Part 17

Hurjalla vauhdilla kuluvina seuraavina päivinä hän ei enää ollut oma itsensä, vaan outo, arvoituksellinen olento, joka itsepintaisesti tahtoi käydä tilille itsensä kanssa ja kuitenkin sitä kaikin voimin karttoi, kieltäytyen kurkistelemasta tulevaisuuteen ja mietiskelemästä, minne oli ajautumassa. Hän oli kuin kuumeessa kiihottavien salaisuuksien vuoksi, toisinaan pelästynyt tai riemastunut, toisinaan taas haikean surumielinen. Erään asian hän oli kuitenkin järkähtämättömästi päättänyt, ja se tekisi varmaksi hänen turvallisuutensa. Hän ei antaisi Martinin puhua rakkaudesta. Niin kauan kuin hän estäisi sen, olisi kaikki hyvin. Muutamien päivien kuluttua lähtisi Martin pois. Ja vaikka hän puhuisikin, olisi kuitenkin kaikki hyvin. Asiat eivät mitenkään voisi muuttua, sillä hän ei rakasta häntä. Se olisi luonnollisesti tuskallinen puolituntinen Martinille ja hämmentävä puolituntinen hänelle, sillä olisihan se ensimmäinen kerta, kun joku kosisi häntä. Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä ajatellessa. Hän oli todellakin nainen, täysin kypsynyt nainen ja valmis avioliittoon, jos tilaisuus sattuisi. Se kiihotti hänessä kaikkea, mikä on hänen sukupuolellensa ominaista. Koko hänen elämänsä ja olentonsa jännittyi äärimmilleen. Hän meni niin pitkälle, että hän itse asetti Martinin suuhun tuon hetken sanat, ja itseänsä hän harjoitti moneen kertaan, miten hän hylätessään menettelisi ja miten ystävällisesti hän puhuisi, ettei loukkaisi jalointa ja miehekkäintä toisessa. Sen pitäisi olla Martinille portaana. Hänen täytyisi luopua huonoista taipumuksistaan, erikoisesti tupakasta. Hän oikein vaatisi sitä. Mutta ei, hän ei antaisi hänen ollenkaan puhua. Hän voisi keskeyttää hänet, ja hän oli luvannut äidillensä tehdä sen. Punastuneena ja polttavin kasvoin hän työnsi luotaan nuo ajatukset. Suotuisampana aikana ja soveliaampi kosija saisi vasta johtaa hänet ensimmäiseen kokeeseen.

XXI LUKU

Oli kaunis syksyinen päivä, lämmin ja tyyni, väreillen vuodenajan muuttuvaisuutta, yksi noita ihmeellisiä kalifornialaisia intiaanikesän päiviä, jolloin aurinko ui autereessa eivätkä vienot tuulenhenkäykset voi häiritä ilman uinailua. Ohut, purppurainen sumu, joka ei ollut usvaa, vaan ilman väriloistoista auteretta, peitti kevyesti vuorten kukkulat. San Francisco uinui kukkuloillansa kuin suunnaton savuläikkä. Maahan tunkeutuva lahti hohti ja välkkyi tyynenä kuin sulatettu metalli, ja purjealukset lekottivat siinä liikkumattomina tai ajautuivat ulomma hidastelevan vuoksen mukana. Kaukainen Tamalpais, jota tuskin saattoi erottaa hopeisesta autereesta, näytti kaareutuvan suunnattomalle kuvulle Kultaisen Portin vieressä, joksi sanottiin vaaleata, kullanhohtoista kulkulaaksoa vuorten välissä lännelle vaipuvan auringon alla. Kaukaa utuisen ja häämöttävän näköpiirin takaa kohosi epämääräinen pilvien rykelmä vetäytyen mantereelle päin ja antaen ensimmäisen varoittavan huomautuksen, että talvi oli lähestymässä.

