Part 27

"Vieköön hitto kaikki aikakauslehdet!" kuului Brissendenin tuomio vastaukseksi Martinin tarjoukseen saada myydyksi ne hänelle. "Rakastakaa kauneutta sen itsensä tähden", kuului hänen neuvonsa, "ja jättäkää aikakauskirjat rauhaan. Palatkaa takaisin laivoihinne ja merellenne -- se on minun vilpitön neuvoni teille, Martin Eden. Mitä teillä on tekemistä näissä ihmisten sairaissa ja mätänevissä kaupungeissa? Te katkaisette kaulanne joka päivä, jonka te kulutatte täällä, ja koetatte häväistä kauneutta tyrkyttämällä sitä aikakauslehtien tarpeihin. Mitä te sanoittekaan minulle tässä toissa päivänä? Ah, niin se oli: 'Ihminen, viimeinen päiväperhonen.' Niinpä niin, mitä te, viimeinen päiväperhonen, teette maailman maineella? Jos te sen saavutatte, myrkyttää se teidät. Te olette liian vaatimaton, liian yksinkertainen ja liian järkevä, minun uskoni mukaan, voidaksenne unelmoida onnea sellaista! Minä toivon, ettette ikinä myisi riviäkään aikakauskirjoille. Kauneus on ainoa herra, jota kannattaa palvella. Palvelkaa sitä ja heittäkää roskaväki hiiteen! Menestys! Mikä hitto sitten saavuttaa menestystä, elleivät juuri teidän Stevensoninne sonetit, jotka johtavat Henleyn 'Näyn' ohi teidän 'Rakkaussikermäänne' ja 'Merilauluihinne'. Eihän teille tuota iloa se, minkä menestyksen ne saavuttavat, vaan niiden luominen. Teidän ei tarvitse sanoa minulle. Minä tiedän sen. Te tiedätte myös. Kauneus kiduttaa teitä. Se on ikuinen tuska teissä, haava, joka ei koskaan parane, tulisäilä. Miksi te keploittelisitte aikakauslehtien kanssa? Olkoon kauneus lopullinen päämääränne. Miksi te tahtoisitte lyödä kauneuden kultarahaksi? Te ette kuitenkaan voi; silloinhan ei hyödytä mitään, että minä siitä kiihotun. Te saatte lukea aikakauskirjoja tuhannen vuotta, ettekä kuitenkaan löydä riviäkään, joka vetäisi vertoja Keatsille. Jättäkää maine ja kulta oman onnensa nojaan, ottakaa huomenna pesti laivaan ja palatkaa takaisin merelle."

"Ei ole kysymys maineesta, vaan rakkaudesta", nauroi Martin. "Rakkaudella ei tunnu olevan mitään paikkaa teidän maailmassanne; minun maailmassani kauneus on Rakkauden kamarineideksi."

Brissenden katsoi häneen säälitellen ja ihaillen: "Te olette niin nuori, Martin poikaseni, niin nuori. Te voitte lentää korkealle, mutta teidän siipenne ovat liian hienorakenteiset, ja niihin on tuhlattu suloisimmat värit. Älkää polttako niitä. Mutta, tietysti, te olette ne jo polttanut. Joku palvottu hame on ollut tuon 'Rakkaussikermän' aiheuttajana, ja siinä on niiden häpeä."

"Se jumaloi rakkautta samalla kuin hametta", nauroi Martin.

"Hulluuden filosofiaa", iski vastaus. "Siitä minä olen tullut vakuuttuneeksi kulkiessani unelmaini viidakoissa. Mutta varokaa. Nämä porvarien kaupungit tappavat teidät. Katsokaa nyt sitäkin kauppasaksojen pesää, missä minä teidät tapasin. Kuivaa roskaa ei ole kyllin sopiva nimitys. Eihän ihminen voi pysyä terveenä sellaisessa ilmapiirissä. Se rappeuttaa. Ei siellä ole ainoatakaan, joka ei vetäisi alaspäin, ei miestä eikä naista, kaikki he ovat pelkkiä eläviä vatsoja, joita johtaa alkueläinten korkea henkinen vaisto..."

Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Martiniin. Välähdyksenä hänelle selvisi koko tilanne. Ilme hänen kasvoillansa muuttui ihmetteleväksi kauhuksi.

"Ja te kirjoititte tämän ihanan 'Rakkaussikermän' hänelle -- tuolle kalpealle, kurtistuvalle naisolennolle!"

Seuraavana hetkenä oli Martinin oikea käsi iskenyt hänen kurkkuunsa ja ravisti häntä niin, että hampaat kalisivat. Mutta Martin katsahti häntä silmiin eikä nähnyt niissä pelkoa -- näki vain ihmettelevän, ilakoivan paholaisen. Martin voitti itsensä taas ja heitti Brissendenin pitkin pituuttaan sänkyynsä hellittäen samalla otteensa.

Brissenden puuskutti ja ähki tuskallisesti hetkisen ja alkoi sitten nauraa hykertää.

"Te olisitte tehnyt minusta ikuisen velallisenne, jos olisitte pudistanut pois hengen saman tien", hän sanoi.

"Hermoni ovat lopen pingoittuneet nykyään", selitti Martin anteeksi pyydellen. "Toivon, etten loukannut teitä. Saanko minä sekoittaa uuden?"

"Ah, te nuori kreikkalainen!" jatkoi Brissenden. "Pelkäänpä, ettette osaa antaa oikeata arvoa tuolle verrattomalle ruumiillenne. Te olette hiton vahva. Te olette kuin nuori pantteri tai leijonan vesa. Niin, niin, kyllä te vielä joudutte maksamaankin tuosta voimasta."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin uteliaana tarjoten hänelle lasin. "Tuossa, juokaa se pohjaan, ja olkoon se teille terveydeksi."

"Koska...", Brissenden lipaisi huulillansa ja hymyili kiitokseksi, "koska on kysymys naisista. Ne vielä kiduttavat teidät kuoliaaksi, kuten he ovat teitä jo kiduttaneet, tai minä olen vasta eilispäivänä syntynyt. Katsokaas, nyt teidän ei ollenkaan hyödytä rutistella minua, minä kuitenkin aion puhua suuni puhtaaksi. Tämä on epäilemättä teidän vasikkarakkauttanne, mutta kauneuden nimessä osoittakaa toki parempaa makua ensi kerralla. Mitä taivaan nimessä teillä on tekemistä noiden poroporvarien tyttärien kanssa? Jättäkää ne rauhaan. Valitkaa itsellenne jokin suuri, vallaton, leimuava nainen, joka nauraa elämälle, ilakoi kuolemalle ja rakastaa teitä silloin kuin tarvitsee. Sellaisia naisia on olemassa, ja ne rakastavat teitä yhtä rehellisesti kuin joku noista poroporvarillisen elämän lellitellyistä, raukkamaisista tuotteista."

"Raukkamaisista?" pani Martin vastaan.

"Niin juuri -- raukkamaisista -- jotka lörpöttelevät helppohintaisesta siveydestä, jonka toiset ovat heihin lörpötelleet, ja pelkäävät elää elämää. He kyllä rakastavat teitä, Martin, mutta he rakastavat noita helppohintaisia tottumuksiaan enemmän. Mitä te tarvitsette, on suurenmoista antaumusta, suuria vapaita sieluja, loistavia perhosia, ettekä noita pieniä harmaita kointoukkia. Oh, te kyllä väsytte niihin, samalla kun väsytte koko naissukuun, jos olette kyllin onneton elääksenne kauan. Mutta ettehän te tahdo elää. Te ette halua mennä takaisin laivoihinne ja merelle, sen tähden te kiertelette näitten kaupunkien mätäpesien ympärillä, kunnes luunne ovat mädäntyneet ja kuolema teidät korjaa."

