Part 22

Mutta "Seikkailu" ja kaikki, mitä hän piti parhaina saavutuksinaan, kiersi yhä reittiään kustantajalta kustantajalle. Aikaisimpia kertomuksiansa, joille hän ei itse asettanut mitään arvoa lukuunottamatta sitä rahaa, jonka ne tuottivat, samoin kuin hirmukuvauksiansa, joista hän oli kaksi myynyt, hän ei arvostellut korkealle eikä pitänyt parhaina saavutuksinansa. Hänestä ne olivat ylen kuviteltuja ja fantastisia, vaikkakin niihin oli koristeeksi siroteltu todellisuutta, jossa niiden voima piili. Tämä hämäräperäisen ja mahdottoman asettaminen todellisuuden sijalle oli hänestä kepponen -- enintäänkin ovela kepponen. Suuri kirjallisuus ei voisi asua niin latteilla kentillä. Taiteellisessa suhteessa ne saattoi asettaa korkealle, mutta hän kielsi taiteelta arvon, jos se oli eronnut inhimillisyydestä. Kepponen oli ollut siinä, että hänen oli onnistunut peittää inhimillinen todellisuus taiteellisuuden valheverholla, ja siten hän oli kirjoittanut puolisen tusinaa tuollaisia kuvauksia, ennen kuin oli kohonnut "Seikkailun", "Ilon", "Ruukun" ja "Elämän viinin" korkeuksiin.

Ne kolme dollaria, jotka hän sai trioleteistansa, hän käytti niin, että hänen entinen loistava olemassaolonsa yhä jatkui hänen odotellessaan _White Mousen_ maksuosoitusta. Hän muutti tuon ensimmäisen osoituksen rahaksi sekatavarakauppiaan puodissa, maksaen nyt jo yhden dollarin tuolle epäluuloiselle portugalilaiselle ja jakaen loput kaksi dollaria leipurin ja hedelmäkauppiaan kesken. Martin ei ollut kyllin rikas hankkiakseen lihaa, ja kaikki hänen varastonsa ja keinonsa olivat käytetyt loppuun, kun _White Mousen_ maksuosoitus viimein saapui. Nyt hänen tuli muuttaa se rahaksi. Hän ei ollut kertaakaan elämässään ollut pankissa, vielä vähemmin toimittanut siellä mitään liikeasioita, ja kiihkeästi, kuin uteliaan lapsen, teki hänen mielensä astua johonkin Oaklandin suureen pankkiin ja mätkäistä tuo kuitattu neljänkymmenen dollarin maksuosoitus pöytään. Mutta toiselta puolen hänen terve järkensä neuvoi häntä vaihtamaan sen sekatavarakauppiaan puodissa, sillä sen tuottama vaikutus soisi hänelle myöhemmin suuremman luoton. Tätä tapaa Martin siis käytti maksaen portugalilaiselle kaiken velkansa ja saaden vielä taskullisen kiliseviä kolikoita. Samoin hän täydelleen hyvitti muutkin saamamiehensä, lunasti pantista pukunsa ja pyöränsä, maksoi kuukauden vuokran kirjoituskoneesta ja Marialle huoneenvuokran edelliseltä kuukaudelta ja kuukauden vuokran etukäteenkin. Vieläkin hänelle jäi kolmen dollarin pääoma tulevia yrityksiä varten.

Tuo itsessään pieni summa tuntui hänestä koko omaisuudelta. Saatuaan pukunsa takaisin hän oli heti paikalla mennyt tervehtimään Ruthia, eikä hän matkalla ollut voinut kieltäytyä helistelemästä kourallista hopearahoja, jotka olivat hänen taskussaan. Hän oli ollut niin kauan ilman rahaa, että hän -- yhtä vähän kuin nälkäkuolemasta pelastunut mies voi päästää ruoantähteitä silmistään -- voi tuskin pitää käsiään erossa noista hopeakolikoista. Hän ei suinkaan ollut ahne tai saita, mutta raha merkitsi hänelle enemmän kuin niin ja niin monta dollaria ja senttiä. Se merkitsi menestystä, ja kotkat rahojen sivuilla merkitsivät yhtä monta siivekästä voittoa.

