Part 18

"Minä tarkoitin, että tartun kirjoituksiini." Ilo katosi Ruthin kasvoilta, ja Martin jatkoi vilkkaasti: "Älä tuomitse minua väärin. Tällä kertaa ei ole kysymys loistavista unelmista. Siitä tulee kylmää, proosallista rahahommaa. Se on kuitenkin parempaa kuin lähteä taas merelle, ja minä ansaitsen siinä rahaa enemmän kuin mikään ala voi Oaklandissa tuottaa jollekin vähälahjaiselle miehelle.

"Katsos tämä loma-aika, jota olen pitänyt, on antanut minulle aikaa suunnitella. Minä en ole raatanut henkeä pois ruumiistani, enkä kirjoittanut mitään -- en ainakaan julkisuutta varten. Ainoa mitä minä olen tehnyt, on ollut rakastaa sinua ja ajatella. Olen minä kyllä vähän lukenut, mutta se on ollut osa minun ajattelustani, sillä pääasiassa minä olen tutkinut aikakauskirjoja. Olen koettanut ajatella maailmaa sellaisena kuin se on, omaa asemaani siinä ja kaikkia mahdollisuuksiani voittaa siinä kelvollinen asema sinulle. Olen myös lukenut Spencerin teosta 'Filosofia ja tyyli' ja huomannut koko joukon seikkoja, joissa olen tehnyt virheitä -- tai oikeammin, mikä on ollut virheellistä minun kirjailijatoimessani ja myöskin siinä, mitä julkaistaan joka kuukausi aikakauskirjoissa.

"Mutta tulos kaikesta -- minun ajattelemisestani, lukemisestani ja kirjoittamisestani ja rakkaudestani on -- että minä olen päättänyt antautua leipätyöhön. Minä olen päättänyt jättää mestariyritykset sikseen ja tehdä tilapäistyötä -- pilajuttuja, sanaleikkejä, päivän kuvia ja leikillisiä runonpätkiä -- kaikkea tuota roskaa, josta näyttää olevan niin suuri kysyntä. Onhan olemassa tuhansia liittoja ja sanomalehtiyhtiöitä, jotka tarvitsevat ainesta viikko- ja sunnuntainumeroltansa varten. Minä voin kirjoittaa kaikkea tuota, koska he sitä haluavat, ja ansaitsen siitä hyvän palkan. Onhan vapaita ammatteja, joissa saatetaan ansaita aina neljäsataakin kuussa. En välitäkään saada niin paljoa, mutta minä voin kuitenkin ansaita siksi, että tulen toimeen ja saan runsaasti aikaa itselleni, johon minulla ei olisi tilaisuutta missään toimessa.

"Siten minä säästän aikaa opintoihin ja todelliseen työhön. Noissa vähäpätöisissä yrityksissä minä harjoitan kättäni mestariteoksia varten, ja minä luen ja valmistelen itseäni tuottaakseni kerran jotakin kunnollista. Katsos, joskus minä oikein hämmästyn, miten pitkälle minä olen päässyt! Kun minä ensin aloin kirjoittaa, minulla ei ollut mitään, mistä kirjoittaa, lukuunottamatta omia vähäpätöisiä kokemuksiani, joita en ymmärtänyt enkä osannut käsitellä. Mutta minulla ei ollut mitään ajatuksia -- todellakaan minulla ei ollut. Minulla ei ollut edes sanoja ajatusten ilmaisemiseksi. Kokemukseni olivat pelkkiä tarkoituksettomia kuvia ja kuvasarjoja. Mutta kun minä aloin laajentaa tietojani ja sanavarastoani, minä näin kokemuksissani jotakin muutakin kuin pelkkiä kuvia. Minä kävin tarkastamaan noita kuvia ja huomasin, mihin niitä voisi käyttää. Silloin minä aloin tehdä hyvää työtä ja kirjoitin 'Seikkailun', 'Ilon', 'Ruukun', 'Elämän viinin', 'Katujen viereksijät', 'Rakkaussikermän' ja 'Merilaulut'. Minä voin kirjoittaa enemmänkin sellaisia ja parempiakin, mutta siihen minun täytyy saada aikaa. Minun jalkani ovat nyt varmalla kamaralla. Tilapäistyötä ja tuloja ensin, mestariteokset jälkeenpäin. Näyttääkseni sinulle, minä kirjoitin puolitusinaa pilajuttuja viime yönä pilalehtiä varten; ja juuri kun olin menossa vuoteeseen, valtasi minut ajatus koettaa kirjoittaa trioletteja -- leikillisiä nekin -- ja tunnissa minä olin kirjoittanut neljä. Niiden tulisi olla arvoltansa dollari kappaleelta. Neljä dollaria ajatusten loppuvälähdyksenä matkalla vuoteeseen.

