Part 28

"On, niin se on, mutta tuo onneton juttu pakottaa minua. Minä en voi olla kirjoittamatta; se vaatii tulla kirjoitetuksi."

"Mutta tuon Wiki-Wikin luonne, miksi sinä panet hänet puhumaan niin raa'asti? Varmasti se loukkaa lukijoitasi, ja varmasti juuri sen tähden toimittajat hylkäävät sinun kirjoituksesi."

"Koska todellinen Wiki-Wiki olisi puhunut juuri niin kuin minä annan hänen puhua."

"Mutta se ei osoita hyvää makua."

"Se on elämää", vastasi Martin varmasti. "Se on totta ja todellista. Ja minun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen."

Ruth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä. Siksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää, eikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän ulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.

"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta", sanoi Martin kääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta kolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt riistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja lauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.

"Sittenhän sinä tulet!" huudahti Ruth riemuissaan. "Sitä minä juuri tulin sinulta kysymään."

"Tulen?" mutisi Martin hajamielisesti. "... Minne?"

"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat ne rahat."

"Sen minä olin kokonaan unohtanut", sanoi Martin tyhmistyneenä. "Katsos, vartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan takavarikkoon, ja... tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin minun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne Transcontinentalin viisi dollaria -- 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen taskuun."

"Sinä et sitten tule?"

Martin katsahti pukuunsa.

"En voi."

Pettymyksen ja mielipahan kyyneleet kiilsivät Ruthin silmissä, mutta hän ei puhunut mitään.

"Ensi jouluna sinä syöt päivällistä minun kanssani Delmonicoksessa", sanoi Martin reippaasti, "tai Lontoossa tai Pariisissa, tai missä vain haluat. Minä tiedän sen!"

"Minä näin sanomalehdestä muutamia päiviä sitten", virkahti Ruth äkkiä, "että on nimitetty useita uusia virkailijoita paikalliseen rautatien postiin. Sinähän läpäisit ensimmäisenä, etkö läpäissytkin?"

Martinin oli pakko tunnustaa, että hänelle oli tullut kutsu ja että hän oli kieltäytynyt. "Minä olin niin varma -- minä olen niin varma -- itsestäni", hän päätti. "Vuosi eteenpäin ja minä ansaitsen enemmän kuin tusina miehiä rautatien postissa. Odota, niin näet."

"Oh!" oli ainoa, mitä Ruth sanoi hänen lopetettuaan. Hän nousi napittaen käsineitään. "Minun täytyy lähteä, Martin. Arthur odottaa minua."

Martin otti hänet syliinsä ja suuteli häntä, mutta Ruth näytteli kylmää lemmittyä. Hänen ruumiissaan ei ollut värähtelevää eloa, kädet eivät kiertyneet hänen kaulaansa, eivätkä huulet vastanneet hänen puserrukseensa.

Ruth oli suuttunut häneen, Martin päätteli palatessaan portilta. Mutta miksi? Olipa onnetonta, että vartiomiehet olivat sattuneet nappaamaan kiinni Marian lehmät. Mutta sehän oli vain salliman oikku. Ketään ei voinut moittia siitä. Eikä edes johtunut hänen mieleensäkään, että hän olisi voinut menetellä toisin. Kyllä, niin, kyllä häntä voitiin syyttää siitä, ettei hän ollut ottanut tuota tarjottua paikkaa postissa, oli hänen seuraava ajatuksensa. Eikä Ruth ollut pitänyt "Wiki-Wikistä".

Portaan päässä hän kääntyi ottaakseen vastaan iltapäivän postin. Ainainen kuumeinen odotus valtasi Martinin mielen ottaessaan vastaan kasan pitkiä kirjekuoria. Yksi ei ollut pitkä. Se oli lyhyt ja ohut, ja ulkopuolelle oli painettu _New York Outviewn_ osoite. Hän pysähtyi repiäkseen kirjekuoren auki. Se ei voinut olla hyväksymys. Hän ei ollut lähettänyt ainoatakaan käsikirjoitusta sille julkaisulle. Ehkäpä -- hänen sydämensä melkein pysähtyi villistä ajatuksesta -- ehkä ne tilaavat häneltä jonkun kirjoituksen, mutta heti hän karkoitti tuon hullun toivon mahdottomana.

