Part 16

"Hän kiinnostaa minua luultavasti samalla tavalla kuin verikoira. Ja hänessä on kuitenkin paljon hyvää, mutta samalla hänessä on paljon, josta minä en voi pitää ... toiselta puolen. Näethän, että minä olen ajatellut. Hän kiroilee, hän tupakoi, hän juo, hän on tapellut; hän on itse sanonut sen minulle, ja hänestä se on hauskaa -- niin hän sanoo. Hän on kaikkea sitä, mitä mies ei saisi olla -- mies, jonka minä tahtoisin ottaa", hänen äänensä aleni kuiskaukseksi "miehekseni. Hän on sitä paitsi liian roteva. Minun prinssini pitää olla pitkä, solakka ja tumma -- notkea ja oikein viehättävä prinssi. Ei. Ei ole vaaraa, että rakastuisin Martin Edeniin. Se olisi pahin kohtalo, joka osakseni voisi langeta."

"Mutta en minä juuri siitä oikeastaan tahtonut puhua", vastasi hänen äitinsä epävarmasti. "Oletko sinä ajatellut häntä? Hän on niin sopimaton joka suhteessa, ja otaksupas nyt, että hän rakastuisi sinuun."

"Mutta hän on jo ... rakastunut!" Ruth huudahti.

"Sitä saattoi odottaa", puheli rouva Morse lempeästi. "Kuinka voisi kukaan, joka sinut tuntee, olla rakastumatta sinuun?"

"Olney vihaa minua!" huudahti Ruth kiivaasti. "Ja minä vihaan Olneytä. Minä olen aina kuin kissa, kun hän on lähettyvillä. Minusta tuntuu, että minun täytyy olla ilkeä hänelle, ja jos minun joskus onnistuu vapautua tuosta tunteesta, hän on kuitenkin ilkeä minulle. Mutta minä olen onnellinen Martin Edenin kanssa. Ei kukaan ole rakastanut minua ennen -- ei kukaan mies, tarkoitan, sillä tavalla. Ja on ihanaa tulla rakastetuksi... sillä tavalla. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, äitikulta. Ihanaa on tuntea, että sinä olet oikea ja todellinen nainen." Hän kätki kasvonsa äidin helmaan ja nyyhkytti: "Sinä ajattelet, että minä olen kauhea puhuessani näin, tiedän sen, mutta minä olen rehellinen ja sanon, mitä tunnen."

Rouva Morsen oli vallannut syvä surumielisyys ja onnen tunne. Hänen lapsukaisensa, joka oli filosofian kandidaatti, oli iäksi mennyt, mutta sijalle oli ilmestynyt naiseksi kypsynyt tytär. Koe oli onnistunut. Outo tyhjyys Ruthin luonteessa oli täytetty, täytetty ilman vaaroja ja seikkailuja. Tuo karkea merimies oli ollut välikappaleena, ja vaikka Ruth ei rakastanut häntä, oli Martin kuitenkin herättänyt hänet tietoiseksi hänen naisellisuudestaan.

"Hänen kätensä vapisee", tunnusti Ruth kasvot yhä kainosti kätkettyinä. "Se on melkein huvittavaa ja järjetöntä, mutta minun tulee sääli häntä. Ja kun hänen kätensä värähtelevät liiaksi ja hänen katseensa on liian loistava, silloin minä läksytän häntä hänen entisestä elämästään ja miten hän on lähtenyt väärälle tielle korjatakseen kaiken, mitä on itseään vastaan rikkonut. Mutta hän jumaloi minua, minä tiedän sen. Hänen silmänsä ja kätensä eivät valehtele. Se tekee minut aivan kuin täysikasvuiseksi, kun sitä ajattelen. Silloin minusta tuntuu, että olen saanut jotakin, joka oikeudella on minun omaani, -- joka tekee minut toisten tyttöjen kaltaiseksi... ja ... ja nuoreksi naiseksi. Ja sitten minä tiedän, etten ollut heidän kaltaisensa ennen, ja tiedän, että se suretti sinua. Sinä luulit, ettet sinä antanut huomata tuota rakasta suruasi, mutta minä huomasin sen ja minä tahdoin 'korjata sen', kuten Martin Eden sanoo."