Hänelle tuli sellainen vakaumus, että maailma sittenkin oli erinomaisen hyvä. Se näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan ennen. Monen monta viikkoa se oli ollut hyvin synkkä ja ikävä maailma, mutta nyt, kun melkein kaikki velat oli maksettu, kolme dollaria helisi hänen taskussaan ja hänen mieltänsä kiihotti varma menestyksen toivo, nyt loisti aurinko lämpimästi ja yksinpä sadekin, joka virtasi lakkaamatta, tuntui hänestä onnelliselta tapahtumalta. Nähdessään nälkää hänen ajatuksensa olivat usein sukeltaneet niihin tuhansiin, jotka olivat nähneet nälkää ennen häntä; mutta nyt, kun hän oli syönyt kylliksensä, ei tuo tuhansien nälkäänäkevien kohtalo enää painanut niin raskaana hänen mieltänsä. Hän unohti ne melkein kokonaan jo, ollen itse rakastunut, ajatteli niitä lukemattomia, jotka maailmassa rakastivat. Hänen tahtomattaan keinuivat rakkauslaulujen uudet motiivit hänen mielessään. Ne olivat vallanneet hänet niin kokonaan, että hän ajoi raitiovaunulla kaksi korttelia kauemmaksi kuin piti.

Hän tapasi suuren joukon vieraita Morsen talossa. Ruthin kaksi tyttöserkkua oli tullut tervehtimään häntä San Rafaelista, ja rouva Morse, käyttäen hyväkseen tätä tekosyytä koettaessaan toteuttaa suunnitelmaansa, oli kerännyt Ruthin ympärille runsaasti nuorta väkeä. Sotaretki oli alkanut Martinin pakollisen poissaolon aikana ja oli nyt parhaassa vauhdissaan. Rouva Morse keräsi taloon nuoria miehiä, jotka tekivät jotakin. Niinpä oli siellä mainittujen serkkujen, Dorothyn ja Florencen, lisäksi kaksi yliopiston professoria, toinen latinan, toinen englannin, nuori armeijan upseeri, joka oli juuri palannut Filippiineiltä ja ollut aikoinaan Ruthin koulutoveri, nuori herrasmies, nimeltä Merville, joka oli San Francisco Trust Companyn pääjohtajan Joseph Perkinsin yksityissihteeri, ja lopuksi kaikkien miesten esikuvana muuan pankinkasööri, Charles Hapgood, kolmekymmentäviisivuotias Stanfordin yliopistossa arvonsa saavuttanut nuori mies, joka oli sekä Nile- että Unityklubien jäsen, tasavaltalaisten vanhoillinen puhuja vaalitaisteluissa -- lyhyesti, nouseva tähti joka suhteessa. Naisista joku maalasi muotokuvia, toinen oli arvossa pidetty musiikinopettajatar, ja olipa joku, joka oli saavuttanut tohtorin arvon kansantaloudessa ja joka oli näillä main saavuttanut kuuluisuutta syrjäkatujen elämää tutkivalla tieteellisellä julkaisullaan. Mutta naiset eivät kuitenkaan paljoa merkinneet rouva Morsen suunnitelmassa. He olivat vain tarpeellista apuväkeä. Miehiä, jotka kykenivät johonkin, piti jollakin tavalla saada taloon vedetyksi.

"Älä kiihdy puhuessasi", varoitti Ruth Martinia, ennen kuin virallinen esittelytoimitus alkoi.