"Te voitte saarnata minulle niin paljon kuin tahdotte, mutta tällä kertaa ette saa minua väittämään vastaan", sanoi Martin. "Kun tarkemmin asiaa katselee, teillä on vain se viisaus, jonka teidän luonnonlaatunne teille antaa, mutta minun luonnonlaatuni antama viisaus on yhtä vaativa ja vastustamaton."

He olivat eri mieltä rakkaudesta ja aikakauskirjoista ja monista muista asioista, mutta he pitivät toisistaan, ja Martinin puolelta tuo pitäminen oli ehyttä ja syvällistä. Päivästä päivään he olivat yhdessä, ellei kauempaa, niin ainakin sen tunnin, minkä Brissenden vietti Martinin ahtaassa huoneessa. Brissenden ei koskaan saapunut ilman viski-neljännestänsä, ja kun he söivät yhdessä päivällistä kaupungilla, hän joi skotlantilaista koko ajan lihaakin syödessään. Joka kerta hän maksoi poikkeuksetta heidän molempien puolesta, ja häneltä juuri Martin oppi hienostuneen maun ruokaan nähden, joi hänen kanssaan ensimmäisen kerran samppanjaa ja tutustui Reinin viineihin.

Mutta Brissenden oli ja pysyi arvoituksena. Huolimatta itsensäkiduttajan kasvoista hän oli, vähäverisyydestään välittämättä, todellinen nautintojen ihminen. Hän ei pelännyt kuolemaa, katseli katkerasti ja kyynillisesti kaikkea elämässä, ja vielä kuolevanakin hän rakasti elämää sen jokaista atomia myöten. Hulluuteen asti hän rakasti elämää ja sen iloa "kiemurrellakseni lyhyen aikani kosmoksen tomussa, josta minä olen tullut", kuten hänellä oli itsestänsä tapana sanoa. Hän oli tottunut myrkkyihin ja tehnyt monen monta merkillistä koetta saadakseen elämän värähtelemään uudella tavalla ja uusia kokemuksia. Kuten hän Martinille sanoi, hän oli ollut kerran kolme päivää ilman vettä, tehnyt sen vapaaehtoisesti saadakseen sitten nauttia siitä tunteesta, jonka tuollaisen janon sammuttaminen synnytti. Kuka tai millainen hän oli, sitä ei Martin koskaan saanut tietää. Hän oli mies ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus oli edessä ammottava hauta ja jonka nykyisyys oli katkera elämän kuume.

IX LUKU

Martin joutui yhä edelleenkin taistelussaan häviölle. Säästipä hän kuinka paljon hyvänsä, hänen tulonsa täytetyöstä eivät korvanneet menoja. Joulujuhlan saapuessa oli hänen musta pukunsa pantissa, ja näin hänen oli mahdoton käyttää hyväkseen morselaisten päivälliskutsua. Ruth ei ollut tullut onnelliseksi hänen kieltonsa syyn kuultuaan, ja tästä syntynyt kirjeenvaihto oli saattaa Martinin epätoivoon. Hän ilmoitti hänelle, että hän sittenkin tulisi; että hän menisi San Franciscoon ja ottaisi _Transcontinentalin_ toimistosta ne viisi dollaria, jotka se oli velkaa, ja lunastaisi pukunsa.

Aamulla hän lainasi Marialta kymmenen senttiä. Mieluummin hän olisi lainannut sen Brissendeniltä, mutta tämä merkillinen henkilö oli kokonaan kadonnut. Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Martin oli häntä nähnyt, ja turhaan hän mietti päänsä puhki keksiäkseen syyn hänen poissaoloonsa. Ne kymmenen senttiä veivät Martinin lahden yli höyrylautalla San Franciscoon, ja astellessaan Market Streetiä hän mietiskeli, mikä hänen eteensä tulisi, ellei hän nyt saisikaan rahoja. Hänellä ei olisi mitään keinoa palata Oaklandiin eikä hän tuntenut San Franciscossa ketään, jolta olisi voinut lainata toiset kymmenen senttiä.