Se oli pyhä hetki äidin ja tyttären välillä, ja heidän silmänsä olivat kosteat, kun he keskustelivat puolihämärässä, Ruth viattomana ja rehellisenä, hänen äitinsä myötätuntoisena, vastaanottavana ja kuitenkin tyynenä selittäen ja johtaen.

"Hän on neljä vuotta sinua nuorempi", hän sanoi. "Hänellä ei ole mitään paikkaa maailmassa. Hänellä ei ole asemaa eikä tuloja. Hän on epäkäytännöllinen. Rakastuneena sinuun hänen tulisi kaiken järjen ja viisauden mukaan tehdä jotakin, joka oikeuta taisi häntä ajattelemaan naimisiin menoa sen sijaan, että hän nyt uinailee noissa vähäpätöisissä jutuissaan ja lapsellisissa unelmissaan. Martin Eden tuskin pääsee koskaan kohoamaan. Hän ei voi suhtautua vakavasti vastuunalaisuuteen ja miehen työhön, kuten sinun isäsi on tehnyt tai kuten meidän ystävämme herra Butler. Martin Eden ei varmaankaan tule koskaan ansaitsemaan rahaa. Ja tämä maailma on kuitenkin järjestetty niin, että raha on välttämätön onnelle -- oh, en minä tarkoita noita suunnattomia rikkauksia, mutta sellaista varallisuutta, joka suo riippumattoman ja säädyllisen aseman. _Hän._.. hän ei ole koskaan puhunut?"

"Ei halaistua sanaa. Hän ei ole edes yrittänyt, mutta jos hän koettaisi, minä en antaisi hänen puhua, koska minä en rakasta häntä."

"Minä olen iloinen siitä. En voisi nähdä tyttäreni, minun ainoan tyttäreni, joka on niin puhdas ja tahraton, rakastuvan sellaiseen mieheen kuin hän. Maailmassa on jaloja miehiä, jotka ovat puhtaita ja tahrattomia ja miehekkäitä. Odota niitä. Sinä tapaat sellaisen jonakin päivänä, sinä rakastat häntä ja hän rakastaa sinua, ja sinä olet onnellinen hänen kanssaan, kuten sinun isäsi ja minä olemme olleet. Ja sitä paitsi on eräs asia, joka sinun aina tulee pitää mielessäsi..."

"Niin, äiti."

Rouva Morsen ääni oli hyvin hiljainen ja vieno, kun hän sanoi: "Se on lapset."

"Minä... minä olen ajatellut niitä", tunnusti Ruth, ja muistaessaan niitä ihmeellisiä ajatuksia, jotka olivat joskus kiihkeinä täyttäneet hänen mielensä, hän sävähti punaiseksi neitseellisestä kainoudesta, kun hänen täytyi puhua sellaisista asioista.

"Ja ne ovat juuri nuo lapset, jotka tekevät Martin Edenin mahdottomaksi", jatkoi rouva Morse harkitusti. "Heidän perintönsä täytyy olla puhdas, mutta pelkään, että hän ei ole puhdas. Sinun isäsi on kertonut minulle merimieselämästä ja ... ja sinä ymmärrät."

Ruth puristi äitinsä kättä myöntävästi, tuntien, että hän todellakin ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä oli jotakin epämääräistä, kaukaista ja kauheata, joka oli ulkopuolella hänen tajuntansa rajojen.

"Sinä tiedät, etten minä tee mitään kertomatta sinulle", hän alkoi. "Sinun täytyy vain joskus kysyä minulta, kuten tänään. Minun teki mieleni puhua, mutta minä en tiennyt, miten. Se on väärää kainoutta -- minä tiedän, että se on sitä -- mutta sinä voit sen tehdä minulle helpoksi. Joskus, kuten tänään, sinun täytyy kysyä minulta -- sinun täytyy antaa minulle tilaisuus. Oi, äiti, sinäkin olet nainen!" hän huudahti ihastellen heidän noustessaan ylös ja hänen seistessään suorana äidin edessä ja koettaessaan hämärän läpi katsoa hänen silmiinsä, samalla kun hänelle selvisi outo ja suloinen yhtäläisyys heidän välillään. "Minä en olisi ikinä voinut ajatella sinua tällä tavalla, ellei meillä olisi ollut tätä keskustelua. Minun täytyi oppia ymmärtämään, että minä olin nainen käsittääkseni, että sinäkin olet nainen."

