 'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on ihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän itse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista."

Papit alkoivat saarnata "Päiväperhosta" vastaan, ja jos joku liian rohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo suuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja pilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten sanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten esimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille kaikessa vakavuudessa, että viisi riviä "Päiväperhosta" saattaa tehdä ihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet hyppäämään järveen.

Martin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä tuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa pirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys ja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin oikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut kiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän. Aikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä syyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti itseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut rannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista -- puhtaasta, suloisesta Tahitista -- palasi yhä useammin hänen mieleensä, ja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä useammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa lekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja helmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä -- Taiohaen, jossa Tamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen kukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja nauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.

Sillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa jälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin kolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle, hän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen pyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla hän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli hänelle lainannut.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta japanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut taistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli kääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasi _Millenniumin_ ohuen kirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus, että se oli "Seikkailun" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki hänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat suunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun hän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen Brissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata dollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja söi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian luona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen uudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa huutelemasta hänelle "kiertolainen" ja "jätkä". _Warrenin_ kuukausijulkaisu osti hänen "Wiki-Wikinsä", hawaijilaisen kertomuksensa, kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. _Northern Review_ hyväksyi hänen esseensä "Kauneuden Kehto" ja _Mackintoshin_ aikakauskirja osti "Povarin" -- jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja lukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät vilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin oli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset, mitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden aikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä tuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis mitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi kysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.

Sen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän seurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti "Auringon häpeäpilkut" kustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeen _Singletree, Darnley ja Co_ hyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi etukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut tapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat itseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan kappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos otaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen hinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä dollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän kirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. "Seikkailu", joka oli vain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljon _Millenniumilta_. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan aikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset aikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta senttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oli _Millennium_ maksanut hänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö ne ostaneet hänen tuotteitaan? -- tätä viimeistä ajatusta seurasi aina iloinen hymy.

Hän kirjoitti _Singletree, Darnley ja Co:lle_ tarjoutuen myymään heille "Auringon häpeäpilkkujen" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta hepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa hänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan oli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan pankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä koko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun "Myöhästynyt" oli julkaistu monissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoin _Meredith-Lowellin_ kustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja oman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti siis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen hämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti seuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja soitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.

Gertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen vuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla kysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen onnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta työnsi hänelle käsilaukkunsa.

"Minä olisin tullut itse", sanoi Martin, "mutta minä en tahtonut joutua riitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt."

"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon", vakuutti sisar ihmetellen, mitä mahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. "Mutta parasta olisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset rehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon. Minä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen."

"Minä en aio ottaa paikkaa", sanoi Martin hymyillen. "Ja sinä voit sanoa minulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä on todistus siitä."

Hän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä virtana.

"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla ei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin yhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta laadultaan ja kooltaan yhtä suuria."

Jos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän nyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli varmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä näyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi polttanut häntä. "Se on sinun", nauroi Martin.

Gertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: "Onneton poikani, onneton poikani!"

Martin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren kiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo sekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin pyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:

"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?" "Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen ansainnut ne."

Hitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin tarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat joutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen, Gertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.

"Minä panen ne pankkiin sinun nimellesi", sanoi Gertrude vihdoin.