Part 20

Sekä Maria että Martin joivat hapanta viiniä tyhjiin vatsoihinsa nopeasti, ja se kohosi nopeasti heidän päähänsä. Niin kokonaan erilaisia olentoja kuin he olivatkin, oli kuitenkin eräs surullinen tosiasia, köyhyys ja kaikki sen tuottamat koettelemukset, jotka veivät heitä yhteen. Maria oli hämmästynyt kuullessaan, että Martin oli ollut Azoreilla, missä Maria oli ollut yhteentoista ikävuoteensa asti. Kaksinverroin hämmästynyt hän oli kuullessaan, että Martin oli ollut Havaijisaarilla, jonne Maria oli siirtolaisena muuttanut vanhempiensa kanssa Azoreilta, mutta hänen hämmästyksensä meni yli kaikkien rajojen, kun Martin kertoi hänelle olleensa Mauissa, tuolla merkillisellä saarella, jossa Maria oli viettänyt kukkeimmat nuoruusvuotensa ja mennyt naimisiin. Kahuluissa, jossa hän ensi kerran oli kohdannut miehensä, Martin oli ollut kaksi kertaa! Kyllä, kyllä hän muisti sokerilaivat, ja Martin oli ollut yhdessä niistä -- voi, voi toki kuitenkin, se oli oma pieni maailmansa! Ja Wailuku! Ollut sielläkin! Oliko hän koskaan tavannut erään puutarhan vartijaa? Oli kai, ja ehkäpä oli juonutkin pari lasia hänen kanssaan.

Ja niin he muistelivat ja hukuttivat nälkänsä raakaan, happamaan viiniin. Martinista tulevaisuus ei näyttänyt niin synkältä. Menestys ja onni olivat juuri hänen silmäinsä edessä. Hän oli aivan saavuttamaisillaan ne. Sitten hän tutki noita työn ja vaivannäön uurtamia kasvoja edessään, muisti hänen soppansa ja äsken paistetut leipänsä, ja mitä lämpimin kiitollisuus ja hyväntekeväisyys tuntui virtaavan hänen olentoonsa.

"Maria", hän huudahti äkkiä, "mitä te tahtoisitte kaikista mieluimmin?"

Eukko katsahti häneen hämmästyneenä.

"Mitä te tahtoisitte saada juuri nyt, jos teillä olisi mahdollisuus siihen?"

"Kengät koko tuolle lapsilaumalle -- seitsemän paria kenkiä."

"Te saatte ne", virkahti Martin, samalla kun eukko nyökytti surumielisesti päätänsä. "Mutta minä tarkoitan suurta toivomusta, jotakin hyvin suurta, mitä te haluatte."

Eukon silmät säteilivät hyväntuulisesti. Tuo mies laski leikkiä hänen kanssaan -- hänen, Maria Silvan, jonka kanssa harva laski leikkiä näinä aikoina.

"Miettikää tarkasti", kehotti Martin, juuri kun Maria oli avaamaisillaan suunsa.

"Kyllä niin", vastasi eukko. "Minä juuri miettiä tarkkaan. Minä pitää tämä talo koko talo -- olla minun, ei maksa vuokra, seitsemän dollari kuukausi."

"Te tulette saamaan sen", vakuutti Martin, "ja hyvin pian. Mutta nyt toivokaa jotakin oikein suurta. Uskokaa, että minä olen Jumala, ja minä lupaan teille kaikki, mitä osaatte toivoa. Toivokaapa nyt sitä, ja minä kuuntelen."

Maria mietti juhlallisesti hetkisen.

"Eikö te pelkää?" hän kysyi varoittaen.

"Ei, ei", nauroi Martin. "Minua ei yhtään peloita. Antakaa kuulua."

"Se on iso", varoitti eukko uudestaan.

"Hyvä on, antaa kuulua."