"Naisia me olemme molemmat", vastasi hänen äitinsä vetäen häntä lähemmä suudellakseen häntä. "Me olemme molemmat naisia", hän kertasi, kun he astuivat käsi toisen vyötäröllä ulos huoneesta sydän täynnä äskensyntynyttä lämmintä toveruuden tunnetta.

"Meidän pikku tyttärestämme on tullut täysi nainen", sanoi rouva Morse miehelleen tuntia myöhemmin.

"Se merkitsee", vastasi mies katsoen pitkään vaimoonsa -- "se merkitsee, että hän on rakastunut."

"Ei, vaan että hän on rakastettu", kuului hymyilevä vastaus. "Koe on onnistunut. Hän on vihdoinkin herännyt."

"Silloin meidän pitää vapautua siitä miehestä", sanoi herra Morse reippaasti ja päättävästi, kuin olisi sovittu jostakin liikeasiasta.

Mutta hänen vaimonsa pudisti päätänsä. "Se ei ole tarpeellista. Ruth sanoo, että hän lähtee merille muutaman päivän kuluttua. Kun hän palaa takaisin, ei Ruth ole täällä. Me lähetämme hänet Klara-tädin luo. Ja sitä paitsi, vuosi Idässä, ilmanalan vaihdos, uudet ihmiset, ajatukset ja kaikki ovat juuri sitä mitä hän tarvitsee."

XX LUKU

Halu kirjoittaa oli vastustamattomalla voimalla vallannut Martinin vielä kerran. Kertomuksia ja runoja syntyi suunnattomat määrät hänen aivoissaan, ja hän pani niiden aiheita muistiin sen ajan varalta, jolloin hän voisi antaa niille lopullisen muodon. Mutta hän ei kirjoittanut. Tämä oli hänen lyhyt loma-aikansa; sen hän oli päättänyt omistaa levolle ja rakkaudelle, ja hän onnistui molemmissa suhteissa. Pian hän uhkui voimaa ja elämänhalua, ja hänen tavatessaan joka päivä Ruthin tämä tunsi, kuten ennen, miten voima ja terveys virtasi häneen.

"Ole varovainen", hänen äitinsä huomautti vielä kerran. "Minä pelkään, että sinä tapaat Martin Edeniä liian usein."

Mutta Ruth nauroi itsevarmasti. Hän oli varma itsestään, ja muutamien päivien perästä Martin olisi merillä. Sitten, hänen palatessaan, hän olisi Idässä matkoillaan. Jotakin salaperäistä taikavoimaa oli joka tapauksessa Martinin uhkuvassa terveydessä ja jäntevyydessä. Martinille oli myös kerrottu Ruthin aiotusta Idänmatkasta, ja hän tunsi tarvetta kiirehtiä. Hän ei vieläkään tiennyt, miten tuli rakastaa Ruthin kaltaista tyttöä. Kuitenkin hän oli saavuttanut suurenmoisen taidon seurustella tyttöjen ja naisten kanssa, jotka olivat kerrassaan erilaiset kuin Ruth. He olivat tienneet jo ennestään, mitä on rakkaus ja keimailu ja hakkailu, mutta Ruth ei tiennyt sellaisista asioista yhtään mitään. Hänen ihmeellinen viattomuutensa vangitsi häntä, jäädytti jo huulille kaiken hehkun hänen sanoistaan ja sai hänet pakostakin lakkaamatta tuntemaan oman kelvottomuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut kokemusta toisella alalla. Hän ei ollut milloinkaan itse rakastunut. Hän oli kyllä pitänyt naisista kuohuvassa menneisyydessään, joskus ollut kiintynytkin muutamiin, mutta hän ei ollut tiennyt, millaista olisi rakastaa heitä. Hän oli vain viheltänyt mestarillisella, huolettomalla tavalla, ja he olivat tulleet hänen luokseen. Heitä oli käytetty ajanvietteenä, noin vain satunnaisesti, osina miesten leikeissä, enimmäkseen vähäpätöisinä osina. Ja nyt ensi kertaa, nyt oli juuri hän rukoileva, hellä, arka ja epäilevä. Hän ei tuntenut rakkauden teitä, ei myöskään sen kieltä, ja niin hän pelkäsi rakastettunsa puhdasta viattomuutta.

