Part 14

"Liian vaativaa minulle." Hymy häivähti Martinin kasvoilla, kun hän oli näkevinään itsensä silittämässä valkeita, hienoja vaatteita, joita naisväki käyttää. Mutta hän oli alkanut mieltyä tuohon toiseen ja siksi hän lisäsi: "Tavallista pesua minä nyt ehkä voisin tehdä. Olen oppinut sitä jokseenkin paljon merellä."

Joe Dawson silminnähtävästi mietti hetkisen.

"Katsotaanpas nyt, tästä me kyllä voimme sopia ja selviytyä ilman muuta. Tahdotteko kuulla?"

Martin nyökkäsi.

"Se on pieni pesula maalla, kuuluu Shelly Hot Springsille, se on hotelli, ymmärrättehän. Kaksi miestä tekee työn, mestari ja apulainen. Minä olen mestari. Teidän ei tarvitse tehdä työtä minulle, vaan minun johdollani. Tahtoisitteko oppia sitä?"

Martin vaikeni miettiäkseen. Tarjous oli sangen houkutteleva. Muutamia kuukausia siinä toimessa ja hän saisi aikaa itselleen jatkaakseen lukujaan. Hän kykeni tekemään kovasti työtä ja kovasti myös lukemaan.

"Hyvä ruoka ja oma huone asunnoksenne", lisäsi Joe.

Se ratkaisi asian. Oma huone, jossa voisi polttaa lamppua yösydännäkin tarvitsematta maksaa siitä veroa.

"Mutta työ kuin helvettiä", päätti Joe.

Martin hipaisi merkitsevästi uhkuvia käsivarrenlihaksiansa. "Nämä ovat tulleet kovasta työstä."

"Olkoon se sitten päätetty." Joe piti hetkisen kättänsä otsalla. "Saakeli, miten se humisee ja surisee. Voin tuskin nähdä. Eilen illalla taisi tulla vähän liikaa -- joka sorttia -- kaikenlaista. Missäs me olimmekaan? Palkka kahdelle on sata ja ylöspito. Minä olen saanut kuusikymmentä ja apulainen neljäkymmentä. Mutta hän osasi työn. Te olette vihreä. Jos minun pitää teitä opettaa, on minun samalla tehtävä aluksi teidänkin työtänne. Ajatellaanpa, että te alatte kolmellakymmenellä, joka nousee neljäänkymmeneen. Minä pelaan rehellisesti. Niin pian kuin osaatte osanne suorittaa, saatte neljäkymmentä."

"Olkoon menneeksi", virkahti Martin ojentaen kätensä, jota toinen pudisti. "Saako käsirahoja -- matkalippuun ja tavaroihin?"

"Kaikki on mennyt", kuului Joen murheellinen vastaus, ja hän puristeli ja hieroi uudelleen päätänsä. "Minulla ei ole kuin paluulippu."

"Ja minä olen poikki... kun maksan ylöspitoni."

"Unohtakaa se", neuvoi Joe.

"En voi. Olen velkaa sen sisarelleni."

Joe päästi pitkän epätoivoisen vihellyksen ja vaivasi päätään selvitäkseen pulasta.

"Minulla on pari juomatoveria", hän sanoi lamaantuneena. "Tulkaa, ehkäpä keksimme siellä jonkun keinon."

Martin kieltäytyi.

"Syljet lasiin vai?"

Martin nyökkäsi, ja Joe voivotteli: "Jospa minäkin olisin sellainen! Mutta jostakin syystä minä en voi", hän lisäsi lievitellen. "Kun minä olen raatanut viikon kuin helvetissä, täytyy minun hieman virkistää itseäni. Ellen sitä tekisi, leikkaisin poikki kurkkuni tai pistäisin tulen nurkan alle. Mutta olen iloinen, että te olette vesipoika. Pysykää aina sellaisena."