Kirje oli lyhyt toimitussihteerin selitys, että he olivat saaneet nimettömän kirjeen, jonka he liittivät mukaan vakuuttaen, ettei Outviewn toimitus missään tapauksessa kiinnitä mitään huomiota nimettömiin kirjeisiin.

Mukana seuraava kirje oli raapustettu huonolla käsialalla. Siinä oli kaikenlaista hölynpölyä Martinia vastaan ja siinä vakuutettiin, että "niin kutsuttu Martin Eden", joka myi juttuja aikakauslehdille, ei ollut kirjailija ollenkaan, vaan varasti vain kertomuksia vanhoista aikakauskirjoista, joita, kirjoitettuaan ne koneella uudestaan, kaupitteli ominaan. Kuoressa oli leima: "San Leandro". Martinin ei tarvinnut kauan miettiä saadakseen selville lähettäjän. Higginbothamin murre, Higginbothamin sanontatapa, Higginbothamin ajatuksenjuoksu oli ilmeisen selvä. Martin näki jokaisella rivillä -- ei hienoa italialaista käsialaa -- vaan karkean vihanneskauppiaan ja lankonsa käsialan.

Mutta miksi? hän turhaan kyseli itseltään. Mitä pahaa hän oli tehnyt Bernard Higginbothamille? Koko juttu oli niin järjetön, niin hävytön. Sille ei keksinyt mitään selitystä. Viikon kuluessa lähettivät Idän aikakauslehdet Martinille tusinan verran samanlaisia kirjeitä. Toimittajat käyttäytyivät kuitenkin reilusti, päätteli Martin. Hän ei tuntenut heistä ainoatakaan, ja kuitenkin he nyt olivat osoittaneet hänelle myötätuntoansa. Ilmeistä oli, että heitä nimettömät kirjeet inhottivat. Hän näki, että häntä vastaan tähdätty konnanpeli oli armotta epäonnistunut. Tosiasiassa, jos tästä seuraisi jotakin, olisi se hyvää, sillä ainakin muutamat noista toimittajista muistaisivat hänen nimensä vastaisuudessa. Ehkäpä joskus heidän lukiessaan hänen käsikirjoitustaan muistuisi heidän mieleensä, että tässä oli se nuorukainen, josta heitä oli nimettömällä kirjeellä varoitettu. Ja kukapa voi sanoa, eikö sellainen muisto ehkä muuttaisi heidän arvosteluaan hänen edukseen?

Juuri näihin aikoihin Martinin arvo laski suunnattomasti Marian silmissä. Hän tapasi eukon eräänä aamuna itkemässä ja valittamassa keittiössä, ja tuskan ja väsymyksen kyyneleet juoksivat hänen silmistään, kun hän koetti silittää suurta pyykkiään. Martin heti ilmaisi, että Maria nyt oli "kylmettynyt", antoi hänelle aika kulauksen viskiä (jäännös siitä pullosta, jonka Brissenden oli tuonut) ja komensi hänet heti vuoteeseen. Mutta silitys täytyi saada loppuun ja pyykki viedyksi vielä tänä iltana, Maria väitti, muuten ei huomenna olisi seitsemälle pienelle Silvalle mitään syötävää.

Suureksi hämmästyksekseen -- ja se oli jotakin, jota hän ei lakannut ylistämästä kuolinpäiväänsä asti -- Maria näki Martin Edenin ottavan raudan kuumennusuunilta ja heittävän pitsisen liivinsuojustan silityspöydälle. Se oli Kate Flanaganin parhain sunnuntailiivi, eikä Marian maailmassa ollut ainoatakaan sen hienompaa ja loistavammin puettua naista. Neiti Flanagan oli lähettänyt vielä erikoisen määräyksen, että tuo hänen hienoin suojustansa tulisi saada valmiiksi tänä iltana. Kuten kaikki tiesivät, hän seurusteli John Callinsin, sepän, kanssa, ja kuten Maria oli yksityistietä saanut vihiä, neiti Flanagan ja herra Callins menisivät seuraavana päivänä Golden Gate-puistoon. Turhaa oli Marian yritys koettaa pelastaa tuo kallis vaatekappale. Martin johti hänen horjahtelevat askeleensa tuolille, johon hän hänet istutti, ja täältä nyt Maria katseli häntä pullistuvin silmin. Neljännessä osassa sitä aikaa, joka häneltä olisi mennyt tuon hienon liivin silittämiseen, hän näki sen valmistuvan aivan yhtä hyvin kuin hän itse olisi sen tehnyt, kuten Martin vakuutti.

