Part 30

Se puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken hänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän tyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään, päivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri tässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että hän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa, joitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja hienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri sellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka jokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli hämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan tarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä ja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita sittemmin oli saanut.

Hän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka valtaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän pelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth. Mikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth ja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän korkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan, kuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt kymmenentuhatta vuosisataa -- ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa -- kehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt rakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa tuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli tehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli. Kädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja lämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja silmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo säteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.

Häntä vastapäätä, herra Morsen oikealla puolella, istui tuomari Blount, korkeimman tuomioistuimen jäsen. Martin oli tavannut hänet monta kertaa, oppimatta kuitenkaan pitämään hänestä. Hän ja Ruthin isä keskustelivat työväen ammattiyhdistysten politiikasta, paikallisesta tilanteesta ja sosialismista, ja herra Morse koetti sivumennen ruoskia Martinia sosialististen aatteitten vuoksi. Vihdoin katsahti tuomari Blount pöydän yli silmissä isällinen, surkutteleva ilme. Martin hymyili mielessään. "Te kasvatte siitä kyllä vapaaksi, nuori mies", sanoi tuomari tasoitellen. "Aika on sellaisten nuoruuden hullutusten parhain lääkäri." Hän kääntyi herra Morseen. "Minä en usko, että keskustelusta tällaisessa tapauksessa on mitään hyötyä. Se tekee potilaan vain vastahakoisemmaksi."

"Se on totta", myönsi toinen arvokkaasti. "Mutta eihän haittaa, jos silloin tällöin varoittaa potilasta hänen tilastaan."

Martin nauroi iloisesti, vaikkakin hieman ponnistaen. Päivä oli ollut liian pitkä, ponnistus liian kiinteä, eikä hän enää tuntunut ollenkaan jännittävän ajatustaan säästyäkseen vastavaikutuksilta.

"Epäilemättä te molemmat olette verrattomia lääkäreitä", hän sanoi, "mutta jos te rahtuakaan välitätte potilaan mielipiteestä, sallikaa hänen sanoa teille, että te tunnette sangen huonosti taudin laatua. Tosiasiassa te molemmat sairastatte samaa tautia, josta syytätte minua. Mitä minuun tulee, ei tuo tauti minuun voi tarttua. Sosialistinen filosofia, joka nyt puolivalmiina kuohuu teidän suonissanne, ei ole voinut tehdä minuun mitään vaikutusta."

"Verratonta, verratonta", mutisi tuomari. "Erinomainen kepponen keskustelussa kääntää tekijät ylösalaisin."

"Tepä sen sanotte", Martinin silmät säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä. "Katsokaas, tuomari, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne. Jollakin silmänkääntötempulla te koetatte uskotella, että te uskotte vahvimman voittoon kaikkien sodassa kaikkia vastaan, ja samalla te kuitenkin koetatte kaikin voimin riistää vahvimmalta hänen voimansa."

"Mutta nuori mies -- --"

"Muistakaa, minä olen kuullut teidän vaalipuheitanne", kiivasteli Martin. "Tunnettu on teidän mielipiteenne valtioitten välisestä kaupasta, rautatietrustista, Standard Öljy-yhtiöstä, keskustelunne metsätaloudesta ja sadoista muista asioista, jotka eivät ole mitään muuta kuin puhdasta sosialismia."

"Tahdotteko te tällä sanoa, ettei näitä peloittavia voiman välineitä pitäisi lailla säännöstellä?"

"Asia ei koske sitä. Minä tahdon vain sanoa, että te olette huono taudin tuntija. Minä tahdon sanoa teille, etten minä ollenkaan kärsi sosialismin tartunnasta. Minä tahdon sanoa teille, että teidät on turmellut tuon saman taudin peloittava basilli. Mitä minuun tulee, minä olen sosialismin leppymätön vihollinen, aivan kuin minä vihaan teidän sekarotuista demokratiaanne, joka ei ole mitään muuta kuin tekososialismia käärittynä arvostelua kestämättömien sanojen naamioon.