"Kuulla nyt sitten..." -- Maria huokasi syvään kuin lapsi aikoessaan lausua julki kaikki ne toivomukset, mitä hänellä elämältä oli. "Minä tahtoo saada yksi maitokartano -- hyvä maitokartano. Paljo lehmä, paljo maa, paljo heinä. Minä myydä maito Oaklandi. Minä tekee paljo raha. Joe ja Nick ei paimenta lehmä. Ne menee koulu. Bimeby tulee hyvä koneenkäyttäjä. Tekee työ rautatiellä. Niin, minä tahtoo saada maitokartano."

Hän vaikeni ja katseli Martinia välkkyvin silmin.

"Te saatte sen", vastasi Martin arvelematta.

Eukko kumarsi päätänsä ja kosketti kunnioittavasti huulillansa viinilasia ylistääksensä antajaa lahjasta, jota hänelle ei koskaan annettaisi. Tuon nuorukaisen sydän oli jalo, ja omassa sydämessään eukko pani sille arvoa yhtä paljon, kuin jos lahja todella olisi annettu.

"Ei, Maria", jatkoi Martin, "Nickin ja Joen ei tarvitse myyskennellä maitoa, ja koko pipanaparvi saa käydä koulua, ja heillä on varaa pitää kenkiä ympäri vuoden. Sen tulee olla ensiluokkainen maitokartano -- kaikki pitää olla erinomaista. Siellä täytyy olla asuinrakennus, talli hevosille ja navetta, tottakai nyt navetta. Siellä pitää olla kananpoikia, sikoja, vihannestarha, hedelmäpuita ja kaikkea sellaista, ja siellä täytyy olla lehmiä niin paljon, että te voitte ottaa itsellenne pari renkiä. Sitten teillä ei itsellänne ole mitään muuta tehtävää kuin pitää huolta lapsista. Mitä taas siihen tulee, että jos te tapaatte hyvän miehen, te voitte mennä naimisiin hänen kanssaan, ja sitten teille tulee vielä helpompaa, kun hän pitää huolta maitokartanosta."

Ja tehtyään nämä suurenmoiset lahjoitukset tulevaisuutensa varoista Martin lähti tiehensä ja otti ainoan hyvän pukunsa viedäkseen sen panttilainakonttoriin. Tuo tehtävä oli hänelle raskas, sillä siitä syystä hän joutuisi kokonaan eroon Ruthista. Hänellä ei ollut toista siistiä pukua, jolla saattoi esiintyä, ja vaikka hän saattoi mennä lihakauppaan ja leipuriin vieläpä silloin tällöin sisarensakin luokse tässä puvussa, oli kaiken mahdollisuuden ulkopuolella edes uneksiakaan, että voisi astua Morsen taloon niin epäedullisessa asussa.

Martin raatoi surullisena ja melkein toivottomana. Hänestä alkoi näyttää, että toinen taistelu oli menetetty ja että hänen täytyisi mennä ruumiilliseen työhön. Jos hän sen tekisi, hän tyydyttäisi kaikkia -- sekatavarakauppiasta, sisartansa, Ruthia ja vieläpä Mariaakin, jolle hän oli velkaa kuukauden huoneenvuokran. Kirjoituskoneen vuokranmaksu oli kaksi kuukautta myöhässä, ja toimistosta vaadittiin heti paikalla joko maksua tahi koneen palauttamista. Epätoivoissaan, kaikkea muuta kuin valmiina antautumaan, hän tahtoi tehdä välisopimuksen kohtalonsa kanssa siksi, kunnes pääsisi uudestaan alkamaan, ja sitä varten hän suoritti tutkinnon päästäkseen palvelemaan rautatien postiin. Hämmästykseksensä hän pääsi ensimmäiselle sijalle. Toimi luvattiin hänelle, vaikka sitä, milloin hänen tuli siihen astua, ei kukaan tiennyt.