Oppiessaan tuntemaan maailman, keinuen sen ikuisesti kuohuvilla laineilla, hän oli oppinut erään käyttäytymissäännön, ja se oli, että kun hänen tuli ottaa osaa outoon leikkiin, hän antoi vastapelaajansa alkaa ensin. Tuhansia kertoja se oli auttanut häntä ja johtanut häntä tekemään samalla tarkkoja huomioita. Hän tiesi, kuinka katsella outoja asioita ja odottaa heikkoa hetkeä, jolloin voisi heittäytyä mukaan. Se oli kuin jonkinlaista taistelun alkuvalmistelua. Ja kun sellainen tilaisuus ilmestyi, hän tiesi pitkän kokemuksen opettamana, kuinka pelata tehokkaasti.

Niinpä hän katseli Ruthia ja odotti tilaisuutta haluten kiihkeästi puhua rakkaudestaan, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi säikyttävänsä häntä eikä ollut varma itsestään. Vaikkei hän sitä tiennyt, hän kuitenkin oli valinnut oikean tavan. Rakkaus ilmestyi maailmaan, ennen kuin kieli osasi siitä kertoa, ja aikaisimmassa nuoruudessaan se oli opettanut ilmaisumuodot, joita ei ole koskaan unohdettu. Seuraten näitä vanhoja, yksinkertaisia muotoja Martin koetti tavoitella Ruthia. Aluksi hän ei tiennyt, että niin oli asianlaita, mutta myöhemmin se selvisi hänelle. Hänen kätensä kosketus puhui sanomattoman paljon enemmän kuin mitkään sanat, jotka hän olisi voinut lausua; hänen alkuperäinen voimansa viehätti Ruthin kiihkeää mielikuvitusta enemmän kuin tuhansien sukupolvien rakastajien painetut runot ja intohimoiset kuiskaukset. Mitä hän olisi voinut sanoa, olisi osaltansa kaikissa tapauksissa vaikuttanut hänen arvostelukykyynsä, mutta käden puristus, sivumennen tapahtunut ruumiillinen kosketus, vaikutti suoraan hänen vaistoihinsa. Hänen arvostelukykynsä oli yhtä vanha kuin hän itsekin, mutta hänen vaistonsa olivat yhtä vanhat kuin ihmissuku ja vieläkin vanhemmat. Ne olivat olleet nuoret silloin, kun rakkaus oli nuori, ja ne olivat viisaammat kuin puhetaito, yleinen mielipide tai mikään myöhäsyntyinen taito. Siksipä ei Ruthin arvostelukyky toiminut. Kukaan ei sitä kysynyt eikä hänelle selvinnyt, millaisella voimalla Martin hetki hetkeltä yhä kiihkeämmin kosketteli hänen rakkautensa perussäveliä. Että Martin rakasti häntä, oli toiselta puolen selvä kuin päivä, ja tietoisena hänen sielunsa ihastuksesta läikähteli hänen omansa saadessaan todistuksia tuosta rakkaudesta -- hehkuvat silmät helline katseineen, värähtelevät kädet ja voimakas puna, joka läikähteli näkyville auringon polttamasta ruskeudesta huolimatta, olivat sen selvimpiä ilmenemismuotoja. Hän meni pitemmällekin kiihottaen hänen rakkauttaan, mutta teki sen niin suloisesti, ettei Martin koskaan sitä huomannut, puoliksi tiedottomasti tuskin itsekään itseänsä tajuten. Hän värisi riemusta kokeillessaan näillä naisen ihastuttavilla voimilla käyttäessään mestarin tavalla kaikkia Eevan viehätyskeinoja kiduttaaksensa toista.

