Part 15

Niin kului sunnuntai, ja maanantaiaamuna hän oli kovassa työssä erotellen vaatteita, samalla kun Joe pyyheliina sidottuna lujasti päänsä ympärille valittaen ja kiroillen laittoi koneita kuntoon ja sekotti aineita pesuaineeksi.

"Minä en yksinkertaisesti voi sille mitään", hän selitti. "Minun täytyy juoda heti, kuin lauantai-ilta saapuu."

Toinen viikko kului samanlaisessa jännittävässä touhussa heidän jatkaessa joka ilta työtään myöhään sähkövalossa, mutta tuo jännitys saavutti huippunsa lauantai-iltana kello kolme, jolloin Joen valtasi hetkeksi voitonriemu, ja sitten hän tallusti kapakkaan unohtamaan. Martinin sunnuntai oli edellisen kaltainen. Hän nukkui puun varjossa silmäillen lehteänsä ja maaten pitkät tunnit selällään tekemättä ja ajattelematta mitään. Hän oli liian väsynyt ajatellakseen, vaikka tiesikin, ettei ollut tyytyväinen itseensä. Hän syytteli itseään, vaikka tiesikin, että hänessä hänen tahtomattaan oli tapahtunut jonkunlainen huonontuminen tai oli hänet vallannut omituinen hulluus. Kaikki jumalainen oli hänestä kitketty pois. Kunnianhimon kannukset olivat tylsyneet. Hänessä ei ollut elinvoimaa tunteakseen niiden pistoa. Hän oli kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut. Hän oli vain eläin, kuormajuhta. Hän ei nähnyt kauneutta vihreitten lehtien lomitse väreilevissä päivänsäteissä, ei avaruuden kuultava kupu kuiskaillut hänelle, kuten ennen, eivätkä kosmillisen äärettömyyden salaisuudet saaneet hänen sydäntänsä sykähtelemään. Elämä oli sietämättömän synkkä ja typerä, ja se maistui pahalta hänen suussaan. Hänen sisäisen näkemyksensä kuvastin oli peitetty mustalla verholla ja mielikuvitus oli suljettu pimeään komeroon, jonne ei päivänsäde löytänyt tietä. Hän kadehti Joeta, joka humalanhiprakassa kapakassa saattoi antautua unohduksen humuun eikä ollenkaan muistanut, että oli olemassa maanantaiaamu ja tuleva kuolettavan raadannan viikko.

Kolmas viikko kului, ja Martin inhosi itseään ja inhosi elämää. Häntä tukahdutti tunne, että hänen yrityksensä olivat epäonnistuneet. Toimittajilla oli syytä hylätä hänen tuotteensa. Hän saattoi nähdä sen selvästi nyt ja nauraa itselleen ja kauniille unelmilleen. Ruth palautti "Merilaulut" postissa. Hän luki tunteettomana hänen kirjeensä. Ruth teki parhaansa ilmaistakseen, kuinka paljon hän oli niistä pitänyt ja miten kauniita ne olivat. Mutta hän ei voinut valehdella eikä salata totuutta itseltään. Hän tiesi, että ne olivat kokonaan epäonnistuneita, ja Martin luki hänen tuomionsa jokaiselta hänen kirjeensä pintapuoliselta ja innottomalta riviltä. Ja Ruth oli oikeassa, siitä tuli Martin vakuuttuneeksi luettuansa runojansa uudestaan. Kauneus ja ihmeellinen oli paennut hänestä, ja kun hän niitä nyt luki, hän ihmetteli, mitä hän oli ajatellut kirjoittaessaan niitä. Hänen häikäilemättömät lauseensa tuntuivat eriskummallisilta, hänen onnistuneet ilmaisutapansa muodottomilta, ja kaikki oli mieletöntä, epätodellista ja mahdotonta. Hän olisi polttanut "Merilaulunsa" siinä paikassa, jos hänen tahtonsa olisi jaksanut ponnistaa niin paljon, että olisi saanut ne tuleen. Konehuone oli kyllä likellä, mutta ei maksanut vaivaa raahata niitä pesään. Koko hänen tarmonsa oli käytettävä toisten ihmisten vaatteitten pesemiseen. Rahtuakaan ei jäänyt yksityisille asioille.