Kesän loppu oli tullut. Vielä kesä kuitenkin viivytteli, kuihtuen ja lakastuen vuorilla, syventäen purppuraisia vivahduksia niiden rinteillä, kutoen utuisia käärinliinojaan vaipuvista voimistaan ja kyllästetystä ihanuudestaan, hiljaa ja tyytyväisenä, kuollen, mutta tietäen, että on elänyt ja elänyt hyvin. Ja vuoristossa lempikukkulallansa istuivat Martin ja Ruth vieretysten päät kumartuneina yli saman kirjan, Martin lukien ääneen rakkaussonetteja siitä naisesta, joka oli rakastanut Browningia sellaisella suuruudella, että vain harvat miehet voivat sellaista osaksensa saada.

Mutta lukeminen kävi vaikeaksi. Häipyvän kauneuden lumous heidän ympärillänsä oli liian voimakas. Kultainen vuosi vaipui loppuansa kohden, sellaisena kuin oli elänytkin, kauniina ja paatuneen hekumallisena, ja ihanuuden muisto ja tyytymys lepäsi raskaana ilmassa. Se tunkeutui heihinkin unettavana ja veltostavana, heikentäen päättäväisyyden säikeitä, peittäen opitut siveysmääritelmät ja kylmän harkinnan autereen purppuraiseen sumuun. Martin tunsi sydämensä heltyvän ja sulavan, ja silloin tällöin lämmin tuulahdus hulmahti hänen lävitseen. Hänen päänsä oli aivan Ruthin pään vieressä, ja kun tuskin tuntuva tuulenleyhkä pani Ruthin kiharat liehumaan niin, että ne koskettivat hänen kasvojansa, tuntui kuin sivut olisivat uineet hänen edessään.

"En usko, että tajuatte sanaakaan siitä, mitä luette", sanoi Ruth kerran, kun Martin oli joutunut pois riviltä.

Martin katsahti häneen palavin silmin, ja kömpelyys tuntui valtaavan hänen kielensä, kun vastaus kohosi hänen huulillensa.

"Enpä usko, että tekään tiedätte. Mikä oli viimeinen sonetti?"

"En tiedä", nauroi Ruth rehellisesti. "Minä olen sen jo unohtanut. Ei lueta enää tänään. Päivä on liian ihana."

"Se onkin meidän viimeisemme joksikin aikaa täällä vuoristossa", huokasi Martin surumielisesti. "Myrsky kokoilee voimiansa tuolla kaukana meren yllä."

Kirja liukui maahan, ja he istuivat siinä toimettomina ja äänettöminä katsellen uneksivaan lahteen unelmoivin silmin. Ruth katsahti sivulta hänen kaulaansa. Hän ei nojannut häntä vasten. Jokin ulkonainen voima veti häntä, ja se voima oli väkevämpi kuin painolaki, väkevä kuin kohtalo itse. Välimatkaa oli vain tuuma, ja se tapahtui ilman vähintäkään aikomusta Ruthin puolelta. Hänen olkapäänsä koski toista kevyesti kuin perhosen siipi kukkaa, ja yhtä kevyt oli puristus Martinin puolelta. Hän tunsi Martinin olkapään painon ja sen väristyksen, joka kävi Martinin läpi. Silloin oli aika hänen vetäytyä takaisin. Mutta hän oli muuttunut jonkinlaiseksi automaatiksi. Hänen toimintansa oli astunut hänen tahtonsa rajan ulkopuolelle -- hän ei ajatellut tahtoa eikä rajoja ihanan hulluuden vallatessa hänen olentonsa.

Martinin käsi alkoi kiertää salaa hänen taaksensa ja ympärillensä. Ruth odotti sen hidasta toimintaa ihastuksen tuskassa. Hän odotti tietämättä, mitä, puuskuttaen, kuivin, polttavin huulin, sykkivin sydämin ja odotuksen kuumeen palaessa hänen veressänsä. Tuo kiertävä käsi kohosi ylemmä ja veti häntä toisen puoleen, veti hitaasti ja hyväillen. Hän ei voinut odottaa kauempaa. Väsyneesti huoaten ja tahdottomasti liikahtaen hän värähdellen painoi päänsä hänen rintaansa vasten. Martin kumartui äkkiä, ja kun hänen huulensa lähestyivät, kohosivat Ruthin vastaan.