Kieli kokemattomuuden ja rajattoman kiihkeyden kahleissa koetti Martin vaistomaisesti ja kömpelösti jatkaa lähentelemisyrityksiänsä. Hänen kätensä kosketus viehätti Ruthia. Martin ei sitä tiennyt, mutta sen hän tiesi, etteivät ne olleet Ruthille vastenmielisiä. Ei niin, että heidän kätensä olisivat koskettaneet usein, lukuunottamatta tapaamista ja eroa; mutta pyörällä kuljettaessa, sitoessa runokirjoja, joita he veivät mukanaan vuorille, ja selaillessa niiden sivuja rinnakkain istuen sattui sopivia hetkiä, jolloin kädet koskettivat käsiin. Ja olipa vielä tilaisuuksia, jolloin Ruthin hiukset liehuen hyväilivät Martinin kasvoja ja olkapäät painuivat yhteen, kun he kumartuivat tutkimaan kauneutta kirjojen sivuilta. Ruth hymyili itsekseen ajatellessaan niitä rohkeita päähänpistoja, jotka välähtelivät hänen aivoissaan, varsinkin kun hänen teki mielensä hyväillä Martinin kiharoita; Martin taas halusi kuollakseen, kun he olivat väsyneet lukemiseen, painaa päänsä hänen helmaansa ja unelmoida silmät ummessa siitä tulevaisuudesta, joka olisi heidän. Sunnuntaisissa juhlissa Shellmoundin ja Schuetsonin puistoissa menneinä aikoma hän oli lepuuttanut päätään monen tytön helmassa, ja tavallisesti hän oli itsekkäästi nukkunut syvää unta, jolloin tytöt olivat varjostaneet hänen kasvojaan auringolta ja lakkaamatta katselleet häntä ja ihmetelleet hänen ylhäistä välinpitämättömyyttään heidän rakkaudestaan. Laskea päänsä tyttöjen helmaan oli hänestä tähän hetkeen asti ollut maailman helpoin asia, mutta nyt hänestä tuntui Ruthin helma suljetulta ja luoksepääsemättömältä. Kuitenkin hänen tavaton vetovoimansa piili juuri tässä arkuudessa. Juuri tuo arkuus esti häntä peloittamasta Ruthia. Ollen itse tässä suhteessa ujo ja arka ei Ruth koskaan herännyt ajattelemaan, että heidän seurustelutapansa saattaisi johtaa vaaralliseen lopputulokseen. Ovelana ja varomattomana Ruth läheni häntä liittyen häneen yhä lujemmin, jolloin Martin, tuntien tuon lähestymisen, toivoi uskaltavansa, mutta pelkäsi samalla.

Kerran hän uskalsi, eräänä iltapäivänä, jolloin hän tapasi hänet hämäräksi laitetussa arkihuoneessa kuolettavassa päänsäryssä.

"Mikään ei voi sitä auttaa", vastasi Ruth hänen kysymykseensä. "Ja sitäpaitsi, minä en ota päänsärkypulveria. Tohtori Hall ei määrää sitä minulle."

"Minä voin parantaa sen, toivoakseni, ja ilman rohtoja", kuului Martinin vastaus. "En tietenkään voi olla varma, mutta koetan kuitenkin. Se on vain hierontaa. Minä opin taidon ensiksi eräältä japanilaiselta. Ne ovat oikeata hierojan heimoa. Sitten minä opin siihen lisää erilaisia muunnoksia Hawaijisaarilla. Heidän kielellään se on _lomi-lomi_. Se saa aikaan monia asioita yhtä hyvin kuin rohdotkin, vieläpä muutamia asioita, joihin rohdot eivät mitään vaikuta."

Tuskin olivat hänen kätensä koskettaneet hänen päähänsä, kun Ruth huokasi syvään.

"Se on niin hyvää", hän sanoi.

Hän puhui uudestaan puolta tuntia myöhemmin kysyen: "Eikö teitä väsytä?"

Kysymys oli tarpeeton, ja hän tiesi, mikä vastaus olisi. Sitten hän uinui rauhoittuneena, jolloin voima Martinin sormista virtasi häneen kuin lievittävä balsami, tuska hävisi ja vihdoin lakkasi kokonaan, ja kun hän oli vaipunut syvään uneen, hiipi Martin tiehensä.

Ruth soitti hänelle samana iltana saadakseen kiittää häntä.

"Minä nukuin päivälliseen asti", hän sanoi. "Te paransitte minut täydellisesti, herra Eden, enkä minä tiedä, kuinka teitä kiittäisin."