Hän päätti, että hän sunnuntaina piristäisi itsensä ja vastaisi Ruthin kirjeeseen. Mutta kun hän lauantai-illan lopetetun työn jälkeen oli ottanut kylvyn, hänet valtasi kiihkeä halu unohtaa kaikki. "Luulenpa, että lähden katsomaan, mitä Joe hommailee", hän puheli itseään viekoitellen ja samalla tietäen, että hän valehteli. Mutta hänellä ei ollut tarmoa tarkemmin miettiä tuota valhetta. Vaikka hänellä olisi ollut tarmoakin, hän olisi kieltäytynyt sitä tekemästä, sillä hän tahtoi unohtaa. Hän lähti kylään hitaasti ja välinpitämättömästi, mutta kiirehti mielialastaan huolimatta askeleitansa yhä enemmän, kuta lähemmäksi kapakkaa hän tuli.

"Minä luulin, että sinä olit vesipoika", kuului Joen tervehdys.

Martin ei huolinut vaivata itseänsä selityksillä, vaan tilasi viskyä ja täytti lasinsa reunoja myöten, ennen kuin antoi pullon mennä edelleen.

"Älä lörpöttele siitä koko iltaa", hän sanoi hiomattomasti.

Toinen viivytteli pulloa käännellen, eikä Martin voinut häntä odottaa, vaan tyhjensi lasin kertasiemauksella ja täytti sen uudestaan.

"Nyt minä voin sinua odottaa", hän sanoi töykeästi, "mutta pidä kuitenkin kiirettä."

Joe piti kiirettä, ja he joivat yhdessä.

"Työ teki sen, eikö niin?" kysyi Joe.

Martin kieltäytyi keskustelemasta tästä asiasta.

"Se on oikeata helvettiä, minä tiedän sen", jatkoi toinen, "mutta siitä huolimatta minua harmittaa, että sinä jätät pois vesipojan tavat, Mart. Kas niin, terve!"

Martin joi äänetönnä antaen vain määräyksiä ja kiukutellen kapakoitsijalle, jolla oli vetiset siniset silmät ja jakaus keskellä päätä ja joka näytti maaseudun tolvanalta.

"On kerrassaan häpeällistä, miten ne antavat meidän raataa, saatanat", virkkoi Joe. "Ellen minä saisi juoda, minä tulisin hulluksi ja pistäisin tuleen koko hökötyksen. Ainoa, joka ne pelastaa, on tämä juominen, sen voin sanoa sinulle."

Mutta Martin ei vastannut. Vielä muutamia ryyppyjä, ja hän alkoi tuntea huumauksen kihisten leviävän aivoihinsa. Ah! se oli elämää -- ensimmäinen elämän tuulahdus, mitä hän oli hengittänyt kolmeen viikkoon. Hänen unelmansa palasivat. Mielikuvitus vapautui pimeästä komerostaan ja kiehtoi häntä läikehtivällä kirkkaudellaan. Hänen sisäisen näkemyksensä peili oli hopeankirkas, hohtaen, säteillen ja kimallellen tuhansista kuvitelmista. Kauneus ja elämän ihmeet kulkivat käsi kädessä hänen kanssaan ja kaikki voima oli hänen. Hän koetti kertoa niistä Joelle, mutta Joella oli omat näkemyksensä, joiden sisältönä oli, että hän pakenee tuon kamalan pesulan orjuudesta ja perustaa oman suuren pesulaitoksen kaikkine koneineen.