"Minä voisin silittää nopeammin", hän selitti, "jos raudat olisivat vain kuumempia."

Mariasta nuo raudat olivat kuumempia kuin mitä hän ikinä uskaltaisi käyttää.

"Te kostutatte liian huonosti", moitti Martin kohta tämän jälkeen. "Katsokaa, antakaa minun opettaa, miten on kostutettava. Niitä pitää puristaa. Kostutettua niitä pitää puristaa, jos tahtoo silittää joutuin."

Hän haki pakkilaatikon kellarista, laittoi siihen kannen, kostutti vaatteet uudestaan ja mytisti ne painon alle. Vasta sitten ne olivat hänen mielestään silitettäviksi kelvollisia.

"Katsokaahan nyt, Maria", hän sanoi riisuutuen paitahihasilleen ja tarttuen rautaan, jota hän sanoi "todella kuumaksi".

"Ja kun hän lopettaa silitys, hän pestä Villaset", Maria kuvaili jälkeenpäin. "Hän sanoi: 'Maria, te olla iso hullu. Minä näyttää teille, miten pestä villaset', ja hän näyttää myös. Kymmenessä minuutissa hän tehdä kone -- yksi tynnyri, yksi pyörä, kaksi lautaa, näin juuri."

Martin oli oppinut taidon Joelta Shelley Hot Springsissä. Vanha pyörä, jonka navat asetettiin poikittain kiinnitettyihin keppeihin, muodosti sotkijan. Pantuaan pyörän käymään se hämmensi villaisia tynnyrissä ja hän saattoi hoitaa sitä toisella kädellään.

"Maria ei pestä enää itse villaset", hän päätti aina juttunsa. "Minä panna lapset tekee se työ ja ne jaksaa hyvin kääntää se pyörä. Hän olla viisas mies, herra Eden."

Tästä mestarinäytteestä ja hänen keittiöpyykistään huolimatta Martin putosi kuitenkin suunnattomasti Marian silmissä. Romanttinen loisto, joka hänen mielikuvituksessaan oli yhä kirkastunut, häipyi sen kylmän tosiasian valossa, että Martin olikin vain entinen työmies, jostakin pesulasta. Kaikki hänen kirjansa ja hänen ylhäiset vieraansa, jotka kävivät vaunuilla hänen luonaan tuoden lukemattomat määrät viskipulloja, eivät enää merkinneet mitään. Hän oli sittenkin vain pelkkä työmies, hänen oman luokkansa jäsen. Hän oli nyt inhimillisempi ja saavutettavissa eikä suinkaan enää mikään salaisuus.

Martinin jännittynyt suhde sukulaisiinsa jatkui yhä. Seuraten herra Higginbothamin turhaan rauennutta yritystä kohotti herra von Schmidt kätensä. Martinin oli onnistunut myydä useita pikku jutuistansa, muutamia leikillisiä runoja ja joitakin sanaleikkejä, ja se antoi hänelle melkoisen tilapäisen varallisuuden. Hän kykeni paitsi maksamaan suurimman osan veloistaan myös lunastamaan mustan pukunsa ja pyöränsä pantista. Tämä viimeksimainittu tarvitsi korjausta, ja ystävyydestä tulevaa lankomiestänsä kohtaan Martin lähetti sen von Schmidtin liikkeeseen.

Saman päivän iltana Martinia ihastutettiin sillä, että pieni poika toi takaisin tuon pyörän. Von Schmidtin mieli oli siis muuttunut ystävälliseksi Martinia kohtaan, päätti Martin nähdessään tuon tavattoman suosionosoituksen. Korjatut pyörät tavallisesti oli aina haettava. Mutta kun hän tutki tarkemmin pyöräänsä, hän huomasi, ettei sitä oltu ollenkaan korjattu. Hiukan myöhemmin hän soitti puhelimella sisarensa sulhaselle ja sai tietää, että tämä erinomainen ihminen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan "ei ajatuksin sanoin eikä töin".