Ovi _Transcontinentalin_ toimistoon oli raollaan, ja Martin aikoi juuri avata sen, kun äkkiä pysähtyi kuullessaan sisältä kovaäänistä puhetta:

"Siitä tässä ei ole kysymys, herra Ford", (Ford, Martin tiesi kirjeenvaihdostaan, että tuo oli päätoimittajan nimi) "kysymys on siitä, oletteko te valmis maksamaan? Käteisellä maksamaan ja heti paikalla, minä tarkoitan. Minua eivät ollenkaan huvita _Transcontinentalin_ tulevaisuudensuunnitelmat, enkä minä välitä, mitä mahdollisuuksia sillä on ensi vuonna. Minä tahdon vain saada palkan työstäni, ja minä sanon teille heti paikalla, että _Transcontinentalin_ joulunumero ei mene painoon, ennen kuin minulla on rahat käsissäni. Hyvästi! Kun olette saanut rahat, tulkaa, niin saammepahan nähdä."

Ovi paiskattiin auki, ja joku mies hyökkäsi Martinin ohi vihaisin ilmein ja riensi käytävän läpi, mutisten kirouksia ja pudistellen nyrkkejänsä. Martin päätti, ettei hän nyt heti paikalla mene sisään, ja viivytteli käytävässä neljännestunnin; sitten hän avasi oven ja astui sisään. Tämä oli hänelle uusi kokemus. Ensimmäistä kertaa hän astui jonkun sanomalehden toimistoon. Käyntikortit eivät nähtävästi olleet tarpeellisia tässä toimistossa, sillä poika vei sanan sisempään huoneeseen, että siellä oli muuan mies, joka tahtoi puhutella herra Fordia. Palattuaan poika viittoi hänelle puolilattiasta ja johti hänet yksityistoimistoon, toimituksen kaikkein pyhimpään. Martinin ensimmäinen vaikutelma oli, että siellä vallitsi hirvittävä epäjärjestys ja kauhea sekamelska. Toiseksi hän huomasi parroittuneen nuorekkaan miehen, joka istui ison pöydän ääressä ja katseli häntä uteliaana. Martinia hämmästytti hänen kasvojensa tyyni ilme. Selvää oli, että sanasota kirjanpainajan kanssa ei ollut järkyttänyt hänen mielenrauhaansa.

"Minä... minä olen Martin Eden", Martin alkoi keskustelun ("ja minä tahtoisin saada viisi dollariani", teki hänen mielensä heti paikalla lisätä).

Mutta tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen tutustumisensa toimittajaan, eikä hän näissä olosuhteissa tahtonut syyttä suotta suututtaa häntä. Hänen suureksi ihmeekseen herra Ford hypähti seisoalleen, huudahtaen: "Ei, mutta todellakin!" ja seuraavana hetkenä hän molemmin käsin sydämellisesti pudisteli Martinin käsiä.

"Ette voi sanoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, herra Eden. Usein minä olen miettinyt, minkähän näköinen te lienette."

Sitten hän piti Martinia kädenmatkan päässä ja antoi säteilevien silmiensä kiertää yli Martinin toiseksi parhaan puvun, joka samalla oli hänen huonoimpansa ja joka oli rääsyinen ja paikattu, vaikka housujen sauma oli aivan suora, sillä Martin oli juuri sen tehnyt Marian silitysraudalla.

"Minä tunnustan, tuota, että minä pidin teitä paljon vanhempana miehenä kuin te olette. Teidän kertomuksenne, tiedättekö, osoitti sellaista voimaa, ajatuksen ja esitystavan kypsyyttä. Se oli mestarituote kerrassaan, tuo teidän kertomuksenne. Minä tiesin sen, kun minä olin lukenut ensimmäiset rivit. Antakaa minun kertoa teille, miten minä ensin sitä luin. Mutta ei; sallikaa minun ensiksi esitellä teidät toimitukselle."