"Minä sanon sinulle, Mart, ettei minun pesulassani ole työssä mitään kakaroita -- ei, niin totta kuin. Eivätkä ne saa panna rikkaa ristiin enää kuuden jälkeen. Kuuletko sinä, mitä minä puhun? Siellä tulee olla koneita ja apulaisia kylliksi, että saadaan kaikki valmiiksi määrättyinä työtunteina, ja Mart auttaa minua! Minä teen sinusta koko roskan ylijohtajan." Siinä oli johtava aihe. "Minä rupean raittiiksi ja säästän rahaa pari vuotta -- säästän ja sitten..."

Mutta Martin kääntyi pois jättäen hänet kertomaan suunnitelmistansa kapakoitsijalle, kunnes tämä arvon herra kutsuttiin tarjoamaan juotavaa parille maanviljelijälle, jotka Martinin kutsua seuraten olivat astuneet sisään. Martin tarjosi jokaiselle, joka sattui paikalle, maalaisen rengille, hotellin tallimiehelle ja puutarha-apulaiselle, kapakoitsijalle ja kevytjalkaiselle maankiertäjälle, joka livahti sisään varjona ja liehuen käytti hyväkseen kapakan antimia.

XVIII LUKU

Maanantaiaamuna valitti Joe hirveästi nähdessään ensimmäisen pestäväksi lähetetyn vaateläjän.

"Minä sanon", hän alkoi.

"Älä puhu minulle!" kivahti Martin.

"Minä olen pahoillani, Joe", hän sanoi, kun he lähtivät päivälliselle.

Kyyneleet nousivat toisen silmiin.

"Kaikki hyvin, vanha veikko", Joe hymyili. "Me olemme helvetissä emmekä voi auttaa itseämme. Ja sinä tiedät, että minä pidän aika lailla sinusta. Siksi tämä kiusaa minua. Alusta lähtien olemme me mainiosti tulleet toimeen yhdessä."

Martin pudisti päätä.

"Jätetään kaikki", ehdotti Joe. "Heitetään hiiteen koko roska ja lähdetään maantienkiertäjiksi. Minä en ole koskaan koettanut sitä, mutta se lienee toki hiton helppoa. Eikä mitään tehtävää. Ajattelehan -- ei mitään tehtävää! Minä olin kipeänä kerran, lavantaudissa, sairashuoneessa, ja se oli ihanaa. Toivon, että tulisin taas kipeäksi."

Viikko vieri verkalleen. Hotelli oli täynnä, ja ylimääräiset kimput "houkutuskappaleita" soluivat heille lakkaamatta. He tekivät kerrassaan ihmeitä. He heiluivat myöhään yöhön sähkövalossa, hotkivat ruokansa ja alkoivat työnsä jo puoli tuntia ennen aamiaista. Martin ei enää ottanut kylmiä kylpyjä. Joka hetki samaa aherrusta, ja Joe oli mestarillinen ajan vartija, tarkaten hetkiä huolellisesti, koskaan hukkaamatta ainoatakaan, laskien niitä, kuten saituri kultakolikolta, raataen kuin työhullu, kuumeinen kone, jota auttoi toinen kone, joka oli kerran pitänyt itseänsä Martin Edeninä, ihmisenä.

Mutta Martin kykeni ajattelemaan vain harvoina hetkinä. Ajatusten kammiot olivat suljetut, laudat vedetyt ikkunoihin, ja hän oli kuin niiden varjomainen vartija. Hän oli varjo. Joe oli oikeassa. He olivat molemmat varjoja, ja tämä oli työn ja vaivannäön tulinen pätsi. Vai oliko se unta? Joskus, kun hän tässä höyryävässä ja kihisevässä kuumuudessa antoi raskaan silitysraudan liukua vaikeitten hörtylöiden yli, hänestä tuntui, että se kaikki oli unta. Vähän ajan kuluttua, tai ehkäpä vasta tuhannen vuoden päästä hän heräisi pienessä huoneessansa, jonka pöydässä oli mustepilkkuja, ja ottaisi esille kirjoituksensa siitä, mihin oli ne edellisenä päivänä jättänyt. Tai ehkä tämä uni loppuisi siten, että heräisi vahdinvaihtoon, jolloin hänet herätettäisiin pienessä hytissänsä keulakannen alla ja hän astuisi paikallensa pyörän ääreen, jossa viileä kuuman vyöhykkeen pasaatituuli tunkeutuisi läpi hänen ruumiinsa. Tuli lauantai ja sen ontto voitonhetki kello kolme. "Luulenpa, että menen ja otan lasin olutta", sanoi Joe oudolla, yksitoikkoisella äänellä, joka kuvasi hänen suunnatonta väsymystään viikon lopussa.