"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen vastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani, teidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin kokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei ole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka uskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän oikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin harhaileva nuorukainen -- muutamia kuukausia nuorempi -- minä uskoin kuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat vaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin huonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain rahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni ylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa. Minä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka nousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä vähäpätöisyydeltä.

"Nietzsche oli oikeassa -- en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille, kuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille, voimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu rahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille aatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu lörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te sosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne individualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä pelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo kauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko Oaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin Eden on yksi niistä." Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan lopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.

"Olen niukan kiihottunut tänään", hän sanoi pahoitellen. "Minä tahdonkin vain rakastaa enkä puhua." Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:

"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja. Sen voimme heille huoletta sanoa."

"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen", lisäsi tuomari Blount.

"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä", vastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.

Mutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan vävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve ja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle selvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut kunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi keskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin, joka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan, seurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa. Kerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa: "Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet."

"Räkättäviä harakoita", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaan Ruthin ja Arthurin kanssa.

Mutta pitkä päivätyö ja edellisen illan "pohjasakka" olivat riistäneet häneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä hän oli lukenut vaunussa.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa pysyä tyynenä.

"Ei ole muuta jumalaa kuin Tietämättömyys, ja Herbert Spencer on hänen profeettansa", kuului tuomari Blount sanovan juuri sillä hetkellä. Martin kääntyi häneen.

"Tuo on halpahintaista arvostelua", hän huomautti tyynesti. "Ensi kerran kuulin tuon lauseen City Hall Parkissa eräältä työmieheltä, jonka olisi tullut tietää parempaa. Sen jälkeen olen kuullut sitä usein, ja joka kerta sen typeryys minua ellottaa. Teidän pitäisi hävetä itseänne. Kuulla tuon suuren ja jalon miehen nimi teidän huuliltanne on samaa kuin löytää kastehelmi likalätäköstä. Te olette inhottava."

Se oli kuin ukkosen isku. Tuomari Blount katsoi häneen aivan kuin olisi ollut saamaisillaan halvauksen, ja syntyi kuolemanhiljaisuus. Herra Morsen täytti salainen mielihyvä. Hän saattoi nähdä, että hänen tyttärensä oli poissa suunniltaan. Sitä hän juuri oli tahtonutkin: saada esille synnynnäinen karkeus tuosta miehestä, josta hän ei koskaan voinut pitää.

Ruthin käsi etsi tyynnytellen Martinin kättä, mutta Martin oli joutunut kuohuksiin. Hän oli leimahtanut tuleen ja liekkiin ajatellessaan niiden miesten henkistä köyhyyttä ja matalamielisyyttä, jotka olivat joutuneet korkeihin asemiin. Ylioikeuden jäsen! Oli kulunut vain muutamia vuosia siitä, jolloin hän oli ihaillen ajatellut niin korkeassa asemassa olevia ihmisiä ja pitänyt heitä puolijumalina.

Tuomari Blount hillitsi itsensä ja koetti jatkaa kääntyen Martiniin suorastaan maailmanmiehen kohteliaisuudella, jonka Martin päätteli johtuvan naisten läsnäolosta. Tämäkin lisäsi hänen kiukkuaan. Eikö maailmassa ollut enää yhtään rehellisyyttä?

"Te ette voi keskustella Spenceristä minun kanssani", hän huudahti. "Te ette tunne häntä enempää kuin hänen omat maanmiehensäkään. Mutta se ei ole teidän syynne, sen myönnän. Se vain kuvastaa tämän aikakauden suunnatonta tietämättömyyttä. Sain siitä taas selvän todistuksen matkallani tänne tänä iltana. Luin Saleebyn tutkielmaa Spenceristä. Teidän pitäisi lukea se. Te voitte ostaa sen jokaisesta kirjakaupasta. Te saisitte hävetä omaa kykenemättömyyttänne ja haukkumasanojenne yksipuolisuutta tästä jalosta miehestä verratessanne ennätystänne siihen, mitä Saleeby on saanut kasaan. Se on hävyttömyyden huippu, joka saattaisi teidän häpeämättömyytenne häpeään.