"Tietysti se kaikki on arvotonta -- tyhmää ja arvotonta lörpöttelyä; mutta se ei ole kehnompaa ja arvottomampaa kuin kirjanpito kuudestakymmenestä dollarista kuukausi, jolloin lasketaan yhteen rivi rivin jälkeen järjettömiä numeroita, kunnes kuolema korjaa. Ja sitä paitsi tämä tilapäistyö johtaa minut kosketuksiin kirjallisuuden kanssa ja antaa minulle aikaa koettaa suurempia tehtäviä."

"Mutta mitä hyötyä on noista suuremmista töistä, noista mestarikappaleista?" kysyi Ruth. "Sinä et voi myydä niistä yhtään ainoata."

"Oh, kyllä, kyllä minä voin", alkoi Martin, mutta Ruth keskeytti.

"Kaikkia noita, joita mainitsit, sinä sanot parhaiksesi -- sinä et ole kuitenkaan saanut niistä yhtään kaupaksi. Me emme voi mennä naimisiin noiden mestariteosten varassa, kun sinä et voi ainoatakaan niistä myydä."

"Silloin me menemme naimisiin triolettien varassa, joita voi myydä", päätti Martin hyväntuulisesti kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja vetäen hellästi puoleensa levottoman lemmittynsä.

"Kuuntelepas tätä", hän sanoi tehdyniloisesti. "Se ei ole taidetta, mutta se tuottaa dollarin:

"Minä riennän ulos, kun sisään astut sinä, on turha sinun tulos, en lainaa tinaa minä, pois tyhjin toimin sinä; kun sisään astun minä, sinä riennät ulos."

Se iloinen veitikkamaisuus, jolla hän oli lausunut tekeleensä muuttui alakuloisuudeksi. Hän ei ollut houkutellut hymynhäivettäkään Ruthin kasvoille. Ruth katsoi häneen vain vakavasti ja huolestunein ilmein.

"Se saattaa tuottaa dollarin", hän sanoi, "mutta se on ilveilijän dollari, narrin palkkio. Etkö sinä huomaa, Martin, että koko juttu on alhainen? Minä tahdon, että se mies, jota minä rakastan, on hienompi ja ylevämpi kuin turhanpäiväinen värssymestari tai ilveilijä."

"Sinä tahdot, että hän olisi... sanokaamme, olisi kuin herra Butler?" iski Martin. "Minä tiedän, ettet sinä pidä herra Butlerista -- --" alkoi Ruth.

"Herra Butler on mies paikallaan", keskeytti Martin. "Ainoa virhe, jonka hänessä löydän, on hänen vatsakatarrinsa. Mutta selittääkseni tarkoitukseni: minä en voi nähdä mitään erotusta toiselta puolen pilarunojen ja toiselta puhtaaksikirjoituksen ja kirjanpidon välillä. Kaikki riippuu lopputarkoituksesta. Sinun ohjeesi minulle on alkaa kirjanpidolla tullakseni eteväksi asianajajaksi tai liikemieheksi. Minun tarkoitukseni on alkaa tilapäisillä jutuilla tullakseni lopulta kelvolliseksi kirjailijaksi."

"Siinä on kuitenkin erotus", väitti Ruth.

"Mikä erotus?"

"No, katsos, sinun hyvät tuotteesi -- joita sinä itse kutsut hyviksi -- eivät mene kaupaksi. Sinä olet koettanut -- sinä tiedät sen -- mutta toimittajat eivät tahdo ostaa niitä."