Tämän täytyy olla rakkautta, Ruth ajatteli sinä ihmeellisenä hetkenä, joka vierähti. Jos se ei ole rakkautta, on se liian häpeällistä. Se ei voinut olla mitään muuta kuin rakkautta. Hän rakasti tätä miestä, jonka käsi oli hänen ympärillään ja huulet painettuina hänen huuliansa vastaan. Hän painautui lujemmasti häntä vastaan. Ja hetkistä myöhemmin hän puoliksi irtautui hänen syleilystään, ojentausi ja kiersi äkkiä voiton riemulla molemmat kätensä Martin Edenin päivettyneeseen kaulaan. Niin syvästi hän tunsi rakkauden tuskan ja kaipauksen täyttymyksen, että häneltä pääsi hiljainen valitus, kädet herpaantuivat, ja puoleksi tajuttomana hän lepäsi Martinin sylissä.

Ei puhuttu sanaakaan, ei sanaakaan pitkään aikaan. Kahdesti Martin kumartui suutelemaan, ja kummallakin kertaa Ruthin huulet kohtasivat häntä kainosti, samalla kun vartalo teki onnelliset vaistomaiset liikkeensä. Ruth puristui häntä lähemmä voimattomana vapautumaan hänestä, ja Martin istui painaen häntä rintaansa vasten ja katsellen mitään näkemättömin silmin lahden toisella puolella uinuvaa kaupunkia. Hänen sieluunsa ei kerta kaikkiaan sopinut mitään näkyjä. Siellä vaihtelivat vain valot ja värit kuumina kuin tämä päivä ja hänen rakkautensa. Hän kumartui hänen ylitsensä. Ruth puhui.

"Milloin sinä rakastuit minuun?" hän kuiskasi.

"Ensi hetkestä, ihan ensi hetkestä -- ensimmäisestä silmänräpäyksestä, kun minä sinut näin. Minä olin silloin hulluna rakkaudesta sinuun, ja koko ajan sen jälkeen minä olen tullut vain yhä hullummaksi. Hulluin minä olen nyt, rakkahin. Minä olen melkein mielipuoli, minun pääni menee ilosta sekaisin."

"Minä olen iloinen, että minä olen nainen, Martin... rakas", kuiskasi Ruth huoattuaan syvään.

Martin puristi hänet syliinsä uudestaan ja yhä uudestaan ja kysyi sitten:

"Ja sinä -- milloin sinä ensi kerran tiesit?"

"Oh, minä tiesin sen koko ajan, melkein alusta asti."

"Ja minä olen ollut sokea kuin lepakko!" huudahti Martin äänessään epätoivoa. "Minä en koskaan uneksinutkaan, ennen kuin juuri nyt, kun minä ... kun minä suutelin sinua."

"En minä sitä tarkoittanut", Ruth vetäysi hieman erilleen ja katsoi häneen. "Minä tiesin, että sinä rakastit minua melkein alusta asti."

"Ja sinä?" kysyi Martin.

"Minulle se tuli ihan äkkiä." Ruth puhui hyvin hitaasti katseessaan lämpö, levottomuus ja hellyys ja kasvoillaan lämmin puna, joka ei ottanut paetakseen. "Minä en tiennyt sitä, ennen kuin juuri nyt, kun... kun sinä kiersit kätesi minun ympärilleni. Enkä minä koskaan aikonut mennä sinun kanssasi naimisiin, ennen kuin juuri nyt. Miten sinä sait minut rakastamaan itseäsi?"