Yhä puhuessaan herra Ford vei hänet yleiseen toimistoon, jossa hän esitti hänet aputoimittajalle, herra Whitelle, joka oli laiha, ryppyinen mies ja jonka käsi tuntui oudon kylmältä, aivan kuin hän olisi sairastanut vilutautia, ja jonka leukoja peitti harva, silkin hieno parta.

"Ja herra Ends, herra Eden. Herra Ends on meidän taloudenhoitajamme."

Martin tapasi itsensä pudistamassa kipeäsilmäisen, kaljupäisen miehen kättä. Miehen kasvot olivat kylläkin nuorekkaat niin paljon kuin niitä saattoi nähdä, sillä suurinta osaa niistä peitti valkoinen parta, joka oli huolellisesti hoidettu, -- hänen vaimonsa hoiti sitä sunnuntaisin, jolloin hän saman tien ajeli puhtaaksi hänen niskansa.

Nämä kolme miestä ympäröivät Martinin, puhuen yhtaikaa ja ihaillen, kunnes äkkiä Martinista tuntui, että he puhuivat rahan edestä.

"Me olemme usein ihmetelleet, minkä tähden te ette ole tullut ennemmin käymään", herra White sanoi.

"Minulla ei ollut lauttarahaa, jolla olisin päässyt yli lahden", vastasi Martin koruttomasti, toivoen, että kun hän tällä tavalla näyttää tarpeensa, rahat heltiävät itsestään.

"Todentotta", hän ajatteli itsekseen, "minun repaleitteni pitäisi kaunopuheisesti ilmoittaa tarpeeni!" Uudestaan ja uudestaan, kun vain tilaisuus sattui, hän viittasi käyntinsä tarkoitukseen. Mutta hänen ihailijainsa korvat olivat kuurot. He veisasivat hänen ylistystään, kertoivat hänelle, mitä he olivat ajatelleet lukiessaan ensi kertaa hänen kertomustaan ja mitä he myöhemmin olivat ajatelleet. Mitä heidän vaimonsa ja sukulaisensa olivat siitä ajatelleet, mutta eivät pienimmälläkään tavalla viitanneet siihen, että he myös aikoivat sen maksaa.

"Enkö sanonut teille, mitä ajattelin, kun luin ensi kertaa teidän kertomustanne"? lörpötteli herra Ford. "Tietystikään minä en sanonut. Minä olin tulossa Länteen New Yorkista, ja kun juna pysähtyi Ogdeniin, toi sanomalehtipoika viimeisen Transcontinental-numeron."

"Herra nähköön", ajatteli Martin. "Sinä voit matkustaa Pullman-vaunuissa sillä aikaa kun minä näännyn nälkään sen viheliäisen viiden dollarin vuoksi, jonka sinä olet minulle velkaa", ja vihanaalto tuntui läikähtävän hänen povessaan. Transcontinentalin tekemä vääryys tuntui suunnattomalta, sillä hänen mieleensä muistuivat ne monet surkeat kuukaudet, jolloin hän oli tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja kieltäytynyt, ja hänen nälkänsä tällä hetkellä puri hänen sisuksiaan ja muistutti hänelle, ettei hän ollut maistanut jumalan jyvää sitten kuin eilen ja silloinkin vain vähän. Sinä hetkenä hän karahti hehkuvan punaiseksi. Nuo olennot eivät olleet ainoastaan ryöväreitä, he olivat käärmemäisiä rosvoja. Valheilla ja rikotuilla lupauksilla he olivat riistäneet häneltä hänen kertomuksensa. Hyvä, hän kyllä näyttäisi heille. Ja suurenmoinen päätös syntyi hänen mielessään, ettei hän jättäisi toimistoa, ennen kuin olisi saanut rahat kouraansa. Hän muisti, että ellei hän niitä saisi, hänellä ei olisi mitään keinoa päästä takaisin Oaklandiin. Hän ponnisti voimansa hillitäkseen itsensä, mutta ei kuitenkaan voinut estää susimaisen ilmeen kohoamasta kasvoilleen, ja sillä hän tahtoi heitä pelottaa.