Martin käyttäytyi aluksi hieman jäykästi, sillä hänen kömpelyytensä vaivasi häntä, erittäinkin olkapäät tuntuivat vanhalla pelottavalla tavalla uhkaavan törmätä huonekaluihin ja koristeihin. Niinpä hän päätti joka hetki pitää varansa ollessaan tässä erinomaisessa seurassa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut yhdellä kertaa niin paljon hienoa väkeä eikä joutunut seurustelemaan heidän kanssaan. Hapgood, pankin kasööri, miellytti häntä eniten, ja hän päätti ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa tutkia, mikä hän oli miehiään. Syvimmällä Martinin mielessä kyti kuitenkin halu koettaa punnita itseään noiden ihmisten vaa'alla saadakseen selville, mitä he olivat oppineet kirjoista ja elämästä sellaista, jota hän ei ollut oppinut.

Ruthin silmät kääntyivät häneen usein nähdäkseen, kuinka hän käyttäytyi, ja hän sekä ilostui että hämmästyi huomatessaan, miten helposti ja joustavasti Martin oli tehnyt tuttavuutta hänen serkkujensa kanssa. Martin ei tietysti ollut millään tavalla levoton tai kiihottunut päästyään istumaan, jolloin olkapäitten uhkaama vaara oli hävinnyt. Ruth tiesi heidät sukkeliksi ja pintapuolisiksi tytöiksi, jotka esiintyivät itse ulkonaisella loistolla ja vaativat muilta samaa, ja tuskin saattoi ymmärtää, kun he myöhemmin vuoteeseen mennessä ylistivät Martinia pilviin asti. Mutta Martin puolestaan -- nero omassa luokassaan, iloinen pilkkakirves ja naurunherättäjä tansseissa ja sunnuntain kansanjuhlissa -- oli alkanut laskea leikkiä ja pommittaa hyväntuulisilla sukkeluuksilla tätä lujaltanäyttävää linnoitusta. Ja kun tämän illan menestys oli hänen takanaan, taputti se häntä olalle ja onnitteli siitä, että hän voi herättää naurua ja keksiä naurettavat puolet kaikesta joutumatta itse koskaan naurunalaiseksi.

Myöhemmin Ruthin pelko osoittautui kyllä oikeaksi. Martin ja professori Caldwell olivat joutuneet yhteen eräässä nurkassa, ja vaikkei Martin enää huitonut ilmaa käsillään, huomasi Ruthin kriitillinen silmä kuitenkin, että hän antoi silmäinsä leimahdella ja säkenöidä liian vapaasti, puhui liian nopeasti ja lämpimästi, innostui liikaa ja salli punan kohota kasvoilleen liian huomattavasti. Häneltä puuttui säädyllisyyttä ja itsekritiikkiä, ja hän oli siinä puhetoverinsa, nuoren englannin kielen professorin, ilmeinen vastakohta.

Mutta Martin ei kiinnittänytkään huomiota ulkonaisiin seikkoihin. Hän oli pian huomannut toisen kehitetyn älyn ja arvokkaat, monipuoliset tiedot. Professori Caldwellille ei paljastunut Martinin suunnitelma saada hänet puhumaan englannin kielen professorien asemasta. Martin tahtoi johtaa puheen hänen ammattiinsa, ja vaikka professori aluksi näyttikin karttavan sitä, onnistui Martin siinä kuitenkin, sillä hän ei voinut käsittää, miksi mies ei voisi puhua ammatistaan.