Tapahtuipa juuri tähän aikaan luoteen ollessa matalimmillaan, että jokin toimittajakone joutui epäkuntoon. Joku naula oli varmaankin päässyt irti tai öljykuppi juossut kuiviin, sillä postinkantaja toi hänelle eräänä päivänä lyhyen, ohuen kirjekuoren. Martin katsahti vasemmanpuoliseen yläkulmaan ja luki nimen ja osoitteen: _Transcontinentalin Kuukausijulkaisu_. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti, ja hän tunsi äkkiä huimausta, ja samalla tuo suunnaton tunteenpuuska pani hänen polvensa vapisemaan. Hän hoippui huoneeseensa ja istahti sitten sängynlaidalle kirjekuori vielä avaamattomana, ja tänä hetkenä hän oppi ymmärtämään, että ihmiset saattavat joskus äkkiä kuolla saatuansa joitakin erinomaisen hyviä uutisia.

Tietysti tässä oli hyviä uutisia. Mitään käsikirjoitusta ei ollut tuossa ohuessa kirjekuoressa, ja senvuoksi se oli hyväksytty. Hän muisti kertomuksen, jonka hän oli lähettänyt Transcontinentalille. Se oli "Kellojensoitto", yksi hänen kauhistuttavista kertomuksistaan, ja pituudeltaan se oli viisituhatta sanaa. Ja koska ensiluokkaiset aikakauskirjat aina maksavat hyväksyessään kirjoituksen, siellä oli varmaan maksuosoitus sisässä. Kaksi senttiä sanalta -- kaksikymmentä dollaria tuhannelta; maksuosoituksen täytyi olla sata dollaria. Sata dollaria! Hänen repiessään auki kirjekuorta jokainen erä hänen veloistaan kohosi hänen mieleensä -- 3.85 dollaria sekataravakauppaan; lihakauppiaalle täsmälleen 4 dollaria; leipurille 2 dollaria; hedelmäkauppaan 5 dollaria; yhteensä 14.85 dollaria. Siihen tuli lisäksi huoneen vuokra 2.50 dollaria; toisen kuukauden vuokra etukäteen 2.50 dollaria; kahden kuukauden kirjoituskoneen vuokra 8 dollaria; kuukauden vuokra etukäteen 4 dollaria; kaikkiaan 31.85 dollaria. Ja siihen lisäksi laskettiin hänen panttauksensa korkoineen -- kello 5.50 dollaria; päällystakki 5.50 dollaria; polkupyörä 7,75 dollaria; juhlapuku 5.50 dollaria (niistä meni 60 senttiä korkoja, mutta mitäs väliä sillä oli?) -- kokonaissumma oli 56.10 dollaria. Hän näki aivan kuin kangastuksena ilmassa edessänsä valaistuina nuo numerot, koko summan ja samalla vähennyslaskun, joka seurasi. Jäännökseksi tuli 43.90 dollaria. Kun hän oli maksanut kaikki velkansa, lunastanut kaikki panttauksensa, hänellä olisi taskussansa ruhtinaallinen kilisevä 43.90 dollarin pääoma, ja kaiken kukkuraksi hänellä olisi vielä maksettuna yhden kuukauden vuokra etukäteen kirjoituskoneesta ja asunnosta. Silläaikaa hän oli vetänyt ohuen konekirjoitetun paperin ulos kirjekuoresta. Siellä ei ollut maksuosoitusta. Hän tuijotti kirjekuoreen, katsoi sitä valoa vasten, mutta ei voinut-uskoa silmiänsä, ja vapisevalla kiireellä hän repi kirjekuoren kahtia. Siellä ei ollut sittenkään maksuosoitusta. Hän luki kirjeen, ahmi rivi riviltä välittämättä toimittajan kehuskelusta, etsiessään kirjeen lihavaa palaa -- selitystä, miksi maksuosoitusta ei oltu lähetetty. Hän ei löytänyt tuota selitystä, mutta löysi sieltä muuta, joka pani hänet äkkiä pois suunniltaan. Kirje putosi kädestä. Hänen silmänsä mustenivat, ja hän makasi selällään vuoteella vetäen peitteen kasvoihin asti.