Martin tunsi suunnattoman kuilun itsensä ja tuon miehen välillä -- kuilun, jonka kirjat olivat luoneet -- mutta hänestä ei tuntunut liian vaikealta astua takaisin sen yli. Hän oli elänyt koko elämänsä työväestöluokan maailmassa, ja se toveruus, jota työ synnyttää, oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen. Hän selvitti helposti muuttokysymyksen, joka oli liian vaikea toisen kivistävälle päälle. Hän lähettäisi arkkunsa Shelly Hot Springsiin Joen lipulla. Itse hän ajaisi pyörällään. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja hän ajaisi sen sunnuntaina ollakseen valmis työhön maanantaiaamuna. Nyt hänen oli mentävä kotiin pakkaamaan tavaroitaan. Ei ollut ketään, jolle olisi pitänyt lausua jäähyväiset. Ruth omaisineen oli viettämässä pitkää kesää vuoristossa Lake Tahoen rantamilla.

Hän saapui Shelly Hot Springsiin väsyneenä ja pölyisenä sunnuntai-iltana. Joe tervehti häntä rajattoman ihastuneena. Märkä pyyhe sidottuna kivistävän otsansa ympärille hän oli tehnyt työtä koko päivän.

"Osa viime viikon pyykistä kasaantui tänne, kun minä olin kaupungissa hakemassa teitä", hän selitti. "Teidän arkkunne saapui, kuten pitikin. Se on teidän huoneessanne. Mutta arkuksi se on saakelinmoinen kapine. Mitä siinä on? Kultakolikolta, vai?"

Joe istui sängynlaidalla, kun Martin purki tavaroitaan. Arkku oli tavallinen pakkilaatikko, ja herra Higginbotham oli verottanut häntä siitä puolella dollarilla. Kaksi nuorakorvaa, jotka Martin oli siihen naulannut, teki sen arkun näköiseksi, ja niiden vuoksi se kelpasi matkatavaraksi. Joe näki vedettävän laatikosta muutamia paitoja ja useita alusvaatekertoja, ja niitä seurasi kirjoja ja vielä enemmän kirjoja.

"Kirjoja ihan pohjaan asti?" hän kysyi.

Martin nyökkäsi alkaen asetella kirjoja keittiön pöydälle, joka oli huoneessa pesupöydän asemesta.

"Tuota!" huudahti Joe, sitten hän vaikeni ja selvitteli aivoissaan herääviä ajatuksia. Vihdoin se tuli. "Sanokaa, ettehän te ole kovin hassahtunut tyttöihin ... tuota, aivan auttamattomasti?" hän tiedusteli.

"En", kuului vastaus. "Hakkailinhan minä niitä tukuttain, ennen kuin tutustuin kirjoihin. Mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut aikaa."

"Eikä siihen ole aikaa täälläkään. Kaikki, mitä voitte täällä tehdä, on työ ja nukkuminen."

Martin ajatteli viiden tunnin yölepoansa ja hymyili. Huone oli pesulaitoksen päällä, ja samassa rakennuksessa olivat koneet, jotka pumppusivat vettä, valmistivat sähköä ja toimittivat konetyöt pesulassa. Koneenkäyttäjä, joka asui viereisessä huoneessa, pilkisti sisään tervehtiäkseen uutta tulokasta ja auttoi Martinia vetämään sähköjohdon niin, että se kiersi pöydän ympäri ja ulottui vuoteen päähän.

Viisitoista minuuttia yli kuusi herätettiin Martin. Hänen piti olla valmis syömään aamiaista viittätoista vailla seitsemän. Sattuipa pesurakennuksessa olemaan pesuamme palvelijoita varten, ja hän kauhistutti Joeta ottamalla kylmän kylvyn.

"Hitto soikoon, tehän olette hummeri", huudahti Joe, kun he istahtivat aamiaiselle hotellin keittiön nurkkaan.