He muuttuivat vielä kohteliaammiksi kuin ennen. Herra Ford alkoi uudestaan kertoa, miten hän oli ensikerran lukenut "Kellojensoiton", ja herra Ends saman tien ruikutti toiseen kertaan, miten hänen sisarensa oli ollut ihastunut "Kellojensoittoon", ja sanoi tuon sisaren tytön olevan opettajana eräässä Alamedan koulussa.

"Minä tahtoisin sanoa teille, mitä varten minä olen tullut", sanoi Martin vihdoin. "Saadakseni maksun siitä kertomuksesta, josta te niin erittäin paljon pidätte. Viisi dollaria se muistaakseni oli, jonka te lupasitte minulle maksaa heti, kun se julkaistaisiin."

Herra Fordin ilme muuttui aivan kuin hän olisi muistanut mieluisan sopimuksen. Ja melkein hätkähtäen hän pisti kätensä taskuunsa, mutta kääntyi sitten äkkiä herra Endsiin ja sanoi, että häneltä oli jäänyt rahakukkaro kotiin. Ilmeisesti tuo herra Endsistä oli ikävää, ja Martin näki hänen nytkäyttelevän käsiään aivan kuin hän tahtoisi suojella housujensa taskuja. Martin tiesi, että juuri tuolta se raha oli tuleva.

"Minä olen pahoillani", sanoi herra Ends, "mutta ei ole tuntiakaan siitä, kun minä maksoin kirjanpainajan, ja hän otti kaikki minun käteiset rahani. Menettelin aivan ajattelemattomasti tyhjentäessäni itseni niin kovin, vaikka lasku ei olisi ollutkaan vielä maksettava, vaan painaja pyysi ja pyysi, että se suoritettaisiin etukäteen, ja sen tähden se tuli näin yllätyksenä."

Molemmat miehet katsoivat odottaen herra Whiteen, mutta tämä herrasmies vain nauroi ja kohautteli olkapäitään. Hänen omatuntonsa oli puhdas joka tapauksessa. Hän oli tullut Transcontinentaliin oppiakseen tuntemaan aikakauskirjallisuutta, mutta sensijaan häntä oli opetettu pääasiallisesti tuntemaan taloudenhoitoa. Transcontinental oli velkaa hänelle neljän kuukauden palkan, ja hän tiesikin, että kirjanpainajan täytyi saada palkkansa, ennen kuin aputoimittajan.

"Sepä oli todellakin ikävää, herra Eden, että teidän nyt piti tavata meidät tässä tilassa", puheli herra Ford ujostelematta. "Kaikki on pelkkää huolimattomuutta, sen vakuutan teille, mutta minä sanon teille, mitä me teemme. Me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna ensi töiksemme. Onhan teillä herra Edenin osoite, eikös olekin, herra Ends?"

Olipa tietenkin, herra Endsillä oli osoite, ja maksuosoitus lähetettäisiin huomenaamuna ihan ensi töiksi. Martinin tiedot pankeista ja maksuosoituksista olivat epämääräiset, mutta ei hän kuitenkaan osannut käsittää, mitä järkeä oli jättää antamatta tuo maksuosoitus juuri tänään, mikä parempi olisi huomenna lähettää sitä postissa.

"Sovimme siis, herra Eden, että me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna", sanoi herra Ford.

"Minä tarvitsen rahan tänään", sanoi Martin horjumattomasti.