"En tiedä", nauroi Martin, "ellen siten, että rakastin sinua, sillä minä rakastin sinua kyllin suuresti sulattaakseni kivisenkin sydämen, saati sitten elävän, sykkivän sydämen, kuten sinun."

"Tämä on niin erilaista, kuin mitä minä ajattelin rakkauden olevan", virkahti Ruth hajamielisesti.

"Millaiseksi sinä rakkautta kuvittelit?"

"Minä en kuvitellut sitä tällaiseksi", Ruth katsoi hetkisen hänen silmiinsä, mutta katse painui alas, kun hän jatkoi: "Katsos, minä en tiennyt, millaista tämä oli."

Martin tahtoi vetää hänet uudestaan puoleensa, mutta se jäi yritykseen, sillä hänet valtasi pelko, että hän olisi liian kiihkeä. Mutta silloin hän tunsi Ruthin lähestyvän liikkeen, ja taas hän lepäsi hänen sylissään, ja huulet painettiin huulia vasten.

"Mitä minun omaiseni sanovat?" hätäili Ruth todellisuuteen heräten lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"En tiedä. Sen me kyllä saamme selville sangen helposti niin pian kuin haluamme."

"Mutta jos äiti asettuu vastaan? Minua pelottaa puhua siitä hänelle."

"Anna minun puhua se hänelle", sanoi Martin reippaasti. "Minä luulen, ettei sinun äitisi pidä minusta, mutta minä voitan hänet kuitenkin jollakin tavalla. Mies, joka on voittanut sinut omaksensa, voi voittaa kaiken muun. Ja ellemme me..."

"Mitä?"

"No, tietysti me saamme toisemme. Ei ole ollenkaan pelkoa, ettemme voittaisi sinun äitiäsi avioliittomme puolelle. Hän rakastaa sinua liian paljon."

"Minä en tahtoisi murtaa hänen sydäntänsä", sanoi Ruth miettivästi.

Martinin teki mieli vakuuttaa, ettei äidin sydän murru niin helposti, mutta sen sijaan hän sanoi: "Rakkaus on suurinta maailmassa."

"Tiedätkö, Martin, sinä joskus pelotat minua. Minä pelkään sinua nyt, kun minä ajattelen sinua ja sitä, mitä sinä olet ollut. Sinun täytyy olla hyvin, hyvin hyvä minulle. Muista, että minä sittenkin olen vain lapsi. Minä en ole koskaan ennen rakastanut."

"En minäkään. Me olemme lapsia molemmat. Ja me olemme yli kaiken onnellisia, sillä me olemme löytäneet ensimmäisen rakkautemme toisissamme."

"Mutta se on mahdotonta!" huudahti Ruth riistäytyen äkillisellä liikkeellä hänen syleilystään. "Mahdotonta sinuun nähden. Sinä olet ollut merimies, ja merimiehillä, kuten olen kuullut, on ... on..."

Hänen äänensä värähteli ja sammui.

"On vaimo jokaisessa satamassa", täydensi Martin. "Sitäkö sinä tarkoitat?"

"Sitä", vastasi Ruth hyvin hiljaa.

"Mutta se ei ole rakkautta." Hän puhui varmalla asiantuntemuksella. "Minä olen ollut monessa satamassa, mutta en ole tuntenut rakkauden hengähdystäkään, ennen kuin minä näin sinut tuona ensimmäisenä iltana. Tiedätkö, että kun minä menin kotiin tuona iltana, minä olin joutua kiinni?"

"Kiinni!"

"Niin. Poliisi luuli, että minä olin juovuksissa, ja minä olinkin ... rakkaudesta sinuun."

"Mutta sinä sanoit, että me olimme lapsia, ja minä sanoin, että tuo oli mahdotonta sinuun nähden, ja niin me olemme joutuneet pois asiasta."

"Minä sanoin, etten minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua", vastasi Martin. "Sinä olet minun ensimmäiseni, minun ensi rakkauteni."

"Ja kuitenkin olet ollut merimies", väitti Ruth.