Martin näytti äkkiä heräävän. Hän avasi keittiön takaoven, otti esille pyöränsä, voiteli sen ja asetti vaihteen oikeaan. Joe oli puolitiessä matkalla kapakkaan, kun Martin ajoi ohi kumartuneena yli ohjaustangon polkien voimakkaassa tahdissa ja kasvoillaan ilme, joka kertoi hänen päätöksestään antaa pyörän kiitää mäet ja tasaiset tällä seitsemänkymmenen mailin matkalla kuumuudesta ja pölystä huolimatta. Hän nukkui Oaklandissa sen yön ja sunnuntaina ajoi saman matkan takaisin. Ja maanantaiaamuna hän alkoi lopen uupuneena uuden viikon työn. Mutta hän oli pysynyt raittiina.

Viides viikko meni ja kuudes, joina hän lakkaamatta raatoi kuin kone, sielussaan vain pieni elonkipinä, heikosti säteilevä säkene, joka johti häntä jokaisen viikon lopussa kiitämään pyörällänsä sataneljäkymmentä mailia. Mutta se ei ollut lepoa. Se oli yliluonnollisen konemaista, ja se auttoi sammuttamaan hänen sielussaan senkin ainoan kipinän, joka sinne oli jäänyt entisestä elämästä. Seitsemännen viikon lopussa hän aikomattaan seurasi Joeta kapakkaan, jossa hän hukutti elämänsä ja löysi uuden maanantaiaamuun asti.

Taas hän seuraavan viikon lopussa ajoi tuon sadan neljänkymmenen mailin matkan hävittääksensä liian suuren ponnistuksen tuottaman puutumuksen vielä suuremmalla ponnistuksella. Kolmannen kuukauden lopussa hän meni Joen kanssa kolmannen kerran kapakkaan. Hän unohti ja eli taas, ja eläessään hän näki selvemmässä valaistuksessa, millaisen eläimen hän oli tekemässä itsestään, ei juonnin, vaan työn avulla. Juominen oli tulos, ei syy. Se seurasi luonnonlain välttämättömyydellä tuota työtä, kuten yö päivää. Hän ei koskaan pääsisi korkeuksiin muuttumalla kuormajuhdaksi, kuului viskyn kuiskaus hänen sielussaan, ja hän nyökkäsi myöntävästi. Visky oli viisas. Se kertoi salaisuuksia itsestään.

Hän pyysi kynän ja paperia, tilasi juotavaa kaikille, ja sillä aikaa kun he joivat hänen terveydekseen, hän kumartui kapakkapöytää vasten ja kirjoitti:

"Sähkösanoma, Joe", hän sanoi. "Lue se."

Joe luki sen juopuneen veisaavalla mahtipontisuudella. Hän katsahti toiseen nuhtelevasti, kyynelten kohotessa silmiin ja juostessa poskia pitkin.

"Et suinkaan tahtone lähteä minun luotani, Mart?" hän kysyi toivottomana.

Martin nyökkäsi ja kutsui muutaman vetelehtijän luokseen lähettääkseen hänet viemään sähkösanomaa.

"Odota!" mutisi Joe käheästi. "Anna minun ajatella."

Hän piti kiinni myymäläpöydästä, koska hänen jalkansa nytkähtelivät hänen aliansa, ja Martinin käsivarsi oli tukien hänen ympärillään, kun hän mietti.

"Muuta tuo kahdeksi pesulaitoksen mieheksi", hän sanoi äkkiä. "Katso, anna minun muuttaa se."

"Minkä vuoksi sinä aiot lähteä?" kysyi Martin.