"Anna minulle aikaa, rakkaani", pyysi Martin. "Nuo pilajutut ovat vain täytetyötä, enkä minä ota sitä vakavasti. Anna minulle kaksi vuotta. Minä tulen onnistumaan siinä ajassa, ja toimittajat tulevat kilpailemaan minun hyvistä tuotteistani. Minä tiedän, mitä minä sanon; minulla on usko itseeni. Minä tiedän, mitä minussa on; minä tiedän nyt, mitä on kirjallisuus; minä tunnen ne suunnattomat määrät tuotteita, joita pienten miesten kynistä on vuotanut; ja minä tiedän, että minä kahden vuoden kuluessa olen astunut hyvän matkaa onnistumisen tietä. Liikemiehenä minä en ikinä onnistuisi. Minä en ole ollenkaan mieltynyt siihen toimeen. Se ehdottomasti tuntuu minusta synkältä ja tyhmältä, omanvoitonpyyteiseltä ja veijarimaiselta. Joka tapauksessa, siihen minä en kelpaa. Minä en koskaan pääsisi siinä konttoristia ylemmäksi, ja kuinka voisimme sinä ja minä olla onnellisia konttoristin tuloilla? Minä tahdon saavuttaa parhainta, mitä maailmassa on, sinun tähtesi ja lakkaan pyrkimästä vasta sitten, kun parempaa ei ole saavutettavissa. Ja minä saavutan sen kerran, saavutan sen kokonaan. Onnistuneen kirjailijan tulot saavat herra Butlerin näyttämään halpahintaiselta. 'Kalleimmat' ansaitsevat vuodessa viidenkymmenen- ja sadantuhannen dollarin väliltä -- joskus enemmänkin, joskus vähemmän, mutta niille main kuitenkin."

Ruth pysyi vaiti; hänen pettymyksensä oli ilmeinen.

"No?" kysyi Martin.

"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja ajattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella pikakirjoitusta -- sinä osaat jo konekirjoitusta -- ja mennä isän toimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että sinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana."

XXIII LUKU

Se, että Ruthilla oli vähän uskoa hänen kirjailijakykyihinsä, ei muuttanut häntä ollenkaan Martinin silmissä. Ottamansa loman aikana oli Martin viettänyt monta tuntia itsetutkiskelussa ja siten oppinut suuresti tuntemaan itseänsä. Hänelle selvisi, että hän rakasti kauneutta enemmän kuin mainetta, ja jos hänellä oli maineenhimoa, oli sitä vain Ruthin vuoksi. Siitä syystä hänen kunnian- ja maineenhimonsa oli voimakas. Hän tahtoi olla suuri maailman silmissä -- "tulla kunnolliseksi", kuten hän sanoi -- että se nainen, jota hän rakasti, olisi ylpeä hänestä ja pitäisi häntä vertaisenaan.

Mitä häneen itseensä tuli, hän rakasti kauneutta intohimoisesti, ja ilo palvella sitä oli hänen suurenmoinen palkkansa. Ja enemmän kuin kauneutta hän rakasti Ruthia. Rakkaus oli suurinta maailmassa. Rakkaus juuri oli saanut hänessä tapahtumaan vallankumouksen, muuttanut hänet raa'asta merimiehestä opiskelijaksi ja taiteilijaksi. Sen vuoksi hänestä ihaninta ja korkeinta näistä kolmesta, suurempaa kuin sivistys ja taide, oli rakkaus. Hän oli jo saanut selville, että hänen henkiset kykynsä olivat etevämmät kuin Ruthin, yhtä paljon kuin ne olivat suuremmat kuin hänen veljiensä tai isänsä. Huolimatta heidän yliopistollisesta sivistyksestään, huomioonottaen myös Ruthin kandidaattitutkinnon, Martin tunsi henkisten voimainsa saattavan Ruthin varjoon, sillä hänen itsetutkistelunsa ja kokemuksensa antoivat hänelle niin laajan ja monipuolisen käsityksen maailmasta, elämästä ja taiteesta, ettei Ruthin koskaan tarvinnut toivoa niin pitkälle pääsevänsä.