Viisi dollaria "Kellojensoitosta" -- viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta! Kahden sentin asemesta sanalta kymmenen sanaa yhdestä sentistä! Ja toimittaja kehui sitä vielä, ja hän saisi maksuosoituksen, kun kertomus julkaistaisiin. Silloin oli kaikki se lörpötystä, että saisi kaksi senttiä sanalta vähintään ja maksun hyväksyttäessä. Se oli valhe, ja se oli johtanut hänet harhaan. Hän ei olisi koskaan yrittänytkään kirjoittaa, jos hän olisi sen tiennyt. Hän olisi mennyt työhön -- työhön Ruthin tähden. Hän palasi siihen päivään, jolloin hän oli ensikerran yrittänyt kirjoittaa, ja valitti tätä hirvittävää ajanhukkaa -- ja kaikki tuo vain siksi, että piti kirjoittaa kymmenen sanaa sentistä. Ja kaikki muutkin korkeat ylistykset, joita hän oli kirjailijoista lukenut, olivat varmaankin samanlaisia valheita. Hänen kaikki ajatuksensa kirjailijoista olivat väärät, sillä tässä oli esimerkki. Transcontinentalia myytiin kahdestakymmenestäviidestä sentistä, ja sen arvokas ja taiteellinen ulkomuoto ilmaisi sen kuuluvan ensiluokkaisiin aikakausjulkaisuihin. Se oli hieno, arvossa pidetty aikakauskirja, ja sitä oli keskeytymättä julkaistu jo ennen kuin hän oli syntynytkään. Huomattavalla paikalla kannessa oli painettuna erään maailman suurimman kirjailijan sanat, joissa tämä selitti, että Transcontinental oli loistava tähti aikakauskirjojen taivaalla. Ja tuo suurenmoinen ja korkea taivaihin ylistetty Transcontinental maksoi viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta! Tuo suuri kirjailija oli juuri äskettäin kuollut ulkomailla -- kuollut suurimmassa köyhyydessä. Martin muisti sen nyt, eikähän se ollut ihmekään, katsoen niihin loistaviin korvauksiin, joita kirjailijat saivat.

No niin, hän oli nielaissut sanomalehtien valheitten heittämän syötin ja tuhlannut sen vuoksi kaksi kokonaista vuotta. Mutta nyt hän oksentaisi pois tuon syötin. Hän ei kirjoittaisi enää riviäkään. Hän tekisi kuten Ruth toivoi -- kuten kaikki toivoivat -- ottaisi jonkin toimen. Ajatus mennä työhön toi hänen mieleensä Joen -- Joen kiertämässä maailmaa mitään tekemättä. Martinilta pääsi kateudesta syvä huoahdus. Laukeaminen monen yhdeksäntoistatuntisen työpäivän jälkeen oli liian ankara. Mutta sittenkin, Joe ei ollut rakastunut, hänellä ei ollut rakkauden tuottamaa vastuunalaisuutta kannettavanaan, ja siksi hän saattoi kiertää maita mantereita mitään tekemättä. Hänellä, Martinilla, oli jotakin, jonka puolesta tehdä työtä, ja työhön hän tahtoi mennä. Hän lähtisi varhain seuraavana aamuna etsimään jotakin tointa. Ja hän antaisi myös Ruthin tietää, että hän oli parantanut tapansa ja menisi hänen isänsä toimistoon.