"On ihan järjetöntä ja omituista", hän oli sanonut Ruthille muutamia viikkoja ennen, "ettei voi puhua harrastuksistaan. Sillä mitä järkeä auringon alla on siinä, että miehet ja naiset kokoontuvat yhteen, elleivät he tahdo kanssakäymisessä jakaa toisillensa, mikä heissä on parasta? Ja parasta, mikä heissä on, on se, mikä heidän mieltänsä kiinnittää, -- työ, josta he saavat toimeentulonsa, työ, johon he ovat valmistuneet, jota ovat ajatelleet yötä ja päivää ja josta ovat parhaat unensa nähneet. Otaksupa, että herra Butler seuratakseen oikein orjallisesti yleisiä tapoja, alkaisi selitellä ajatuksiaan Paul Verlainesta tai saksalaisesta draamasta tai D'Annunzion novelleista. Hän ikävystyttäisi meidät kuoliaaksi. Minä puolestani, jos minun pitää kuunnella herra Butleria, soisin hänen mieluummin puhuvan lakitieteestä. Se on parasta, mitä hänessä on, ja elämä on niin lyhyt, että minä tahtoisin saada jokaisesta ihmisestä sen, mikä hänessä on parasta."

"Mutta", oli Ruth vastannut, "on puheenaiheita, jotka kiinnostavat kaikkia."

"Siinä sinä erehdyt", innostui Martin edelleen. "Kaikki ihmiset seuraelämässä -- tai ainakin melkein kaikki, kuulukootpa sitten mihin luokkaan tai lahkoon tahansa -- apinoivat parempiansa. Ketä ovat sitten nuo parhaita paremmat? Tyhjäntoimittajat -- varakkaat tyhjäntoimittajat. He eivät tiedä yleisesti ottaen, mitä tietävät ne, jotka toimittavat jotakin maailmassa. Kuullessaan keskusteltavan hyödyllisistä asioista he ikävystyisivät, ja siksi nämä tyhjäntoimittajat lukevat ne ammattiasioihin, joista ei saa keskustella. Sen sijaan he hyväksyvät keskustelunaiheiksi, jotka eivät koske ammattia ja joista saa keskustella, sellaisia asioita kuin viimeinen ooppera, uusimmat novellit, kortit, biljardi, kukkotaistelu, autot, hevosnäyttelyt, lohikalastus, kilpa-ammunta, purjehduskilpailut ja niin edespäin -- ja katsos, ne ovat niitä asioita, joita tyhjäntoimittajat tuntevat. Tosiasiassa siis keskustelu johdetaan tyhjäntoimittajien ammattiin. Ja hullunkurisinta kaikesta on, että viisaat ihmiset ja kaikki, jotka luulevat olevansa viisaita, sallivat tyhjäntoimittajain kahlita heitä. Minä puolestani tahdon keskustella siitä, mitä ihminen on itseensä parhainta saanut, kutsuttakoonpa sitä sitten ammattijutuksi, sivistymättömyydeksi tai miksi tahansa."

Mutta Ruth ei ollut ymmärtänyt. Siinä Martin taaskin oli hyökännyt kaikkea sitä vastaan, jota yleensä pidettiin soveliaisuutena, osoittaen vain tavatonta itsepäisyyttä ja yleisen mielipiteen halveksumista.

Näin siis Martinin oli kuitenkin onnistunut saada professori Caldwell puhumaan hänen omista harrastuksistaan ja lausumaan niistä selvät mielipiteensä. Ohi kulkiessaan Ruth kuuli Martinin sanovan:

"Mutta te ette suinkaan voi esittää noin kerettiläisiä mielipiteitä Kalifornian yliopistossa?"

Professori Caldwell kohautti olkapäitään. "Kunniallinen veronmaksaja ja poliitikko, ymmärrättehän. Sacramento suo meille kannatuksensa, ja sen vuoksi meidän täytyy mielistellä Sacramentoa ja hallituksen edustajaa ja puolueen sanomalehteä tai molempien puolueitten lehtiä."

"Niin, se on selvä; mutta miltä se teistä tuntuu?" urkki Martin. "Te olette varmaankin kuin kala kuivalla maalla."