Heidän kanssaan söivät puutarhuri ja hänen apulaisensa, koneenkäyttäjä ja pari kolme tallimiestä. He söivät kiireesti ja ilottomasti, tuskin paljoa keskustellen, ja kun Martin istui ja kuunteli, hän huomasi, kuinka kauas hän todellisuudessa oli joutunut heidän ajatustavastaan. Heidän ahdas henkinen näköpiirinsä kiusasi häntä, ja hän toivoi pääsevänsä pois heidän luotansa niin pian kuin suinkin. Niinpä hän nieleksi aamiaisensa -- surullinen ja vastenmielinen tehtävä -- yhtä sukkelaan kuin hekin ja päästi helpotuksen huokauksen, kun astui ulos keittiön ovesta.

Se oli mitä täydellisimmin varustettu pieni pesula, jossa kaikkein uudenaikaisimmat koneet suorittivat kaiken, mikä voitiin koneella tehdä. Saatuaan muutamia ohjeita Martin erotteli likaiset vaatteet suuriin kasoihin, samalla kun Joe järjesti vesiä ja laittoi uutta pesuliuosta, johon hän käytti hirveänhajuisia aineita. Suojatakseen itseään niiltä hän sitoi suunsa, sieraimensa ja silmänsä niin moninkerroin pesupyyhkeillä, että hän vihdoin näytti liikkuvalta muumiolta. Kun Martin oli lopettanut erottelemisen, hän auttoi vaatteitten vääntämisessä. Tämä tapahtui siten, että vaatteet työnnettiin pyörivään säiliöön, joka pyöri rattaan ympäri muutamia tuhansia kertoja minuutissa pusertaen veden vaatteista sentrifugaalivoiman avulla. Sitten Martin alkoi liehua kuivaajan ja vääntäjän välillä. Iltapäivällä he ensi töikseen kasasivat läjään lyhyitä ja pitkiä sukkia antaen niiden jyrrätä mankelin läpi sillä aikaa kun raudat kuumenivat. Sitten riitti kuumia rautoja ja alusvaatteita kello kuuteen, jolloin Joe pudisteli epäillen päätä.

"Me olemme myöhästyneet", hän sanoi. "Saamme hieman jatkaa illallisen jälkeen.".

Ja illallisen jälkeen he työskentelivät kello kymmeneen kirkkaan sähkölampun valossa, kunnes viimeinenkin alusvaatekappale oli silitetty ja viety taitettuna varastohuoneeseen. Oli kuuma Kalifornian yö, ja vaikka akkunat olivat selkosen selällään, oli huone tulipunaisine silitysuuneineen kuuma kuin hornan kita. Martin ja Joe ahersivat paitahihasillaan, käsivarret paljaina, hikoillen ja haukkoen ilmaa keuhkoihinsa.

"Onpa tämä samaa kuin laivan lastaus kuumassa vyöhykkeessä", sanoi Martin, kun he astelivat yläkertaan.

"Sinusta tulee hyvä", kehaisi Joe. "Sinä tartut työhön kuin kelpo mies ainakin. Jos sinä jatkat samalla tavalla, tarvitsee sinun olla vain yksi kuukausi kolmellakymmenellä dollarilla. Jo seuraavana saat neljäkymmentä. Mutta älä sano minulle, ettet ole ennen silittänyt. Minä kyllä näen itse paremmin."

"En ole ikinä riepuakaan silittänyt, ennen kuin tänä päivänä, usko, jos tahdot", väitti Martin.

Häntä hämmästytti väsymyksensä, kun hän joutui omaan huoneeseensa, sillä hän oli unohtanut sen tosiasian, että hän oli ollut jaloillansa neljätoista tuntia ja tehnyt työtä hetkeäkään levähtämättä. Hän käänsi herätyskellon kuuteen saadakseen nukkua viisi tuntia, sillä yhteen asti hän lukisi. Riisuen kenkänsä turvonneista jaloista hän istahti kirjojensa seuraan pöydän ääreen. Hän avasi Fisken, jonka oli jättänyt kaksi päivää sitten, ja alkoi lukea. Hän ei tahtonut oikein käsittää ensimmäistä kappaletta ja alkoi lukea sitä uudelleen. Hän heräsi siihen, että hänen puutuneita lihaksiansa pakotti ja vuoriston virkistävä tuuli oli alkanut hyväillä häntä avoimesta ikkunasta. Hän katsahti kelloon. Se osoitti kahta. Hän oli nukkunut neljä tuntia. Hän riisti vaatteet päältään ja heittäytyi vuoteeseen, jossa nukkui jo ennen kuin pää oli ehtinyt painua tyynylle.