Viisi dollaria viidestätuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä -- siinä oli palkkio taiteellisesta työstä! Sen tuottama pettymys, sen valheellisuus, sen häpeällisyys valtasi hänen ajatuksensa kokonaan, ja hänen suljettujen luomiensa alla paloivat tulimerkein ne 3.85 dollaria, jotka hän oli sekatavarakauppiaalle velkaa. Hän värisi ja tunsi pakotusta luissa. Hänen sivujansa erikoisesti pakotti. Hänen päätänsä pakotti -- pakotti päälakea, pakotti takaraivoa, pakotti ohimoita, jotka tuntuivat turpoavan, kun pakotus kulmissa oli niin sietämätön. Ja kulmien alla, tulikirjaimin poltettuna suljettujen luomien sisäpintaan, hohti hänelle armoton "3.85 dollaria". Hän avasi silmänsä vapautuaksensa siitä, mutta valo viilsi silmäteriä ja pakotti hänet sulkemaan silmänsä, jolloin "3.85 dollaria" sukelsi uudestaan esille.

Viisi dollaria viidestä tuhannesta sanasta, kymmenen sanaa sentistä -- tämä merkillinen ajatus otti asuntonsa hänen aivoissaan, eikä hän voinut sitä paeta enempää kuin "3.85 dollaria" silmäluomiensa alla. Tämä viimemainittu tuntui kuitenkin muuttuvan, ja hän katseli ihmetellen, kun "2 dollaria" poltettiin sijaan. Ah, hän ajatteli, tuo on leipuri! Seuraava summa, joka ilmestyi, oli "2.50 dollaria". Se hämmästytti hänet pois suunniltaan, ja hän mietti sitä kuin elämä ja kuolema olisi siitä riippunut. Hän oli velkaa jollekin kaksi ja puoli dollaria, se oli varma, mutta kenelle? Vastauksen löytämisen oli antanut hänelle jokin ylimielinen ja myrkyllinen elämän kaikkeus, ja hän laahusti läpi kaikki sielunsa loputtomat käytävät, avaten kaikki muistojensa romusäiliöt ja kamarit, jonne oli kasattu mitä erilaisinta rihkamaa ja loputtomasti muistoja ja tietoa, ja sittenkin hän turhaan etsi tuota vastausta. Kuin monen vuosisadan takaa se äkkiä helposti ja ponnistuksetta selvisi, että Marialle hän oli sen velkaa. Tuntien suunnatonta helpotusta hän käänsi sielunsa silmät siihen kidutuskuvaan, joka oli hänen luomiensa alla. Hän oli ratkaissut probleemin, nyt hän saattoi levätä. Mutta ei: "2.50 dollaria" häipyi pois, ja niiden sijalle poltettiin "8 dollaria". Mitä tuo oli? Hänen täytyi penkoa sielunsa vaikeakulkuiset komerot uudestaan ja saada se selville.

Kuinka kauan häneltä nämä kysymykset olivat vieneet, ei hän tiennyt, mutta ikuisuudelta tuntuvan ajanjakson jälkeen kutsui hänet todellisuuteen naputus oveen, jolloin Maria ilmestyi ja kysyi, oliko hän sairas. Hän vastasi äänellä, jota hän ei omakseen tuntenut, että hän vain oli hieman uinahtanut ruokalevolle. Hän hämmästyi, huomatessaan yön pimeyden vallitsevan huoneessa. Hän oli saanut tuon kirjeen kello kaksi iltapäivällä, ja hänelle selvisi, että hän oli sairas.

Tuo "8 dollaria" alkoi taas ilmestyä hänen mieleensä, ja hän palasi orjuuteensa takaisin. Mutta nyt hän muuttui viekkaaksi. Eihän hänen ollenkaan tarvinnut penkoa niin perin pohjin sieluansa. Hän oli ollut hullu. Hän keksi vivun, jolla pani mielessään kieppumaan suunnattoman onnen pyörän, iloisten muistojen rattaan, joka hyrräsi hänen ympärilleen viisauden ilmakehän. Se pyöri yhä kiivaammin, kunnes sen pyörre nielaisi hänet, ja hän huojui ja leijui läpi mustan kaaoksen.