Vaikka hän saikin tämän selville, ei se kuitenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa Ruthiin eikä Ruthin rakkauteen häneen. Rakkaus oli liian korkea ja jalo, ja hän oli liian uskollinen rakastaja voidaksensa tahrata rakkautta kylmällä harkinnalla. Mitä oli rakkaudella tekemistä sen kanssa, että Ruthilla oli erilainen käsitys taiteesta, käytöstavoista, Ranskan vallankumouksesta ja yleisestä äänioikeudesta? Ne olivat älyllisiä ilmiöitä, mutta rakkaus oli järjen yläpuolella -- kävi yli ymmärryksen. Hän ei voinut vähennellä rakkauden arvoa. Hän jumaloi sitä. Rakkaus asui vuorten huipuilla, kaikkien järjen alankojen yläpuolella. Se oli olemassaolon täydellistyminen, elämän korkein huippu ja ilmeni harvoin. Hänen ihailemiensa vuosisataisten filosofien ansiosta hän tunsi rakkauden luontoperäisen tarkoituksen, mutta saman vuosisataisen hienostuneen käsitystavan mukaan hän tuli siihen lopputulokseen, että inhimillinen maailman järjestys saavutti korkeimman tarkoituksensa rakkaudessa, ettei rakkaudesta saisi väitellä, vaan se olisi otettava vastaan elämän korkeimpana palkintona. Näin hänestä rakastaja oli saavuttanut korkeimman osan, mikä jollekin olennolle saattoi langeta, ja häntä riemastutti ajatella "rakkaudesta hulluja", jotka saattoivat kohota yläpuolelle kaiken maisen ja matalan, hyvinvoinnin ja järjen harkinnan, yleisen mielipiteen ja suosion -- kohota yläpuolelle itse elämän ja "kuolla suudelmaan". Paljon tästä Martin oli jo saanut selville, ja vielä lisää hänelle selvisi myöhemmin. Sillä aikaa hän raatoi lakkaamatta suomatta itselleen mitään huvia, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin kävi tervehtimässä Ruthia, ja hän eli kuin spartalainen. Hän maksoi kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa siitä pienestä huoneesta, jonka hän oli vuokrannut portugalilaiselta emännältään, Maria Silvalta. Maria Silva oli miesmäinen leski, karkea työssä ja vielä karkeampi luonteeltaan. Hän kasvatti jollakin keinolla suurta lapsilaumaansa ja hukutti joskus, milloin sattui, surunsa ja köyhyytensä olueen tai viinilasiin, jota hän osti kadun kulmassa olevasta kapakasta viidellätoista sentillä. Karteltuaan aluksi häntä hänen kelvottoman kielensä vuoksi Martin alkoi ihailla häntä huomattuaan, millaista taistelua hän kävi. Talossa oli vain neljä huonetta -- kolme, kun Martinin huone laskettiin pois. Yksi näistä, sali, teki kirjavine mattoineen iloisen vaikutuksen, jonka kuitenkin muutti surulliseksi valokuva hautajaissaatosta, jossa yksi Marian monista pienokaisista lepäsi arkussa, ja tätä huonetta käytettiin vain vierashuoneena. Verhot pidettiin aina alhaalla, eivätkä hänen paljasjalkaiset jälkeläisensä saaneet astua sinne kuin harvinaisina juhlahetkinä. Keittiössä keitettiin ja syötiin, siellä hän myös pesi pyykit, tärkkäsi ja silitti vaatteita päivät päästään paitsi sunnuntaina. Pääasiallisimmat tulonsa hän sai vaatteitten pesusta, jota hän teki suotuisammissa oloissa eläville naapureilleen. Vielä oli makuuhuone, yhtä pieni kuin Martinille vuokrattu, ja sinne hän kokosi iltaisin kaikki seitsemän lastansa luokseen nukkumaan. Martinista oli ikuinen ihme, kuinka se kävi päinsä, ja omalle puolelleen hän saattoi ohuen väliseinän läpi kuulla kaikki nuo vuoteeseenmenon yksityiskohdat: kirkunan ja torailut, hiljaisen sirkutuksen ja unisen, vikisevän äänen kuin lintujen pesästä. Toisena tulolähteenä Marialla olivat hänen kaksi lehmäänsä, joita hän lypsi aamuin ja illoin ja jotka keräsivät ruokansa autioilta tonttimailta tai teitten varsilta. Silloin paimensi niitä yksi tai useampi hänen risaisista pojistansa, jotka huolellisesti niitä vartioivat pitäen lakkaamatta silmänsä auki, etteivät järjestysmiehet saisi sulkea niitä kulkurielukkain karsinoihin.