"Mutta se ei estä sinua olemasta minun ensimmäinen rakkauteni."

"On kuitenkin ollut naisia ... muita naisia -- oh!"

Ja Martin Edenin suunnattomaksi ihmeeksi hän purskahti myrskyisään itkuun, jonka tyynnyttäminen vaati enemmän kuin yhden suudelman ja paljon hyväilyä ja hellyyttä. Ja kaiken aikaa Martinin mielessä soi Kiplingin säe: "Ja kenraalin rouva ja Judy O'Grady ovat siskoja luonnoltansa." Se oli totta, vaikka hänen lukemansa romaanit olivat saaneet hänet uskomaan toisin. Hän oli luullut ja siihen tulokseen hän oli kirjoistakin päässyt, että kosiminen ylemmissä luokissa tapahtuisi kankeitten sääntöjen mukaan. Siellä, mistä hän oli tullut, löysivät nuorukaiset ja neitoset toisensa seurustellessaan yhdessä, mutta että kaikki voisi tapahtua samalla tavalla ylhäällä korkeuksissa, sitä tuskin saattoi ajatella. Kuitenkin olivat kirjat väärässä. Tässä oli hänellä todistus. Samat sanattomat kädenpuristukset, samat hyväilyt, jotka vaikuttivat työläisluokan tyttöihin, vaikuttivat myös työläisluokkaa ylempänä oleviin tyttöihin. Kaikki he olivat samaa lihaa ja verta -- siskoja luonnoltansa, ja se hänen olisi itsestäänkin pitänyt tietää, jos vain olisi sattunut Spenceriänsä muistamaan. Kun hän piti siinä Ruthia sylissään tyynnytellen ja hyväillen, tuotti hänelle suurta lohdutusta ajatus, että kenraalin rouva ja Judy O'Grady olivat pohjimmaltaan samanlaisia. Se toi Ruthin lähemmäksi häntä, teki hänet mahdolliseksi. Hänen kallis ruumiinsa oli kuten muidenkin ruumis -- kuten hänen omansa. Ei ollut estettä heidän avioliitolleen. Luokkaerotus oli ainoa, mutta sehän oli ulkopuolinen. Sen asettamat esteet saattoi murtaa. Orja, niin hän oli lukenut, oli kantanut Rooman purppuraa. Koska niin oli voinut tapahtua, saattoi hänkin kohota Ruthin luo. Puhtaudestaan, pyhyydestään, sivistyksestään ja sielunsa ihanuudesta huolimatta Ruth pohjaltaan oli sittenkin ihminen, aivan kuin Lizzie Connolly ja kaikki Lizzie Connollyt. Kaikki, mikä oli mahdollista heille, oli mahdollista hänelle. Hän saattoi rakastaa ja vihata, ehkä tulla hysteeriseksi, ja hän tietysti saattoi tulla mustasukkaiseksi, kuten hän oli mustasukkainen nyt, tukahduttaessaan nyyhkytyksiänsä hänen sylissään.

"Sitä paitsi, minä olen sinua vanhempi", Ruth huomautti äkkiä, avaten silmänsä ja katsoen häneen -- "neljä vuotta vanhempi."

"Vaiti! Sinä olet vain lapsi, ja minä olen kokemuksissa neljäkymmentä vuotta vanhempi sinua", kuului Martinin vastaus.

Tosiasiassa he olivatkin molemmat kuin kaksi lasta rakkauteen nähden, ja he ilmaisivat sen toisillensa ujosti ja koruttomasti kuin lapset, huolimatta siitä, että Ruth oli suorittanut loppututkintonsa yliopistossa ja Martinin pää oli täynnä vuosisatain filosofien viisautta ja elämän raskasta todellisuutta.