"Onneton sattuma -- jos te olisitte sattunut tulemaan tänne jonakin muuna päivänä", alkoi herra Ford kierrellä, mutta herra Ends keskeytti hänet, sillä hänen kipeät silmänsä jo osoittivat hänen kärsivällisyytensä lyhyyttä.

"Herra Ford on jo teille selittänyt tilanteen", hän sanoi karkeasti, "ja minä myös. Maksuosoitus lähetetään -- --"

"Minä olen myös selittänyt", keskeytti Martin, "ja minä olen selittänyt, että minä tarvitsen rahan tänään."

Hän oli tuntenut valtimonsa alkavan jyskyttää tuon rahastonhoitajan hävyttömyydestä, ja hän piti miestä silmällä, sillä juuri tuon herrasmiehen housuntaskuista hänen täytyisi kaivaa saatavansa, koska _Transcontinentalin_ pääomat asuivat siellä.

"On hyvin ikävää -- --", alkoi herra Ford.

Mutta samassa tehden kärsimättömän liikkeen herra Ends kääntyi jättääkseen huoneen. Samalla kuitenkin Martin juoksi hänen eteensä, tarttui hänen kurkkuunsa toisella kädellään niin, että herra Endsin valkea parta keikotti ylös muodostaen kattoon neljänkymmenenviiden asteen kulman. Kauhukseen herra White ja herra Ford näkivät heidän liikkeensä rahastonhoitajaa pudisteltavan kuin astrakaanimattoa.

"Kaivakaa esille, te nousevien nuorten kykyjen kunnioitettava nylkijä!" huusi Martin. "Kaivakaa esille, tai minä pudistan ulos, vaikka ne olisivat viisisenttisiä." Sitten kahdelle pelästyneelle katselijalle: "Pysykää edempänä. Jos tulette liian likelle, saattaa ruveta tekemään kipeää."

Herra Ends oli tukehtua, eikä hän ennen kuin ote oli hellittänyt voinut osoittaa eleitä suorittaakseen esillekaivuohjelmansa. Monen perinpohjaisen kaivamisen perästä hänen housunsa taskut hellittivät neljä dollaria viisitoista senttiä.

"Kääntäkää ne nurin", komensi Martin.

Ja vielä putosi lisäksi kymmenen senttiä. Martin laski uudestaan saamansa pääoman ollakseen varma asiasta.

"Nyt on teidän vuoronne!" huudahti Martin herra Fordille. "Minun tulee saada seitsemänkymmentäviisi senttiä vielä."

Herra Ford ei odottanut, vaan tutki taskujaan tuloksella, että löytyi vielä kuusikymmentä senttiä.

"Onko varma, että siinä on kaikki?" kysyi Martin uhaten. "Mitä teillä on liivinne taskuissa?"

Todistukseksi hyvästä tahdostaan herra Ford käänsi kaksi niistä nurin. Sieltä putosi pieni pahvilappunen lattialle. Hän otti sen ja aikoi juuri pistää taskuunsa, kun Martin huudahti:

"Mikä se on? Lauttalippu? Tänne, antakaa se minulle. Sen arvo on kymmenen senttiä. Minä ostan sen. Nyt minä olen saanut neljä dollaria yhdeksänkymmentä viisi senttiä, kun otetaan lippu lukuun. Olette velkaa vielä viisi senttiä."

Hän katsoi kiukkuisesti herra Whiteen ja huomasi, että tämä oli juuri ojentamaisillaan hänelle viisisenttistä.

"Kiitoksia paljon", sanoi Martin tarkoittaen sillä koko joukkoa. "Hyvästi ja voikaa hyvin."

"Ryöväri!" irvisti herra Ends hänen jälkeensä.

"Varas, käärme!" vastasi Martin lyöden oven perässään kiinni.