Omassa pienessä huoneessaan Martin asui, luki, kirjoitti ja hoiti talouttansa. Longottavalle pääovelle avautuvan ikkunan edessä oli vanha keittiöpöytä, joka toimitti ruokapöydän, kirjoituspöydän ja kirjahyllyn virkaa. Vastaisella seinällä oleva sänky vei kaksi kolmasosaa koko huoneesta. Aivan pöydässä kiinni oli korea kaappi, joka oli valmistettu myyntiä eikä käytäntöä silmällä pitäen, koska sen liimattu päällyskerta mureni päivä päivältä. Tämä piironki oli nurkassa, ja vastaisessa nurkassa oli keitin -- öljykeitin asetettuna pakkilaatikon päälle, samalla kun itse laatikossa säilytettiin astiat, keittokalusto ja ruokatarpeet, ja sen vieressä lattialla oli vesisankko. Martinin oli kannettava vesi keittiöstä, koska hänen huoneeseensa ei ollut johtoa. Joskus kun keitettäessä tuli runsaammin höyryä, piirongin liistaroitu kerros loksahteli helposti irti. Sängyn yläpuolella, ihan katonrajaan hakatussa naulassa oli hänen polkupyöränsä. Aluksi hän oli koettanut säilyttää sitä kivijalassa, mutta pikku Silvat vääntelivät irti ruuvit ja pistelivät reikiä kumeihin, ja siksi täytyi se muuttaa sieltä pois. Sen jälkeen hän pani sen hataraan eteiseen, mutta riehuva kaakkoistuuli jyskytti sitä yökaudet, ja silloin hänen oli täytynyt raahata se oman huoneensa katonrajaan.

Pienessä komerossa olivat hänen vaatteensa ja kirjat, jotka eivät huoneessa sopineet pöydälle eivätkä pöydän alle. Lukujensa rinnalla hän oli alkanut tehdä muistiinpanoja, ja niin perinpohjaisesti hän ne teki, että ne olisivat täyttäneet häneltä koko huoneen, ellei hän olisi repinyt kangaskaistaleita, joihin hän ne niputti. Ja sittenkin se oli niin täysi, että hänen suorastansa täytyi luovia huoneessansa. Hän ei voinut avata ovea sulkematta ensin komeroaan ja päinvastoin. Mahdotonta oli huoneessa kulkea suoraan mihinkään suuntaan. Matka ovelta sängyn pääpuoleen kävi kiertotietä, eikä hän koskaan pimeässä voinut käydä sitä kompastelematta johonkin. Saatuaan järjestetyksi ovien tuottamat vaikeudet hänen tuli tarkasti varoa oikealla puolella olevaa keitintään. Hän kaartoi vasemmalle varoen kompastumasta vuoteen pukkeihin, mutta tämä kaarros, vaikka vaatimatonkin, tyrkkäsi hänet pöydän nurkkaan. Nämä kierrot ja kaarrot johtivat hänet kanavaan, jonka äyräänä oli toisella puolen sänky, toisella pöytä. Kun ainoa huoneen tuoli oli tavallisella paikalla pöydän edessä, oli tuo kanava kulkureitiksi kelvoton. Kun tuota tuolia ei käytetty, oli se nostettu sängyn päälle, vaikka tavallisesti hän istui sillä keittäessään, jolloin hän luki veden kuumetessa, ja saavuttipa hän sellaisenkin taidon, että kirjoitti kappaleen tai pari lihakimpaleen paistuessa. Niin pieni oli tuo hänen pesänsä, että hän keittäessään ulottui istualtaan saamaan kaikki, mitä tarvitsi. Itse asiassa istuallaan keittäminen oli erittäin tarkoituksenmukaista, ylös noustua saattoi koko keittämisen unohtaa.