Aivan luonnollisesti hän joutui mankelin ääreen syöttäen siihen kovetettuja kalvosimia. Mutta siinä syöttäessään hän huomasi numeroita kalvosimissa. Sepä oli uusi tapa merkitä liinavaatteita, hän ajatteli, kunnes hän katsoi tarkemmin, jolloin näki "3.85 dollaria" muutamassa kalvosimessa. Silloin hänen mieleensä johtui, että se oli vihanneskauppiaan lasku ja että nuo olivat kaikki hänen laskujaan, jotka lentelivät mankelin ympärillä. Ovela ajatus välähti hänen mielessänsä. Hän heittäisi kaikki nuo laskut lattialle ja pääsisi siten maksamasta niitä. Ajatuksen nopeudella se oli tehtykin, ja häijynsisuisesti hän rutisti kasaan nuo kalvosimet ja paiskeli ne menemään tavattoman likaiselle lattialle. Laskujen kasa kasvoi suunnattomasti, ja vaikka ne kaikki olivat tuhansin kerroin monistetut, oli siellä kuitenkin vain yksi kahden ja puolen dollarin lasku osoittamassa velkaa, jonka hän oli Marialle. Se todisti, ettei Maria tahtonut kovistaa häneltä tuota summaa, ja sen vuoksi hän rehellisesti päätti, että tuo oli ainoa lasku, jonka hän maksaisi. Niinpä hän alkoi etsiä noista poisheitetyistä laskuista Marian ainoata. Hän etsi sitä epätoivon vimmalla vuosisatoja, ja etsi yhä, kun sisään astui hotellin omistaja, lihava hollantilainen. Hänen kasvonsa leimusivat vihasta, ja hän huusi jyrisevällä äänellä, joka kaikui kaikkeuden läpi: "Minä kiskon näiden kalvosimien hinnan teidän palkastanne!" Kalvosinkasa kasvoi vuoreksi, ja Martin tiesi, että hänen tulisi raataa tuhannen vuotta saadakseen ne maksetuksi. No hyvä, ei ollut muuta keinoa kuin lyödä kuoliaaksi tuo omistaja ja pistää tuleen koko pesula. Mutta hollantilainen teki tyhjäksi hänen aikeensa siepaten häntä niskasta kiinni ja tanssittaen häntä ylös ja alas. Hän tanssitti häntä yli silityspöydän, uunin ja mankelin ja roikotti pesuhuoneeseen, jossa pyöritti häntä pesukoneessa ja lingossa. Martin tanssi, kunnes hänen hampaansa kalisivat ja päätä porotti, ja hän ihmetteli tuon hollantilaisen suunnattomia voimia.

Ja sitten hän löysi itsensä taaskin mankelin äärestä vastaanottamassa kalvosimia; muuan aikakauskirjojen toimittaja syötti niitä toiselta puolen. Jokainen kalvosin oli maksuosoitus, ja Martin tarkasteli niitä kiihkeästi, kuumeisella odotuksella, mutta ne olivatkin ihan puhtaita. Hän seisoi siinä ottamassa vastaan noita pankkiosoituksia miljoonan vuotta, koskaan antamatta yhdenkään tarkastamatta mennä ohi peläten, että se olisi täytetty. Vihdoin hän tapasi sellaisen. Vapisevin sormin hän piti sitä valoa vasten. Siihen oli merkitty viisi dollaria. "Ha, ha!" nauroi toimittaja toisella puolen mankelia. "Vai niin, silloin minä tapan teidät", kivahti Martin. Hän riensi pesuhuoneeseen hakemaan kirvestä ja tapasi Joen kovettamassa käsikirjoituksia. Hän koetti saada hänet lakkaamaan ja sinkosi sitten kirveen häntä kohden. Mutta se jäi riippumaan ilmaan, ja Martin tapasi itsensä jälleen silityshuoneessa hirveässä lumipyryssä. Ei, ei tuo ollut lunta, jota satoi, vaan pankkiosoituksia, jotka oli kirjoitettu suurille summille, pienimmät vähintäänkin tuhat dollaria. Hän alkoi koota ja järjestellä niitä sadan kappaleen nippuihin, sitoen varmuuden vuoksi nuoralla kunkin nipun.