Tiistai oli aivan samanlainen kiireen työn ja touhun päivä. Se nopeus, jolla Joe työtänsä suoritti, herätti Martinissa ihailua. Joe oli oikea työn paholainen. Hän oli järjestänyt työt niin, ettei jäänyt hetkenkään väliä. Hän keskitti kaiken tarmonsa työhönsä huomaten tarkasti, missä voi säästää aikaa, osoittaen Martinille, missä hän teki viisi liikettä vaikka saattoi päästä kolmella, tai kolme siinä, missä kaksi riitti. "Ajan säästökeino", sanoi Martin seuraten esimerkkiä. Hän oli itse työmies, joutuisa ja kestävä, ja hänen ylpeytensä oli aina vaatinut, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä hänen työtään, eikä hän saisi uupua toisen rinnalla. Tulos siitä oli, että hän keskitti kaikki voimansa ottaakseen huomioon kaikki toisen viittaukset ja pysyäkseen aina tämän tottuneen toverinsa rinnalla. Hän "lapsutti" kauluksia ja kalvosimia hieroen kovetusaineen pois sisällä olevasta vahvikekankaasta, etteivät kerrokset liimautuisi yhteen, kun tuli silityksen aika, ja teki sen niin hyvin, että sai Joelta korkeimman kiitoksen.

Ei ilmestynyt koskaan hetkenkään väliaikaa, jolloin ei olisi ollut mitään tehtävää. Joe ei odottanut mitään, ei ollut syytä tehtäviä lykätä toistaiseksi, ja niin hän juoksujalkaa kiiruhti työstä toiseen. He silittivät ja tärkkäsivät kaksisataa paitaa sinä päivänä taittaen paidan yhdellä ainoalla yhdistetyllä liikkeellä laskokselle niin, että hihansuut, kaulus ja edus asettuivat oikean käden ympärille. Samalla vasen käsi piti paidan helmaa ja miehustinta, ettei se tahriintuisi, ja heti oikea käsi painoi ne niin kuumaan tärkkiin, että heidän täytyi pistää kiireesti kätensä kylmään veteen. Sinä iltana he tekivät työtä puoli yhteentoista silittäen "houkutuskappaleita" -- kaikkia noita poimutettuja, reikäisiä ja ilmavia ihanuuksia, joita hienot naiset käyttävät.

"Minulle on sopivampaa lastaustyö troopillisissa seuduissa kuin tämä vaatteitten vellominen", nauroi Martin.

"Mutta se on minun ainoa askareeni", vastasi Joe vakavasti. "Minä en osaa mitään muuta kuin pesemistä."

"Mutta sitä sinä osaat hyvin."

"Pitäisipä osata. Minä aloin Contra Costan pesulaitoksessa Oaklandissa, kun olin yksitoistavuotias, mankelipoikana. Se tapahtui kahdeksantoista vuotta sitten, enkä minä ole koskaan mitään muuta yrittänytkään. Mutta tämä paikka on kamalin mitä minulla koskaan on ollut. Täällä pitäisi olla vähintäänkin yksi lisämies. Meidän on tehtävä huomeniltana työtä myöhään. Keskiviikkona on aina hurja mankeloiminen -- kauluksia ja kalvosimia."