Koska hänen erinomainen vatsansa kykeni sulattamaan vaikka mitä, hän käytti hyväksensä tietoa erilaisista ruoka-aineista, jotka olivat sekä halpoja että ravitsevia. Hernesoppa oli ainainen ruokalaji hänen pöydällänsä, samoin perunat ja pavut, viimeksimainitut olivat suuria ja ruskeita ja ne oli keitetty meksikolaiseen tapaan. Riisi, jonka hän oli keittänyt tavalla, jota amerikkalaiset emännät eivät käytä eivätkä ikinä opi käyttämään, ilmestyi ainakin kerran päivässä hänen ruokapöytäänsä. Kuivatut hedelmät olivat huokeampia kuin tuoreet, ja hänellä olikin aina niitä varastossa valmiiksi keitettyinä, että saattoi käyttää niitä leivällä voin asemesta. Ylellisyyttä tavoitellen hän joskus kustansi pöydällensä kimpaleen paistia tai osti luuta keitoksi. Kahvia hän nautti kahdesti päivässä ilman kermaa ja sitä paitsi illalla teetä, mutta sekä kahvi että tee olivat erinomaisella taidolla keitettyjä.

Hänen täytyi välttämättä olla taloudellinen. Hänen loma-aikansa oli niellyt melkein kaiken, mitä hän oli ansainnut pesulaitokselta, ja hän oli niin kaukana päämäärästään, että saattoi kestää viikkoja, ennen kuin hänellä olisi toivoa saada ensimmäiset lähetykset tilapäistyöstänsä. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kävi Ruthin luona tai pistäysi tervehtimässä sisartansa Gertrudea, hän eli kuin erakko, raataen työtä kolmen tavallisen miehen edestä. Hän nukkui tuskin viittä tuntia, ja vain rautaisen ruumiinrakenteen omaava ihminen saattoi lopen uupumatta tehdä työtä melkein katkeamatta yhdeksäntoista tuntia päivässä. Koskaan hän ei hukannut hetkeäkään. Peilissä oli luetteloita ja määritelmiä, ja kun hän pukeutui tai kampasi tukkaansa, hän tankkasi niitä päähänsä. Samanlaisia listoja oli seinässä öljykeittimen yläpuolella, ja samalla tavalla hän painoi niitä muistiinsa keittäessään tai pestessään astioita. Uusia listoja lakkaamatta ilmestyi entisten paikalle. Jokainen lukiessa esiintyvä uusi sana kirjoitettiin muistiin, ja kun niitä tuli kyllin paljon, naputettiin ne koneella listalle ja naulattiin joko seinään tai peiliin. Hänellä oli noita listoja taskussaankin, josta hän ne veti esille joko kadulla tai odotellessansa vuoroansa lihakaupassa tai muissa puodeissa.

Hän meni vieläkin pitemmälle. Lukien niiden miesten töitä, jotka olivat saaneet mainetta, hän tutki tarkasti saadaksensa selville heidän näppärät keinonsa, joista tuo onnistuminen riippui -- keinonsa kertomatapaan, suunnitelmaan, tyyliin, laajuuteen, vertauskuviin ja otsikkoihin nähden, ja kaikista näistä hän laati opintolistoja. Hän ei apinoinut ketään. Hän etsi menettelytapoja. Hän kirjoitti muistiin listoja vaikuttavista ja hienoista tyyleistä, kunnes näitten johdolla, vertailtuaan monien kirjailijain tuotteita toisiinsa, hänkin saattoi vapaasti hallita eri tyylilajeja, ja näin hän järkiperäisesti muovaili ja kehitteli itselleen oman tyylinsä, jota arvosteli ja punnitsi ja hallitsi perinpohjaisesti. Samoin hän kirjoitti listoihin voimakkaita lausemuotoja, elävän kielen vilkkaita sanontatapoja, lauseita, jotka purivat kuin myrkky ja polttivat kuin tuli tai jotka liekehtivät ja olivat meheviä ja hyväileviä kohoten korkealle jokapäiväisen puheen tyhjyydestä. Hän etsi aina johtolankoja muodoista ja muotojen takaa. Hän tahtoi saada selville, miten kirjoitus oli tehty, voidakseen itse tehdä samoin. Hän ei tyytynyt pelkkään kauneuden viehättävään ulkomuotoon. Hän tutki ja eritteli kauneutta oman asumuksensa pienessä laboratoriossa, jossa keittopadan höyryt sekaantuivat Silvan perheen hajuihin; ja kun hän oli oppinut tuntemaan kauneuden rakenteen ja lait, hän oli päässyt lähemmäksi sitä mahdollisuutta, että hän itsekin voisi luoda kauneutta.