Hän katsahti ylös työstään ja näki Joen seisovan edessään ilveillen silitysrautoinensa ja kovettaen paitoja ja käsikirjoituksia. Yhä uudestaan hän sinkosi kädestään tuota pahantekijää kohden nipun nipun jälkeen noita pankkiosoituksia jolloin ne lensivät läpi katon ja kiersivät ympäriinsä suunnattomassa ympyrässä. Martin tarttui häneen käsin, mutta hän ryösti kirveen ja heitti sen pyörimään mukana tuossa suunnattomassa ympyrässä. Sitten hän tarttui Martiniin ja lennätti hänetkin. Martin lensi katon läpi keräten käsikirjoituksiansa, niin että hänellä alas tullessaan oli niitä sylin täysi. Mutta heti kun hän oli päässyt alas -- ylös taas toisen ja kolmannen kerran tuossa suunnattomassa ympyrässä. Kaukaa hän kuuli lapsen kimeän äänen laulavan: "Valssi kanssani, Willie, valssi vain, valssi vain, valssi vain."

Hän sai kiinni kirveen hirveästä maksuosoitusten, kiilloitettujen paitojen ja käsikirjoitusten sekamelskasta ja valmistautui tappamaan Joen, kun tulisi alas. Sen sijaan, kello kaksi aamulla, tuli Maria huoneeseen, kuullessaan ohuen seinän läpi hänen valituksensa, ja asetti märkiä kääreitä hänen kivistävään päähänsä.

II LUKU

Martin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä iltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen huoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta laumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen nähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä huoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja koetteli valtimoa.

"Tahtooko te syödä?" hän kysyi.

Martin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan, ja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain sellaista, jota sanotaan näläksi.

"Minä olen sairas, Maria", hän sanoi heikosti. "Mitä se on? Tiedättekö?"

"Kylmettyminen", vastasi Maria. "Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä. Parempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna."

Martin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku tyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua. Yliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös sängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin, ettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui pöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin vuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen moninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli sisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän jätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle levottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän mutisi itseksensä: "Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan varmaan, aivan varmaan."

Sitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä. Tuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen kirjeen _Transcontinentalilta_ -- koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt oli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut itseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen kuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin siemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos kaikesta.

"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja siinä menettäisi oman elämänsä?" hän kysyi ääneen. "Se ei ole minun tehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori kirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa."

Kun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä voileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä olivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.

"Lukekaa te minulle, Maria", hän pyysi. "Älkää välittäkö suurista, pitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet kirjeet."

"Ei minä osaa", kuului vastaus. "Teresa, hän käy koulu, hän lukea."

Niinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne hänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan askartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi kuuntelemaan.

"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden julkaista kertomuksenne", tavasi Teresa hitaasti, "sillä ehdolla, että saamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia."

"Mikä aikakauslehti se on?" huudahti Martin. "Kuule, anna kirje minulle."

Hän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa. Kustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oli _White Mouse_, ja kertomus oli nimeltä "Kurimo" -- toinen hänen aikaisemmista järkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja uudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta oikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli omaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he ostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen vastauksensa.

Hän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän saisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja pyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.

Teresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja mietti. Ei se sittenkään ollut valhe. _White Mouse_ maksoi heti hyväksyessänsä. "Kurimossa" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä lyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa. Neljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan hyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta -- sanomalehdet olivat sittenkin puhuneet totta. Ja hän oli ajatellut _White Mousea_ kolmannen luokan lehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen kustannusliikkeitä. Hän oli pitänyt _Transcontinentalia_ ensiluokan liikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli laskenut _White Mousen_ melkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se kuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuin _Transcontinental_ ja maksoi jo hyväksyttäessä.