"Luulen, että vain harvat pitävät minusta yliopiston ummehtuneissa piireissä. Joskus minusta todellakin tuntuu, että minä olen joutunut kuivalle maalle ja että minä kaipaisin Pariisiin, jossa asuisin jossakin erakkoluolassa tai istuisin ikävissäni villien mustalaisten seurassa juoden punaviiniä ja syöden päivällistä halvassa ravintolassa latinalaisessa kaupungin osassa ja kirkuen radikaalisia mielipiteitä kaikesta taivaan ja maan välillä. Todellakin minusta usein tuntuu, että sittenkin pohjaltani olen radikaali. Mutta sitten on niin monia kysymyksiä, joista minä en ole varma. Minua alkaa pelottaa, kun minä joskus katson silmiin inhimillistä heikkouttani, joka aina estää minua ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä: ratkaistessani probleemia -- ihmisyyden, elämän probleemia, ymmärrättehän."

Ja hänen puhuessaan edelleen Martin sai huulilleen "Pasaatituulten laulun":

"Mä päivällä oon voimakas ja kuutamolla toimekas, kun purjeita pullistan aina."

Hän melkein ääneen hyräili nämä sanat, ja hänen mieleensä johtui, että tuo toinen tuossa muistutti hänelle pasaatituulta, koillispasaatia, vakavaa, kylmää ja voimakasta. Hän oli tyyni, häneen saattoi luottaa, ja kuitenkin hänessä oli jotakin epäilystä herättävää. Martinilla oli se tunne, ettei mies koskaan puhunut täyttä ajatustansa, aivan kuin hänellä usein myös oli tunne, ettei pasaatituuli koskaan puhaltanut kaikella voimallaan, vaan aina piti varalla voimia, joita se ei milloinkaan käyttänyt. Martinin mielikuvitus oli vilkkaassa toiminnassa, kuten aina ennenkin. Hänen aivonsa olivat kuin suunnaton varastohuone, johon oli koottu muistoja tosiasioista ja mielikuvista, ja nuo varastot tuntuivat olevan hänen hallittavinaan ja määrättävinään. Mitä ikinä nykyhetkenä tapahtuikin, Martinin mielikuvitus heti paikalla löysi vertauskohtia menneisyydestä, jotka säännöllisesti sellaisissa tapauksissa hyökkäsivät hänen sisäisen silmänsä eteen. Se toimi aivan automaattisesti, ja hänen näkemyksensä oli erehtymätön seuraus elävästä nykyisyydestä. Aivan kuten Ruthin kasvot tuona mustasukkaisuuden hetkenä olivat johtaneet hänen silmäinsä eteen unohdetun kuutamoisen myrskyn, ja professori Caldwell sai hänet näkemään koillispasaatin, joka levittää valkeita vaahtokokkareita purppuraiselle merelle niin hetki hetkeltä, ei irrallisina ja hajanaisina, vaan melkein säännöllisinä ja luokitettuina, uudet muistot kohosivat hänen eteensä tai levisivät hänen silmäluomiensa taakse tai kuvastuivat hänen sieluansa ympäröivälle verholle. Nämä näyt tulivat menneen ajan toimista ja mielikuvista, asioista ja tapauksista, joita hän oli lukenut eilen tai viime viikolla, -- ne olivat lukematon maailman sotajoukko, joka valveilla ja nukkuessa aina täytti hänen mielensä.

Niinpä, kun hän siinä kuunteli professori Caldwellin notkeata, sujuvaa puhetta -- lahjakkaan, sivistyneen miehen keskustelua -- Martin taas heräsi näkemään koko entisyytensä. Hän näki itsensä, kun hän oli ollut vain katupoika, joka käytti kankeareunaista hattua, kaksirivistä takkia ja kulki kädet housuntaskuissa heitellen olkapäitään ja suuriäänisesti kerskaillen, pitäen ihanteenaan olla niin hävytön, kuin poliisi suinkin saattoi sallia. Hän ei kieltänyt tuota itseltään eikä koettanut sitä kaunistella. Jonakin aikana elämästään hän oli ollut oikea katupoika, roistosakin johtaja, joka oli tuottanut poliiseille paljon huolta ja kiusannut rehellisiä ihmisiä. Mutta tuo ihanne oli muuttunut. Hän katsahti ympärilleen noihin hyvinkasvatettuihin ja hyvinpuettuihin miehiin ja naisiin ja hengitti keuhkoihinsa sivistyksen ja hienostuneisuuden ilmakehää. Samana hetkenä kuitenkin tuo nuoruusvuosien aave sukelsi esille kankeareunaisessa hatussaan ja kaksirivisessä takissaan räyhäävänä ja pahasuisena rähjystäen lattian yli. Tämän olennon hän näki nurkassa muuttuvan omaksi itsekseen, istuvan ja keskustelevan oikean yliopiston professorin kanssa.