Martinin mieli oli lämmin ja sykähteli onnesta vastatessaan hänelle, ja jo puhelimessa keskustellessa hänen ajatuksissaan väikkyi muisto Browningista ja sairaasta Elizabeth Barrettista. Mitä kerran oli tehty, tehtäisiin uudestaan, ja hän, Martin Eden, tekisi sen, tekisi sen Ruth Morselle. Hän palasi huoneeseensa ja tarttui Spencerin "Yhteiskuntaoppiin", joka oli selällään hänen sängyssään. Mutta hän ei voinut lukea. Rakkaus kidutti häntä ja hallitsi hänen tahtoansa, niin että hän päätöksestään huolimatta löysi itsensä mustetäpläisen pöytänsä äärestä. Se sonetti, jonka hän runoili sinä iltana, oli ensimmäinen siitä viidenkymmenen rakkausrunon sarjasta, jonka hän valmisti kahtena kuukautena. Hänellä oli "Portugalilaiset rakkaussonetit" mielessään kirjoittaessaan, ja hän kirjoitti esikuvanaan parhaat ja suurimmat teokset, niiden kiihottamana ja oman suloisen rakkautensa hulluudessa.

Ne monet tunnit, jolloin hän ei ollut Ruthin kanssa, hän vietti muovaillen "Rakkaussikermäänsä", luki kotona tai lukutuvissa, joissa hän sai käsiinsä päivän tuoreimmat aikakauskirjat, tutki niitä ja tutustui kirjoitusten rakenteeseen ja aatesisältöön. Ne hetket, jotka hän vietti Ruthin parissa, olivat täynnä hulmuttavia toiveita ja sitomattomia lupauksia. Viikon kuluttua siitä, kun hän oli parantanut Ruthin päänsäryn, ehdotti Norman eräänä iltana Arthurin ja Olneyn kannattamana, että he lähtisivät kuutamoretkelle Lake Merrittille. Martin oli ainoa, joka kykeni hoitamaan venettä, ja hänen täytyi luonnollisesti lähteä mukaan. Ruth istui häntä lähellä perässä, kun taas nuo kolme herraa loikoivat keskellä venettä kiihkeästi väitellen "vapaista aineista".

Kuu ei ollut vielä noussut, ja Ruth tuijottaessaan siinä tähtikirkkaaseen avaruuteen tunsi äkkiä oudon yksinäisyyden valtaavan mielensä, sillä he eivät olleet vaihtaneet Martinin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän katsahti Martiniin. Tuulenpuuska kallisti silloin venettä, niin että alahanka kallistui aivan vedenpinnan tasalle, jolloin Martin, toinen käsi peräsimessä ja toinen purjenuorassa antoi veneen kiitää kevyessä kaaressa, katse tähdättynä läheiseen pohjoisrantaan. Hän ei huomannut hänen katsettaan, ja Ruth katseli häntä henkeä pidätellen ja kuvitellen samalla, mikä mahtoi olla se sielunvoima, joka johti häntä, tuota nuorta miestä, jonka olemus uhkui kiihottavaa alkuvoimaa, tuhlaamaan aikansa juttujen ja runojen kirjoittamiseen, jotka jo edeltäpäin olivat tuomitut epäonnistumaan ja tuhon omiksi.

Hänen silmänsä harhailivat jäntevästä niskasta, jonka tähtien valossa saattoi vain epäselvästi erottaa, voimakkaasti muodostuneeseen päähän, ja vanha halu kiertää kätensä tuohon kaulaan valtasi hänet uudestaan. Voima, jota hän inhosi, kiehtoi häntä. Yksinäisyyden tunne painoi häntä yhä selvemmin, ja hän tunsi väsymystä. Hänen asemansa tässä keinuvassa purressa oli kyllästyttävä, ja hän muisti, miten Martin oli parantanut hänen päänsä ja millainen hyväilevä lepo ja rauha hänestä säteili. Martin istui hänen lähellään, aivan hänen vieressään, ja veneen keinunta tuntui työntävän häntä yhä lähemmäksi perämiestä. Äkillinen mielijohde nojautua häneen ja saada hänestä voimaa valtasi Ruthin -- heikko, puolivalmis mielijohde se oli, mutta kuitenkin se hänen ajatellessaan sai hänet lopulta nojaamaan häneen. Vai saiko sen aikaan veneen heilahdus? Ruth ei sitä tiennyt -- hän ei koskaan saanut tietää. Hän tiesi vain, että hän nojasi häneen, ja helpotus ja tyynnyttävä rauha tuntui niin suloiselta. Ehkä se oli ollut veneen syy, mutta ei Ruth tehnyt pienintäkään yritystä korjatakseen sitä. Hän nojasi keveästi hänen olkaansa vasten, mutta hän nojasi kuitenkin ja hän nojasi edelleenkin, vaikka Martin korjasi asentoaan, että hänen olisi mukavampi.