"Hermann von Schmidt", vastasi Martin reippaasti, "minulla on hyvä muisti, ja jonakin päivänä minä annan iskun teidän saksalaiselle kuonollenne."

"Jos te tulette minun liikkeeseeni, minä kutsun poliisin. Teidän ei kannata yrittää minun kanssani, kyllä minä teidät tunnen. Minä en tahdo olla missään tekemisissä teidänlaistenne kanssa. Te olette vetelehtijä, siinä sen kuulette, ja sen kaikki ihmiset tietävät. Minun täytyy saada olla rauhassa teiltä, vaikka minä aionkin mennä naimisiin teidän sisarenne kanssa. Miksi te ette mene työhön ja ansaitse rehellisesti elatustanne? Vastatkaa minulle siihen."

Martin huomasi, että parasta oli ottaa kaikki tuo filosofin tyyneydellä, ja hilliten itsensä hän heitti kuulotorven kädestään päästäen pitkän vihellyksen. Tuo kaikki oli niin järjettömän hullua, että se oikein huvitti. Mutta huvittavan ajatuksen jälkeen tuli vastavaikutus, ja hänen mielensä täytti suunnaton yksinäisyydentunne. Kukaan ei häntä ymmärtänyt, kenellekään ei näyttänyt olevan hänestä mitään hyötyä eikä iloa paitsi Brissendenille, ja Brissenden oli hävinnyt, Jumala tiesi minne.

Hämärä alkoi verhota maita, kun Martin lähti hedelmäkaupasta kotiin pain joukko paketteja käsivarrella. Eräällä raitiovaunupysäkillä hän pysähtyi ja huomasi laihtuneen, tutun olennon, joka sai hänen sydämensä riemusta sykähtelemään. Siinä oli Brissenden, ja samalla silmäyksellä, ennen kuin toinen ehti astua alas, Martin huomasi hänen päällystakkinsa toisessa taskussa kasan kirjoja ja toisessa neljänneksen viskipullon.

XI LUKU

Brissenden ei antanut mitään selityksiä, poissaoloonsa, eikä Martinkaan huolinut udella. Hän oli tyytyväinen saadessaan katsella ystävänsä aavemaisia kasvoja tuossa vastapäätä häntä läpi tuutinkilasista kohoavan höyryn.

"En minäkään ole aikaani aivan toimetonna viettänyt", selitti Brissenden kuultuansa Martinin luettelevan, mitä kaikkea hän oli ehtinyt saada aikaan hänen poissaollessaan.

Hän veti esille takkinsa povitaskusta käsikirjoituksen ja antoi sen Martinille, joka katsoi uteliaana sen nimikirjoitusta.

"Kas niin, siinä se on", nauroi Brissenden. "Erittäin hyvä nimi, eikös olekin? 'Päiväperhonen' -- se on juuri sopiva sana. Ja te kannatte siitä vastuun. Se on teidän ihmisestänne, joka aina käy suorassa, jossa eloton saa elämän, viimeinen päiväperhonen, kurja olento, joka hetkisen pöyhistelee tullakseen huomatuksi. Minä en voinut saada sitä pois päästäni, ja minun täytyi kirjoittaa päästäkseni siitä vapaaksi. Sanokaa minulle, mitä siitä ajattelette."

Aluksi Martinin kasvot punastuivat, mutta kalpenivat vähitellen hänen lukiessaan. Se oli täydellistä taidetta. Muoto ja sisällys riemuitsivat yhdessä, jos riemuksi voidaan sanoa sellaista, jossa viimeinenkin elinvoimainen aihehiukkanen on saanut täydellisen ilmaisumuotonsa, niin että Martinin päätä huimasi ihastuksesta, kiihkon kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissänsä. Se oli pitkä, kuusi tai seitsemänsataa säettä käsittävä runoelma, ja se oli kuvituksellinen, hämmästyttävä ja ylimaallinen. Se oli kauhistava, mahdoton. Ja kuitenkin se oli tuohon raaputettu musteella paperiarkille. Se tutki ihmistä ja hänen sielunsa kurjaa taistelua lopullisesta päämäärästä, tunkeutuen äärettömien avaruuksien tuolle puolen, tutkiakseen kaukaisimpien etäisyyksien aurinkoja ja niiden sateenkaarien värivivahduksia. Mielikuvitus piti siinä hullua, raivokasta leikkiään, mässäten kuolevan miehen aivoissa, miehen, joka melkein nyyhkytti tuntiessaan sydämensä villin sykinnän vähitellen vaimenevan. Majesteetillisissa rytmeissä runo kuvasi kylmää, ihmeellistä taistelua meidän aurinkokuntamme ulkopuolella, tähtisotajoukkojen hyökkäyksiä, kylmentyneitten aurinkojen yhteentörmäyksiä ja sumujen leimahteluja pimeässä äärettömyydessä; ja sen kaiken läpi heikkona ja loputtomana, kuten hopean helinä, kuului uupumaton, piipittävä ihmisen ääni, valittava sirinä taivaankappalten äärettömien voimien jymistessä.