Jos katseli asiaa tarkemmin, hänellä ei ollut ollut mitään paikkaa maailmassa. Hän oli soveltunut sinne, minne ikänänsä oli joutunutkin, saanut osaksensa suosiota ja kaikkialla, mihin tulikin, ollut arvossa pidetty, koska oli työssä ja leikissä mies paikallaan, ja myös sen vuoksi, että hän aina tahtoi ja voi puolustaa oikeuksiaan ja vaatia kunnioitusta. Mutta hän ei ollut koskaan juurtunut. Hän saattoi hyvin tyydyttää kanssaihmisiänsä, mutta ei koskaan tyydyttänyt omaa itseään. Omassa povessaan hän oli aina tuntenut jäytävän levottomuuden, kuullut lakkaamatta jonkin kutsuvan kaukaa itseään, ja niin hän oli kulkenut läpi elämän etsien sitä, kunnes oli löytänyt kirjat, taiteen ja rakkauden. Ja täällä hän nyt oli keskellä kaikkea tätä. Hän ainoastaan kaikista niistä, jotka olivat seikkailleet hänen kanssansa ja jotka kyllä olisivat voineet tehdä itsensä mahdollisiksi astumaan Morsen huoneeseen.

Mutta sellaiset ajatukset ja sisäiset näyt eivät estäneet häntä seuraamasta professori Caldwellin puhetta tarkasti. Ja kun hän sitten seurasi johdonmukaisesti ja arvostellen, hän huomasi, miten tavattoman laaja ja yhtenäinen tuon toisen tiedonkenttä oli. Mitä häneen itseensä tuli, niin hetki hetkeltä keskustelu näytti hänelle tyhjiä aukkoja ja kuiluja, kokonaisia aloja, jotka olivat hänelle kerrassaan outoja. Siitä huolimatta, Spencerin ansiosta, hän näki kuitenkin omistaneensa tiedonkentän ulkonaiset rajat. Ajan kysymys oli vain, milloin hän voisi noiden rajojen välin täyttää. Odottakaa, hän ajatteli -- saattehan nähdä jokaikinen! Hänestä tuntui, kuin hän olisi istunut professorin jalkain juuressa ja jumaloiden imenyt itseensä viisautta, mutta kun hän kuunteli, hän alkoi huomata heikkoutta toisen arvosteluissa ja loppupäätelmissä -- niin suurta ja usein uudistuvaa heikkoutta, että se olisi jäänyt häneltä huomaamatta, ellei se olisi ollut niin ilmeistä ja tullut esille kaikessa. Ja kun hän sen huomasi, hän samana hetkenä tunsi kohoavansa tuon toisen tasalle.

Ruth palasi heidän luokseen vielä uudestaan, juuri kun Martin alkoi puhua.

"Minä sanon teille, missä olette väärässä tai oikeammin, missä on teidän arvostelunne heikkous. Teiltä puuttuu kehitysopillinen käsitys. Sillä ei ole mitään paikkaa teidän ajatusmaailmassanne eikä opissanne maailman rakenteesta. Minä tarkoitan todellista, valaisevaa kehitysoppia, joka selvittää kaiken atomista, laboratorioitten ja koeputkien kautta korkeimpiin elämän ilmenemismuotoihin, joille perustuu kaikki siveysoppi ja yhteiskunnalliset järjestelmät."