Se oli hulluutta, mutta hän kieltäytyi ajattelemasta tuota hulluutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan nainen, jolla oli naisen taipumus antautua; ja vaikka hän nojasi niin kevyesti, tuo taipumus tuntui saavan tyydytyksensä. Häntä ei enää väsyttänyt. Martin ei puhunut. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi lumous heti särkynyt. Hänen rakkautensa vaiteliaisuus pitensi sitä. Martin oli huumaantunut ja päästänsä pyörällä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Se oli liian ihmeellistä ollakseen muuta kuin unihouretta. Hän voitti hullun halun heittää irralleen peräsimen ja purjeet ja sulkea hänet syliinsä. Hänen tajuntansa sanoi hänelle, että se olisi väärin, ja hän oli iloinen, että peräsin ja purjeet pitivät hänen käsiänsä kiinni ja estivät häntä antautumasta kiusaukselle. Mutta hän kaarteli venettä vähemmän notkeasti estäen tuulta tarttumasta purjeisiin pidentäen siten matkaa pohjoiselle rannalle. Ranta pakottaisi häntä suuriin liikkeisiin, ja lumous särkyisi. Hän purjehti taidolla ja pysähdytteli veneen kulkua herättämättä kinastelijain huomiota. Sielussaan hän antoi anteeksi kaikki vaikeimmat matkat ja ankarimmat ponnistelut, jotka olivat lahjoittaneet hänelle tämän taivaallisen yön tehden hänet veneitten, meren ja tuulen herraksi, niin että hän saattoi purjehtia _hän_ rinnallaan, hänen rakas painonsa olkapäätä vasten.

Kun nousevan kuun ensimmäiset säteet lankesivat purjeelle ja loivat veneeseen kalpeata hohtoansa, siirtyi Ruth eroon hänestä. Ja sitä tehdessään hän tunsi Martinin myös vetäytyvän poispäin. Halu säilyä ilmitulemiselta oli molemminpuolinen. Kohtaus oli äänetön ja salaisen tuttavallinen. Ruth istui nyt erossa hänestä polttavin kasvoin, samalla kun jälkimainingit tulvahtivat koko voimallansa hänen olemukseensa. Hän oli tehnyt itsensä syylliseksi johonkin, jota ei olisi tahtonut näyttää veljilleen eikä myöskään Olneylle. Miksi hän oli sen tehnyt? Koko elämässään hän ei ollut tehnyt kertaakaan niin, ja hän oli kuitenkin purjehtinut kuutamossa ennenkin nuorten miesten kanssa. Hän ei koskaan ollut halunnut tehdä sellaista. Hän oli menehtyä häpeästä, ja hänen nupulleen puhkeavan naisellisuutensa salaisuudet herättivät hänessä pelkoa. Hän katsahti salaa Martiniin, joka oli ahkerassa toimessa kääntäessään venettä toiseen suuntaan, ja hän olisi saattanut vihata häntä, joka oli tehnyt hänet epähienoksi ja häväistyksi olennoksi. Ja vielä juuri hän kaikkien miesten joukosta! Ehkäpä hänen äitinsä oli oikeassa sanoessaan, että hän näki häntä liian usein. Se ei tapahtuisi enää koskaan uudestaan, ja hän päätti vastaisuudessa kohdata häntä harvemmin. Hänen mieleensä johtui villi ajatus selittää heti, kun he olisivat ensi kerran kahden kesken, että äkillinen pyörryttävä raukeus oli vallannut hänet juuri ennen kuun nousua, jolloin hän oli nojautunut häneen. Sitten hän muisti, miten he yksimielisesti olivat vetäytyneet eroon juuri ennenkuin kuun säteet ehtivät heitä kavaltaa, ja hän ymmärsi, että Martin tietäisi sen valheeksi.