"'Puolisivistynyt filosofi', sanoi hänestä muuan akateeminen filosofi, joka ei ole kelvollinen saastuttamaan sitä ilmaa, jota Spencer hengittää. En luule, että te olette lukenut kymmentä sivua Spencerin teoksia, mutta on ollut arvostelijoita, otaksuttavasti paljon nerokkaampia kuin te, jotka eivät ole lukeneet Spenceriä enempää kuin tekään, mutta jotka julkisesti väittävät, ettei voi löytää yhtään kypsää ajatusta tämän miehen kirjoituksista, miehen, joka on painanut neronsa leiman kaikkeen, mikä koskee tieteellistä tutkimusta ja uudenaikaista ajattelua; sielutieteen isä, mies, joka teki vallankumouksen kasvatusopissa, niin että Ranskan lapset nyt saavat inhimillistä opetusta hänen periaatteittensa mukaan. Ja nuo pienet ihmisrotat nakertavat hänen muistoaan, vaikka saavat leipänsä hänen aarteittensa perustalla tehtyjen teknillisten keksintöjen avulla. Siitä vähäisestä arvosta mikä heidän järjellään on, heidän tulisi olla kiitollisia hänelle. Varmaa on, että ellei hän olisi koskaan elänyt, sekin vähä, mikä heidän papukaijantiedossaan on oikeata, olisi heille vierasta.

"Ja vielä eräs mies, Oxfordin korkeakoulun rehtori, mies, jolla on vielä korkeampi asema kuin teillä, tuomari Blount, on sanonut, että jälkeen tulevat polvet tulevat tutkimaan Spenceriä paremminkin runoilijana ja uneksijana kuin ajattelijana. Nalkuttajia ja rakkikoiria koko sekasikiöitten lauma! 'Alkuperusteet' eivät ole aivan kokonaan kaikkea kirjallista arvoa vailla, sanoo yksi niistä. Ja joku toinen on sanonut, että hän oli tuottelias huitoja mieluummin kuin itsenäinen ajattelija. Nalkuttajat ja rakkikoirat!"

Martin vaikeni äkkiä, ja vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kaikki Ruthin kotona pitivät tuomari Blountia hyvin lahjakkaana ja toimintakykyisenä miehenä, jonka tuli nauttia kaikkein korkeinta arvonantoa, ja he kauhistuivat Martinin harminpurkausta. Päivällisten loppuosa kului kuin hautajaisissa, tuomari ja herra Morse puhuivat vain keskenään, ja toisten keskustelu oli kokonaan lakannut.. Kun Ruth myöhemmin jäi Martinin kanssa kahden, syntyi kohtaus heidän välillään.

"Sinä olet sietämätön", nyyhkytti Ruth.

Mutta Martinin viha vielä kiehui, ja hän mutisi: "Ne elukat! Ne elukat!"

Kun Ruth vakuutti, että Martin oli loukannut tuomaria, tämä vain kiivaili:

"Sanoessani hänestä totuuden?"

"Minä en välitä, oliko se totuus vai ei", väitti Ruth. "On olemassa varmat rajat, joiden yli ei saa mennä, eikä sinulla ollut mitään oikeutta pilkata häntä."

"Sanopas, milloin tuomari Blount sai oikeuden häväistä totuutta?" kysyi Martin. "Häväistä totuutta on paljon vakavampi rikos, kuin sanoa pari totuuden sanaa sellaiselle tolvanalle kuin tuo tuomari on. Hän teki vieläkin pahempaa. Hän mustasi ja häväisi suurta ja jaloa miestä, joka on kuollut. Oh, se elukka! Se elukka!"

Uudestaan leimusivat hänen kasvonsa vihasta, ja se herätti Ruthissa suorastaan kauhua. Ruth ei ollut koskaan nähnyt häntä vihassa, ja hänestä se oli järjetöntä ja käsittämätöntä. Ja kuitenkin tuon kauhun läpi kulkivat ne salaiset langat, jotka olivat vetäneet ja yhä vetivät häntä tuohon mieheen. Ne pakottivat häntä nojaamaan häneen ja tälläkin ristiriitojen hetkellä kiertämään kätensä hänen kaulaansa. Hän oli loukkaantunut ja poissa suunniltaan kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja kuitenkin hän lepäsi väristen hänen sylissään toisen yhä mutistessa: "Ne elukat! Ne elukat!" Ja hän lepäsi siinä vielä, kun toinen vakuutti: "Minä en enää koskaan tuota harmia teidän pöydässänne, rakkaani. He eivät pidä minusta, ja minä teen väärin tunkeutuessani häiritsemään heidän tasapainoaan. Sitä paitsi, he ovat aivan yhtä vastenmielisiä minulle. Oh, he ovat inhottavia! Ja ajattelepas: tietämättömyydessäni minä uneksin, että ne ihmiset, jotka ovat niin korkeissa asemissa, jotka asuvat kauniissa taloissa ja olivat saaneet kasvatusta ja suorittivat asioitansa pankissa, olisivat jonkin arvoisia."