"Samasta syystä kuin sinäkin."

"Mutta minä voin mennä merille, vaan sinä et."

"Vaikka", kuului vastaus. "Mutta minä voin lähteä maankiertäjäksi aivan hyvin." Martin katsoi häneen hetkisen tutkivasti ja huudahti: "Kunniani kautta, luulenpa, että olet oikeassa! Parempi maankiertäjäkin kuin työjuhta. Katsopas, mies, sinä tahdot elää, ja se on enemmän kuin mitä olet koskaan ennen ymmärtänyt."

"Minä olin kerran sairashuoneessa", korjasi Joe. "Se oli ihanaa. Lavantauti -- enkö ole sinulle kertonut?"

Sillä aikaa kun Martin muutti toisen pesumiehen sijalle "molemmat pesumiehet" Joe jatkoi:

"Minun ei koskaan tehnyt mieleni juoda, kun olin sairashuoneessa. Ihmeellistä, eikö totta? Mutta kun minä olen raatanut kuin orja koko viikon, minun pitää päästä pieneen hiprakkaan. Oletteko koskaan kuulleet, että kokit juovat kuin helvetit -- ja samoin leipurit? Se johtuu työstä. Heidän täytyy. Näytä, anna minun maksaa puoli sähkösanomasta."

"Siitä minä sinut vapautan", tarjosi Martin. "Tulkaa kaikki, niin saatte tuikun murheeseen", huudahti Joe, kun toiset olivat asettuneet pöydän ympärille pelaamaan.

Maanantaiaamuna Joe oli suunniltaan jännittävästä odotuksesta. Hän ei välittänyt pikku-ukkojen jyskytyksestä päässä, eikä häntä työ huvittanut. Monia hetkiä livahti huomaamatta ohi, sillä aikaa kun niiden huolimaton vartija seisoi ikkunan edessä tuijottaen auringonpaisteeseen ja puihin.

"Katsopas tuonne!" hän huudahti. "Tuo on kaikki minun! Se on vapautta. Minä voin painua levolle noiden puiden alle ja maata sata vuotta, jos haluan. Ah, tule, Mart, lähdetään heti paikalla! Mitä hyödyttää odottaa hetkeäkään kauempaa? Tuolla on maa, jossa ei ole mitään tehtävää -- ja minulla on lippu sinne, mutta ei takaisin, hitto soikoon!"

Muutamia minuutteja myöhemmin, kun Joe tunki likaisia vaatteita koneeseen, hän keksi hotellin omistajan paidan. Hän tunsi sen merkistä, ja äkillisen vapaudenriemunpuuskassa hän heitti sen lattialle ja tallasi sitä jaloilla.

"Toivoisin, että itse olisit siinä, sinä paksupäinen hollantilainen!" hän huusi. "Tässä paidassa minun kantapäitteni alla! Tästä saat, ja tästä, ja tästä, sinä kirottu saatana! Hillitkää minua! Minä tallaan sen liiskaksi!"

Martin nauroi ja jatkoi työtään. Tiistai-iltana saapuivat uudet pesijät, ja viikon loppuosa kulutettiin heidän opettamiseen. Joe istui ja selitti pesutapojansa, mutta työtä hän ei juuri enää tehnyt.

"Ei tippaakaan", hän virkahti -- "ei niin tippaakaan! Ne voivat korventaa minut, mutta ei sittenkään. Työ ei ole minua varten, kiitoksia paljon! Minulle kuuluvat nyt syötetyt vasikat ja vihreäin puiden varjot. Pinnistäkää pois, te orjat! Se on oikein. Pinnistäkää ja hikoilkaa! Ja kun te kuolette, te mätänette yhtä hyvin kuin minäkin, mitä väliä sillä siis on, miten elää! -- häh? Sanokaa minulle, mitä hyödyttää koko touhu?"

Lauantaina he saivat tilinsä, ja heidän tiensä erosivat.

"Ei kai hyödytä pyytää sinua muuttamaan mieltäsi, antamaan palttua merelle ja lähtemään minun kanssani?" kysyi Joe toivottomana.