Martin oli innostunut -- niin innostunut, että hän muistaessaan _Hornetin_ olevan hänelle velkaa viisitoista dollaria "Peri ja helmestä" päätti yksin tein käydä nekin perimässä. Mutta sen toimituksen muodosti joukko sileänaamaisia rotevia nuoria miehiä, oikeita merirosvoja, jotka ryöstivät kaikki ja jokaisen, tekemättä erotusta edes toisiinsa nähden. Kun oli säretty muutamia huonekaluja, onnistui päätoimittajan (entinen ammattinyrkkeilijä ja ylioppilas) rahastonhoitajan ja ovenvartijan avulla saada Martin ulos toimistosta ja lähettää hänet hieman tavallista pikemmin alas portaista.

"Tervetuloa takaisin, herra Eden; mieluista on aina teitä nähdä", he nauroivat hänelle alas portaan päästä.

Martin puri hammasta noustessaan seisomaan.

"Lurjukset", hän mörisi vastaan, _"Transcontinentalissa_ olivat vuohipukkeja, mutta te olette sirkusnyrkkeilijöitä."

Uusi naurun hohahdus tervehti sitä.

"Minun täytyy sanoa, herra Eden", huudahti _Hornetin_ toimittaja alas, "runoilijana te lienette kyllä omintakeinen. Mutta mistä te olette oppinut tuon oikean nyrkin alaiskun, jos saan luvan kysyä?"

"Mistä te opitte tuon puoli-Nelsonin?" vastasi Martin. "Joka tapauksessa te saatte mustan silmän."

"Toivon, ettei niskanne kangistu", toivoi toimittaja huolestuneena. "Mitäs sanotte, jos me lähtisimme kaikki ryypylle?"

"Olkoon menneeksi", myönsi Martin.

Ja ryövärit ja ryövätty joivat yhdessä kaikessa ystävyydessä, päätellen, että taistelu oli ollut sangen ankara ja että ne viisitoista dollaria "Peristä ja helmestä" nyt oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluivat _Hornetin_ toimitukselle.

X LUKU

Arthur pysähtyi portille, kun taas Ruth asteli Marian portaita ylös. Ruth kuuli kirjoituskoneen sukkelan naputuksen, ja kun Martin johti hänet sisään, Ruth huomasi, että käsikirjoituksen viimeinen sivu juuri oli lopussa. Hän oli tullut saadakseen varmuuden, tulisiko Martin heille joulupäivälliselle vai ei, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt asiaan, oli Martin alkanut esittää sitä, mitä hänen mielensä oli täynnä.

"Katsos, anna minun lukea sinulle tämä!" hän huudahti erottaen pois jäljennössivut käsikirjoituksesta. "Se on minun viimeiseni ja eroaa kaikista minun entisistä töistäni. Se on niin kokonaan toisenlainen, että minä melkein pelkään sitä, ja kuitenkin minulla on salainen hiipivä toivo, että se on hyvä. Sen nimi on 'Wiki-Wiki'."

Hänen kasvonsa hehkuivat luomisen ilosta, vaikka Ruth värisi kylmässä huoneessa ja oli oikein hämmästynyt Martinin käden kylmyyttä tervehtiessään. Ruth kuunteli tarkasti hänen lukemistaan, ja vaikka Martin silloin tällöin vilahdukselta oli nähnyt tyytymättömyyttä hänen kasvoillaan, hän kuitenkin kysyi:

"Sano rehellisesti, mitä siitä ajattelet?"

"Minä -- minä en tiedä", vastasi Ruth. "Luuletko sinä -- luuletko sinä voivasi sen myydä?"

"Pelkään, etten", kuului tunnustus. "Se on liian järeätä aikakauskirjoille. Mutta se on totta -- siitä minä voin antaa sanani!"

"Mutta miksi sinä kirjoitat tuollaista, vaikka kuitenkin tiedät, etteivät ne mene kaupaksi?" jatkoi Ruth taipumattomasti. "Kirjoittamisesi tarkoitus on kai hankkia sinulle toimeentulo, vai kuinka?"