XIV LUKU

"Tulkaa! Mennään yhdistyksen talolle!"

Näin puhui Brissenden, vielä heikkona verensyöksystä, joka hänellä oli ollut puolisen tuntia sitten -- toinen verensyöksy kolmessa päivässä. Ainainen viskilasi oli hänen kädessään, ja hän tyhjensi sen vapisevin sormin.

"Mitä minulla on sosialismin kanssa tekemistä?" kysyi Martin.

"Puolueeseen kuulumattomat saavat puhua viisi minuuttia", selitti sairas mies. "Lähtekää sinne ja saarnatkaa. Sanokaa niille, miksi ette siedä sosialismia. Sanokaa heille, mitä ajattelette heistä ja heidän kurjasta siveysopistaan. Tankatkaa niiden päähän Nietzscheä ja mullistakaa kaikki ylösalaisin! Iskekää kuin mies. Se tekee niille hyvää. He tahtovat väitellä, ja te tahdotte juuri samaa. Katsokaa, minä tahtoisin nähdä teidät sosialistina, ennen kuin menen pois. Se pyhittää teidän olemassaolonne. Se on ainoa, joka voi pelastaa teidät sitten, kun kärsimysten ja pettymysten päivät teille tulevat."

"Ikinä minä en voi ymmärtää, että te olette sosialisti, vaikka kaikki muut olisivatkin", ihmetteli Martin vakavasti. "Tehän inhoatte joukkoja niin. Totisesti niissä ei ole mitään, joka voi viehättää teidän esteettistä sieluanne!" Hän viittasi syyttävästi sormellansa viskilasiin, jota toinen täytti uudestaan. "Sosialismi ei kuitenkaan näytä voivan pelastaa teitä."

"Minä olen hyvin sairas", kuului vastaus. "Teihin nähden on asia aivan toinen. Te olette terve, ja teissä on paljon, jonka puolesta elää. Ja teidät täytyy edes jollakin tavalla voida kiinnittää elämään. Te ihmettelette, miksi minä olen sosialisti. Minä sanon sen teille. Sen tähden, että sosialismi on välttämätön, sen tähden, ettei nykyinen lahonnut ja sietämätön järjestelmä voi kestää, sen tähden, että aika on ohi, jolloin teidän ratsastava sankarinne olisi voinut ilmestyä. Orjat eivät voi sietää häntä. Heitä on liian monta, ja heidän laumamainen epävarmuutensa riistäisi hänet alas satulasta, ennen kuin hän pääsisi alkuunkaan. Te ette pääse heistä eroon, ja teidän on nielaistava koko heidän orjamoraalinsa. Se ei ole ihana herkku, sen myönnän. Te itse olette Aatamin aikuinen nietzscheläisine aatteinenne. Menneisyys on menneisyyttä, ja se mies, joka sanoo historian kertaavan itseään, on valehtelija. Tietysti minä en pidä joukoista, mutta mitä voi viheliäinen raukka tehdä? Teidän ratsastava sankarinne ei voi ilmestyä, ja mikä tahansa on parempi kuin viheliäisen sikalauman hallitus. Mutta menkäämme joka tapauksessa! Olen saanut nyt tarpeekseni, ja jos vielä istun täällä, tulen humalaan. Ja te tiedätte, mitä tohtori sanoo -- piru hänet vieköön! Minä petän hänet vielä!"