Martin pudisti päätä. Hän seisoi pyöränsä vieressä valmiina hyppäämään satulaan. He pudistivat kättä, ja Joe puristi hetkisen lujasti ja sanoi:

"Me tapaamme toisemme vielä, Mart, ennen kuin kuolemme. Sen minä tunnen luissani ja munaskuissani. Hyvästi, Mart, voi hyvin. Minä pidän sinusta kuin helvetistä, tiedäthän!"

Hän seisoi allapäin keskellä tietä, katsoen, kunnes Martin oli kääntynyt mutkan taakse ja kadonnut näkyvistä.

"Hän on oikea kultamuru, tuo poika", hän mutisi -- "oikea kultamuru".

Sitten hän nahjusti tietä pitkin vesisäiliön luo, jossa puolisen tusinaa tyhjäntoimittajia odotti tavarajunan kulkua.

XIX LUKU

Ruth omaisinensa oli palannut, ja kun Martin oli kotiutunut Oaklandiin, tapasivat he usein toisensa. Suoritettuaan loppututkintonsa ei Ruth enää jatkanut tutkintolukuja, ja kun Martin oli työllä uuvuttanut sekä sielunsa että ruumiinsa, ei hän ollenkaan kirjoittanut. Tämä antoi heille tilaisuuden seurustella ahkeraan toistensa kanssa, jota tilaisuutta heillä ei ollut ennen ollut, ja heidän kiintymyksensä kypsyi nopeasti.

Aluksi ei Martin ollut tehnyt mitään muuta kuin levännyt. Hän nukkui pitkiä unia ja vietti aikaansa ajatellen ja laiskotellen. Hän oli kuin ihminen, joka vähitellen tointuu vaikeasta sairaudesta. Ensimmäisenä heräämisenmerkkinä hän huomasi tuntevansa taas mielenkiintoa päivän sanomalehtiin. Sitten hän alkoi lukea, keveitä novelleja ja runoja, ja kun vielä oli muutamia päiviä kulunut, hän oli jo suinpäin hautautunut kauan laiminlyömäänsä Fiskeen. Hänen verraton terveytensä ja voimakas ruumiinsa sai uutta elämää, ja pian hän tunsi omistavansa nuoruuden jäntevyyden ja reippauden olemuksessaan.

Ruth osoitti ilmeisesti pettymystä, kun Martin aikoi merelle toiselle pitkälle matkalle heti, kun oli kylliksi levännyt.

"Miksi teidän tekee sinne mieli?" hän kysyi.

"Raha", kuului vastaus. "Minun täytyy hankkia sotatarpeita alkaakseni uuden yrityksen toimittajia vastaan. Raha on tärkein tekijä sodassa, ainakin minun sodassani -- raha ja kärsivällisyys."

"Mutta jos kysymys on vain rahoista, miksi ette jäänyt pesulaitokseen?"

"Siksi, että se laitos oli tehdä minut eläimeksi. Sellainen liian ankara työ pakottaa ihmisen juomaan."

Ruth tuijotti häneen kauhistunein katsein.

"Tarkoitatteko te...?" hän kysyi.

Martinin olisi ollut helppo pelastua tästä, mutta hän oli luonteeltansa avomielinen ja hän muisti vanhan päätöksensä esiintyä aina rehellisenä, mitä ikinä sitten tapahtuisikin.

"Tarkoitan", hän vastasi. "Juuri niin. Useita kertoja."

Ruth värisi ja vetäytyi hänestä loitommalle.

"Ei ainoakaan mies, jonka minä olen tuntenut, ole koskaan, koskaan menetellyt niin."