"Tällaista ei ole koskaan kirjallisuudessa ilmestynyt", sanoi Martin, kun hän vihdoin kykeni puhumaan. "Se on ihmeellistä -- ihmeellistä! Se on mennyt minun päähäni. Minä olen juopunut siitä. Tuo suunnattoman suuri, äärettömän pieni kysymys -- minä en voi saada sitä ajatuksistani. Tuo kysyvä, iankaikkinen, aina uudistuva, heikko ja vapiseva ihmisen ääni lakkaamatta soi minun korvissani. Se on kuin hyttysen kuolinmarssia elefanttien ammunnan ja leijonain karjunnan keskellä. Ihmisen sammumaton kaipaus siinä lakkaamatta uudistuu. Minä tiedän, että minä saatan näyttää hullulta, mutta tämä on kerrassaan lumonnut minut. Te olette -- minä en tiedä, mitä te olette -- te olette ihmeellinen, siinä kaikki. Mutta kuinka te saatatte tällaista tehdä? Kuinka te saatatte?"

Martin lopetti hajanaiset lauseensa, mutta vain alkaakseen heti uudestaan.

"Minä en enää milloinkaan kirjoita. Minä olen tuhrija, joka laahustan maan mudassa. Te olette näyttänyt minulle, millainen on todellinen taidetyö. Nero! Tämä on jotain enemmän kuin neroutta, se kohoaa yläpuolelle kaiken nerouden. Se on totuutta, joka on tullut hulluksi. Ja se on totta, mies, jokainen rivi siitä. Tahtoisinpa tietää, ymmärrättekö sitä te, te dogmaatikko. Tiede ei voi tehdä teitä valehtelijaksi. Se on totta, jota omin silmin on nähty ja taottu määrättyyn muotoon kosmoksen mustasta raudasta ja puhdistettu mahtavassa rytmistössä, niin että siitä on tullut loiston ja kauneuden ihmeellinen mestariteos, ja nyt minä en enää sano ainoatakaan sanaa. Minä olen voitettu, muserrettu. Kuulkaas, minä tahdon sen tehdä. Minä tahdon myydä sen teidän puolestanne."

Brissenden irvisti. "Ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka uskaltaisi julkaista sen -- te tiedätte sen."

"Sitä minä en ollenkaan voi sanoa. Minä tiedän vain, että ei ole ainoatakaan aikakauskirjaa koko kristikunnassa, joka ei riemulla heti paikalla sitä omaksuisi. Tällaisia nerontuotteita he eivät saa joka päivä. Se on ainoa tosirunoelma vuodessa. Se on vuosisadan korkein saavutus."

"Minun tekisi mieleni panna teidät tässä kovalle koetukselle."

"Katsokaas, älkää nyt olko kyynillinen", huudahti Martin. "Aikakauskirjojen toimittajat eivät nyt kuitenkaan ole kokonaan järkeä vailla. Minä tiedän sen.. Ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa teidän kanssanne tästä. Minä uskallan kaikki, mitä te tahdotte, siitä että 'Päiväperhonen' tulee hyväksytyksi heti ensimmäisellä tai toisella tarjouksella."