Oli sunnuntai-ilta, ja he tapasivat pienen kokoussalin täyteen ahdettuna Oaklandin sosialisteja, enimmäkseen työmiehiä. Puheenjohtaja, taitava juutalainen, herätti heti Martinissa ihastusta, samalla kun kiihotti hänen vastustushaluaan. Miehen kumarat ja kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta todistivat hänet kurjien pesien lapseksi, ja Martin tunsi voimakasta sääliä näihin osattomiin orjiin, ja hänen teki mieli auttaa heitä heidän taistelussaan sitä kourallista etuoikeutettujen joukkoa vastaan, joka oli hallinnut heitä ja hallitsisi aina tuomiopäivään asti. Martinille tuo kuihtunut vartalo oli vertauskuva. Tuo olento oli koko sen heikkojen ja kelvottomien yksilöitten surkuteltavan joukon edustaja, joka valinnan lain ankaralla järkähtämättömyydellä kulki perikatoaan kohti. He eivät soveltuneet elämään. Huolimatta heidän ovelasta filosofiastaan ja taipumuksestaan osuustoimintaan. Luonto hylkäsi heidät elämään kelvottomina. Jakaessaan runsaalla kädellä elämän rikkaita lahjoja se valitsi suojateikseen vain parhaimmat. Samaa menetelmää seuraten ja sitä matkien ihmiset valitsevat hoitaakseen rotuhevoset ja kurkut. Epäilemättä elämän kaikkeuden luoja olisi voinut keksiä paremman menetelmän, mutta tällä erikoisella kaikkeuden osalla oli olentojen taivuttava tähän lakiin. Tietysti he koettivat kiemurrella tuhoutuessaan, kuten sosialistit kiemurtelivat, kuten puhuja korokkeella ja hikoileva joukko hänen ympärillään kiemurteli tälläkin hetkellä, jolloin he olivat yhtyneet neuvottelemaan, miten voisivat pienentää elämän ankaraa rangaistusta ja voittaa viekkaudella luonnon lain.

Niin Martin ajatteli, ja niin hän puhui, kun Brissenden kehoitti häntä antamaan heille kyytiä. Hän totteli vihdoin, asteli korokkeelle ja, kuten tapa oli, kääntyi puheenjohtajaan. Hän alkoi hiljaisella äänellä ja viivytellen, koettaessaan muodostaa selviksi lauseiksi niitä ajatuksia, jotka olivat tulvehtineet hänen mieleensä juutalaisen puhuessa. Tällaisissa kokouksissa annettiin viisi minuuttia kullekin puhujalle, mutta kun Martinin määräaika loppui, oli hän vasta päässyt parhaaseen alkuun, eikä hänen hyökkäyksensä heidän oppejaan vastaan ollut läheskään loppuun suoritettu.

Hän oli saanut heidän mielenkiintonsa herätetyksi, ja kuulijakunta vaati huudahduksin, että puheenjohtaja jatkaisi Martinin määräaikaa. He kunnioittivat häntä arvokkaana vastustajana ja kuuntelivat kiihkeästi seuraten jokaista sanaa. Hänen puheessaan oli tulta ja vakuutusta, eikä hän kaunistellut sanojaan hyökätessään näitten orjain ja heidän siveysoppinsa ja menettelytapojensa kimppuun, ja rehellisesti hän antoi kuulijainsa ymmärtää, että he juuri olivat noita kysymyksessä olevia orjia. Hän lainasi Spenceriä ja Malthusta ja selitti kehitysopin biologista lakia.