"He eivät ole myöskään koskaan työskennelleet Shelly Hot Springsin pesulassa", naurahti Martin katkerasti. "Työ on tärkeä olemassa. Se on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnille, kuten kaikki saamamiehet sanovat, ja taivas tietää, etten minä milloinkaan ole sitä pelännyt! Mutta on olemassa jotakin, jota sanotaan liiaksi hyväksi, ja tuossa pesulassa työn hyvää oli liiaksi. Ja sen tähden minä aion lähteä vielä kerran merelle. Se tulee olemaan minun viimeiseni, sillä kun minä tulen takaisin, minä voin vallata itselleni sijan aikakauskirjojen palstoilla. Siitä minä olen aivan varma."

Ruth oli vaiti ja apealla mielellä, ja Martin katseli häntä surullisena huomaten, kuinka mahdotonta Ruthin oli ymmärtää, missä rääkissä hän oli ollut.

"Jonakin päivänä minä kirjoitan siitä -- 'Työn alentava vaikutus' tai 'Juoppouden psykologia työväen luokassa' tai jollakin muulla nimellä."

He eivät olleet kertaakaan ensimmäisen tapaamisensa jälkeen olleet niin kaukana toisistaan kuin tuona päivänä. Hänen tunnustuksensa, jonka hän oli tehnyt rehellisessä mielessä, vaikkakin taistelunhaluisella uhmalla, oli vaikuttanut Ruthiin poistyöntävästi. Mutta Ruth oli enemmän järkyttynyt itse tästä kohtauksesta kuin siitä, mikä oli sen aiheuttanut. Se osoitti hänelle, kuinka lähelle hän oli häntä tullut, ja ymmärrettyään tämän hänen täytyi antautua vielä läheisempään suhteeseen. Siihen tuli vielä lisäksi sääli ja viattomat, ihanteelliset ajatukset saada hänet parannetuksi. Hän tahtoi pelastaa tämän kypsymättömän nuoren miehen, joka oli eksynyt niin kauas. Hän pelastaisi hänet aikaisempien erehdysten kirouksesta, vieläpä hänen omalta itseltäänkin ja vaikka vasten hänen tahtoansa. Se tehtävä tuntui niin suurelta ja jalolta, eikä hän uneksinutkaan, että sen takana ja pohjalla piili mustasukkaisuus ja rakkauden kaipuu.

He pyöräilivät paljon näinä ihanina syyspäivinä, ja vuorilla he lukivat ääneen milloin minkin runoilijan jaloja, ylentäviä säkeitä, jotka kohottivat heidän ajatuksensa korkeimpiin asioihin. Itsensä kieltäminen, uhrautuvaisuus, kärsivällisyys, ahkeruus ja korkeat pyrkimykset olivat niitä aiheita, joihin heidän ajatuksensa epäsuorasti johdettiin, -- pohjan niille oli Ruth jo aikaisemmin perinyt isältänsä, ja herra Butler ja Andrew Carnegie, jotka köyhistä siirtolaispojista olivat kohonneet sellaiseen maineeseen, otettiin esimerkiksi useammin kuin kerran.