He istuivat siinä iltapäivän hohtavassa kullassa, puhellen, kuten rakastavaisilla on tapana, ihmetellen rakkauden kummallisia teitä ja kohtalon oikkuja, jotka niin merkillisellä tavalla olivat heittäneet heidät yhteen, ja sananmukaan he uskoivat täydellisesti, ettei näin ihmeellistä rakkautta ollut koskaan ennen maailmassa ollut. Ja itsepintaisesti palasi ajatus uudestaan ja uudestaan ensimmäisiin hetkiin, jolloin he olivat heränneet toisensa tuntemaan, ja turhaan he koettivat eritellä, mitä he toisiansa kohtaan tunsivat ja miten paljon siinä oli.

Pilviröykkiöt läntisellä taivaalla ottivat syliinsä laskevan auringon, ja pilvien reunat hohtivat, ja taivaan kupu loisti ruusunpurppurassa. Ruusuinen hohto leijaili heidän ympärillään Ruthin laulaessa "Hyvästi, sä päivä suloinen". Hän lauloi vienosti toisen käsien häntä keinuttaessa, heidän istuessaan käsi kädessä ja sydän sydäntä vasten.

XXII LUKU

Rouva Morse luki äidinvaistollaan tapauksen Ruthin kasvoista, kun tytär palasi kotiin. Punastus, joka ei poistunut kasvoilta, kavalsi tuon yksinkertaisen totuuden, ja vieläkin selvemmin nuo silmät, suuret ja loistavat, kuvastivat kaunopuheisesti sisäistä riemua.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Morse annettuaan hänelle rauhoittumisaikaa, kunnes hän oli mennyt vuoteeseen.

"Tiedätkö sinä sen?" ihmetteli Ruth värähtelevin huulin.

Vastaukseksi äidin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja toinen käsi hyväili lämpimästi hänen kiharoitansa.

"Hän ei puhunut mitään", kuului ryöppynä Ruthin huulilta. "Minä en tahtonut, että se tapahtuisi enkä minä olisi koskaan antanut hänen puhua ... mutta hän ei vain puhunut."

"Mutta ellei hän puhunut, ei mitään voinut tapahtuakaan, vai voiko?"

"Mutta kuitenkin, siitä huolimatta."

"Herran nimessä, lapsi, mitä sinä lörpöttelet?" hätäili rouva Morse. "En luule ymmärtäväni, mitä kuitenkin on tapahtunut. Mitä se oli?"

Ruth katsahti äitiinsä hämmästyneenä.

"Minä ajattelin, että sinä tietäisit. No, me olemme kihloissa, Martin ja minä."

Rouva Morse nauroi epäillen ja harmistuneena.

"Ei, ei hän puhunut", selitti Ruth. "Hän vain rakasti minua, siinä kaikki. Minä olin yhtä hämmästynyt kuin sinäkin. Hän ei virkkanut ainoatakaan sanaa. Hän vain kiersi kätensä minun ympärilleni. Ja ... ja minä en ollut oma itseni. Ja hän suuteli minua, ja minä suutelin häntä. Minä en voinut sitä auttaa. Minun vain täytyi. Ja silloin minä tiesin, että minä rakastin häntä."

Hän vaikeni odottaen äitinsä siunausta ja suudelmaa, mutta rouva Morse vaikeni kylmästi.

"Se oli kauhea tapaus, minä tiedän sen", alkoi Ruth epävarmalla äänellä. "Enkä minä tiedä, kuinka sinä koskaan voit antaa anteeksi minulle. Mutta minä en voinut sitä auttaa. Minä en tiennyt, että minä rakastin häntä, tuohon hetkeen asti. Ja sinun täytyy kertoa isälle minun puolestani."

"Eikö olisi parempi olla kertomatta siitä isälle? Anna minun tavata Martin Edeniä ja puhua ja selittää. Hän kyllä ymmärtää ja vapauttaa sinut."

"Ei, ei!" huudahti Ruth ponnahtaen ylös. "Minä en tahdo tulla vapautetuksi. Minä rakastan häntä, ja rakkaus on äärettömän suloista. Minä menen hänen kanssaan naimisiin -- tietysti, jos sinä sallit."