"Ja näin ollen", hän lopetti tehden kaikesta pikaisen yhteenvedon, "mikään orjatyyppien valtio ei voi pysyä pystyssä. Vanha olemassaolon laki on vielä voimassa. Olemassaolon taistelussa, kuten olen osoittanut, voimakas ja voimakkaan jälkeläiset säilyvät, kun taas heikko ja heikon jälkeläiset ovat tuomitut turmioon ja perikatoon. Seuraus siitä on, että voimakas ja voimakkaan jälkeläiset jäävät eloon, ja niin kauan kuin taistelua kestää, tuo voima kasvaa jokaisessa sukupolvessa. Se on olemassaolon laki. Mutta te orjat -- on surullista olla orja, myönnän sen -- mutta te orjat uneksitte yhteiskunnasta, josta olisi tämä kehityksenlaki poistettu, jossa eivät heikot ja voimattomat sortuisi, jossa jokainen voimaton saisi syödäkseen niin paljon kuin tahtoo ja saisi syödä niin monta kertaa päivässä kuin haluaa ja jossa kaikki saavat mennä naimisiin ja saavat jälkeläisiä -- heikko yhtähyvin kuin vahvakin. Mikä olisi tulos? Ei enää voima eikä elinkelpoisuus lisääntyisi jokaisessa sukupolvessa, päinvastoin se vähenisi. Siinä on teidän orja-filosofianne kostajatar. Teidän orjayhteiskuntanne -- orjien tähden, orjien avulla ja orjien hyväksi -- täytyy välttämättömyyden pakolla heiketä ja mennä pirstaleiksi aivan kuin niiden heikkojen elämä, joista tuollainen yhteiskunta on muodostunut, sortuu ja häviää.

"Muistakaa, minä olen selittänyt teille biologiaa enkä hentomielistä siveysoppia. Yksikään orjain yhteiskunta ei voi kestää -- --"

"Mitä sanotte Yhdysvalloista?" huudahti eräs mies kuulijain joukosta.

"Minä sanon sen teille", vastasi Martin. "Nuo kolmetoista maakuntaa nousivat herrojansa vastaan ja muodostivat niin sanotun tasavallan. Orjista tuli omia herroja. Heitä ei enää sortanut esivallan miekka. Mutta te ette voi tulla toimeen ilman jonkinlaisia herroja, ja nousi uusi herrojen sarja -- ei suuria miehekkäitä, jaloja miehiä, vaan joukko kiipijöitä, kauppasaksoja ja rahanlainaajia. Ja he orjuuttivat teidät uudestaan -- mutta eivät rehellisesti, se on totta, rehellinen mies olisi sen tehnyt oikean kätensä raskaalla painolla, vaan salaisesti, punoen kuin hämähäkki verkon teidän ympärillenne ja houkutellen, pettäen ja valehdellen. He ovat ostaneet teidän orjatuomarinne, he ovat turmelleet teidän orjalakinne, ja he ovat pakottaneet teidän orjapoikanne ja -tyttärenne vielä kauheampaan orjuuteen, kuin mikään taloudellinen orjuus on. Kaksi miljoonaa teidän lapsistanne raataen sortuu tänä päivänä tässä harvainvallassa, jota nimitetään Yhdysvalloiksi. Kymmenen miljoonaa teistä, te orjat, on ilman suojaa, ilman kelvollisia vaatteita ja ilman kelvollista ravintoa.

"Mutta palatakseni asiaan. Minä olen näyttänyt teille, ettei mikään orjayhteiskunta voi säilyä, koska sellainen yhteiskunta oman luontonsa pakotuksesta hävittäisi kehityksen lain. Mikään orjayhteiskunta ei voi syntyä uudestaan, ennen kuin häviö on alkanut. Teidän on helppo puhua kehityksenlain hävittämisestä, mutta missä on se uusi kehityslaki, joka tekee teistä voimakkaita? Laatikaa se. Ehkä se laki on jo laadittu? Esittäkää se siis." Martin meni paikalleen äänekkäitten vastaväitteitten kaikuessa. Joukko miehiä hyökkäsi ylös ja puhujapöydän luokse vaatimaan suunvuoroa. Ja yksitellen, raivokkaitten hyväksymismielenosoitusten kannustamina he puhuivat tulisesti ja innostuksella ja kiihtynein ilmein vastaten tuohon kysymykseen. Se oli villi ilta -- mutta se oli henkisesti villiä ajatusten taistelua. Joku eksyi pois aiheesta, mutta useimmat puhujat vastasivat suoraan Martinille. He ruhjoivat häntä aatteilla, jotka olivat hänelle uusia ja avasivat hänelle uusia näköaloja, ei siten, että biologian laki olisi tullut uudeksi, vaan siten, että tuota vanhaa lakia saattoi uudella tavalla sovelluttaa. He olivat liian rehellisiä ollakseen aina kohteliaita, ja useammin kuin kerran puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään vaatien järjestystä.