"On vain eräs seikka, joka estää minua panemasta teitä koetukselle." Brissenden odotti hetkisen. "Tuo runo on suuri -- suurin kaikista, mitä minä olen tehnyt. Minä tiedän sen. Se on on minun joutsenlauluni. Minä olen äärettömän ylpeä siitä, minä jumaloin sitä. Se on parempi kuin viski. Se on sitä, mistä minä olen unelmoinut -- suurin ja täydellisin saavutus -- unelmoinut jo kun minä olin vasta nuorukainen, jolloin suloiset toiveet ja kuvat ja puhtaat ajatukset mieleni täyttivät. Ja nyt minä olen sen saavuttanut viimeisenä yrityksenäni, enkä minä suinkaan tahdo sitä antaa sikalauman tallattavaksi enkä liattavaksi. Ei, minä en tahdo lyödä teidän kanssanne vetoa. Se on minun; minä olen sen tehnyt, ja minä olen jakanut sen teidän kanssanne."

"Mutta ajatelkaa koko muuta maailmaa", väitti Martin. "Kauneuden vaikutus on ihmeitä tekevä."

"Se on minun kauneuttani."

"Älkää olko itsekäs!"

"Minä en ole itsekäs." Brissenden hymyili hiljaa, kuten aina, kun hänen ohuet huulensa tahtoivat lausua jotakin miellyttävää. "Minä olen yhtä epäitsekäs kuin nälkäinen karju."

Turhaan Martin koetti horjuttaa hänen päätöstänsä. Martin selitti hänelle, että hänen vihansa aikakauslehtiä vastaan oli äkkipikaista ja liioiteltua ja että hänen päätöksensä oli tuhatkertaa järjettömämpi kuin sen nuorukaisen toiminta, joka poltti Dianan temppelin Efesoksessa.

Kuullessaan toisen kiihkeää tuomitsemista Brissenden maisteli tuutinkiansa myönnellen, että toinen oli oikeassa kaikessa, mitä hän sanoi, paitsi siinä, mitä hän puhui aikakauskirjoista ja niiden toimittajista. Hänen vihansa niitä kohtaan ei tuntenut mitään rajoja, ja hän kiihotti Martinin tuomiota, kun se kääntyi niitä kohti.

"Minä toivoisin, että kirjoittaisitte sen koneella puhtaaksi minulle", hän sanoi. "Te ymmärrätte sen tuhatkertaa paremmin kuin mikään puhtaaksikirjoittaja. Ja nyt minä annan teille erään neuvon." Hän veti paksun käsikirjoituksen päällystakkinsa taskusta. "Tässä on teidän 'Auringon häpeäpilkkunne'. Minä olen lukenut ne kerran, ei vain kerran, vaan monta kertaa -- ja se on korkein kiitos, mitä minä voin teille siitä antaa. Kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanonut 'Päiväperhosesta', minun täytyy vaieta. Mutta tämän minä tahdon sanoa: kun 'Auringon häpeäpilkut' julkaistaan, herättävät ne suunnatonta huomiota. Se tulee herättämään suunnattoman kiistan, joka tekee teidät tunnetuksi paremmin kuin tuhannet dollarit."

Martin nauroi. "Minä otaksun, että teidän seuraava neuvonne on, että minä tarjoaisin sitä aikakauslehdille."

"Ei suinkaan, ei -- jos tahdotte nähdä sen painettuna. Tarjotkaa se jollekin ensiluokkaiselle kustannusliikkeelle. Jotkut kustantajani arvostelijat saattavat olla kyllin hulluja tai juopuneita ehdottaakseen sitä painettavaksi. Te olette lukenut kirjoja. Niiden sielun te olette sulattanut ajatuksenne ahjossa, Martin Eden, ja vuodattanut sitten 'Auringon häpeäpilkkuihin', ja jonakin päivänä Martin Edenistä tulee kuuluisa, ja hänen maineensa suuressa määrässä johtuu tästä hänen työstään. Teidän täytyy siis toimittaa se painetuksi -- mitä pikemmin sen parempi."

Brissenden meni kotiin myöhään sinä iltana, ja juuri, kun hän astui raitiovaunun ensimmäiselle portaalle, hän käännähti äkkiä Martiniin ja pisti hänen käteensä pienen, lujalle käärityn paperin.

"Kas tässä, ottakaa se", hän sanoi. "Minä olin kilpa-ajoissa tänään, ja minulla oli onni mukana."