Martin käänsi taas herätyskellonsa määrätylle tunnille ja avasi Fisken. Hän ei lopettanut ensimmäistä kappaletta. Rivit hyppivät ja juoksivat yhteen, ja hänen päänsä nuokkui. Hän käveli edestakaisin ja jyskytti melkein petomaisesti päätään nyrkillä, mutta ei voinut karkoittaa ylivoimaista unen tarvetta. Hän piti kirjaa edessään ja esti sormilla silmäluomia painumasta kiinni, ja niin hän nukkui silmät auki. Sitten hän antautui ja tuskin tajuten, mitä teki, riisti vaatteet päältä ja painui vuoteeseen. Hän nukkui seitsemän tuntia syvää, eläimellistä unta, ja kun hän heräsi kellonpärinään, hän tunsi, ettei ollut saanut kyllikseen.

"Luetko sinä paljon?" kysyi Joe.

Martin pudisti päätä.

"Älä välitä. Tänään kyllä mankeloimme myöhään, mutta torstaina lopetamme kuudelta. Silloin sinulle jää aikaa."

Martin pesi käsin villaisia sinä päivänä loiskuttaen niitä suuressa ammeessa kuohuvassa saippuavaahdossa, josta ne monien vesien kautta joutuivat kuivumaan.

"Käytähän minun keksintöjäni", oli Joe ylpeästi huomauttanut neuvoessaan Martinille oikoteitä, "siten säästät sekä pesupöytää että omia rystysiäsi ja ennen kaikkea aikaa. Aika on kallista. Jos säästät sitä vaikkapa vain viisitoista minuuttia viikossa, on sekin hyvä tässä hiton löyläkässä."

Kaulusten ja kalvosimien mankeloiminen oli myös Joen keksintöä. Sinä iltana, kun he puuhailivat kirkkaassa sähkövalossa, hän selitti sen.

"Näin ei menetellä missään pesulassa, paitsi tässä. Mutta se on tehtävä, jos aikoo päästä lauantaina vapaaksi kello kolmelta. Mutta minä tiedän, miten on meneteltävä, ja siinä onkin ero. Aseta oikea lämpö alustaan ja oikea paino ja anna käydä kolme kertaa läpi. Katsopas tätä!" Hän otti kalvosimen tarkastettavaksi. "Sitä ei voisi tehdä paremmin käsilläkään."

Torstaina Joe joutui raivoihinsa. Oli tuotu nippu ylimääräisiä "houkutuskappaleita".

"Minä jätän ne siihen", hän kiukutteli. "Minä en voi sietää tällaista. Minä jätän ne koskemattomiksi. Mitä hyödyttää raataa kuin orja koko viikon toivoen voivansa säästää edes yhden minuutin, kun sitten paiskataan niputtain ylimääräisiä vaatteita? Tämä on vapaa maa, ja nyt minä menen sen kirotun hollantilaisen möhömahan luo ja sanon, mitä hänestä ajattelen. Minä en aio lirkutella hänelle ranskaa. Puhdas amerikkalainen kaikuu minun suussani kyllin hyvältä. Nuolkoon itse ylimääräiset repaleensa!"

"Me olemme saaneet työtä illaksi", hän sanoi hetken kuluttua muuttaen päätöstänsä ja alistuen kohtaloonsa.

Martin ei lukenut sinä iltana. Hän ei ollut nähnyt sanomalehtiä viikkoon ja ihmeekseen huomasi, ettei niitä ollenkaan edes kaivannut. Häntä eivät mitkään uutiset huvittaneet. Hän oli liian väsynyt ja uupunut tunteakseen mielenkiintoa mihinkään, vaikkakin hän suunnitteli pyörämatkaa Oaklandiin lauantai-iltana, jos he lopettaisivat kolmelta. Matka oli seitsemänkymmentä mailia, ja kun hän palaisi samalla tavalla sunnuntai-iltana, olisi hän saanut kaikkea muuta, vaan ei lepoa toisen viikon työtä varten. Paljon helpompi olisi ollut tehdä tuo matka junalla, mutta lippu edestakaisin maksoi kaksi ja puoli dollaria, ja hän oli päättänyt säästää rahaa.