Ruth oli aivan kauhuissansa. Hän oli kuunnellut kaksi professori Caldwellin luentosarjaa ja katsoi häneen, kuin hän olisi ollut kaiken tiedon elävä ilmestys.

"Minä tuskin ymmärsin teitä", sanoi professori arvellen.

Martin oli kyllä varmaa varmempi, että hän oli tarkastikin seurannut.

"Silloin minä koetan selittää tarkemmin", hän sanoi. "Muistelen lukeneeni Egyptin historiasta jotakin sellaista, että ehtona Egyptin taiteen tuntemiselle on Egyptin maan tuntemus."

"Aivan oikein", nyökkäsi professori.

"Minusta tuntuu", jatkoi Martin, "että jonkin maan tuntemus puolestaan kaikissa suhteissa ei voi tulla kysymykseen, ellei täydellisesti tunneta sitä ainesta, mikä muodostaa tuon maan elämän. Kuinka me voimme ymmärtää lakia ja laitoksia, uskontoa ja elämäntapoja, ymmärtämättä ei ainoastaan niiden olentojen luonnetta, jotka ne ovat luoneet, vaan myös sitä ainetta, josta nuo olennot ovat tehdyt? Oh, minä kyllä tiedän, että monia kehitysopillisia järjestelmiä on luotu ja hylätty, mutta minusta tuntuu, että siinä on menetelty liian pintapuolisesti. Itse ihminen on jätetty niistä pois. Jos tarkastetaan työaseen, harpun, musiikin, laulun ja tanssin kehitystä, niin huomataan miten suunnattomasti ne ovat muuttuneet, mutta mitä tiedetään ihmisen itsensä kehityksestä ja hänen sisäisestä olemuksestaan sen jälkeen kun hän keksi ensimmäisen työkalunsa ja sopersi ensimmäiset laulunsa? Se oli juuri sitä, mitä te ette ota lukuun ja jota minä kutsun kehitysopiksi. Se on kehitysoppia laajimmassa merkityksessä.

"Minä tiedän, että minä ilmaisen ajatukseni hajanaisesti, mutta minä olen koettanut sen nyt yhdellä kertaa saada esitetyksi. Se johtui minun mieleeni juuri kun te puhuitte, ja sen vuoksi minulla ei ole ollut aikaa miettiä sitä läpikotaisin. Te puhuitte itse inhimillisestä heikkoudesta, joka estää ottamasta lukuun kaikkia tekijöitä asioita tutkittaessa, ja te puolestanne -- tai niin minusta ainakin tuntuu -- jätätte pois kehitysopilliset tekijät, ne ainekset, joista kaikki taiteet ovat rakennetut, loimet ja kuteet, joista kudotaan inhimillisen elämän ja toiminnan monivivahteinen kangas."

Ruthin suureksi ihmeeksi Martinia ei heti paikalla nujerrettu, eikä professori vastauksessaan käyttänyt ylimielistä kieltä. Ruth ymmärsi hänen anteeksiantamuksensa johtuvan Martinin nuoruudesta. Professori Caldwell istui kokonaisen minuutin aivan äänettä, leikitellen kellonperillään.