"Meillä on toisia suunnitelmia sinun suhteesi, Ruth rakas, sinun isälläsi ja minulla -- oh, ei, ei! Ei niin, että olisimme valinneet sinulle jonkun tai jotain sellaista. Meidän suunnitelmamme eivät ulotu pitemmälle kuin siihen, että sinä menet naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla on jokseenkin sama asema elämässä kuin sinullakin, hyvän ja kunniallisen herrasmiehen kanssa, jonka voit itse valita, kun rakastat häntä."

"Mutta minä rakastan jo Martinia", kuului selvä vastaväite.

"Me emme tahdo millään tavalla vaikuttaa sinun vaaliisi; mutta sinä olet meidän tyttäremme, emmekä me voi nähdä sinun astuvan sellaiseen avioliittoon kuin tämä. Hänellä ei ole muuta kuin karkeutta ja raakaa voimaa tarjottavana sinulle vastalahjaksi siitä, mikä sinussa on hienostunutta ja ihanaa. Hän ei ole millään tavalla sovelias puoliso sinulle. Hän ei voi edes pitää toimeentulostasi huolta.. Meillä ei suinkaan ole hulluja ajatuksia rikkaudesta, mutta hyvinvointi on kuitenkin toinen asia, ja meidän tyttäremme tulee mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka vähintäänkin sitä voi hänelle tarjota, eikä miehen kanssa, joka on pennitön seikkailija, merimies, salakuljettaja ja taivas tietää, mitä kaikkea hän on ollut, -- joka kaiken lisäksi on ajattelematon, häilyväinen ja kaikkea vastuuntunnetta vailla." Ruth vaikeni. Hänen täytyi myöntää jokainen sana todeksi. "Hän tuhlaa aikansa kirjoituksiinsa, koettaen saada aikaan jotakin, johon harvinaiset ja lahjakkaat, korkeimman yliopistollisen sivistyksen saaneet miehet ovat kyenneet. Miehen, joka aikoo avioliittoon, tulee valmistua sitä varten. Mutta mitä hän! Kuten olen sanonut ja tiedän sinun myöntävän todeksi, hän on edesvastuuton. Ja kuinka hän ei sitä olisi? Merimiehet ovat sellaisia. Hän ei ole koskaan tottunut olemaan taloudellinen ja tarmokas. Seikkaileva elämä on painanut leimansa häneen. Luonnollisesti se ei ole hänen syynsä, mutta se ei muuta hänen luonnettaan. Ja oletko sinä ajatellut niitä vuosia, jotka hän hillittömänä riehuen on elänyt? Oletko sinä ajatellut sitä, tyttäreni? Sinä tiedät, mitä avioliitto tarkoittaa." Ruth värisi ja painautui lähemmäksi äitiänsä. "Minä olen sitä ajatellut." Ruth odotti pitkään antaakseen ajatuksen kypsyä selväksi. "Ja se on kauheata. Se tekee minut sairaaksi, kun minä sitä ajattelen. Minä sanoin sinulle, että oli kauhea tapaus, että minä rakastuin häneen; mutta minä en voi sitä auttaa. Voisitko sinä olla rakastamatta isää? Samoin on asia minuun nähden. On jotakin minussa, hänessä -- en minä tiennyt, että sellaista olisi, ennen kuin tänä päivänä; mutta se on olemassa, ja sen vuoksi minä rakastan häntä. Minä en koskaan ajatellut rakastaa häntä, mutta nyt näet, että minä rakastan", hän lopetti ja heikko riemun värähdys helähti hänen äänessään.

He puhuivat kauan, mutta saattoivat vain päästä siihen tulokseen, että oli odotettava ja annettava ajan kulua.

Samaan tulokseen pääsivät hetkistä myöhemmin samana iltana rouva Morse ja hänen miehensä, kun äiti oli kertonut, miten tytär oli tehnyt tyhjäksi heidän avioliittosuunnitelmansa.