XVII LUKU

Martin sai oppia monenlaisia käytännöllisiä niksejä. Eräänä iltana ensimmäisellä viikolla hän ja Joe silittivät kaksisataa ylimääräistä paitaa. Joe hoiti konetta, jossa vietereillä liikkuvaa puristuslaitetta saatettiin kuumentaa. Samalla hän silitti raudalla hihan suut ja kaulukset ja laitettuaan laskokset hihan suissa paikoilleen antoi rintamukselle oikean kiillon. Kun hän oli sen lopettanut, hän heitti ne tangolle itsensä ja Martinin välille, ja Martin "pakkasi" ne. Tähän työhön kuului kovettamattomien paikkojen silittäminen ja laskoksille asettaminen.

Se oli kuluttavaa työtä, jokahetkistä kiirettä ilman lepoa ja rauhaa. Ylhäällä hotellin avarilla parvekkeilla maisteli viileisiin valkoisiin pukuihin pukeutunut herrasväki jääkylmiä virvokkeita tehdäkseen olonsa miellyttäväksi. Mutta pesulassa oli ilma niin kuuma, että pihisi. Suunnaton uuni hohti punaisena ja valkoisena, samalla kun kuumat raudat liukuessaan kosteilla vaatteilla nostivat lakkaamatta ilman täyttäviä höyrypilviä. Näiden rautojen kuumuus oli aivan toisenlainen kuin se lämpö, jota tavalliset taloudenhoitajat silittäessään tarvitsevat. Rauta, jonka kuumuutta saattoi koetella kostutetulla sormenpäällä, oli kelvoton Joelle ja Martinille, ja sellainen koettelu oli heille tarpeetonta. He veivät raudan aivan lähelle poskeansa laskien sen kuumuuden jollakin henkisellä mittarilla, jota Martin saattoi ihailla, mutta ei ymmärtänyt. Kun uusi rauta tuntui liian kuumalta, he kiinnittivät sen rautakoukkuun ja pistivät kylmään veteen. Sekin tuli tehdä tavattoman täsmällisesti ja suurella taidolla. Jos se oli puoli sekuntia liian kauan vedessä, oli sen silkinhieno terä ja sopiva lämpö piloilla; ja Martin saavutti siinä sangen pian ihastuttavan täsmällisyyden ja erehtymättömyyden.

Ei ollut kuitenkaan koskaan aikaa jäädä ihmettelemään, vaikka mitä eteen tuli. Koko hänen tarkkaavaisuutensa oli keskitetty työhön. Hän oli ainaisessa työssä aivoin ja käsin kuin jokin ajatteleva kone, ja kaikki, mikä hänessä muodosti ihmisen, oli keskitetty tuon koneen käyttämiseen. Hänen aivoissaan ei ollut pienintäkään tilaa elämän kaikkeudelle eikä sen mahtaville probleemeille. Kaikki tiet ja käytävät hänen sielussaan olivat suljetut ja sinetillä vahvistetut. Hänen sielunsa kaikuva kamari oli supistunut ahtaaksi huoneeksi, vankilatyrmäksi, josta lähtivät hänen käsivartensa ja olkalihaksensa, jotka liikuttivat hänen kymmentä ketterää sormeansa ja tulisesti kiitelevää silitysrautaa. Rauta kiisi kuin lentäen pitkin höyryäviä lakeuksia kulkien joka kohdasta juuri niin monta kertaa, että tulos oli mahdollisimman hyvä. Jokaisen vedon oli osuttava oikealle kohdalleen, kunnes koko paita oli sileä ja kauniisti laskostettu. Ja ennen kuin edellinen oli valmis, hänen kiirehtivä sielunsa ajatteli jo seuraavaa. Näin jatkui tunnista tuntiin, sillä aikaa kun koko maailma valitti Kalifornian taivaan laelta hellittävän auringon kuumuutta. Mutta ei kuulunut valittelua tässä äärimmilleen tulistetussa huoneessa. Tarvitsivathan toki hotellin parvekkeilla vilvoittelevat vieraat puhtaita vaatteita.