Kello helähti, ja vaunu lähti liikkeelle, jättäen Martinin ihmettelemään, mitä tuossa hieman ryppyisessä paperissa oli, mitä hän käsissään piti. Palattuaan huoneeseensa hän kiersi sen auki ja löysi sieltä sadan dollarin setelin. Hän ei arvellut käyttäessään sitä. Hän tiesi, että hänen ystävällään aina oli runsaasti rahaa, ja hänessä oli horjumaton varmuus, että hänen menestyksensä maailmassa antaisi tilaisuuden maksaa takaisin. Heti aamulla hän maksoi jokikisen velkaeränsä, antoi Marialle kolmen kuukauden vuokran etukäteen ja lunasti jokikisen esineensä panttilainastosta. Sitten hän osti Marianille häälahjan ja yksinkertaisempia lahjoja joululahjoiksi Ruthille ja Gertrudelle, ja lopuksi sillä jäännöksellä, mitä hänellä oli taskussaan, hän vei koko Silvan perheen Oaklandiin. Yhtä talvea liian myöhään hän kävi täyttämään lupaustaan, mutta täytetyksi se tuli, sillä lopultakin viimeinenkin Silva oli saanut kenkäparin samoin kuin Maria itsekin. Sen lisäksi tuli torvia, nukkeja ja kaikenlaisia leikkikaluja ja paketteja ja pähkinä- ja karamellilaatikkoja, jotka täyttivät Silvojen kädet, kun he riemuissaan tallustivat katua.

Hänellä oli tämä merkillinen saattojoukko jäljessään, kun hän Marian rinnalla kulki sen johtajana heidän saapuessaan suurimpaan makeispuotiin, jossa he tapasivat Ruthin ja hänen äitinsä. Rouva Morse oli kerrassaan loukkaantunut. Ruth oli myös pahastunut, sillä hän piti arvossa ulkonaista säädyllisyyttä, ja hänen rakastajansa kulku Marian rinnalla tuollaisen portugalilaisen ryysyarmeijan saattamana ei ollut kaunis näky. Mutta se ei oikeastansa häntä loukannut niinkään paljon kuin ajatus, että Martinilta puuttui ylpeyttä ja itsekunnioitusta. Ja kaikista enimmin se, että hän huomasi tämän tapauksen osoittavan, ettei Martin voisi koskaan kohota oman luokkansa yläpuolelle. Tuo tosiasia jo itsessäänkin oli tuskallinen, mutta uhmailla sillä koko maailman edessä -- hänen maailmansa -- oli todellakin liian hävytöntä. Vaikka hänen kihlauksensa Martinin kanssa oli pidetty salassa, oli kuitenkin heidän pitkällinen seurustelunsa saanut juorujen kielet liikkeelle; ja puodissa, johon hänen rakastajansa tuon merkillisen seurueen mukana oli saapunut, oli hänen monia tuttaviaan. Häneltä puuttui Martinin jaloa vapaamielisyyttä, eikä hän voinut kohota ympäristönsä yläpuolelle. Hän tunsi syvästi loukkaantuneensa, ja hänen tunteellinen luontonsa värisi tämän tapauksen tuottamasta häpeästä. Niinpä tapahtui, että kun Martin myöhemmin samana päivänä tuli häntä tapaamaan, hän katsoi parhaaksi säästää sen lahjan, joka hänellä oli Ruthille toiseen sopivampaan tilaisuuteen. Ruthin silmistä juoksivat kyyneleet, kiihkeät vihan kyyneleet olivat aivan outoja hänelle. Nähdessään hänen kärsimyksensä ja kyyneleensä Martin ajatteli, että hän oli ollut raaka elukka, mutta sielussaan hän ei voinut selvittää, missä ja millä tavalla. Koskaan ei hänen mieleensä voinut juolahtaa, että hänen olisi pitänyt hävetä tuttujaan, ja Silvojen kuljettaminen kaupungilla saamassa hiukan jouluiloa, niin hänestä tuntui, ei millään tavalla osoittanut kunnioituksen puutetta Ruthia kohtaan. Toiselta puolen hän ymmärsi Ruthinkin käsityskannan sitten, kun Ruth oli sen selittänyt, ja hän piti sitä naisellisena heikkoutena, sellaisena, joka tahrasi kaikkia naisia, parhaimpiakin heistä.

XII LUKU

"Tulkaa mukaan -- minä näytän teille todellisen pohjasakan", sanoi Brissenden hänelle eräänä tammikuun iltana.