Martin ylisti heitä ja iloitsi heidän onneaan. Hän seurasi nyt paljoa selvemmin Ruthin ajatusten juoksua, eikä hänen sielunsa enää ollut Martinille mikään suljettu ihme. Martin tunsi henkisesti olevansa hänen vertaisensa. Mutta erimielisyys joissakin asioissa ei ollenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa. Se oli kuumempi kuin koskaan ennen, sillä hän rakasti häntä juuri sellaisena kuin hän oli, vieläpä Ruthin fyysillinen heikkouskin antoi hänelle aivan erikoisen viehätyksen hänen silmissään. Hän oli lukenut sairaalloisesta Elizabeth Barrettista, joka ei vuosikausiin ollut voinut astua jalallansa maahan, kunnes hän tuona suurena hehkun päivänä pakeni Browningin kanssa ja seisoi suorana maalla paljaan taivaan alla; ja mitä Browning oli tehnyt hänelle, saman Martin päätti tehdä Ruthille. Mutta sitä ennen Ruthin täytyi rakastaa häntä. Loppu olisi helppoa. Hän antaisi hänelle voimaa ja terveyttä. Ja hän näki välähdykseltä heidän tulevaa elämäänsä vuosien päästä, työn ja vaivannäön tuottaman onnen ja hyvinvoinnin taustaa vasten, jolloin he yhdessä lukisivat ja keskustelisivat runoudesta, Ruth loikoen maassa monien tyynyjen välissä Martinin lukiessa hänelle ääneen. Se oli kuin avain siihen elämään, jota he viettäisivät. Ja aina hän näki tämän erikoisen kuvan. Joskus näissä unelmissa Ruth nojasi häneen pää hänen rintaansa vasten, ja hän käsi hänen vyötäröllään luki hänelle. Joskus he taas kumartuivat yhdessä sivujen yli juoden sieltä lakkaamatta elämän kauneutta. Sitten vielä, koska Ruth rakasti luontoa, muuttui tuo mielikuvituksen unelma ja heidän lukupaikkansa vaihtui. Joskus he lukivat laaksoissa, joita ympäröivät pilviätavoittelevat vuorten seinät, tai istuivat vuoriniityllä. Toisinaan he vaelsivat meren rannoilla pitkin hohtavaa hietikkoa tai kaukana troopillisen vyöhykkeen saarilla, jossa vesiputoukset levittivät usvapilviä peittäen koko meren kuin hienonhienoon untuvaharsoon, jota pieninkin ilmanväre leyhyttelee. Ja aina tämän unelmoidun onnen keskellä vaelsivat he kaksi, hän ja Ruth, iloisina ja onnellisina nauttien siitä vapaudesta, jonka ankara työ ja ponnistus vaivojen ja vastusten jälkeen oli tuottanut, tehden heidät riippumattomiksi koko maailmasta ja sen rikkauksista.

"Minä tahtoisin neuvoa pikku tyttöäni olemaan varovainen", Ruthin äiti varoitti eräänä iltana.

"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta se on mahdotonta. Hän ei ole..."

Ruth punastui, mutta se oli neitseellisyyden punaa, joka oli lehahtanut hänen kasvoillensa hänen puhuessaan ensi kerran elämän pyhistä asioista äidin kanssa, jota hän piti yhtä pyhänä.

"Sinun arvoisesi", täydensi äiti hänen lauseensa.

Ruth nyökkäsi.

"En tahtonut sanoa juuri niin, mutta eihän hän ole. Hän on karkea, raaka, voimakas -- liian voimakas. Hän ei ole..."

Hän epäröi eikä voinut jatkaa. Oli aivan uutta keskustella äidin kanssa tällaisesta asiasta. Ja taaskin äiti täydensi hänen ajatuksensa.

"Hän ei ole viettänyt puhdasta elämää, sinä kai tahdoit sanoa." Ruth nyökkäsi taas, ja taas karahtivat hänen kasvonsa punaisiksi.

"Sitä juuri", hän myönsi. "Eihän se ole hänen syynsä, mutta hän on leikkinyt niin paljon..."

"Loassa?"

"Niin, loassa. Ja hän pelottaa minua. Joskus hän suorastaan kauhistuttaa minua, kun hän kertoo tuolla keveänhuolettomalla tavalla tapauksista, joissa hän on ollut mukana -- aivan kuin niissä ei olisi mitään pahaa. Mutta onhan niissä pahaa, eikö olekin?"

He istuivat käsi toisen vyötäröllä, ja syntyneen äänettömyyden aikana äiti hyväili hänen kättään odottaen.

"Mutta hän kiinnostaa minua tavattomasti", jatkoi Ruth. "Jollakin tavalla hän on minun suojattini. Sitten hän on myös minun ensimmäinen poikaystäväni -- ei sentään oikeastaan ystävä; paremminkin suojatti ja ystävä yhdistettynä. Joskus taas, kun hän pelottaa minua, minusta tuntuu kuin hän olisi verikoira, jonka olen ottanut leikkikalukseni, kuten jotkut amatsoonineitoset, ja hän riuhtoo kovasti ja irvistelee hampaillaan säiky telien minua, että pääsisi irti."

Taas hänen äitinsä odotti.