Hiki juoksi virtana yli Martinin ruumiin. Hän joi hirvittävät määrät vettä, mutta niin suunnaton oli kuumuus ja niin kiihkeä toiminta, että vesi tunkeutui sisäelinten ja lihaksien läpi ja norosina juoksi ulos kaikista huokosista. Aina merellä, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, oli hänellä toki ollut tilaisuutta seurustella oman itsensä kanssa. Laivan päällikkö oli kyllä ollut Martinin ajan isäntä; mutta täällä hotellin taloudenhoitaja hallitsi samalla Martinin ajatuksiakin. Hänellä ei ollut mitään ajatuksia, jotka eivät olisi liittyneet tuohon hermoja kuluttavaan, ruumista turmelevaan raadantaan. Mahdotonta oli ajatella mitään sen ulkopuolella. Hän ei tiennyt, että hän rakasti Ruthia. Ruthia ei ollut olemassakaan, sillä Martinin kiusatulla sielulla ei ollut aikaa muistella häntä. Vain iltaisin, kun hän kuoleman väsyneenä painautui vuoteeseen, tai aamuisin aamiaiselle mennessä leijaili Ruthista jokin hämärä muisto hänen sielussansa.

"Tämä on helvetti, eikös olekin?" virkahti Joe kerran.

Martin nyökkäsi, mutta samalla häntä harmitti. Tuo huomautus oli ollut kerrassaan turha ja tarpeeton. He eivät puhuneet työskennellessään. Keskustelu johti heitä pois työstä, kuten nytkin, koska Martin teki harhavedon, jonka vuoksi oli pakotettu tekemään vielä kaksi ylimääräistä vetoa, ennen kuin sai väärän poimun korjatuksi.

Perjantaiaamuna pesukone kävi kiivaasti. Kahdesti viikossa heidän oli pestävä hotellin liinoja, lakanoita, tyynynpäällisiä, sänkypeitteitä, pöytä- ja lautasliinoja. Saatuaan nämä valmiiksi heidän tuli tarttua uudestaan "houkutuskappaleihin". Se oli hidasta työtä, arkaa ja monimutkaista, eikä Martin sitä oppinut niin helposti. Sitä paitsi, sitä ei edes saanut harjoitella. Erehdykset olivat turmiollisia.

"Katsopas tätä", sanoi Joe kohottaen ohutta liivinsuojustinta, jonka hän olisi helposti voinut rutistaa nyrkkiinsä. "Polta tämä, ja se tekee kahdenkymmenen dollarin loven palkkaasi."

Martin ei polttanut sitä, vaan hellitti lihastensa jännitystä, vaikkakin hermojännitys kohosi korkeammalle kuin koskaan ennen, ja hän kuunteli mielihyvällä toisen loiskutusta, kun tämä valkaisi sellaisia ihastuttavia esineitä, joita käyttävät vain ne naiset, joiden ei itsensä tarvitse niitä pestä. "Houkutuskappaleet" vaivasivat Martinia painajaisena lakkaamatta ja samoin myös Joeta. Ne olivat juuri nuo "houkutuskappaleet", jotka ryöstivät heiltä jokaisen säästetyn lepominuutin. He puuhasivat nytkin koko päivän niiden kimpussa. Kello seitsemän he joutuivat mankeloimaan hotellin liinoja. Kello kymmenen, kun hotellin vieraat jo vetelivät suloisia unia, nuo kaksi pyykkimiestä yhä hikoilivat "houkutuskappaleitten" parissa puoleen yöhön, yhteen ja ylikin. Kello puoli kaksi he vihdoin lopettivat.

Lauantaina olivat kuitenkin kaikki "houkutuskappaleet" ja muutkin ihmeellisyydet valmiina, ja työ loppui kello kolme.

"Et suinkaan sinä aio lähteä pyörällä seitsemänkymmenen mailin matkalle Oaklandiin kaiken tämän kukkuraksi?" kysyi Joe, kun he istuivat portailla ja vetelivät muutamia voitonriemuisia savuja.