Hänen olemuksensa oli sellainen, että hän saattoi tehdä vain sellaista työtä, jota hän ymmärsi. Hän ei voinut tehdä työtä sokeana ja pimeydessä, tietämättömänä siitä, mitä hän tuotti ja luottaen sattumaan ja kohtalonsa tähteen, että ne johtaisivat lopputuloksen oikeaan. Hän ei voinut sietää sattumalta saatuja vaikutuskeinoja. Hän tahtoi tietää miten ja minkätähden. Hän arvosteli kaikkea, mitä aikoi luoda, ja ennen kuin hän alkoi kertomuksen tai runon, eli se koko elämänsä hänen aivoissaan, ja hän selvitteli samalla muodon ja tarkoitusperän. Muussa tapauksessa hänestä hänen yrityksensä oli jo edeltä käsin tuomittu epäonnistumaan. Toiselta puolen hän ei kuitenkaan halveksinut tilapäisiäkään vaikutuskeinoja vaikuttavien sanankäänteiden ja lausetapojen muodossa, jos ne työn kestäessä helposti johtuivat hänen mieleensä ja kuvasivat kauneutta ja voimaa. Sellaisten edessä hän kumarsi päänsä ihmetellen ja tietäen, että ne olivat jotain korkeampaa ja suurempaa kuin ihminen tahtonsa voimalla voi luoda. Kuinka paljon hän erittelikin kauneutta ja koetti päästä selville sen perusluonteesta, tuli hän kuitenkin varmasti vakuutetuksi, että tässä oli salaisuus, jonka ytimiin ei hän eikä kukaan muukaan ollut voinut tunkeutua. Hän tiesi Spenceristänsä, ettei ihminen voi mistään saada lopullista tietoa ja ettei kauneuden salaisuus ollut pienempi kuin itse elämän salaisuus -- ei, suurempi se oli --, että elämän ja kauneuden langat olivat punoutuneet yhteen ja että hän itse oli vain tilkkunen tuosta auringon, tähtisumun ja ihmeitten muodostamasta järjellä tajuamattomasta kankaasta.

Näiden ajatusten askarrellessa hänen aivoissaan hän kirjoitti esseen, nimeltä "Tähtien sumua", jossa hän ei käynyt oikeutta vain arvostelun perusteita, vaan myös arvostelijoita vastaan. Se oli loistava, syvällinen, filosofinen ja herkullisen naurettava. Tietenkin se heti paikalla palautettiin takaisin, mille aikakauskirjalle hän sen ikinä lähettikin. Mutta kun hän oli saanut sen ajatuksistansa pois, hän kulki tyynesti tietänsä edelleen. Vähitellen hänelle tuli tavaksi, että hän mietti ajatuksensa aivan valmiiksi ja sen tehtyään hyökkäsi kirjoituskoneen luo ja naputti sen valmiiksi. Ettei se sitten tullut painetuksi, se merkitsi hänelle vähemmän. Itse kirjoitus oli hänelle pitkän ajatussarjan korkein huippu, jolloin hän veti yhteen tuhansien aatosten hajanaiset langat ja lopullisesti vapautui siitä kuormasta, joka hänen mieltään oli painanut. Sellaisen artikkelin kirjoittaminen oli hänelle tietoinen ponnistus, jolloin hän vapautti mielensä ja valmistui etsimään uusia aiheita ja probleemeja. Se oli jotenkin samaa kuin mitä tapahtuu joskus miehille ja naisille, jolloin he hautovat todellisia tai luuloteltuja murheita ja ikävyyksiä ja vihdoin pitkän kiusallisen äänettömyyden perästä purkautuvat, "puhuvat suunsa puhtaaksi", kunnes ovat lausuneet viimeisen sanan.

XXIV LUKU

Viikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani kukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat käsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä hänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä keittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja. Saatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän käytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne loppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen sekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä, teki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen dollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.

"Te ymmärtää", sanoi kauppias, "te ei saada työ, minä menettää raha."

Eikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää. Eihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle työläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.

"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka", vakuutti kauppias Martinille. "Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike." Ja sitten hän osoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi: "Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki."

Niinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä ystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.