"Tiedättekö", hän sanoi vihdoin, "minua on arvosteltu aivan tuolla samalla tavalla kerran ennen -- arvostelija oli hyvin suuri mies, tiedemies ja kehitysopin kannattaja, Joseph le Conte. Mutta hän on nyt kuollut, ja minä ajattelin pysyä kaikilta piilossa tässä suhteessa, mutta nyt te olette tullut ja riisunut minut paljaaksi. Vakavasti siis -- ja tämä on tunnustus -- minä ajattelen, että teidän puheessanne on jotakin -- paljonkin itse asiassa totta. Minä olen liian klassillinen. Minä en ole kylliksi tarkasti seurannut kaikkien tieteitten eri haaroja, ja minä voin vain syyttää siitä yksipuolista kasvatustani ja yksilöllisiä kykyjäni, jotka ovat estäneet minua tunkeutumasta niille aloille. Ihmettelenpä, uskotteko, jos minä sanon, että minä en ole kertaakaan ollut fysikaalisessa tai kemiallisessa laboratoriossa? Se on totta sittenkin. Le Conte oli oikeassa, ja niin olette myös te, herra Eden, ainakin jossain määrässä, kuinka suuressa, sitä minä en tiedä."

Ruth veti Martinin pois jollakin tekosyyllä, ja kun hän astui hänen rinnallaan, hän kuiskasi:

"Sinä et saa tuolla tavalla vallata yksinäsi professori Caldwellia. Saattaahan olla muitakin, jotka haluaisivat puhella hänen kanssaan."

"Suo anteeksi, taas minä erehdyin", pyysi Martin pahoitellen.

"Mutta minä sain häneen hieman eloa, ja hän oli niin innostunut, etten minä ollenkaan tullut ajatelleeksi. Tiedätkö, hän on loistavin, henkevin mies, minkä kanssa minä olen ikinäni puhunut. Ja minä sanon sinulle jotakin muutakin. Kerran minä ajattelin, että jokainen, joka oli käynyt yliopistoa tai päässyt korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, oli yhtä loistava ja henkevä kuin hän."

"Hän on poikkeus", vastasi Ruth.

"Minäkin sanon niin. Kenen kanssa sinä tahdot viedä minut nyt keskustelemaan? Viepäs minut tuon pankkimiehen luo."

Martin jutteli hänen kanssaan viisitoista minuuttia, eikä Ruth olisi suinkaan voinut toivoa, että hänen rakastajansa olisi voinut vielä paremmin esiintyä. Kertaakaan eivät hänen silmänsä leimahtaneet eikä poskensa punastuneet, kun hän siinä tyynenä ja arvokkaalla tavalla jutteli niin, että se oikein hämmästytti häntä. Mutta Martinin silmissä koko pankin kasöörien heimo putosi romahdusmaisesti, ja koko illan hän mietti sitä ainoaa mielijohdetta, että pankin kasöörit ja tyhmyyksien puhujat olivat joitakin hämäräperäisiä käsitteitä. Armeijan upseerin hän huomasi hyväluontoiseksi ja yksinkertaiseksi, terveeksi ja kauniiksi nuorukaiseksi, joka oli tyytyväinen siihen asemaan elämässä, mihin syntyperä ja hänen hyvä onnensa olivat hänet heittäneet. Sen opin, minkä hän oli saavuttanut opiskellessaan kaksi vuotta yliopistossa, hän oli kasannut jonnekin ulkopuolelle itseänsä niin tyystin, että Martinia oikein hämmästytti. Kaikesta huolimatta Martin piti hänestä enemmän kuin tuosta tyhmyyksiä lörpöttelevästä pankin kasööristä.

"Minulla oikeastaan ei ole mitään tyhmyyksiä vastaan", hän sanoi Ruthille myöhemmin, "mutta minua harmittaa raivoon asti tuo pönäkkä, tyhmänylpeä ylimielisyys, jolla ne lausutaan, ja se aika, joka niihin kuluu. Katsos, minä olisin voinut opettaa tuolle miehelle koko uskonpuhdistuksen historian sillä aikaa, kun hän sai minulle sanotuksi, että työväenpuolue on päättänyt vaaleissa yhtyä demokraatteihin. Tiedätkös, hän nylkee sanansa aivan kuin korttikonstien tekijä paljastaa sen kortin, joka on arvattu. Jonakin päivänä minä osoitan sinulle, mitä minä tarkoitan."