"Täytyy kuitenkin", kuului vastaus.

"Minkä vuoksi -- jonkun tytön?"

"Ei, vaan säästääkseni kaksi ja puoli dollaria. Minun täytyy uudistaa muutamia kirjoja lainastossa."

"Miksi et lähetä niitä pakettina? Sehän maksaisi vain viisikolmatta molemmin päin."

Martin mietti.

"Ja antaa sinun levätä huomisen päivän", esitteli toinen. "Sinä tarvitset sitä. Tiedät sen itse. Minun lihakseni ovat ainakin haljetakseen turvonneet."

Hän puhui totta. Villi ponnistus, loputon taistelu minuuteista ja sekunneista koko viikon, silmitön hyökkäys työstä työhön ja viivytysten pelko, lakkaamaton tarmon jännitys, joka oli pitänyt käynnissä tuota inhimillistä moottoria ja tehnyt hänestä työn paholaisen, oli nyt lauennut, ja hän oli kuin kokoonlysähtänyt. Hän oli kulunut ja masentunut, ja hänen kauniit kasvonsa riippuivat velttoina. Hän veteli tupakkaansa hengettömästi, ja hänen äänensä oli omituisen kuollut ja yksitoikkoinen. Kaikki vireys ja tuli oli sammunut hänestä. Hänen riemunsakin näytti surulliselta.

"Ja ensi viikolla meidän on tehtävä tuo kaikki uudestaan", hän sanoi surullisesti. ".Ja mitä hyvää siitä kaikesta on, hä? Joskus minä toivon, että minä olisin maantienkiertäjä. He eivät tee mitään ja saavat kuitenkin elatuksensa. Ah! Toivoisinpa, että minulla olisi lasi olutta. Mutta tuskin voin liikuttaa koipiani mennäkseni kapakkaan saamaan sitä. Sinä jäät kotiin ja lähetät kirjasi pakettina, muuten olet kirottu hölmö!"

"Mutta mitä minä täällä teen koko sunnuntain?" kysyi Martin.

"Lepään. Sinä et tiedä, miten väsynyt olet. Katso, minä olen niin väsynyt sunnuntaisin, etten voi lukea edes sanomalehtiäni! Kerran minä olin kipeänä -- lavantaudissa. Makasin sairashuoneessa kaksi ja puoli kuukautta. En pannut rikkaa ristiin koko sinä aikana. Se oli ihanaa."

"Se oli ihanaa!" hän kertasi unelmoiden.

Martin meni kylpyyn ja huomasi sen jälkeen, että pääpesijä oli hävinnyt. Varmaan hän oli mennyt saamaan olutlasinsa, päätti Martin, mutta puolen mailin matka kylään ja kapakkaan sen vuoksi tuntui hänestä liian pitkältä. Paisuttuaan kengät jaloista hän makasi selällään vuoteessaan ja koetti selvitellä ajatuksiaan. Hän ei tarttunut mihinkään kirjaan. Hän oli liian väsynyt nukkuakseen, ja niin hän lojui tuskin mitään ajatellen puolityperässä väsymyksen horrostilassa illalliseen asti. Siihen toimitukseen ei Joe ilmestynyt, ja kun puutarhuri huomautti, että Joe luultavasti taas oli menettänyt ruokahalunsa maatessaan kapakan roskaisella lattialla, Martin ymmärsi. Hän meni heti illallisen jälkeen vuoteeseen ja päätti aamulla, että hän oli täydelleen levännyt. Kun Joeta ei vieläkään näkynyt, hankki Martin sunnuntain sanomalehden ja laskeusi nurmelle varjoisan puun alle. Aamupäivä kului hänen ymmärtämättään, kuinka. Hän ei nukkunut, kukaan ei häntä häirinnyt eikä hän lopettanut lehteänsä. Hän tarttui siihen uudestansa päivällisen jälkeen, mutta nukahti se kädessä.