"Toisin saattoi tuskin tapahtuakaan", kuului herra Morsen tuomio. "Tämä merimies oli ainoa mies, jonka kanssa hän joutui lähempään kosketukseen. Ennemmin tai myöhemmin hän kaikissa tapauksissa oli heräävä; ja hän heräsi, ja katso, sillä hetkellä oli saatavilla vain tuo meripoika, ja tietysti Ruth heti rakastui häneen tai luuli rakastuneensa, joka nyt kuitenkin on sama asia."

Rouva Morse otti tehtäväkseen vaikuttaa hitaasti ja varmasti Ruthin mieleen mieluummin kuin käydä pakottamaan häntä. Siihen olisi kylliksi aikaa, sillä Martin ei kykenisi ajattelemaan pitkiin aikoihin naimisiin menoa.

"Anna hänen tavata häntä niin usein kuin hän tahtoo", kuului herra Morsen neuvo. "Mitä enemmän Ruth oppii häntä tuntemaan, sitä vähemmän hän häntä rakastaa, siitä olen varma. Ja toimita hänelle runsaasti vastakohtia. Ota tehtäväksesi kutsua taloon nuorta väkeä, nuoria naisia ja nuoria miehiä -- kaikenlaisia nuoria miehiä, sukkelia ja kykeneviä, jotka ovat tehneet jotakin ja myös kykenevät johonkin, miehiä hänen omasta luokastaan -- herrasmiehiä. Silloin hän voi arvostella häntä heihin verraten. He näyttävät hänelle, millainen tuo mies on. Ja sitä paitsi, hänhän vain on kaksikymmenyksivuotias poika. Ruth ei ole paljon muuta kuin lapsi. Heidän rakkautensa on vain penikkatautia, josta he kyllä vapautuvat."

Siihen asia jäi. Perhepiirissä pidettiin Martinia ja Ruthia kihlautuneina, mutta sitä ei julkaistu. Perhe ajatteli, ettei se koskaan olisi tarpeellista. Se myös selvään käsitettiin, että kihlausaika tulisi olemaan pitkä. He eivät kehottaneet Martinia tarttumaan johonkin työhön eikä myöskään lakkaamaan kirjoittamasta. He eivät tahtoneet innostaa häntä parantamaan itseään. Ja hän auttoi ja tuki heitä heidän epäystävällisissä toiveissaan, sillä kaikkein kauimpana hänen ajatuksistaan oli tarttua johonkin työhön tai hankkia itsellensä toimi.

"Minä ihmettelen, miellyttääköhän se sinua, mitä olen tehnyt", sanoi Martin Ruthille muutamia päiviä myöhemmin. "Olen päättänyt, että täyshoito sisareni luona tulee liian kalliiksi, ja sen tähden olen päättänyt ruveta itse laittamaan ruokaa itselleni. Olen vuokrannut pienen huoneen Pohjois-Oaklandista -- se on tässä lähellä ja siinä on muitakin hyviä puolia -- ja minä olen ostanut öljykeittimen, jossa minä laitan ruokani."

Ruth ilostui ikihyväksi. Öljykeitin häntä miellytti aivan erikoisesti.

"Sillä tavalla herra Butler alkoi erinomaisen uransa", hän huomautti.

Martin rypisti kevyesti otsaansa kuullessaan mainittavan tämän merkillisen miehen ja jatkoi:

"Minä panin postimerkit kaikkiin käsikirjoituksiini ja lähetin ne toimittajille uudestaan. Tänään minä muutan, ja huomenna minä tartun työhön."

"Sinä olet hankkinut itsellesi paikan!" huudahti Ruth kavaltaen koko olemuksellaan suunnattoman riemunsa painautuessaan häntä lähelle ja hyväillessään hänen käsiään. "Etkä sinä ole koskaan siitä puhunut minulle! Mitä se on?"

Martin pudisti päätä.